Part 2

Siin‰ h‰n oli! -- tuo vihattu, tuhannesti kirottu... Karheat, punaiset viikset tˆrrˆttiv‰t kuin sian harjakset, pitk‰, inhottava parta liehui rinnalla... Silm‰t olivat kiinni, lihava vatsa kohoili kiivaasti -- ja h‰nenkin toinen k‰tens‰ oli kokonaan veress‰.

-- Vihdoinkin! h‰n mutisi vain huulillaan, kun h‰n kuumeesta ja vihasta hehkuvin silmin tuijotti vanhempaa miest‰.

H‰nen aivoihinsa syˆksyi niin ‰‰rettˆm‰n paljon... H‰n muisti kaiken sen v‰‰ryyden, ne hirve‰t tuskat, mitk‰ tuo mies oli h‰nelle tuottanut -- ja er‰‰lle toiselle.

El‰v‰sti h‰n muisti, miten he olivat rakastaneet toisiaan, ja miten tuo tuolla, vaikka oli sen tiet‰nyt, oli tullut pyyt‰m‰‰n Mariaa t‰m‰n is‰lt‰. Ja itara, tunnoton is‰ oli pakottanut tytt‰rens‰ menem‰‰n tuolle... Niin -- mit‰ olikaan kˆyh‰ aliluutnantti rikkaan everstin rinnalla...

Voi -- h‰n on viel‰kin n‰kevin‰‰n, miten Maria hentona ja kasvot yht‰ kalpeina kuin h‰nen lumivalkea pukunsakin seisoi vavisten tuon toisen rinnalla alttarin ‰‰ress‰... Ja miten h‰n itse miltei pyˆrtym‰isill‰‰n syˆksyi ulos, ajoi kotiin ja ampui luodin rintaansa...

Houkka! Miksei h‰n ennemmin ampunut tuota toista... Ja onnettomuudekseen h‰n viel‰ parani pitk‰n, pitk‰n ajan kuluttua.

Mutta kun h‰n kuuli, ett‰ h‰nen rakastettunsa oli tullut raskaaksi tuosta miehest‰ ... ja kun Maria sitten kuoli lapsivuoteeseen -- silloin oli h‰n tulemaisillaan hulluksi...

Aivan kuin haavoittunut olisi tuntenut, ett‰ h‰nt‰ katsellaan, h‰n aukaisi silm‰ns‰. Ja kun h‰n n‰ki edess‰‰n nuo ter‰v‰t, kuumeiset silm‰t ja verenvuodosta ja raivosta kalpeat kasvot, h‰n aivan kuin s‰ps‰hti. Vihdoin h‰n kuiskasi k‰he‰sti:

-- Tekˆ...?

-- Niin, min‰.

-- Oletteko tekin haavoittunut?

-- Olen.

-- Jumalan laupeuden t‰hden ... vett‰, sopersivat h‰nen paksut, halkeilleet huulensa.

-- Oletteko heikko?

-- Min‰ kuolen, ellen pian saa juodakseni...

Selitt‰m‰tˆn ilme v‰reili nuoremman kasvoilla. Mutta hetken kuluttua h‰n hammasta purren alkoi ryˆmi‰ er‰st‰ kuollutta sotilasta kohden. Viha tuntui antavan h‰nelle uskomattomat voimat, sill‰ h‰nen onnistuikin irroittaa kuolleen kentt‰pullo. Pit‰en sit‰ hampaissaan h‰n ryˆmi takaisin haavoittuneen luo ja nosti pullon t‰m‰n vapiseville huulille. T‰m‰ joi ahnaasti ja h‰nen ‰‰ness‰‰n kuvastui kiitollisuus ja jonkinmoinen ep‰varmuus, kun h‰n kuiskasi:

-- Miten hyv‰ te olette...

Mutta vastaukseksi kuului ‰kki‰ k‰he‰, vihlova nauru... Ja hetken kuluttua:

-- Mink‰ t‰hden luulitte minun antaneen teid‰n juoda?

-- Niin, miksette itse juo...? Olettehan haavoittunut, sopersi vanhempi.

-- Niin -- se on totta, ett‰ minua janottaa, mutta minulla on jotakin virkist‰v‰mp‰‰ kuin kokonainen meri...

-- Mit‰ ... mit‰ se on? kysyi vanhempi tolkuttomasti.

-- _Kosto!_

Sana singahti h‰nen suustaan kuin ter‰v‰ piiskan isku.

-- Mi -- mit‰ tarkoitatte...? ‰nkytti toinen ja h‰nen lihavat, ahavoituneet kasvonsa muuttuivat kellert‰viksi. Mutta nuorempi keskeytti raa'asti:

-- Juokaa, juokaa, ett‰ saatte voimia -- te tarvitsette niit‰ pian... Nyt me olemme tasav‰kiset -- _nyt_ ei teid‰n kultanne auta! Minun k‰teni on murskana -- mutta niin on teid‰nkin... Min‰ olen kauan ep‰illyt Jumalan olemassaoloa -- mutta nyt uskon, n‰en, ett‰ h‰n on olemassa... Juokaa, juokaa!

Vanhempi katsahti toisen kasvoihin ja kauhistui. Nuo ennen kauniit, nuoret ja hienopiirteiset kasvot olivat nyt aivan v‰‰ristyneet. Ne olivat niin hirve‰t ja s‰‰lim‰ttˆm‰t, ettei h‰nell‰ saattanut olla armoa odotettavissa. Yh‰ tuijottaen toisen kasvoihin h‰n salaa kopeloi pistooliaan ja saikin sen vyˆst‰... Mutta nuorempi iski h‰nt‰ viime hetkell‰ k‰teen, eik‰ laukaus sattunut...

Purren hampaitaan tuskasta ja raivosta nuorempi yritti saada pistoolin itselleen. Mutta toinen kiemurteli h‰nen allaan kuin haavoitettu k‰‰rme, ja vihdoin, kun h‰n huomasi, ettei voinut ampua, h‰nen onnistui heitt‰‰ se kauas luotaan.

Nyt seurasi taistelu, niin hirve‰ ja petomainen, ettei heid‰n olisi luullut olevan ihmisi‰...

Nuorempi koetti tarttua vanhemman kurkkuun, mutta t‰m‰ iski kaikin voimin nyrkill‰‰n murskaantuneeseen k‰sivarteen -- ja tuskasta voihkaisten nuorempi vaipui maahan. Toisella olisi nyt ollut tilaisuus nujertaa h‰net, mutta ei ollut voimia. Sit‰ paitsi oli h‰nen vioittunut k‰sivartensa nuoremman puolella eik‰ h‰n toisella ylettynyt viholliseensa... Molemmat makasivat vain raskaasti huohottaen kuin loppuun ajetut hevoset, jotka vet‰v‰t viimeisi‰ henk‰yksi‰‰n.

Heid‰n ymp‰rill‰‰n oli kes‰ t‰ydess‰ ihanuudessaan. Vaikka maa heid‰n kohdallaan oli kranaatin repim‰, tuntui kuitenkin kukkien tuoksua. Aurinko alkoi juuri laskea, ja l‰heisess‰ lehdossa viritti satakieli hurmaavan laulunsa... Mutta sit‰ vihamiehet eiv‰t huomanneet -- kaikki tuntui pyˆriv‰n heid‰n silmiss‰‰n.

-- Te vihaatte minua syytt‰... H‰n oli minun vaimoni, sai vanhempi katkonaisesti soperretuksi.

N‰m‰ sanat saivat nuoremman aivan suunniltaan. H‰n oli taas n‰kevin‰‰n heid‰n h‰‰iltansa: nuori, hento, pelosta vapiseva tyttˆ -- ja tuo paksu, intohimosta l‰‰h‰tt‰v‰ mies... H‰n oli n‰kevin‰‰n kaikki, kaikki... H‰nen eteens‰ syˆksyi toinen toistaan kiduttavampia kuvia.

Raivosta karjaisten h‰n ponnisti kaikki voimansa ja onnistui p‰‰sem‰‰n jaloilleen. Sitten h‰n pudottautui raskaasti toisen rinnalle.

Vaikka maailma nytkin musteni h‰nen silmiss‰‰n, syk‰hti h‰nen syd‰mens‰ villist‰ riemusta kuullessaan, miten kylkiluut rusahtivat h‰nen polviensa alla. Vanhemman rinta alkoi kovasti korista ja veri pursuta h‰nen ammottavasta suustaan...

Joka j‰sen v‰risten nuorempikin vaipui maahan. Mutta heti h‰n taas koetti t‰ydent‰‰ tyˆt‰‰n -- h‰nen vapisevat k‰tens‰ alkoivat hapuilla toisen kurkkua...

Mutta vanhempi oli myˆskin sen verran tajuissaan, ett‰ tarttui toisen k‰teen -- ja siin‰ he taas makasivat l‰‰h‰tt‰en. Vihdoin vanhempi sopersi katkonaisesti: -- Saat... t‰st‰ ... rangaistuksen.

-- ƒl‰ luule ... Nyt on _sota!_

Kaikki inhimillisyys oli kadonnut tuosta ‰‰nest‰. Viimeinen sana tuntui hurjalta riemunhuudolta. Hetken kuluttua h‰n lis‰si voitonriemuisesti:

-- Et p‰‰se en‰‰ kertomaan...

ƒkki‰ hellitti k‰tens‰ vanhempi ja alkoi hapuilla miekkaansa. Mutta h‰n ei saanut sit‰ tupesta ja nuorempi k‰ytti tilaisuutta hyv‰kseen iske‰kseen toista nyrkill‰ kasvoihin ja tarttui sitten kurkkuun.

Vanhempi koetti irroittautua tuosta otteesta, mutta ei voinut. Luinen k‰si tuntui suonenvedonomaisesti j‰ykistyv‰n h‰nen lihavan kaulansa ymp‰rille. H‰nen kasvonsa muuttuivat sinert‰viksi ja h‰nen ruumiinsa heittelehti sinne t‰nne kivuista v‰litt‰m‰tt‰. Mutta nuo hirve‰t sormet puristivat hellitt‰m‰tt‰ kuin suuret kravunsakset... H‰nen ruumiinsa alkoi jo veltostua.

Mutta viel‰ kerran h‰n kuolemankauhun antamalla voimalla riuhtaisi itsens‰ vapaaksi. Ep‰inhimillisell‰ ‰‰nell‰ h‰n korisi:

-- Armoa ... armoa...

-- Armoa?! Armahditko sin‰? -- Kamala nauru kajahti h‰nen huuliltaan ja h‰n puhui l‰‰h‰tt‰en. -- T‰‰ll‰ olen tappanut viattomia ... ihmisi‰, jotka eiv‰t ole tehneet minulle mit‰‰n pahaa... Ja _sinuako_ min‰ armahtaisin? En ole en‰‰ sama kukonpoika kuin ennen. T‰‰ll‰ min‰ olen oppinut jotakin.

Taistelu alkoi viel‰ kerran uudelleen. Ja ‰kki‰ alkoi nuoremmasta tuntua, ett‰ h‰n oli joskus ennenkin kokenut jotakin samanlaista -- ett‰ t‰m‰ oli vanhaa, tuttua taistelua, satoja kertoja koettua... Raskaasti huohottaen h‰n koetti saada uudelleen toisen kurkusta kiinni. Mutta kun t‰m‰ yh‰ ep‰toivoisesti v‰‰ntelehti, kieppui ja kiemurteli, tapahtui h‰ness‰ kummallinen muutos; h‰n unohti koko entisen el‰m‰ns‰, vain sen h‰n muisti, ett‰ pit‰‰ tappaa, tappaa... H‰nen korvissaan alkoi kovasti kohista, h‰n oli olevinaan ‰‰rettˆm‰ss‰ mets‰ss‰, jossa myrsky hurjasti vinkuu ja raivoaa -- ja h‰nest‰ tuntui, ett‰ h‰n onkin viett‰nyt el‰m‰ns‰ juuri t‰‰ll‰... Muristen kuin raivokas koira, h‰n syˆks‰hti ‰kki‰ toisen kurkkuun valkeine, ter‰vine hampaineen... H‰n puri hampaansa miltei yhteen -- ja taas h‰n tunsi, ett‰ oli tehnyt samoin monta kertaa... H‰n puristi suonenvedonomaisesti leukojaan yhteen, kunnes pieninkin vavahdus toisen ruumiissa oli tauonnut...

Kun se oli aivan veltto ja liikkumaton, h‰n irroitti otteensa. Sitten h‰n kohotti veren tahraamat kasvonsa taivasta kohden -- ja alkoi ulvoa valittavasti ja pitk‰veteisesti kuin yksin‰inen, n‰lk‰inen susi kuutamoisena talviyˆn‰...

PAKOLAISET

Yksi ainoa vihre‰ s‰hkˆlamppu valaisi sairashuoneen salia muuttaen sen omituisen ep‰todellisen n‰kˆiseksi. Sali oli kokonaan valkoinen, katto, sein‰t, s‰nkyrivit -- ja tuossa himme‰ss‰, vihert‰v‰ss‰ valossa kaikki n‰ytti aavemaiselta. Valkopukuinen sisarkin, joka hiljaa, kuulumattomin askelin hiipi ulos ovesta, muistutti ruumiitonta haamua. Vain korkeat ikkunat olivat sysimustat, ja yˆ tuulen kylm‰ henk‰ys kosketti toisinaan ruutuja hiljaa ja salaper‰isesti niinkuin siell‰ ulkopuolella olisi joku v‰syneesti ja surullisesti huokaissut...

Kaikki vuoteet olivat t‰ynn‰ haavoittuneita: k‰dettˆmi‰, jalattomia, silm‰ttˆmi‰; toisilta taas oli puhkaistu vatsa, l‰vistetty rinta... Muutamat olivat kuolemankalpeita, ja heid‰n puoliavoimet silm‰ns‰ olivat jo himme‰t ja lasimaiset. Toisten kasvot hehkuivat tummanpunaisina, heid‰n rintansa huohottivat ja silm‰t kiiluivat kuumeisina syv‰ll‰ kuopissaan... Joidenkin murskatut p‰‰t oli k‰‰ritty ylt'yleens‰, vain syv‰t suun ja silmien aukot ammottivat mustina: he muistuttivat manalasta paenneita haamuja...

Ilma oli tympe‰ ja tukahduttava. Kaikkialta kuului raskasta, korisevaa hengityst‰. Jotkut hourailivat puhuen k‰sitt‰m‰ttˆmi‰, sekavia sanoja -- joku naurahtikin... Mutta kaiken t‰m‰n ylitse kuului hiljainen, yht‰mittainen valitus ja voihke -- ja muutaman kerran kirskahti ter‰v‰ hammasten kiristys...

Salin ‰‰rimm‰isest‰ nurkasta kohosi tyynylt‰ er‰‰n nuoren upseerin hienopiirteiset kasvot. H‰n k‰‰nn‰hti viereist‰ s‰nky‰ kohden ja kuiskasi:

-- Nukutko?

-- En, vastasi vierustoveri.

-- Minulla on niin tuskallinen olo. En voi nukkua...

-- Polttaako jalkaasi taas?

-- Ei...

-- Mik‰ sinua sitten vaivaa? kysyi toveri ihmetellen.

Nuori upseeri katsahti pelokkaasti ymp‰rilleen ja h‰nen ‰‰nens‰ vapisi, kun h‰n hiljaa kuiskasi:

-- _Pakolaiset_...

-- Pakolaiset?

-- Niin -- vihollispakolaiset...

Toinen katsoi h‰nt‰ hetken, sitten h‰n kohottautui vaivalloisesti kyyn‰rp‰‰ns‰ varaan ja sanoi j‰nnittyneen‰:

-- Mit‰ sin‰ puhut? Kerro minulle kaikki -- kun en min‰k‰‰n voi nukkua.

Viereisiss‰ vuoteissa olivat haavoittuneet vaipuneet uneen, jossakin kuorsattiin korisevasti -- ja salin toisessa p‰‰ss‰ puri joku taas hammastaan. Nuori upseeri maistoi yˆjuomaansa, vedell‰ sekoitettua viini‰ ja alkoi kertoa hillityll‰, kuiskaavalla ‰‰nell‰.

"Se, mist‰ nyt aion sinulle kertoa, tapahtui samana p‰iv‰n‰, jolloin joukkomme valloittivat L:n kaupungin. Adjutanttimme kaatui, ja min‰ jouduin viem‰‰n er‰st‰ t‰rke‰t‰ k‰sky‰.

"Oli satanut monta p‰iv‰‰, ja maat olivat liejuisia. Hevoseni oli aivan uupunut, sen jalat upposivat syv‰lle pehme‰‰n maahan, ja min‰ p‰‰sin vain hiljalleen eteenp‰in. S‰‰ oli kylm‰ ja kostea, ja harmaa vesisumu riippui ilmassa kuin suunnattoman suuri h‰m‰h‰kinverkko kastellen vaatteet ja kohmetuttaen k‰det j‰ykiksi.

"Olin kai eksynyt hiukan oikeasta suunnasta, koska er‰‰st‰ pikku metsikˆst‰ tullessani n‰in miltei suorakulmaisesti edess‰ni maantien, jota myˆten kulki hitaasti loppumattoman pitk‰ jono pakolaisia. Otin esiin kartan ja kompassin ja huomasin, ett‰ minun olisi pit‰nyt menn‰ hiukan vasemmalle -- mutta edess‰ oli pieni, yli ‰yr‰ittens‰ tulviva joki. Minulla ei ollut siis muuta keinoa, kuin menn‰ suoraan tielle, jotta p‰‰sisin sillasta yli.

"Tosin minua hiukan arvelutti tuo pakolaislauma. Ent‰p‰s, jos ovat aseistettuja ja hyˆkk‰‰v‰t kimppuuni... Mutta min‰ olin viipynyt muutenkin liian kauan, eik‰ ollut muuta tiet‰. Sen t‰hden avasin pistoolikoteloni, tarkastin, ett‰ se oli panostettu -- ja p‰‰tin, ett‰ minun _t‰ytyy_ p‰‰st‰ eteenp‰in.

Mutta kun l‰hestyin maantiet‰, havaitsin varokeinoni kokonaan tarpeettomiksi. N‰m‰ pakolaiset olivat esikaupunkien kaikkein kˆyhint‰ v‰estˆ‰ -- varakkaammat olivat jo aikaisemmin paenneet junilla ja hevosilla. N‰ill‰ oli vain muutamilla laiha hevoskoni, joka vaivalloisesti laahusti eteenp‰in, ja pyˆr‰t upposivat syv‰lle tien lokaan. Useimmat vetiv‰t k‰sik‰rryill‰ lapsiaan ja kaikkein v‰ltt‰m‰ttˆmimpi‰ tarvikkeitaan ja muutamilla oli apunaan uskolliset, takkukarvaiset koiransa. Mutta min‰ n‰in monen ‰idin, jolla ei ollut muuta kuin pieni lapsi syliss‰, taluttavan viel‰ toista, joka itkusta ja v‰symyksest‰ menehtym‰isill‰‰n tallusti loassa pienill‰ jaloillaan...

"Oi yst‰v‰ni, minua kauhistuttaa viel‰kin, kun muistan tuon vastaantulevan joukon. Siin‰ oli vain naisia, lapsia, vanhuksia ja joku raajarikko mies -- ja kaikki olivat niin laihoja, kalpeita ja r‰‰syisi‰. Tuolla tarttuvat k‰sik‰rryt lokaan, vanha vaimo ponnistelee kuin henkens‰ edest‰ mutta ei saa rattaita irti. Kuuluu naisten kauhistuneita, kimeit‰ ‰‰ni‰, tukahdutettuja kirouksia, l‰‰h‰tyst‰... Lapset alkavat itke‰ ja vaikeroida heikoilla, ysk‰st‰ k‰heill‰ ‰‰nill‰‰n -- ja takaap‰in alkaa yh‰ kovemmin ja uhkaavammin kuulua yksi ainoa, kauhistunut huuto: eteenp‰in! _eteenp‰in!_ Ja eteenp‰in heid‰n t‰ytyi p‰‰st‰, sill‰ takanap‰in jyrisiv‰t meid‰n tykkimme kuin kaukainen, taukoamaton ukkonen... Mihin vanha vaimo k‰sirattaineen joutui, sit‰ en huomannut.

"Minua he silm‰siv‰t vain ohimennen. Muistan vain joitakin katseita. Muutamista uhosi minua vastaan tyls‰, voimaton viha -- mutta he olivat liian n‰‰ntyneit‰ sanoakseen tai tehd‰kseen jotakin... Toisista katseista kuvastui vain mittaamaton ep‰toivo ja mykk‰ moite, ja ne tunkeutuivat suoraan syd‰meeni kuin kylm‰t pistimet... Hevoseni oli miltei lopussa, mutta min‰ kannustin sen kylki‰, niin ett‰ veri tippui ja pakotin sen laukkaamaan p‰‰st‰kseni n‰kem‰st‰ noita hirmuisia, syytt‰vi‰ katseita... Niin -- min‰ suljin silm‰ni...

"Vihdoinkin loppui vastaantuleva jono! Hevoseni huohotti raskaasti ja min‰ tunsin, miten se horjahteli.

"Mit‰...?

"Sielt‰ tuli viel‰ yksi pakolaisperhe. Ja juuri nuo heikoimmat, jotka olivat j‰‰neet toisista j‰ljelle -- ne ovat aina silmiss‰ni...

"Etummaisena kulki vanha, harmaapartainen mies vet‰en pahanp‰iv‰isi‰ nelipyˆr‰isi‰ rattaita. H‰n asteli aisoissa kuin hevonen: l‰nkien ja rahkeiden sijasta oli aisoihin sidottu nuora, ja se n‰ytti tunkeutuvan h‰nen laihaan niskaansa. K‰det riippuivat hervottomina sivuilla, ja h‰nen kasvonsa n‰yttiv‰t aivan tylsilt‰ ja huulensa riippuivat veltosti. Niin siin‰ kumarassa eteenp‰in ponnistellessaan muistutti h‰n todellakin vanhaa, loppuunajettua, ‰‰rettˆm‰n v‰synytt‰ hevosta... Ja h‰nen sivullaan veti kaikin voimin laiha, takkuinen koira -- niinkuin sekin olisi ymm‰rt‰nyt, ett‰ nyt tarvitaan kaikki voimat, ja sen punainen kieli roikkui l‰‰h‰tt‰v‰st‰ suusta...

"Rattailla oli rikkonainen kori, ja siit‰ r‰‰syjen seasta pilkisti kalpeista lapsenkasvoista turvonneet punaiset silm‰t, ja sivulla asteli noin seitsenvuotias poika, hennolla olallaan pieni kaaripyssy... Tied‰th‰n, miten lapset aina uteliaina tarkastelevat vastaantulijoita, mutta niin ei tehnyt t‰m‰; vain kerran h‰n kohotti pikkuvanhat, kalpeat kasvonsa, ja niiss‰, oli jotakin outoa ja kauheata ... Niin, min‰ n‰in, ett‰ noista himmeist‰ silmist‰ tuijotti -- _n‰lk‰_.

"Noin kymmenkunta metri‰ rattaiden j‰ljest‰ k‰veli luultavasti lasten ‰iti. H‰n kantoi sel‰ss‰‰n suurta vaatemytty‰ ja h‰nen askelensa olivat niin raskaat ja laahustavat. H‰nen silm‰ns‰ olivat alasluodut eik‰ h‰nen kuolemankalpeissa kasvoissaan ollut muuta kuin toivottomuutta. Jos h‰n olisi huutanut, itkenyt, kiemurrellut maassa, niin olisi h‰nt‰ sittenkin ollut helpompi katsoa -- mutta nuo kasvot olivat niin kauhean liikkumattomat kuin kuolleen kasvot...

"Oli jo aivan h‰m‰r‰, ja edess‰p‰in leimahteli valtava tulipalon kajastus. Maa tuntui vapisevan yh‰ kiihtyv‰st‰ tykkien jyskeest‰, ja muutamat eksyneet ammukset r‰j‰htiv‰t hurjasti r‰iskien arveluttavan l‰hell‰ -- mutta he eiv‰t n‰ytt‰neet sit‰ edes huomaavan...

"Min‰ olen t‰‰ll‰ joutunut n‰kem‰‰n jo paljon kurjuutta, mutta en voi ymm‰rt‰‰, mik‰ minulle silloin tuli. Oli aivan kuin joku olisi puristanut syd‰nt‰ni -- ja min‰ tunsin, ett‰ pit‰isi tehd‰ jotakin, auttaa...

"K‰‰nsin jo ratsuni, mutta huomasin samalla, etten voinut mit‰‰n; minulla ei ollut edes rahaa -- ja mit‰p‰ rahakaan olisi heit‰ auttanut?

"Mutta kaukana tasangolla n‰kyi pitk‰ ep‰m‰‰r‰inen pakolaisjono kiemurtelevan hitaasti eteenp‰in, kuin suunnattoman pitk‰, harmaa k‰‰rme, jonka p‰‰ oli jo kaukaisessa pimeydess‰.

"Ja viimeisetkin pakolaiset h‰ipyiv‰t h‰m‰r‰‰n niin hitaasti ja vaivalloisesti -- aivan kuin kuolettavasti haavoitetut el‰imet, jotka viimeisill‰, sammuvilla voimillaan laahautuvat mets‰st‰j‰‰ pakoon...

"Lopulta kuitenkin p‰‰sin omien joukkojen l‰heisyyteen. Mutta silloin r‰j‰hti takanani ammus ja surmasi hevoseni; itse haavoituin jalkaan ja menetin tajuntani. Onneksi huomasivat sotilaamme minut, ja k‰sky tuli kuitenkin perille.

"Mutta min‰ pelk‰‰n, ett‰ tulen aina silmiss‰ni n‰kem‰‰n nuo pakolaiset -- nuo viimeiset pakolaiset..."

SISARUKSET

Sateen j‰lkeen oli tullut ihana p‰iv‰. Aurinko paistoi l‰mpim‰sti, kedot helottivat kirkkaanvihrein‰, ja ilma oli t‰ynn‰ ruohojen ja moniv‰risten kukkien tuoksua.

Mutta pikku mˆkiss‰ vallitsi alakuloinen mieliala. Is‰ oli sodassa, eik‰ ‰iti ollut moneen viikkoon saanut mit‰‰n tietoja h‰nest‰ -- ja nyt h‰n oli aivan sairas surusta. Kaiken lis‰ksi oli kova puute. Kotona oli tosin viisitoistavuotias tyttˆ ja nelj‰toistavuotias poika, mutta hek‰‰n eiv‰t voineet mit‰‰n ansaita, kun maa oli vihollisen hallussa.

ƒiti nousi vaivalloisesti istumaan vuoteessaan. H‰nen kasvonsa olivat laihat ja kalpeat, silm‰t tuijottavat, ja h‰n puhui heikolla ‰‰nell‰:

-- Lapset, menk‰‰ mets‰‰n katsomaan, olisivatko marjat jo kypsyneet. Saataisiin edes marjakeittoa...

-- Niin, tulepas vain! huudahti poika reippaasti. Menn‰‰n pian!

H‰nen sisarensa, kaunis, verev‰ tyttˆ, katsahti ‰itiin ja sanoi hiukan ep‰rˆiden:

-- Mutta jos siell‰ on sotilaita...

-- ƒl‰ yht‰‰n pelk‰‰! Tulenhan min‰ mukaan! sanoi poika leikillisesti ja tarttui sisarensa k‰sivarteen.

ƒiti koetti hymyill‰ pojan sanoille ja puhui lohduttaen:

-- Ei suinkaan niit‰ mets‰ss‰ ole... Kyl‰ss‰h‰n ne majailevat.

Ja reippaasti sisarukset l‰htiv‰t l‰heiseen mets‰‰n.

Siell‰ oli viel‰ ihanampaa kuin tasangolla. Puiden lehdill‰ kimaltelivat vesihelmet kuin kristallit, koko mets‰ tuntui tuoksuillaan ja v‰reill‰‰n iloitsevan kauan odotetusta sateesta -- ja lintujen laulu helkkyi moni‰‰nisen‰, ihanana kuorona...

Ja miten paljon marjoja! Poika huudahti ilosta ja kutsui sisarensa er‰‰seen paikkaan, joka oli aivan punaisena marjoista. He laskeutuivat polvilleen ja poimivat molemmin k‰sin niin paljon kuin ehtiv‰t. Poika hymyili itsekseen ja sanoi hiljaa ja iloisesti:

-- Nyt ‰iti varmaan ilostuu!

-- Niin -- kunhan is‰ vain tulisi kotiin! vastasi tyttˆ ja huokasi.

Mutta marjoja oli niin paljon, ett‰ h‰nkin unohti ik‰v‰n todellisuuden. He olivat niin innostuneita, etteiv‰t huomanneet mit‰‰n, ennen kuin kuulivat karkean, murteellisen ‰‰nen:

-- Hyv‰‰ p‰iv‰‰, kaunis tyttˆ!

Sisarukset hyp‰htiv‰t pel‰stynein‰ seisoalleen ja huomasivat takanaan seisovan kaksi suurikokoista, raa'ann‰kˆist‰ vihollissotilasta. N‰m‰ hymyiliv‰t hiukan ja heid‰n silm‰ns‰ kiiluivat kummallisesti.

Toinen, jolla oli paksut huulet ja pyˆre‰t, ulkonevat silm‰t, l‰heni tyttˆ‰ omituisin hiipivin askelin -- aivan kuin saalista vaaniva peto, ja h‰nen k‰he‰ ‰‰nens‰ vapisi hiukan:

-- Anna maistaa marjojasi, tyttˆ...

Mies tuli niin l‰helle, ett‰ tyttˆ tunsi h‰nen kuuman henk‰yksens‰ kasvoillaan; h‰n ojensi pelokkaasti marjakorinsa sotilaalle.

Mies ei maistanutkaan marjoja, vaan tuijotti yh‰ tyttˆˆn. Ja jollakin naisellisella vaistollaan tyttˆ tunsi, ett‰ h‰nt‰ uhkasi kauhea vaara -- tuntui aivan kuin jokin kylm‰ ja niljakas olisi l‰hestynyt h‰nt‰... H‰nen j‰senens‰ alkoivat vavista, kasvot muuttuivat aivan kalpeiksi -- ja ‰kki‰ h‰n l‰hti kaikin voimin juoksemaan pakoon.

Mutta niinkuin n‰lk‰inen peto syˆksyi sotilas h‰nen j‰lkeens‰. Muutamilla pitkill‰ loikkauksilla h‰n saavuttikin tytˆn, tarttui suurella kourallaan t‰m‰n hentoon olkap‰‰h‰n ja ‰r‰hti voitonriemuisesti:

-- Vai niin! Vai pakoon...

Tytˆn suusta tunkeutui syd‰nt‰s‰rkev‰ kirkaisu -- niinkuin olisi j‰nis parahtanut tuntiessaan suden hampaat kurkussaan...

Poika alkoi myˆs huutaa, mutta silloin toinen l‰hti juoksemaan h‰nen j‰lkeens‰ karjuen:

-- Oletko vaiti, taikka tapan sinut!

Poika ponnisti kaikki voimansa, eik‰ sotilas saavuttanut h‰nt‰, vaan palasi takaisin.

H‰n juoksi viel‰ pienen matkaa, mutta sitten h‰nen korviinsa sattui taas sisaren vihlova h‰t‰huuto ja h‰n k‰‰ntyi takaisin. H‰n nousi pienelle kukkulalle ja se mit‰ h‰n sielt‰ n‰ki, oli niin kauheata, ett‰ h‰n miltei j‰hmettyi...

Sisar oli paiskattu maahan, toinen roistoista piti kiinni h‰nen k‰sist‰‰n ja painoi h‰nen suutaan. Ja toinen... Oh...!

Pojan kasvot muuttuivat kuolemankalpeiksi ja h‰nen j‰senens‰ tuntuivat niin hervottomilta, ett‰ h‰n vaipui polvilleen. Sisko parka taisteli ep‰toivoisesti, toisinaan kuului tukahtunut, koriseva huuto ja pari kertaa vilahti h‰nen valkea jalkansa -- aivan kuin suuri k‰‰rme olisi kiertynyt pienen linnun ymp‰rille, joka ep‰toivoisesti pyristelee vastaan... Pojan kurkusta tunkeutui taas vaistomaisesti hurja kiljaisu, johon kaiku moninkertaisesti vastasi.

Toinen sotilas hellitti sisaren k‰sist‰ ja hyp‰hti ylˆs. H‰n katseli vaanien ymp‰rilleen ja huomattuaan pojan h‰n sieppasi kiv‰‰rins‰ ja t‰ht‰si t‰t‰. Mutta poika ehti heitt‰yty‰ maahan; sitten h‰n juoksi nopeasti alas kukkulalta ja piiloutui suuren kiven taakse.

Taas kuului sisaren avunhuuto, mutta se tuntui heikommalta ja tukahtuneemmalta kuin ‰sken. Sotilas ilmestyi kukkulalle t‰hystellen joka taholle, mutta kun ei n‰hnyt ket‰‰n, kiiruhti juosten takaisin.

Poika makasi kiven takana raskaasti huohottaen ja tuijotti himmein silmin sinne, mist‰ silloin t‰llˆin kuului yh‰ heikkenev‰ huuto...

Silloin kajahti kauempaa mets‰st‰ signaali. Se oli vihollisen kokoonkutsumerkki -- sen h‰n oli tullut tiet‰m‰‰n sin‰ aikana, kun ne olivat majailleet kyl‰ss‰. H‰n p‰‰tti mieless‰‰n, ett‰ sotilaat olivat saaneet luvan syˆd‰ marjoja mets‰ss‰, kun seudulla ei ollut mit‰‰n vaaraa -- ja nyt heid‰t kutsuttiin kokoon. Noiden julmurien t‰ytyi siis j‰tt‰‰ uhrinsa.

H‰n juoksi varovasti kukkulalle ja n‰ki, ett‰ sotilaat olivat poistuneet -- sisar vain makasi siell‰ liikkumattomana...

H‰nen syd‰mens‰ alkoi kiivaasti sykki‰ -- se tuntui aivan nousevan kurkkuun ja h‰n oli kuin tukehtumaisillaan. Hiki pusertui h‰nen otsalleen, ja sitten h‰n vaarasta v‰litt‰m‰tt‰ juoksi siskonsa luokse...

Mutta silloin tuntui aivan kuin h‰nen syd‰mens‰ olisi kokonaan lakannut sykkim‰st‰; h‰n vaipui maahan k‰he‰sti voihkaisten.

Sisar makasi siin‰ sel‰ll‰‰n, kasvot sanomattoman kauhun v‰‰rist‰m‰n‰. Avoimet silm‰t tuijottivat suoraan taivaaseen, ja h‰nen rinnassaan oli ammottava haava, josta viel‰ pulppusi s‰‰nnˆllisin syk‰hdyksin punainen veri... H‰nen vaalea hameensa oli rep‰isty halki, ja...

K‰he‰ ‰hkyn‰ tunkeutui taas pojan kurkusta. Viha, inho ja jokin ennen tuntematon kylm‰ tunne valtasi h‰nen ruumiinsa ja sielunsa kuin huumaava myrkky. H‰n ponnahti ylˆs ja l‰hti juoksemaan oikotiet‰ kotiinp‰in.

Tultuaan mets‰n reunaan h‰n n‰ki kauempaa pienen sotilasjoukon tulevan maantiet‰ myˆten. Ahaa -- ne menev‰t vartiopaikalleen, h‰nen kotinsa ohitse...

Kylm‰ viha valtasi h‰net niin, ett‰ h‰nen oli vaikea hengitt‰‰. Eik‰ h‰n tiennyt oikein itsek‰‰n miksi kiirehti, mutta h‰n juoksi kuin henkens‰ edest‰.

Saavuttuaan kotiin, h‰n juoksi suoraa p‰‰t‰ ullakolle ja kaivoi sielt‰ esiin is‰ns‰ sotilaskiv‰‰rin ja joukon panoksia. Kuolemanrangaistuksen uhalla oli vihollisten ylip‰‰llikkˆ kielt‰nyt aseitten pit‰misen valloitetussa maassa, mutta is‰ oli k‰tkenyt aseen jo ennen sotaan l‰htˆ‰‰n, eik‰ h‰n mennyt sit‰ ilmoittamaan.

Ennen sotaa oli h‰n monta kertaa ampunut is‰n kiv‰‰rill‰. Ja nyt h‰n miltei konemaisesti painoi lippaan t‰yteen patruunoita, irroitti pienen ullakonakkunan ja alkoi odottaa...