Part 11

Tämä oli Corthellin koti, atelierin yhteydessä Järvenrantakadun varrella. Hän piti sen poissaollessaankin samassa kunnossa, uskollisen Evansin hoidossa ja aina tunsi hän palatessaan pitkältäkin matkalta kodissaan levon tunteen.

Asunnon sisustus oli huolella valittu. Kuparilevyillä oli seiniin saatu vihertävä sävy sekä himmeän kullan hohto, joka antoi mäntymetsän aurinkoisen tunnelman. Hyllyillä oli kahdeksannentoista vuosisadan kirjoja ruskeissa nahkakansissa — Addison, "Spectator", Junius ja Racine, Rochefoucould ja Pascal. Joka taholla näki silmä pieniä taiteen ja ammattitaidon mestariteoksia. Tuossa oli pieni veistokuva Rooman rappeutumisajalta, mustaa marmoria ja pronssitiara; tuossa kehyksiin pantuna sivu neljännentoista vuosisadan "Li Quatres Filz d’Aymon’ista" taitehikkaine alkukirjaimineen; tuossa renessanssin aikainen lippu, ruskettunutta valkeaa silkkiä, jolla näkyi värikkäitä kirjailuja. Akkunain välillä oli norsunluinen Venus-patsas. Vainehikkaan Lorenzon ajoilta, alkuperäinen Cazin, Baudryn liitupiirros, Saint Gaudensin pronssitaulu ja uunin vastapäätä seinäkudelma pohjois-ranskaIaisen koulun parhaalta ajalta, esittäen siivellistä Haleyonea liitelemässä Cenzin Aigeian meressä ajelehtivan ruumiin yllä.

Pitkän aikaa istui Corthell liikahtamatta tuleen tuijottaen. Sitten nousi hän ja nojaten uunin kamanaa vaston yhä tuleen katsoen mutisi hän: "Hän on onneton ja ikävissään. Hullu, hullu, kun jätin hänet, kun olisi pitänyt pysyä. Hullu, hullu, kun ei nyt ole voimaa jättää, kun pitäisi."

Seuraavana iltana tapasi hän Lauran taas yksin. Hän luki koko illan mukanaan tuomaansa Rosettea. Heidän keskustelunsa oli täysin muodollista, mutta kotimatkalla huomasi Corthell, ettei Jadwinin nimeä oltu kertaakaan mainittu.

Heidän tuttavallisuutensa kasvoi yhä. Corthell heittäytyi virran vietäväksi. Jadwinia hän harvoin tapasi. Mutta milloin tavattiin, oli tämä aina mitä ystävällisin, kiittikin Corthellia siitä, että tämä piti seuraa hänen vaimolleen, kun hänen täytyi jättää tämä niin paljon yksin. Tuttavallisuus kävi yhä läheisemmäksi. He olivat yhdessä teatterissa ja konserteissa ja Corthell kävi talossa pari kolme kertaa viikossa. Mutta mitä Laura ajatteli, siitä hän ei saanut selvää. Väliin oli hän varma, että tämän aviollinen elämä oli sietämätön. Mutta taas tuli tapahtumia, jotka sekottivat hänen varmuuttaan. Kerrankin piti hänen viedä Laura taidegalleriaan katsomaan joitain uusia tauluja, kun tämän kotoa ilmoitettiinkin hänen lähteneen miehensä kanssa Geneva-järvelle, ja sen jälkeen oli hän säteilevän iloinen.

Mutta yhä enemmän oli Jadwin poissa kotoa, öitäkin täytyi hänen viettää alakaupungilla, ja kun hän oli kotona, meni hän uupuneena levolle heti aterian jälkeen. Yhä useammin olivat Laura ja taiteilija yksissä. Väliin oltiin sentään Cresslerilläkin vanhaan tapaan. Eräänä tiistai-iltana tuli Jadwinkin ja oli hän luvannut seuraavan illan Lauralle ja tämä ajatteli jo, mitä silloin tehtäisiin. Mutta kun hän esitteli miehelleen suunnitelmiaan, saikin hän kuulla, ettei toisen mitenkään sopinut.

"Mutta sinä lupasit —" sanoi hän.

"Kultani", vastasi Jadwin, "lupasin kyllä, mutta nyt minun täytyykin..."

Laura ei vastannut ja kun hänen miehensä aikoi selittää, sanoi hän: "Oh, mitäpä siitä, jos kerran et jouda." Ja hän nousi sekä ehdotti kotiin lähtöä. Miehensä lähti hakemaan juomavettä ja samassa tuli Corthell huoneeseen sanoen: "Tulin sanomaan hyvää yötä."

"Hyvää yötä, odotan teitä huomisiltana."

Ja kun he kättelivät, kohotti Corthell hänen kätensä huulilleen.

Näinä päivinä ei Laura taas itseään tuntenut. Hänen tuulensa vaihteli nopeasti hänen ympäristönsä hämmästykseksi. Hän oli vuoroon helähtelevän hilpeä, vuoroon taas sulkeutui huoneisiinsa ja itki katketakseen. Uskonnollisiakin puuskia sattui ja silloin hän suunnitteli sairashuoneita ja "slummi"-työtä, mutta seuraavana päivänä meni hän loistoisassa puvussa kilpa-ajoihin..Myös sai hän halun näytellä, rakennutti näyttämön saliinsa ja esitti siellä yksin Lady Macbethia, Juliaa, Portiaa ja Opheliaa, kaikkia asianomaisissa puvuissa, ja säikäytteli täti Wessiä sanoen, että hänen "sittenkin olisi pitänyt ruveta näyttelijättäreksi."

Myös suunnitteli hän sitä, että Corthell maalaisi hänet Lady Macbethinä.

Aina sukelsi taiteilija hänen ajatuksiinsa. Ehkäpä tämä rakasti häntä vieläkin. Mitä pahaa siinä olisi? Ilman tämän seuraahan hänen elämänsä olisi sietämätön. Ja pitäisikö hänen, Laura Jadwinin, kaikkine kykyineen näivettyä hukkaan unohdettuna? Katsokoot ne, jotka hänet laiminlöivät. Hän oli yhä nuori ja viehättävä.

Kun Corthell tuli hänen luokseen tuona keskiviikko-iltana, sanoi hän: "Muistatteko sen pikku taulun, jonka te nimititte 'Epätoivoksi?' Minä olen ripustanut sen huoneeseeni, sillä pidän siitä. Mutta en tiedä, onko se oikeassa valaistuksessa. Tulisitteko katsomaan, olisiko sille siellä sopivampaa paikkaa?"

He menivät pikku hissillä yläkertaan huoneeseen, jonka Laura oli antanut sisustaa makunsa mukaan. Sen seinäin alapuoli oli tummaa puuta, ylt'yleensä oli kirjahyllyjä, pronssilamppuja ja kukkia. Keskellä oli mahonkipöytä kiinalaisposliinineen ja akkunan edessä iso lepotuoli.

"Kuinka kaunis huone!" huudahti Corthell, kun Laura sytytti sähköt. "Täällä on aivan teidän leimanne. Vaikka olisitte tuhanten peninkulmain päässä, niin tietäisin, että tämä on teidän huoneenne — ja se olisi minulle rakas."

"Täällä on se taulu", sanoi Laura, "eikö sen paikka ole epäonnistunut?" Mutta Corthell selitti, että paikka on hyvä, ja kunhan vähän vain kallistaa taulua, tulee se oikeaan valaistukseen. Sitten istuutui Laura tuoliinsa ja Corthell pöydän ääreen. Laura puhui:

"On hauskaa, että pidätte huoneestani. Täällä olen enimmän osan aikaani, aterioinkin väliin. Eilen istuin yksin pitkät ajat pimeässä. Oli lämmin ja minä kohotin akkunan auki sekä katselin järvelle. Laineiden loiskina kuului kuin mereltä. Kaikki oli niin hiljaista ja minä ajattelin olevani pikku tyttö Barringtonissa poimimassa marjoja, ja muistin, kuinka kerran eksyin korkeitten maissien keskeen. Kuinka onnellinen olinkaan, kun isäni otti minut heinäkuormalle ja minä olin päivettynyt pikkuinen tyttö, jonka hame oli rikki ja kädet pensasten repelemät."

Ja osaksi näytellen osaksi tosissaan kertoi hän edelleen: "Jospa vain olisi silloin tiennyt, että ne olivat onnellisimmat päiväni... mitä merkitsee koko tämä komea talo kauneuksineen? Kaiken antaisin ilolla, jos jälleen pääsisin pikku tytöksi, jonka kädet olivat marjoissa, ja jolla oli lemmitty, joka nimitti minua 'Kultasekseen' ja lahjotti minulle sinisen tukkanauhan sekä suuteli minua myllyn takana."

"Ah", sanoi Corthell nopeasti, "Siinä se salaisuus olikin. Rakkaus — pojan ja tyttöjen hupsu lempi — mutta rakkaus kumminkin teki elämänne suloiseksi. Ettekö luule niin?"

Laura ei sanonut mitään, istui vain sormuksillaan leikkien pää kallellaan. Mutta eivät mitkään sanat olisi voineet saattaa heitä lähemmäksi toisiaan, kuin tämä sanaton hetki. Vihdoin Corthell nojautuen häntä kohti kuiskasi: "Ette saa ajatella, että elämänne on nytkään vailla rakkautta. Jos vain haluatte, voisitte havaita rakkauden, joka vuosikausia on teitä ympäröinyt. Te olette sen hyljänneet, mutta se on sittenkin ollut olemassa. Ovenne edessä on se odottanut ja akkunoihinne on se kaihoten katsellut. Sillä ei ole oikeutta puhua, se saa vain kärsiä."

Vieläkään ei Laura sanonut mitään. Kauan he istuivat siten ja kuului vain järven kaukainen kohina. Vihdoin Laura kohennaikse nojaavasta asennostaan ja sanoi: "Minä annan uudistaa tämän huoneen kesän aikana. Eikö tuo puuosa olisi kohotettava korkeammalle?"

"Ei ole niin kaunista taustaa kuin puu."

"Yläreunaan laitatan kapean hyllyn."

"Mutta sinne ette aseta pronssilautasia, ettekä ruukkuja."

"Polttakaa vaan", sanoi Laura, "siellä on tikkuja pöydällä."

Mutta Corthell veti esille hopeisen laatikon, joka oli taideteos sekin, sydämmen muotoinen, kultakruunuinen, ostettu jostain Wienin panttilainastosta. Siihen oli hän kaiverruttanut nimensä. Kun se Laurasta oli kaunis, näytti hän sitä lähemmin selittäen, että se oli kai sisältänyt jotain hyvänhajuista Voidetta, jonka hieno tuoksu tuntui vielä vuosisatain takaa.

Tuntia myöhemmin Corthell lähti. Laura saattoi hänet huoneen ovelle ja palasi sitten paikalleen. Kuuli Landryn, Pagen ja tädin tulevan kotiin ja valmistautui menemään levolle. Ohi mennessään näki hän Corthellin tikkulaatikon jääneen pöydälle, mutta siihen huomiotaan kiinnittämättä meni hän makuukamariinsa. Jadwin ei tullut sinä yönä kotiin ja Laura oli emäntänä aamiaisella, jonka söi yhdessä tädin ja Landry Courtin kanssa; ne olivat olleet heillä yötä.

"Onko asiaa herra Jadwinille?" kysyi Landry, "tapaan hänet aina aamuisin herra Gretryn toimistossa."

"Ei ole", vastasi Laura yksinkertaisesti.

"Tapasimme herra Corthellin kulmassa, kun hän tuli täältä", sanoi täti. "Ikävä ettemme olleet kotona, olisimme saaneet kuulla hänen soittavan."

"Ikävä kyllä", sanoi Laura ja jostain tuntemattomasta syystä lisäsi: "Me olimme siellä salissa koko illan. Hän soitti niin kauniisti."

Yhdentoista aikana Laura lähti ratsastamaan. Mutta äkkiä muistuikin hänen mieleensä, että Corthellin tikkulaatikko oli yhä hänen pöydällään ja hän käänti kotiin kiiruhtaen hevostaan. Tosin hän järjesti huoneen itse, muta palvelijat joskus kulkivat siitä läpi ja väliin Page tai täti lukivat siellä, hänen poissa ollessaan. Nyt hän lennättäessään kotia kohti muisti, ettei ollut koko huoneeseen katsahtanutkaan aamulla. Ja hän joudutti ruoskalla hevostaan. Mutta samassa hän hillitsikin sen vauhdin ja tuli hitaasti kotiin jälkeen kahdentoista.

Sormet kireästi ratsuruoskan varressa nousi hän huoneeseensa ja sulki oven. Meni suoraa päätä pöydän ääreen ja pysähtyi. Laatikko oli poissa ja huoneen sohvalla nukkui Page kirja viereensä pudonneena.

Ratsusaappaansa kärjellä hermostuneesti mattoa polkien, huulet tiukasti yhteen puristettuina seisoi Laura keskellä huonettaan. Hänen kurkkuaan kuristi outo tunne. Oliko hän voinut erehtyä? Nöyryytys valtasi hänet ja hän ryhtyi etsimään kiertäen huoneen ristiin rastiin. Ei löytynyt. Hän istahti täydessä ratsupuvussaan pöytänsä ääreen, ja siinä tunsi hän äkkiä katsomatta, että Page oli herännyt. Laura yskäsi ja sanoi: "Oletko ottanut sinisen imupaperini?"

"En", sanoi tämä tullen yli huoneen sisartaan kohden. Samassa veti hän taskustaan sydämmen muotoisen rasian sanoen: "Ehkä etsit tätä? Otin sen. Arvelin, ettet tahtone Jadwinin sitä näkevän."

Laura sieppasi sen sisarensa kädestä, heitti sen menemään ja karkasi ylös huudahtaen: "Minä otit sen! Kuinka uskallat! Mitä tarkotat? Miksi minä en sallisi hänen tietää, että Corthell oli täällä, Tietysti hän oli täällä."

Page oli kalpea, mutta tyyni sanoessaan: "Jos ei asia ollut arka, niin miksi sanoit teidän olleen taidesalissa koko illan? Luulin tekeväni sinulle palveluksen kätkemällä sen."

"Palveluksen? Mitä kätkemistä minulla on? Me olimme salissa, mutta tulimme tänne hetkeksi katsomaan tuon taulun asentoa. Emme olleet täällä kahta minuuttia."

"Hän oli täällä", sanoi Page, "kyllin kauan polttaakseen puolen tusinaa paperosseja." Hän osotti hopeaista kukka-astiaa. "Sinä selität huonosti."

Laura puristi ruoskaansa huutaen: "Älä saata minua unohtamaan itseäni."

"Minusta näyttää kuin olisit jo kyllin kauan itsesi unohtanut."

Laura heitti ruoskan maahan, risti käsivartensa ja sanoi leimuavin silmin: "Mitä tarkotat. Istu ja puhu!" Mutta Page seisoi sanoen:

"Aiotko väittää, ettei sinulle merkinnyt mitään se, että Corthellin tikkulaatikko oli täällä?"

"Ei vähintäkään."

"Miksi sitten hait sitä niin innolla? Minä näin."

"Koska — koska —." Sitten purkautui taas sanatulva: "Olenko minä sinulle teoistani vastuussa? Tarvitseeko minun selittää? Koko ikäsi olet yrittänyt minua komentaa. Nyt menee se liian pitkälle. Minä, minä kiellän sen. Minä hoidan asiani ja teen mitä tahdon. Ymmärrätkö?." Ja hän vaipui nyyhkien tuolille pöytänsä ääreen ja toisti: "Teen mitä tahdon, mitä tahdon. Tahdon olla onnellinen. Tahdon, tahdon."

"Rakas sisko —", huusi Page rynnäten häntä kohti, mutta Laura työnsi hänet pois: "Älä koske minuun. Minä vihaan sinua. Mene matkaasi. Minä vihaan sinua. Minä vihaan tätä taloa. Minä vihaan tätä elämää. Te tapatte minut. Kun saisin kuolla." Ja hän heittäytyi sohvalle kasvoilleen valtavain nyyhkytysten puistaessa hänen ruumistaan. Page polvistui hänen viereensä ja kiersi kätensä hänen vyötäisilleen, mutta hän huusi vain: "Älä koske minuun. Jätä minut yksin."

Mutta tuntien hänen tapansa Page alkoi hoidella häntä, Otti pois hänen hattunsa ja kireän ratsupukunsa, hautoi hänen käsiään ja kasvojaan kylmällä vedellä odottaen kohtauksen ohimenoa. Jo kului lähes tunti, ennenkuin nyyhkytykset tasaantuivat syviksi henkäyksiksi ja vihdoin sanoi hän hiljaa: "Sisko kulta, tuo hajuvettä. Päätäni särkee niin." Ja kun Page lähti, sanoi hän: "Ja käsipeilini. Ovatko silmäni turvonneet?"

Eivätkä he siitä asiassa enempää puhuneet. — Kun samana iltana tuotiin Lauralle kirjastoon Corthellin kortti, sanoi hän ensin: "En ole kotona." Mutta samassa muuttikin hän mielensä ja sanoi: "Ei, tuo hänet tänne."

Laura otti taiteilijan vastaan seisten suorana valkealla matolla tyhjän takan edessä. Hän oli kalpea ja kätensä olivat selän takana eikä hän astunut vierastaan tervehtimään. Hän sanoi: "En ensin aikonut ottaa teitä vastaan. Mutta sitten päätin sanoa teille jotain.."

Mies seisoi häntä vastapäätä tyyneesti nojaten lieden reunukseen. He olivat yksin. Laura sanoi: "Te ette saa tulla tapaamaan minua enää."

Corthell käännähti pois, mutta sitten kääntyen takasin hän kysyi hiljaa: "Olenko jotenkin loukannut teitä?"

Laura pudisti päätään.

"En", sanoi toinen. "Tiesin, ettei niin ollut." Ja ison tuolin selustaa vasten seisten jatkoi hän: "Tiesin että tämä oli tuleva, ennemmin tai myöhemmin. Te olette oikeassa. Minun ei olisi pitänyt palata Amerikaan. Minun ei olisi pitänyt luottaa voimaani. Siis", kuiskasi hän hiljaa, "en enää saa nähdä teitä koskaan."

"Ette."

"Tiedättekö mitä se minulle merkitsee? Tiedättekö mitä merkitsee tämän vähänkin menetys?" Hän meni akkunan luo. Hetkisen kuluttua palasi hän ja taas oli hänen käytöksensä tyyni ja äänensä hiljainen.

"Mutta ennen kun menen, kysyn jotain. Siinä ei voi olla mitään pahaa, minä kun lähden. Tiedän, että te sanotte totuuden: oletteko onnellinen, Laura?"

"Teillä ei ole oikeutta sitä tietää", sanoi toinen silmät suljettuina.

"Te ette ole onnellinen. Jos olisitte, olisitte sen sanonut... Jos lupaan mennä niin etten palaa, niin saanko vielä tulla jäähyväisille?"

Laura pudisti päätään.

"Niin vähänhän minä pyydän", rukoili mies. "Se merkitsee minulle niin arvaamattoman paljon. En edes tahdo tavata teitä kahden enkä kiusata teitä näytelmillä."

"Mitä hyötyä siitä olisi?" sanoi Laura väsyneesti. "Miksi tehdä minut onnettomammaksi kuin olen? Miksi tulisitte takasin?"

"Koska", vastasi Corthell varmasti, "koska rakastan teitä enemmän kuin mitään maailmassa." Hän pudotti nyrkkinsä tuolin selkämystään.

"Älkää sanoko sitä enää", huusi Laura. "Menkää nyt, olkaa hyvä."

"Jospa minä en olisi mennyt luotanne neljä vuotta sitten! Sitä olen joka päivä katunut. Te olisitte rakastanut minua silloin. Tiedän sen ja te voisitte rakastaa minua vieläkin —"

"Menkää nyt."

"Uskallatteko sanoa, ettette."

Laura sulki silmänsä ja painoi kätensä sormiinsa ja mutisi: "En voinut, en voinut."

Äkkiä lähti Corthell häntä kohti. Hän ojensi torjuvan käsivarren, mutta tämä tarttui siihen ja suuteli sitä useaan kertaan, ja Lauran paljaalle olkapäälle painoi hän kiihkeän suudelman.

Äkkinäinen väristys kävi läpi Lauran ruumiin. Hän tempautui irti ja seisoi suorana koko ruumiinsa hiljaa vavistessa. Väri palasi hänen poskilleen ja hän huohotti: "Menkää."

"Ja saanko tavata teitä kerran vielä?"

"Kyllä, kyllä, mitä vaan, kun nyt menette."

Hän meni ja Laura kuuli ulko-oven kalahtavan.

"Curtis", sanoi Laura heidän ensi kerran tavatessaan. "Sinä et voinut silloin olla kotona, kun viimeksi lupasit. Kuule, voitko viettää tämän illan minun kanssani? Täällä kotona kahden? Tai, kyllä minä tulen mihin vaan haluat. — Ei ole hauska naisen pyytää tällaista. Mutta ymmärräthän?"

He istuivat aamiaisella seuraavana aamuna Lauran ja Corthellin kohtauksen jälkeen. Jadwin löi kätensä pöytään sanoen: "Hitto vieköön, minä olen kotona tänä iltana. Ja me luemme jotain. Me —"

Samassa Jadwin laski pois veitsensä ja katseli oudosti.

"Mikä sinun tuli?" kysyi Laura.

"Oh, ei mikään."

"Oletko sairas?"

"En juuri. Mutta väliin on alkanut tuntua tuossa jotain." Hän osotti otsaansa.

"Särkyäkö?"

"Ei aivan. Sitä on vaikea kuvata. Tulee sellainen turtumus. Kuin rautalakki puristuisi pään ympäri. Tänä kesänä minun täytyy levätä hyvin, kun pääsen irti. Vielä kuukausi tai kuusi viikkoa ja sitten päästään Geneva järvelle ja siellä minä vasta oikein lepään." Hetken oli hän hiljaa päätään pidellen. Sitten katsoi hän kelloaan ja sanoi tavallisella reippaudellaan: "Nyt on lähdettävä. En pääse syömään mutta kahdeksalta tulen, varmasti."

Ja kun hän suuteli vaimoaan, kierii tämä kätensä hänen kaulaansa ja sanoi: "Älä koskaan jätä minua, Curtis. Rakasta minua. Sinä olet minun ainoani maailmassa. Olet isä ja äitikin. Tiedän että rakastat minua, mutia väliin tuntuu. — Jos tietäisin että sinä et rakasta minua yli kaiken, niin tuntuu kuin en voisi sinua rakastaa, Curtis. Älä keskeytä, kuule. Sillä se on väärin, mutta minä olen vain nainen. Minä rakastan, mutta minä haluan olla rakastettu myös. Me naiset olemme sellaiset. Mene nyt toimiisi, älä myöhästy. Tuossa onkin Jarvis jo hevosineen. Hyvästi ja — minä odotan illalla."

Uskollisena lupaukselleen hän tulikin määräaikaan ja lakeija selitti, että rouva on taidesalissa. Tämä oli valmistanut hänelle pienen yllätyksen. Kaikki muut sähköt olivat himmeät, mutta yksi liekki oli kirkas ja se kohdistettiin Lauraa kohti, kun Jadwin astui sisään, ja siinä seisoi urkujen edessä Laura täydessä "Theodoran" puvussa.

"Mitä hittoja", sanoi Jadwin ovelle pysähtyen.

Laura juoksi häntä kohti ketjujen ja koristeiden helistessä.

"Halusin valmistaa sinulle yllätyksen", nauroi hän. "Enkö ole komea? Muistatko sen kohtauksen Justinianuksen aitiossa amfiteatterissa? Eikö ole vaimosi kaunis? Sano?"

"Well, oletpa sinä tyttö."

"Sano, että olen kaunis."

"Kaipa sinä sitten olet."

"Kaunein mitä olet nähnyt? — Minä tahtoisin, että olisin ruma, mutta sinä kuitenkin pitäisit minua kauneimpana. Enkö ole kaunein mitä sinä olet nähnyt."

"Kaunein mitä olen nähnyt", kertasi mies. "Mutta mitä nyt aiot? Miksi olet tuollaiseen asuun itsesi laittanut?"

"En tiedä, pisti päähäni. Olet nähnyt minut joka puvussani. Tänään haetin tämän, kun olit lähtenyt. Curtis, jos et olisi saanut minua niin rakastumaan, että rupesin vaimoksesi, olisi Laura Dearbornista tullut suuri näyttelijätär. Sen tunnen sormenpäissäni." Ja kohottaen päänsä niin, että kruunun helyt välkähtivät sanoi hän: "Minä olisin ollut komea. Et uskoisi? Kuule. Näin puhuu Athalia, vanhan testamentin kuningatar —"

"Odotas, mutta minä luulin, että sinä esität Theodoraa."

"Niin kyllä mutta ei se estä. Minä olen mitä tahdon. Kuule nyt. Tämä on Racinen 'Athaliasta'. Se on ranskaa, mutta minä panen sinut ymmärtämään". Ja hän lausui niin että Jadwin huudahti: "Suuri Jumala."

Laura iski kämmenensä yhteen: "Juuri niin sanoo Abnerkin."

"Abner?"

"Niin, siinä kappaleesta. Minä näyttelin niin, että sinä tunsit sen."

"Well", mutisi Jadwin päätään pudistaen. "Minulla on merkillinen vaimo."

"Kun sen ymmärrät, niin alat ymmärtää minua", sanoi Laura, koskaan ei Jadwin ollut häntä iloisempana nähnyt. Hänen eloisuutensa oli ihan hullaannuttava.

"Toivonpa", huusi Laura, "että olisin pukeutunut Carmeniksi ja tanssinut sinulle. Ja sinä olisit pannut urkusi soimaan. Mutta minullahan on puku ylhäällä. Odota! Pane urkuihin rulla. Ja ollaan iloiset tänä iltana", sanoi hän syleillen miestään. "Tämä on minun iltani ja minä olen niin hupsu."

Hän meni mutta palasi uskomattoman nopeasti puettuna Biset'in sisarentytöksi, punaruusu mustassa tukassaan ja kastanjetit käsissä. Jadwin alkoi boleron.

"Voitko nähdä minun tanssivan soittaissasi?"

"Kyllä, kyllä. Anna mennä, kuinka sinä osaat espanjalaisia tansseja?"

"Opettelin kauan sitten. Tänä iltana osaan mitä tahdon. Soita, soita nopeasti!"

Hän tanssi väsymättä samalla intohimolla kuin oli lausunut Athaliaa. Hänen keltainen hameensa leimahteli ja hänen ruumiinsa näytti liikkuvan yhtä hurjasti kuin tulenliekki, kastanjetit rätisivät kuin räsähtelevät tulipoukut ja hänen musta manttelinsa häilyi kuin pilvi. Hän oli kuin ruumiillistunut tuli, oikullinen ja eloisa, väistyvä ja häikäisevä.

Sitten heitti hän kastanjetit toiselle puolelle huonetta, ja heittäytyi sohvalle huohottaen ja nauraen.

"Nyt tuntuu hyvältä", huuti hän. "Sen piti purkautua. Tule nyt tänne. Nyt kai myönnät, että minä osaan tanssiakin."

"Osaat tosiaan", sanoi Jadwin Lauran tehdessä hänelle tilaa tyynyjen keskelle. "Se oli ihmeellistä, mutta, tyttöseni, samalla tuntuu minusta niin —"

"Kuin mitä?"

"Kuin se olisi liian hurjaa ja luonnotonta. Minä pidän sinusta paraiten kun olet itseäsi, tyyni ja arvokas. En tiennyt että sinussa on tällaistakin. Sinä olet kiihoittava tänään."

"Anna minun olla sitä nyt. Minä olen nytkin itseäni, olen millainen olen. Mutta nyt olen hiljaa. Puhellaan. Onko sinulla ollut kova päivä? Ja kiusasiko päätäsi?"

"Ei, siellä oli helpompaa tänään. Mutta päässä tuntui kotiin tullessani ja nyt särkee vähän."

"Särkeekö? Ja minä pahensin sitä hullutuksillani."

"Ei, ei, ei hätää. Minäpä sanon, mitä teemme. Minä makaan tässä hetkisen ja sinä soitat. Jotain rauhallista, Laura. Minä väsyn niin siellä La Salle kadulla."

Ja hänen maatessaan siinä pitkin pituuttaan soitti hänen vaimonsa kappaleita, joista tiesi hänen pitävän, vanhoja lauluja, kuten "Kun tähdet tyyneesti loistavat" tai "Oi aukaise akkunas, tyttönen".

Kun soitto hetkeksi keskeytyi, nyykytti hän tyytyväisenä päätään, sanoen: "Se on mainiota. Kultaseni, se on kuin lääkettä. Opettajani soitteli viulua. Olen näkeväni sen vanhan farmin keittiön niin elävästi. Seinät olivat hirsistä ja raot rapatut. Nurkan pystypuun ääressä me pojat mittailimme pituuttamme. Ja tuossa oli liesi ja puulaatikko. Ja tuossa vanha vaatekaappi, jonka alla kissalla oli pennut. Kultaseni, se oli onnellista aikaa. Sinä olet minulla nyt, ja rahaa ja hieno koti, ja ylpeä minä olen näistä, mutta niin minusta tuntuu, kuin että jos olisi se vanha koti ja sinä siellä, niin kyllä me toimeen tultaisiin. Ja väliin tuntuu kuin olisimme onnellisemmat rinnan raataissamme kuin nyt tehden paljon rahaa ja sitä tuhlaten... Mutta jos sinä olet onnellinen, niin se ratkasee, ja jos kaikki tämä roju", hän potkasi kohti tauluja ja komeuksia, "olisi onnemme tiellä, niin se saisi mennä hiiteen. Tämä ei ehkä ole runoutta, mutta se on totta."

Laura tuli hänen luokseen, otti hänen päänsä syliinsä ja siveli hänen otsaansa pitkillä, valkoisilla käsillään. "Jospa vain", kuiski hän, "saisin pitää sinut tällä tavoin aina huolettomana ja ystävällisenä. Tämä on minun puolisoni taas. Sinä olet mies, Curtis, suuri, voimakas, helläsydäminen mies; et sinä osaa hienouksia etkä jokapäiväisiä korupuheita, etkä teeskentelyä etkä näyttelemistä. Minä rakastan sinua, rakastan, rakkahani."

"Tyttö kultani", sanoi Jadwin sivellen hänen kättään.

"Lukisinko sinulle jotain?."

"Anna olla nyt. Tämä juuri on parasta mitä olla voi."

Samassa kuului koputus ovelta. Laura kavahti ylös: "Minä sanoin niille, ettei saa häiritä." — "Sisään", lisäsi hän.

"Herra Gretry haluaa tavata heti", sanoi palvelija.

"Sano hänelle", kiirehti Laura kuiskaamaan Jadwinille, "ettet ole kotona — ettet voi tavata häntä."

"Täytyy mennä häntä tapaamaan; hän ei tulisi tänne, jos ei olisi jotain todella tärkeätä."

"Saanko tulla sisään?" kysyi välittäjä jo oven takaa.

"Tule vaan", sanoi Jadwin. Punastuneena heitti Laura pukunsa ylle sohvaverhon liepeen, kun Gretry hattu päässä astui sisään. Jadwin oli puoliväliin vastassa ja Laura kuuli Gretryn sanovan: "No nyt ollaan satimessa", johon Jadwin vastasi: "No, mikäs on?"