Part 5

Kuolinhetken lähestyessä nostetaan sairas _kuolentarikoille_ lattialle, peränurkkaan, _perälautshan_ [peräpenkki] eteen, pöydän ja sivulautshan välille. Jos pirtti on pieni, siirretään pöytää vähän syrjemmäksi. _Olkia_ pannaan alustaksi, olille joku huonohko lakana sekä päänalaiseksi _heinävärtshi_ (heinäsäkki). _Sulkaperinöitä_ (höyhenpolstereja) ja _sulkapoluskoita_ (höyhentyynyjä) ei panna kuolijan alle, sillä lähtevä henki voi _peitteliytyä_ höyheniin, ja silloin on kuolema vaikeampi. Kuolinsijan yläpuolella nurkassa on pyhänkuvilla paikkansa. Siksi sanotaankin kuolijasta: "Niin on jo huono, jotta rikoilla on kuolentaa vailla, oprasojen alla".

Kun kuolija alkaa katsella "päähänsä päin", silloin ovat hänen noutajansa jo saapuneet. Toiset kuolijat näkevätkin noutajansa ja mainitsevat niitä nimeltäänkin, jotta "tuoss' on taatto, tuossa setä". Pääpohjissa perälautshalla istuvat Tuonen ukot, jotkut _peräorrellakin_ [orsi pirtin perässä poikki tuvan] sekä _loavusniekalla_ [lautaset seinäin vierillä ikkunain yläpuolella] peräseinän vieressä. Sentähden ei kuoleman saapuessa -- eikä muulloinkaan -- saa kukaan istua perälautshalla kuolijan pääpohjissa. Mutta _jalkapuolesta_ saapuu _surma_ vasemmasta kantapäästä, ja viikatteellaan leikkaa elämänlangan. Siksi ei hengen lähtiessä saa olla jalkopuolessakaan, vaan istutaan tai seisotaan sivuilla molemmin puolin.

[Surma ajaa viikatteineen harmaalla hevosella ja on hyvin laiha, koska elää syömättä. Sanotaankin:

"Surma syömättä elää, sekin päitä tappeloo."]

Mutta jos kuolija on kauan aikaa kitunut huonona, ja luullaan, että _henki_ on _karkautunut_, josta syystä ei pääse kuolemaan, pannaan lattialle olkien alle pari hyvin kulunutta _viikatetta tai sirppiä_ ristiin. Sitten mennään ulos ja heitetään _kirves_ pirtin otsapuolesta yli koko rakennuksen sekä sen jälkeen sivuittain yli pirtin, niin että heitot muodostavat ristin. Vielä otetaan pitkä seiväs, jolla lomahutellaan _pirtin kattolautoja_. Kolmea vesikaton lautaa kohotetaan kolmasti pyhäsnurkan kohdalla. Toisinaan taas kiivetään katolle ja taotaan kirveellä kattolautoja. Nämä temput vaikuttavat sen, että kituja kuolee nopeampaan. Jos kuolija on lapsi, joka tekee kauan kuolemaa, ei elä, ei kuole, etsitään kolmesta rajapientareesta heinää ja pannaan lapsen tilan alle. Kun sairas on siinä levännyt kolme vuorokautta, paranee hän tai kuolee.

Kuolinhetkellä pitää kaikkien olla aivan ääneti, ei saa pakista eikä ovissa kolata. Siitäkin voi henki karkautua. Juuri ennen hengen heittymistä avataan ovi tai ikkuna taikka reppänä, jotta hengellä olisi huokeampi lähtö. Jos ei mitään reikää olisi auki, veisi henki lähtiessään pirtin peräseinän kerallaan. Peitto otetaan myös pois päältä, sillä lähtevä henki voisi peitteliytyä katteen alle, varsinkin jos se on villainen ja kirjava vaippa.

Toisilla kuolijoilla on hengenlähtö kovin vaikea, tällaisesta sanotaan, että hän on ollut _reähkähinen_ eläjä ja hänelle siinä juuri näytetään kaikki pahat työt, mitä hän on tehnyt, seka osoitetaan se sija, minne hän on joutumassa. Vieläpä kuolija saa siinä pahoista teoistaan kärsiä siten, että esim, heinäinvaras saa kuolinhetkellään syödä varastamansa heinät. Mutta jos kuolija on rauhallinen ja tuskaton, on hänellä hyvä sija tiedossa.

Eläessä keskenjääneet työt ovat kuolinhetkellä haittana. Kuolija voi ajatella ja kiusautua siitä, että "nekin jäivät kesken". Siksipä käsillä olevat keskeneräiset teelmät on ennen kuolinhetkeä poltettava, jotta sairas saisi rauhassa täältä erota. Mutta jo terveenä, eläessä, on jokaisen muistettava, ettei saa heittää mitään työtä vajanaiseksi. eipä mitään asian kertomistakaan pohjilleen puhumatta, se kun jää muuten kuolinhetkelle _hengen painoksi_.

Mitään kerrattua ja umpeen solmittua ei kuoleman tapahtuessa saa olla kuolijan päällä. Solmut avataan ja _kaklaristi_ ripustetaan yksinkertaiseen rihmaan, samoin vyölle sidotaan yksisäikeinen rihmavyö. Kaikkoava henki saattaisi helposti rihman kierroksiin tai solmuihin kätkeliytyä.

Kuolinvuoteen vieressä itkeminen tekee myös hengenlähdön vaikeaksi. Silloin ei pitäisi kyyneleenkään tipahtaa. Kyyneleet kirpoavat näet kuolinhetkellä tulikipunoina kuolijan iholle, ja kuta enemmän itketään, sitä vaikeampi on kuolevalle. Lapsen tehdessä loppua eivät vanhemmat saa olla saapuvilla, lapsen hengenlähtö on vaikeampi, kun hän näkee siinä isänsä ja äitinsä. Samasta syystä eivät lapset saa olla vanhempainsa loppua katsomassa.

Vaikein on kaikenlaatuisia pahoja aikaansaaneiden noitien, tietäjien ja velhojen kuolema. Niinpä muuankin Vuonnisen tietäjä-ukko, Ontro-vainaja, oli kiroillen ilmoittanut kohta kuolevansa. Sitten oli ukko kaatunut lattialle ja siinä itsekseen kiroillen kuollut. Ja Hämeenkylässä oli toisen tietäjän, Visan Miihkalin, tehdessä kuolemaa koko rakennus roskahdellut ja hevoset hyppineet tanhuassa ja lehmät reuhtoneet läävässä. Roskumista oli jatkunut siksi kunnes ukon sisarenpoika, Huotari-tietäjä, oli halteutunut, ottanut kirveen ja ajanut pahat pois.

Jos hengenlähtö tapahtuu yöllä, herätetään, _nossatetahylähäksi_, kaikki talon eläjät, lapsetkin, samoin toisissa pirteissä ja aitoissa makaajat. Naapuritkin kehoittavat: "tuokaa sana, kun rupee kuolemaan!" Kuolijan henki heittäytyy niin nukkujan päälle ja painaa, että on vaikea olla. Voi käydä niinkin, ettei nukkuja enää herääkään unestaan, vaan kuolee siihen, nukkuu iäksi.

Kohta kun kuolija on huokaissut viimeisen henkäyksensä, lasketaan hänen suunsa peitoksi _ripakko_, valkea vaatepalanen, jopa hyvin kiireesti, ettei _toispuolehini_, paholainen, ehtisi pujahtaa kuolleen sisään, Sillä jos näin kävisi, alkaisi vainaja liikkua ja hänestä tulisi _manalaini_, jota ei saisi pysymään haudassakaan. Sieltäkin se nousisi pahojaan tekemään ja häiritsemään. Ripakko on suun peittona aina siihen saakka, kunnes kuollut lasketaan hautaan. Kohta kuoleman tapahduttua toimitetaan myös _koalimini_ (pyhän savun suitsuttaminen). Pannaan _loatanaa_ (suitsutuspihkaa) koalelitshaan (suitsutusastiaan) ja sen suitsuttaessa pyhää savua jokainen omainen ja sukulainen ja tuttava vuoron perään _koatii_ sillä vainajan pään ja rinnan kohdalla lukien rukouksia.

Kuolinsijalta siirretään vainaja vähän alemmaksi ovipuoleen lattialle tuoduille puhtaille oljille, _pesurikoille_. Siinä kaksi tai kolmekin pesijää hänet puhdistaa tämänilmaisista lioista. Yksi valaa vettä kauhalla, toinen pesee _muilalla_ (saippualla) ja _rätillä_ tai _vastalla_, kolmas on apumiehenä liikuttelemassa pestävää. Likaisena ei kuollutta saa haudata. Sillä millaisena vainaja täältä lähetetään tuonelaan, semmoisena pitää hänen siellä esiintyä. Jos pannaan matkaan likaisissa vaatteissa ja pesemättä, otetaan hänet siellä semmoisena vastaan ja pannaan seisomaan _pohjoisveräjän_ korvaan, mikä on emäpohjoista kohti tuonelassa, ja siinä seisotetaan kunnes puhdistuu ja vaikenee. Jos vainajalla on tummaa vaatetta päällä, niin saa seisoa siksi kunnes ilma valkaisee.

Pesijöinä käytetään vanhoja ihmisiä, miehet pesevät miehiä, naiset naisia. Näitä samoja rohkealuontoisia henkilöitä käydään aina kyläkunnasta noutamassa heti, kun kuolema on tapahtunut. [Vuonnisessa on vanhoja ruumiinpesijä-naisia: Jarassiman leski, Triihvon leski ja Petrin leski, sekä miehiä: Soavan Iivana, yli 80-vuotias haudankaivaja. Iivana Lehtonen ja Jyrki-pokoiniekka ovat jo kuolleet.] Mutta jos vainaja jo eläessään on pyytänyt jotakuta tuttavaansa ruumiinsa pesijäksi, on pyydetyn se sitten myös tehtävä. Monet henkilöt ovat niin heikkoluontoisia, etteivät uskalla ryhtyä kuollutta käsittelemään, varajavat "pölästymistä" ja kalman tartuntaa. Peseminen toimitetaan ennenkuin ruumis ehtii jäykistyä, jotta se paremmin sujuu suoraksi ja paremmin saadaan vaatteet päälle pujotelluksi. Jalat ja kädet sidotaan, jotta ne jäykistyisivät asemiinsa, mutta sitten arkkuun asetettaessa ne jälleen päästetään irti. Kolme henkilöä pitäisi ihmisen "pessä ilmah, kolme kalmah", sitten hänen olisi helppo päästä Tuonelanjoen poikki. Ne pestyt ovat nimittäin pesijäänsä auttamassa vaikealla jokimatkalla.

Kuollutta pestäessä _itketään pesuvirttä. Sanalta eli eäneltä_ itketään eikä _kyyneleltä_. Omaiset itkevät, jos osannevat ja kykenevät. Jos esim. isä-vainajaa pestään, valittelee tytär:

"Valkoalkoa valkeijen valtajoutshenuisien vallallisiks valkie hyväseni, jotta ei valkuolentasien vaivasissa valkeijen ilmojen peältä vallan puutuis valkeih syntysih.

Kaunisselkoa kaunehien karjalintusien kajollisiks kaunis hyväseni, jotta ei likojen kaihosissa koaloaltais kaunehien ilmojen peältä kaunehih syntysih.

Eikö valkie hyväseni vallan ensimäisinä kevätvarreksuisina valkiena valtajoutshenuisena vallan koalelis vallan ensimäisih valvatusvanapaikkasih. Mie hotj, vaimala vartuoni, niistä hänen valkehuisie vallan silmittelisin.

Niin jäin, vaimala vartuoni, vallan armottomiks valkeijen ilmojen peällä vallaiksentelomah, kun valkie Spoassusen valkien hyväseni valkevuot vaivutteli peällä valkeijen ilmasien.

Eikö armas hyväseni armahina aunaotuksina aijan koalelis aijan ensimäisinä kevätarveksuisina, kun annahan Spoassusen aunaotuksiset alta armahien ilmasien aijan koaleloo.

Mie kun, ankeh vartuoni, armahien ilmasien peällä armottomina aijan koalelen, mie aunaotus-artteliloista armahan hyväseni armahuisie aijan silmittelen, hotj niillä aikasin kevät-arveksuisina. Toivelisin, jotta armahan hyväseni armahuot aijan koaleli näillä puolin armahie ilmasie.

Voi, sukie hyväseni, suimun ensimäisinä kevätsulasina suoreina somerolintusina suimun koalella suimun ensimäisih sulapaikkasih. Mie, surento vartuoni, hotj niistä siun sulavuisies suimun silmittelisin, hotj niillä aikasin kuin jäin aivan armottomiks sukeijen ilmojen peällä suimun koalelomah.

Ei ole suimunkana ainusien sulavampien sanasien suimun seätelijäisie surennolla vartuollani sukeijen ilmasien peällä, kun sukie Spoassusen' sukien hyväseni sulavuot sukeijen ilmojen peältä suimun puuvuttel'.

Aivan anhiittomiks armas Spoassusen' armahan hyväseni armahuot aijan puuvutteli peältä armahien ilmasien.

Aivan jäin armottomiks, ankeh vartuoni, armahien ilmasien peällä aijan koalelomah.

Ei ole ainusienkana armahien sanasien asettelijaisie ankehella vartuollani, kuihe loatusie alkanen, ankeh vartuoni, armahien ilmasien peällä assuksentelomah.

Niin tuusitteloo turtivolla vartuollani näinä päivätuomeksuisina. Kuihe loatusie alkanen tuvehien ilmojen peällä tunnon koalella, kun jäin tunnon armottomiks?

Ei ole onehella vartuollani opastelijaisie orheijen ilmojen peällä oloaikasenani, kun orhie hyväseni orheijen sanasien kera opasteli orheijen ilmojen peällä oloaikasenah onehta varruttani kaiken oimullisih hyvih oppisih.

Mairis hyväseni manun ensimäisiks manun aikusina huomenesmalitvuisina mairehien malitvusanasien kera manun ylennytteli malkivoa varruttani ta omilla manu-työhysillä manun asetteli.

Kuihe loatusie alkanen nyt, malkivo vartuoni, manun aivosina huomenesmalitvuisina mairehilta makuusijasilta manun yletä, kun ei ole mairesta hyvästäni manun ylennyttelömäs eikä omilla manutyöhysilläh manun loajittelomas.

Aivan jäin, oneh vartuoni, oksilla istujien orpolintusien oimullisiks orheijen ilmojen peällä oimun koalelomah."

* * * * *

Peskää valkeiden valtajoutsenien kaltaiseksi armas taattoseni, jotta ei puhdistamisen puutteessa näiltä kirkkailta ilmoilta aivan joutuisi tulevaan elämään.

Kaunistelkaa kauniiden parvilintusien (pulmusien) kaltaiseksi kaunis taattoseni, ettei likojen mielipahoissa saatettaisi näiltä kauniilta ilmoilta tuleviin kauniisiin olosijoihin.

Eikö valkea taattoseni vallan ensimäisinä kevätkoittoina valkeana valtajoutsenena saapuisi ehon ensimäisiin sulapaikkoihin. Minä silloin, kurja raukka, sieltä hänen kauneuttaan katselisin.

Niin jäin, kurja raukka, aivan orpona näillä ilmoilla oleskelemaan, kun valkea Vapahtajani valkean taattoni kasvot kadotteli näiltä valkeilta ilmoilta.

Eikö armas taattoseni armaina untuvalintusina lentäisi aivan ensi kevätaikasina, kun armaan Vapahtajan untuvalintuset kerran saapuvat alta armaiden ilmojen.

Minä kun, kurja raukka, näillä ilmoilla orpona oleskelen, minä untuvalintu-joukkueista armaan taattoseni armasta olentoa katselisin, silloin kevätaikasina. Luulisin, että armaan taattoseni armas olento taas saapui näille armaille ilmoille.

Voi, lempeä taattoseni, ihan ensimäisillä kevätsulilla soreina somerolintusina saapua aivan ensimmäisiin sulapaikkoihin. Minä, osaton olento, silloin niistä sinun kauneuttasi katselisin, aivan niinä aikoina, kun jäin aivan orpona näillä ilmoilla oleskelemaan.

Ei ole yhden ainoankaan hyvän sanan sanojaa osattomalla raukalla näillä ilmoilla, kun hyvä Vapahtajani hyvän taattoseni olennon näiltä hyviltä ilmoilta kadotteli.

Aivan yhdettömiin armas Vapahtajani armaan taattoseni armaudet kadotteli näiltä armailta ilmoilta.

Aivan jäin orpona, kurja raukka, armailla ilmoilla kuljeskelemaan. Ei ole ainoankaan armaan sanan antajaa kurjalla raukalla, millä tavalla alkaisin, kurja raukka, näillä armailla ilmoilla oleskella.

Niin tuskaiselta tuntuu kurjasta raukasta näinä aikoina. Millä tavoin alkanen näillä ilmoilla eleskellä, kun jäin aivan orvoksi?

Ei ole orpo-raukalla enää neuvonantajaa näillä ilmoilla, kun lempeä taattoseni hyvillä sanoilla opetti näillä hyvillä ilmoilla oleskellessaan minulle raukalle kaikenkaltaisia hyviä oppeja.

Armas taattoseni aina ensimäisenä aikaisina aamurukous-hetkinä lempeillä rukoussanoilla herätteli minua raukkaa ja omiin töihinsä sääteli.

Millä lailla alkanen nyt, minä raukka, aikaisina aamurukous-hetkinä maireilta makuusijoiltani kohota, kun ei ole lempeää taattoani herättämässä eikä omiin töihinsä säätelemässä?

Aivan jäin, orpo raukka, oksilla istuvien orpolintusien kaltaisena näillä hyvillä ilmoilla oleskelemaan.

Mies-vainajaa pestäessä itkee vaimo: [Edellinen itku on "vanhempaa sananpolvesta", tämä on nuorempaa, nykyaikaisia Anni Lehtosen "omaa itkua"].

"Minne varoin valkuoletta voimalan vartuoni vallan kohtalahista [vallan kohtal. tarkoittaa miestä], kun varsisijasien [makuutilojen] peällä valkoaletta?

Niin alkoa vaimalaisikseni [mielipahoikseni] vallan loajittautuo, kun ei ole varsisijojen peällä valkoaltu kuillana aikasin näihe loatusie.

Niin ouvoilta osutteloo näijen oimulliset olkisijaset [pesentärikat], kun on outojen olkisijasien peällä oimun loajiteltu otsostuitavaisiks [pestäväksi], kun ei ole koko orhiessa ikäsessäni näihe loatusie otsostuiksenneltu.

Onnakko [kenties] orhie Spoassusen' on orheijen ilmojen peältä oimun puuvutellun onehen vartuoni oimun kohtalahisen sulat omuot [lämpöisen olennon].

Voikoa kaunissella kaunehien karjalintusien kajollisiks kajon kohtalahisen kasvopuoluot. Eikö kajon ensimäisinä kevätkaunehuisina kajon koalelis alla kaunehien ilmasien kajollisina karjalintusina.

Mie, kaiho vartuoni, kajon pikkaraisien kahenloatusien kannettuisieni ['kajon pikkaraisien kahenloatusien kannettuisieni' = lapsieni, sekä poikien että tyttöjen] kera niistä hänen kallehuisie kajon silmiltelisin."

Pikku tyttöä pestäessä itkee äiti:

"Mintäh valkoalet, valkieni sorsaseni [Valkie sorsa tark. pesijää. Lasta pesee vain yksi henkilö], miun vallan hulluista [aivan pientä] vaklonimyön [neitosen] alkuista voalimaistani [= lastani], valkeijen ilmojen malttelematonta? [ei vielä osaa puhua, eikä mitään tehdä.]

Mie toivelen [luulen], kurja vartuoni, jotta, kuulu sorsaseni, miun kujin hullusella kuklanimyöllä [neitosella] kuvoamaisellani [kuvoamaisellani = lapselleni] lapsien kumma kukkasie [kummia leikkikaluja] kujin loajittelet.

Onnakko miun kujin helppoista [aivan pientä] kuklanimy(ö)ttä kuvoamaistatani kuulu syntysih varoin [Tuonelaan varoin] kujin loajitteletta?

Voi, miun kuklanimyöt kuvoamaiseni, kuulu ilmojen malttelematoin, kuulu hyväseh kuuritshaikkunoijen [kuuritsha = katonharjalla piipottava koristettu harjahirren naula] peällä kujin pikkaraisiks kummalintusiks [oudoiksi, monennäköisiksi, kauniiksi lintusiksi] kujin koetella kujertelomah lapsien kummakielysillä [oudoilla kielillä].

Mie toivelen, jotta miun kujin hulluni kuklanimyöt kuvoamaiseni kujin koaleli kujertelomah kuulu hyväseh kuuritshaikkunoijen peällä.

Mie niistä kuvoamaiseni kuminakielysie kuuloistelen [kuuntelen], kun kaksien kuuluhyväsies kujin assuntasijasissa [vanhempien asunnossa, kodissa] kuuritshaikkunoijen korvasissa [vierillä] kujin loajittelen jos min kujillisie [laatuisia] kujin avotyöhysie [töitä].

Niin kun kuvoamaiseni kujerteloo lapsien kummakielysillä, mie niih kurjasieni [suuret mielipahani] kujin alentolen [poistan, lasken, unhotan] niillä aikasin, kurja vartuoni, kun niitä kuuloistelen.

Voi, innon pieni impimarja [neitonen] itvomaiseni [lapseni] ilmauvuksennella ihaloista syntysistä [kauniista synnyistä, Tuonelasta] innon pieninä ilman lintusina iluolemah kaksien ihaloijen hyväsieh ilma-ikkunoijen [pirtin ikkunain] alla lapsien ilokielisillä.

Mie kun, inhu vartuoni, ihalan hyväses ilma-ikkunaisista innon silmittelen innon pientä impimarjoa itvomaistani lapsien ilokielisillä, mie niih inhusieni [suuret mielipahani] ta innon suurie ikäväisieni innon alentelen [poistan, lasken, unhotan]. Kun impimarja itvomaiseni innon helpposeh ilokielisie ihaloina ilman lintusina iluoloo ihalan hyväses iltapihasilla ta ilma-ikkunoijen alla."

Mutta täysikasvuisena kuolleelle pojalle itkee äiti:

"Min vakallisia varsityöhysie valmisteletta näinä päivävarreksuisina?

Miun valivoihoista [tarkoitetaan poikaa] täysivartista [täysikasvuista] voalimaistani kuin että ole näihe loatusie koko voalimaiseni vallan ylenentäaikasena [kasvuaikana] valkoallun, ettekä valmistellun.

Itse on miun valivokasvoni [kauniskasvuinen] voalimaiseni valkoallun valivopuoluot [kasvot] omilla valivokätysilläh.

Minne varoin oimun kohtalahisen oimulliset miun omena-ihoista ottamaistani otshostuiksenteletta näinä päiväoprennaisina [päiväaikoina], kuin että ole näihe loatusie koko ottamaiseni ortunta-aikasena [kasvanta-aikana] otshostuiksennellun?

Otshostuiksentelettako ottamaistani yksih omenapolkkasih [poikajoukoissa] oimun koalelomah? Kun on ottamaiseni oimun ylenentäaikaisina yksissä omenaopossaisissa [poikajoukoissa] oimun koalellun.

Vai valmistelettako vallan kohtalahisen vallalliset voalijaiset miun täysivartista voalimaistani yksih valivovatoatkaisih [poikajoukkoihin (ven. vataga = joukkio)] vallaiksentelomah.

Niin alkoa äijiksi vaimalaisikseni vallan loajittautuo vaimalolla vartuollani. Onnakko näihe loatusie miun täysivartista voalimoistani valkeih syntysih valmisteletta ta valkuoletta?

Valkoalkoat miun täysikasvoni [täysikasvuinen] voalimaiseni valivokuitriset [kauniit kutrit] valkeijen voahtimuilasien [vaahtisaippuain] keralla, jotta ei valkuolentasien vaivasissa valkeih syntysih vallan koalateltais.

Vet [kyllä] se lienöy vaimalolla vartuollani vallan suuret ikävien vaimalaiset voalimaistani, kun valkie Spoassusen' vallan puuvuttel' valkeih syntysih valkeijen ilmojen peältä.

Voi, ihalakasvoni [kauniskasvuinen] ikona [poika (ven. ikona = pyhimyksenkuva)] itvomaiseni, ilmauvuksennella ihaloista syntysistä ihaloina ilman lintusina ihaloijen ijoisvetysien [iloisten, kauniiden vesien] peällä iluolemah.

Kun ihalan Spoassusen' ilman lintuset ilmauvuksenteloo innon ensimäisinä kevätihalmoisina iluolemah, niin mie toivelen, inhu vartuoni, jotta miun ikona itvomaiseni siellä iluoloo ihaloina ilman lintusina. Niin mie, inhu vartuoni, niitä vassen hotj innon suurimpie ikävieni alentelisin ta inhuja mielalasieni.

Voi, kultani [kultainen] omena kuvoamaiseni, kuulu syntysistä kujin koalella kukkahien [kaunisten] kuvasvetysien [kuvastimena loistavien vesien] peällä kultakielysies kujertelomah. Mie hotj, kurja vartuoni, niistä kuuloistelisin siun kukkahuisies, ta toivelen, kun kuulun Spoassusen kummalintuset kujerteloo: siellä miun kultani omena kuvoamaisenikin kujerteloo kummalintusina.

Kun on kuulu Spoassusen' kuulu ilmojen peältä kujin puuvutellun miun kultasen omenan kuvoamaiseni, niistä on kaiken kuulu ikäseni piettävät kurjaset akkiloitavana kurjalla vartuollani."

Heti pesemisen jälkeen puetaan ruumis _kuolienvoatteisiin_. Naispuolille pannaan päälle rätsinä [paita], pitkä laajaharteinen paidantapainen hame, kosto, sukat ja kengät jalkaan, kintahat käteen sekä lakki päähän. Rätsinä ja kosto tehtiin ennen kotikutoisesta valkeasta vaatteesta, yksipiisestä tai pellavahisesta, mutta nykyään ne ommellaan ostetusta pumpulivaatteesta, _kisseistä_. Miehille puetaan alusvaatteiksi rätsinä ja liinapuksut -- ennen kotivaatetta ja näiden päälle täysi puku: liivit, puksut, lakit sekä sukat ja kengät jalkaan, kintaat käteen ja lakki päähän. Entiseen aikaan oli vielä tapana sekä miehille että naisille panna päälle pitkä valkea päähinevarusteinen viitta, _soahvana taikka kukkeli_, valkea päätä ja hartioita verhoava liinavaate, joita ennen käytettiin sääskien suojana. Niinpä vanhassa itkuvirressä valitetaan:

"Elköä soahvanavoattehuisitta soavista hyvästäni soavehih syntysih soarnan loajitelko näinä päiväsoalostisina, jotta ei soavista hyvästäni soavehissa syntysissä sammujen peähysissä soarnan silmiteltäis [ettei halveksittaisi]."

Kukkelia päähän asetettaessa itkettiin:

"Mintäh oletta kuulu hyväseni kukkelipeähisiks kujin loajitellun näinä päiväkuuroksuisina omissa kujin assuntasijasissah?

Niin kurjasikseni kujin loajittautuo, kun on kuulu hyväseni kukkelipeähysiks kujin loajiteltu kuurtosijasien [ruumisarkku, kuolinsija] peällä omissa kujin assuntasijasissah."

Kuolijan vaatteita, paitaa, mekkoa ja liinapuksuja ommeltaessa ei saa panna lankaan solmua, sillä se voi toisessa elämässä tulla heille, ompelijalle, kun hän vasta kuolee, sekä vainajalle, esteeksi, minkä takia he eivät saa nähdä toisiaan. Ompeleminen on tehtävä yksinkertaisella rihmalla _roslannan_ tavoin eli _läpiluoheh_, neula on aina pistettävä iestäpäin, ei takaapäin, joten ommel tulee yksinkertaista, helposti repeytyvää. Näin vaatteet toisessa elämässä menevät helposti rikki ja vainaja saa sijaan uudet. Siitä syystä ei ommelta myöskään päärmätä. Hampain ei saa ompelurihmaa katkaista, koska kalma voi tarttua hampaisiin. Eikä vaatetta saa ommeltaessa panna polven alle, sillä tulee "reähkä", kun vaate siitä likautuu. Kuolijan kenkien pohjaan leikataan reikä, "halataan pohja". Muuten vainaja ei niitä ikinä saisi kuluksi eikä näin ollen annettaisi uusia toisessa maailmassa. Samasta syystä myöskin pannaan vyöksi uumenille paidan ja mekon siteeksi sekä kaulaan _rissinkoittanaksi_ [ristinnauha] vain yksinkertaista rihmaa, pellavasta taikka liinasta kehrättyä. Eikä sitä myöskään sidota umpisolmuun, vain vetosolmuun.