Part 4

_Napaa syöpi_ silloin, kun napa avautuu ja alkaa visvoa. Siihen on syöjänvoide hyvä lääke, sekä lisäksi piipunöljy. Voitelemisen jälkeen sidotaan navan peitoksi puolen kopekan raha. Varsinkin silloin, kun napa rupeaa kovin nousemaan, painetaan sitä alas tällä keinoin.

Mutta napa voi joskus joutua _liikkumaan_, jos irtautunut navantynkä on huolimattomasii kätketty. Siitä tulee ankara kipu vatsaan, ihmisellä kun on "valtio" (valtasuoni) navan edessä, ja se rupeaa liikkumaan. Eikä terveys palaa ennenkuin "napa ta valtio" on laitettu entisille asemilleen. Vanhaan aikaan oli eräänlaisia _napapatasia_, varta vasten tehtyjä pieniä, noin juomalasin kokoisia savikuppeja. Niillä vedettiin napa paikoilleen sillä keinoin, että pantiin navalle pari pyöreätä paperipalasta ja paperipalasille liinankaavetta, joka sytytettiin palamaan; palanen painallettiin samalla kumolleen tulen yli. Tulen palaessa veti palanen napaa sisäänsä päin puristuen ihoon kiinni ja sai olla siinä siksi kunnes itse irtautui.

Kolme kovaa saa joka lapsi kokea. Ensimmäinen on _hammastauti_, toinen on _jalkatauti_ ja kolmas kova on silloin, kun rinnasta _vierautetaan_.

Kun lapselle alkaa puhjeta _hampaita_, lämmitetään kyly ja hampaiden saajaa kylvetetään vienossa löylyssä. Monella lapsella silloin onkin kova vaiva, vaikka ei saata sitä puhumalla valittaa. Sanotaankin: "Kun moamo tietäis sen tauvin, mi lapsella on, kun hampahat alkaa tulla, nin värttinöillä kylyn lämmittäis". Jos lapselle tulee hampaita nuorena, oppii hän jo nuorena puhumaankin. Silloin vasta, kun on "täyvet" hampaat, rupeaa lapsi puhumaan. Ken taas syntyy hammas suussa, siitä tulee kaiken maailman tietäjä. Kun maitohammas lähtee suusta, heitetään se kiukaalle ja sanotaan:

"Hiirillä sittahammas, miula kultani!"

_Jalkatautia_ potee lapsi siihen aikaan, kun hän alkaa opetella kävelemään. Vatsa on raukalla silloin kipeänä ja useasti hän antaa ylen. Sairaan tuskia koetetaan helpottaa siten, että hänet viedään saunaan, kylvetellään ja jalkavarsia ojennellaan. Pienoista autetaan vaikeassa kävelytaidon oppimisessa myöskin _loukkoskammilla_ eli _elämänlaudoilla_ [elämänlauvat on vanhan rahvaan käyttämä nimitys "Lase laps' elämänlautoih"], reikäjakkaralla. Siinä saattaa lapsi, äidin puuhaillessa muuta, seisoskella ja ympäri lattiaa hiihdellen panna toimeen kävelyharjoituksia.

Kuuden viikon ikäisenä kielas lapsi jo "malttaa", tajuaa puheen ja alkaa nauraa vastaan puhuttelijalle. Monesti lapsi kätkyessä maatessaan itsekseen omia aikojaan ääntelee sekä hymyilee ja askartelee käsillään. Silloin hän "anhelin kera nakraa ta pyhän Pohorotshan kera pakajaa". Sitä lasta eivät ole vanhemmat vielä kirosanoilla käsitelleet. Kun vanhemmat kirosanoja käyttäen käsittelevät lasta, vetävät he pienoistaan kädestä kadotukseen.

Kun lapsi varttuu niin isoksi, että osaa leikkikaluja käsitellä, valmistellaan niitä hänelle kaikenlaatuisia. Isä huolehtii pikku poikansa, äiti tyttösensä leluista, "kukkasista", nuoremmille lapsille laittavat myös vanhemmat siskot ja veljet yhtä ja toista. Poikalapselle vuollaan puusta _heposia, rekiä ja pissaleja, seppiä_ [meilläkin hyvin yleiset parivasarat] ja _Loasareita_ [Sahuriukko], taivutellaan päreestä kierukoita, _krinkelejä_, valmistetaan _verkonkuvelmoja_. Sitten isompana tehdään monenlaisia pelausesineitä: _juria_ [Meillä ainakin poikain keskuudessa "jurkan" niinellä tuttu nelisivuinen napinpeluunaappero. Yhdellä sivulla risti, joka merkitsee: "soa", toisella piste "panna", kolmannella ristikko l. pelto "kaikki", neljäs sivu on tyhjä "ei mitään"], _poaskoja_ [lehmän kynsikoperoista tehdyt pelauspalikat], _kyykkipoalikoita_ [Leikkipaikat, joita lapset käyttävät pirtin lattialla, aikuiset pelaavat kesällä ulkona] ja _valopuikkoja_ [pärepuikkoja, joita pudotetaan kourasta koko kasa kerralla lattialle ja siitä koetetaan onkia erilleen, niin etteivät toiset puikot liikahda. Toiset puikot lovettomia, toisissa lovia 1-25. Puikko, jossa on 10 loukkua, on keisari, 15-loukkuinen on Iivana, 25-loukkuinen kuningas] sekä konstiesineitä, _vanginlukkoja_. Tytöille taas laitetaan vaatteista nukkia, joilla he aikaansa kuluttelevat. Isompana saavat he neulan ja rihmaakin, jotta voivat itse opetella ompelemaan "kukkasilleen" pukuja. Poikasienkin peleihin he saattavat ottaa osaa: poaskoilla leikkimiseen, valopuikkojen onkimiseen, rinkeleillä kaupantekoon ja muihin -- Leikkikalujaan säilyttävät lapset tuohesta tehdyissä _lapin vakoissa_ sekä tuohesta taikka päreestä valmistetuissa vakkasissa, _kukaisskorpissa_.

Lapset ovat vanhempien käskyvallan alaisia. "Sitä vassehan se moamo lapsen soa, jotta iestäh käsköy" ja "toatto on lapsen herra", sanotaan. Äiti onkin lapselle "puoli jumaloa" eli "moallini jumala". Lapsen pitää niin kuulla äitiä ja uskoa, että "min moamo lupaa, sen Jumala antaa, mutta mitä moamo ei lupoa, sitä jumalakana ei anna." Niin "kal'l'is" on äiti. Mutta isä ei ole niin arvokas, vaikka onkin "lapsen herra". Lasten pitää häntä taas pelätä, sillä "toatto on päivästoarosta" (staarosta, kylänvanhin) eli jokapäiväinen "sutja", tuomion antaja ja toimeenpanija. Lasten täytyy aina pelätä, "kun on päivästoarosta koissa". Vastoin vanhempain tahtoa ei ole hyvä tehdä milloinkaan, ei aikuisenakaan. Sillä vielä kolmekymmentä vuotta kuolemansa jälkeen saattavat vanhemmat "moaemästä" vaikuttaa lapsen elämään joko auttaen tai häiriten. Varsinkin tottelematonta lasta he "upottavat". Sillä "verivanhemman kosto on niin kova, se kolmekymmentä vuotta voi upottaa... veri kostuo huutoa".

_Ohranjyvän_ päivässä lapsi kasvaa ja jykenee, samoin taas ihminen vanhetessaan ohranjyvän päivässä vanhenee ja kepenee, "ku imehnini alkaa vanheta ta lihat lanketa".

Kahteentoista vuoteen asti pidetään lapsia tavallaan sukupuolettomina olentoina. Sillä siihen asti voidaan antaa siskojen ja veljien nukkua samoilla sijoilla, mutta kaksitoista vuotta täyttäneitä ei enää saa samalla tilalla makuuttaa. Äiti taas ei saa kuutta vuotta vanhempaa poikalasta vieressään vuoteella lepuuttaa.

Kuuteentoista vuoteen saakka on lapsi alaikäinen, hänellä on vielä "moamon nännimaito suupuolessa". Siihen asti pitää vanhempien vastata hänen tekemistään synneistä ja pahoista töistä. Isä ja äiti joutuvat niistä tilille, sillä

"Min laps' loatiu, sen vanhempi vastoau."

Mutta kuusitoistavuotiaasta lähtien on lapsi itse teoistaan vastuunalainen.

Vasta viidenkolmatta ikäisenä on "naisimehnini täyvessä mielessä ta kasvussa". Mutta miehellä on täysi voimansa ja vartensa jo kaksikolmattavuotisena, joskin hänellä on täysi mieli vasta kolmikymmenvuotiseksi päästyään.

"Siitä ei enämpi tarvitse vuottoakkana, jotta mieli lisäytyy".

KUOLEMA

1. TAUDEISTA.

Ihminen vaeltaa maan päällä kuin ainaisen vihollisjoukon ympäröimänä, hänet voi tavata tauti täällä taikka saavuttaa surma tuolla. Hänellä on aina "surma olkapäillä, kalmalauvat hartioilla". Sillä "imehnisellä on kakstoista surmoa ta siitä vielä päällä se surma, kun toini hengen ottau". Ken kuolee tautiin, ken hukkuu veteen, ken sortuu puun alle, ken minkä tapaturman kohtaa, jonka Jumala on "suutin", säätänyt, jo syntymypäivänä. "Vain se on suutimaton surma, kun toini toisen tappaa. Se on smert [ven. smert = kuolema], se ei ole Jumalan sallima".

Tauteja on kahdenlaatuisia: on _oikeita jumalan tauteja_ sekä _pahasta rahvaasta lähteneitä_ taikka muuten _poikintoimin hinkautuneita_ eli tarttuneita. Jumalan lähettämiä ovat _ruvet_ ja kaikki muut _maankulkijat taudit_, kuten _kuumatauti eli lavantauti_ ja _kulkkutauti_ sekä _hinku_ ja _toppa_ (yskä), vielä _moru_ [tauti, joka liikkuu ilmassa, tukkii joka nivelestä ja niinkuin kissa kynsii nahkaa], _kohelma_ [sekin liikkuu ilmassa, se katkoo joka paikan, pitää nivelet kipeinä ja hellinä] ja _romuska_ [se pitää kipeänä pari kolme päivää, on pahoinvointi, pää kipeänä, ei voi syödä]. Myös se, joka muuten tulee "kipieks, läsii läsittäväh ta kuoloo", sortuu "jumalan tautiin". Sanotaankin, että hän kuoli oikeaan jumalan tautiin.

Taudit kulkevat ilmassa taikka matkalaisten mukana. Sentähden ei koskaan pitäisikään, kun joku tulee pitkältä matkalta, mennä häntä vastaan eikä katsoa tulijaa. Siitä voi tauti tarttua.

Rupia on _kolme sisarusta; suur'rupi, hernehrupi ja tuhkarupi_; Suurrupi on vanhin ja vihaisin, keskimmäinen on hernehrupi ja nuorin sisar on tuhkarupi. Sisaruksia, varsinkin vanhinta, pidetään Karjalassa hyvin "palviesella ta lyylitelläh". Vanhimmalla on oma nimensäkin, jopa oikein isän nimellä mainittu. "Ospitsha Ivanovnaksi" sitä nimitellään. Kun kuullaan sen saapuneen naapuriin vierailulle, mennään sitä kutsumaan omaankin kotiin "kostih". Laitetaan talossa kaikki kuntoon, pestään pirtin lattiat, lautshat, laavosniekat, pannaan puhtaat päälle ja hankitaan parasta pöytään. Sitten käydään oikein lasten kera naapuriin, ristitään silmiä, kumarretaan sairasta ja sanotaan:

"Ospitsha Ivanovna, rupi jumalan luoma, lähe meillä kostih! Myö läksimmä silma käymäh meillä kostih."

Kun näin hyvitellen käydään kutsumassa, niin "Ospitsha Ivanovna" sitten kostiin tultuaan paljon kepeämmästi pitelee sairaita.

Mutta vasta sen jälkeen, kun rupi on taloon tullut, on sitä oikein mielin kielin pidettävä, jottei se pääsisi "seäntymäh". Koko sinä aikana, minkä se on talossa, ei saa riidellä eikä nauraa, ei viinaa viljellä, ei pestä pirttiä eikä vaatteita, ei saveta pirtin kiuasta, ei keritä lampaita eikä teurastaa eläimiä. Metsänkävijä ei saa mennä metsälle eikä surmata hiirtäkään. Ei myöskään saa lehmää käyttää härällä. Eivätpä pariskunnatkaan, oli heitä talossa kuinka monta tahansa, vaikkapa vieraitakin, sivullisia, saa silloin yksillä vuoteilla levätä. Kaikki eri sukupuolien välinen yhdyselämä on siksi ajaksi kerrassaan lopetettava. Muuten "Ospitsha Ivanovna" vasta oikein sydäntyy.

Sairasta, jota mukautetaan _tshupussa_ (uuniseinän puolessa pirttiä) _saviessan_, uutimen, takana, ei saa näyttää vieraille, ei varsinkaan naineille miehille eikä vaimoille; vain nuorille pojille ja tytöille sekä siivoille leskille voidaan näyttää. Kun syötävää viedään sairaalle, puhutellaan kumartaen:

"Ospitsha Ivanovna, rupi jumalan luoma, nouse murkinalla!"

Saunassakin sairasta käytetään, kuljetetaan "Ospitshaksi" kutsuen kylyyn ja kylvetetään oikein jumalan sanoin. Vain lesket kelpaavat kylyssä käyttäjiksi. Samaan kylyyn ei saa sitten lapsivaimo suinkaan mennä kylpemään, ei myöskään karhun repimää lehmää [Karjalassa on tapana käyttää karhun repimää lehmää kylyssä] saa sinne viedä, ellei tahdo rupea suututtaa.

Jos "Ospitsha" on saanut jostakin syystä aihetta sydäntyä, pitää häntä koettaa hyvitellä. Pirtin pöydälle laitetaan murkina. Kolmea yhdeksää lajia ruokaa pitää siihen saada, kaikkea mitä vain suinkin on talossa ja mitä voidaan hankkia. Sitten sairas "Ospitsha" nostetaan syömään ja joka lajia ruokaa annetaan suuhun, ristitään ja kumarretaan, syötetään ja juotetaan, palvellaan kuin parasta vierasta. Samoin sitten talon muitakin lapsia syötetään ja palvellaan. Vieläpä kutsutaan naapureistakin lapsia samaan pöytään osaansa ottamaan.

Kun sitten rupi rupeaa lähtemään pois, _kaimataan_, saatetaan häntä:

"Nyt on syöty syömät, juotu juomat, pietty piot parahat. Kun hyvänä vierahana tulit, ta parempana mäne!"

Entisaikaan oli "Ospitshan" tapana vierailla joka seitsemäs vuosi. Hänellä oli määrätty piirinsä, ja sitä kiertäessään hän viipyi juuri sen ajan.

Nuoremmat rupisiskot eivät ole niin vihaisia, mutta lyylillä on niitäkin pidettävä, jotteivät "seäntyis". Ainakin tuhkarupea eli pientä rupea. "Ospitsha Ivanovniksi" niitäkin pitäisi puhutella. Vieläpä _panorupeakin_ on samoin "varotettava".

Tuhkaruvella on sama piiri käytävänä kuin suurellakin ruvella, mutta kun se toimittaa vierailunsa joutuisammin, saa se pikemmin piirinsä kierretyksi. Hänen vierailukiertonsa kestääkin vain kolme vuotta.

Milloin taas muut maankulkijataudit, varsinkin kuumatauti eli _suurtauti_ -- sen kiertoaika on seitsemän vuotta, kuten suuren ruvenkin -- uhkaavat kylää, koetetaan niitä karkoittaa _tulella_. Poltetaan pihalla, vajojen kynnyksillä, sintshissä, pirtissä ja pirtin kiukaassa kaikenlaisia karkeita aineita: tervaa, tervariepua, pirunpaskaa, mer'ajoa, kenkirajoja, katajan-, kuusen- ja petäjänhavuja, kesunkantoa. Tervalla tehdään risti pirttiin oven kamanaan; ulkopuolelle sintshin taikka pirtinoven kamanaan maalataan tervalla hevosen kuva ja mies hevosen selkään pyssyineen ja miekkoineen, keihäineen. Se on siinä vartioimassa pahoja pirttiin pääsemästä.

Mutta jos tauti on taloon ennättänyt eikä ala pois hankkiutua, lakaistaan pirtin lattia, pyyhitään kaikki paikat ja rikat lennätetään pellolle, poltetaan tervarättien mukana ja manataan:

"Mäne tuonne tulen tuimasen sekah, pahan vallan valkieh! Kun olet tuulin tullun, ni tuulih ni mäne! Onnakko sie tähän taloh tulit ikuisilla istuimilla, polvisilla portahilla? Mäne huuten helvettih, parkuon pahah moah! Mäne, konna, kotih, ilkie, isäntihis, paha, maillas pakene!"

Useasti on jo sairaalla itsellä "tojistus" sydämessään, että tauti on jumalan tauti. Mutta ei sentään aina. Silloin on turvauduttava tietäjiin, joita on aina joku joka kylässä. Tietäjät arvottelevat, onko tauti _peästämätön_ jumalan tauti, vai _peässettäävä_ panentatauti. Arvoitteleminen tapahtuu siten, että katsotaan viinapikariin taikka teevadille kaadettuun elohopeaan taikka kaadellaan vettä astiasta toiseen ja siitä tutkitaan.

Mutta tietäjä ei saa aina selville panentataudin oikeaa syytä ja syntyä. Silloin luettelee hän kaikki mahdolliset tuskien _synnyt_:

"Mist' on pulmat puuttun, taikiet tapahtun: kivestäkö, kannostako, vaiko vatturauniosta vaiko kuollehen kojista eli männehen majasta, satalauvan lappiosta? Vaiko lummehkorjuhun kojista, vesihiien hinkalosta, limaparran liepiestä? Elikkä onko tuska tuulin tullun, eli onko kiihtyn kiroista poahtun pahoista sanoista?"

Sen jälkeen manaa tietäjä pahat takaisin lähtöpaikkoihinsa.

Taudit ja sairaudet saattavat siis hinkautua neljältä eri suunnalta: _maasta, kalmasta, vedestä ja kiroista_, siis kaikkialta, missä ihminen joutuu liikkumaan: nurmilta, pelloilta, vesiltä, rannoilta, metsistä, hetteistä, vuorisia, vaaroista, kiviraunioista, kalmistoista, jopa ilmasta ja tuulistakin, puhumattakaan siitä, että pahat ihmiset voivat nostaa kontion, käärmeen, sammakon, sisiliskon, herhiläisen, "ampujaisen", hammasmadon, raudan, tulen, veden, puun, kiven, pakkasen ihmistä vihaamaan ja vahingoittamaan. Mitkään näin saadut taudit eivät ole Jumalan sallimia sairauksia, vaan ne ovat kaikki poikentoimisia kipuja. Jos ihminen _pölästyy_, säikähtää, jotakuta laikka jossakin paikassa, on hinkautuminen herkempi ja niin saatu tauti pahempi. Mutta pitää aina säikähdettyään, kun pelkää hinkautumista, katsahtaa vasemman olan yli sylkäistä ja sanoa:

"Muissan mie tämän paikan, ta i tämän päivän."

Varsinkin _meltoluontoiseen_ ihmiseen, joka on hyvin pelokas, tarttuu kaikki helposti, mutta jäykkäluontoiseen, joka ei niinkään pelkää, eivät niin helposti pahat tartu.

_Maasta_ voi saada hinkautuman monella tavalla. Pellosta esim, saattaa paneutua maahinen, _moahini_. Sitä manataan:

"Moan tyttikö olet, vai mannun tytti, pihan tyttikö olet, vai pellon tytti?"

Vetisestä paikasta, savikosta, likarapakosta, hetteestä taikka kaivosta saattaa tarttua _vesimoahini_, jonka synty on

"Vesihiitto Väinön poika, syöviitto Kalevan poika."

Kuivilta mailta taas takeltuu _kuivamoahini_, minkä eno on.

"akka manteren alani, poika pellon pohjimmaini."

Vielä kylystäkin voi maahinen, _kylymoahini_, hinkautua. Sen emo on

"rupi-tyttö. ruskie neiti".

Kylyn vesikaukalosta, johon kuumennuskiviä on laskettu, taikka lautasien rikoista se tarttuu ja rökähyttää ihon tuville.

Metsä saattaa hinkautua, jos siellä ollessa pelästyy jotain, samoin myös, jos säikähtää nähdessään karhun repimän lehmän taikka metsästäjäin tuoman karhun, linnun, jäniksen tai muun metsänelävän. Siitä voi _metshännenä_ tarttua ja vaivata varsinkin yöllä. Se on

"Mielikki metosen tyttö, salakoaren vaimo kaunis",

joka käy vaivaamaan. Sen kivuista päästetään siten, että valetaan vedellä, joka on kolmesti kiehutettu -- pitää kiehuttaa kolme kertaa, sillä _metshänemä_ on äkäisin haltia --, ja vesi viedään metsään kolmen tapionkannon juurelle. [Tapionkannoksi sanotaan tuoreen puun juuresta kohoavaa n. parin korttelin korkuista _tuoretta kantoa_.] Metsä saattaa myös hinkautua metsäpirtistä yhdessä maahisen ja veden kanssa.

Toisinaan on myös _moanpaikka_ semmoinen, ettei se suvaitse asujaa. Siinä voi eläjä tulla kipeäksi: rupeaa vähitellen nuurumaan ja nuurumaan, ei maistu ruoka, ei tiedä, mikä lienee vaivana. _Moanemäntä_ ja _moanhaltie_ on toisin paikoin niin "tshippus", juonikko ja helposti sydäntyvä. Silloin pitää maan-emäntää tervehyttää:

"Terveh moa, terveh manto, terveh piha, terveh pelto, terveh tervehyttäjälle!"

_Kalma_ taas tarttuu, kun pelästyy kuollutta taikka sellaista, mikä on jossakin yhteydessä kuolleen kanssa, esim, arkunlastuja ja kuolleen vaatteita. Voipa se myös tarttua, jos kuulee äkkiä kuolinsanoman. Samoin hinkautuu kalma helposti kalmistosta, jopa siitäkin, että menee kalmiston kyljitse ristimättä silmiänsä. _Vesikalman_ saa, kun pelästyy kuolleen vaatteita rannassa pestäessä, ja ristimättömänä kuolleesta lapsesta voi tarttua _ristimätön kalma_. Kalmasta päästettäessä valellaan vedellä ja vesi viedään kalmistoon.

_Vedestä_ voi helposti saada hinkautuman, jopa siitäkin, että _kuvahaistaan_ katselee joko kasvojaan pestessä laikka juodessa tai muuten vettä silmätessä. Vesillä liikkuessa, kalalla käydessä, voi kaikkein helpommin saada tartunnan. Vesiltä muuten on hinkautuminen herkempi kuin mistään muualta, sillä _vejenemä ja vetehini_ ovat hyvin kärkkäitä tartuttamaan ja toteuttamaan kaikenlaisia kiroja, joita on vesillä lausuttu. Kun vesillä noidutaan, on teko niin voimakas, että noiduttu tulee hulluksi. Kiroihin tarttuu näet silloin sekä vesi että metsä. Niistä kiroista ei siksi kykenekään ken tahansa päästämään. Pitää olla tietäjillä

"tulini turkki ta tulini tupa" sekä "valta vanhemmista, lupa luonnon tyttäristä",

ennenkuin kykenee näiden pahojen päälle nousemaan. Jos heikkoluontoinen yrittelee päästää, voi saada pahat itseensä. Eikä niitä saata päästääkään juuri muuhun kuin _umpilampiin tai hetteeseen_. Sillä

"Umpilammen lainehet, heravat hettiet, miss' on voije voimallisin, kasse kaikkien paras."

Pitää vain olla semmoinen umpilampi, johon ei ole ennen päästetty, ei monta ainakaan. Sillä vain kolme voidaan samaan umpilampeen päästää. [Umpilammen vettä ei saakaan juoda, eikä sen kaloja syödä; niistä tarttuvat lampeen viedyt kirot.]

Helpommat vesiltä saadut kivut voidaan parantaa siten, että pannaan _lahjat veteen ja prostiuvutaan_ järven rannalla, mistä tauti on tarttunut:

"Meren Ahti armollini, prosti milma, kun lienen pahoin loatin, siun koissa käyvessäin! Ota pois omat hyväs, anna pois omat pahani!"

_Kiroista_ voi vielä saada tartunnan, jos kuuntelee, kun toiset ihmiset riitelevät ja kiroilevat. Kesäisenä aikana varsinkin ovat kirot herkkiä tarttumaan, erittäinkin _rieskahenkiseen_, herkkäluontoiseen ihmiseen. Riitelijöihin eivät toistensa kirot tartu, siinä kun kumpainenkin on _luonnon nojassa_, vihoissaan, vaan kirot kirpoutuvat ilmaan ja siitä iskeytyvät syyttömään kuuntelijaan. Ne saattavat uhrinsa kovin heikoksi, rankaisevat kaikki jäsenet ja tekevät elämän tukalaksi, kuin olisi "moa peällä". Varsinkin juuri siihen aikaan vuorokautta, jolloin kirot ovat tarttuneet, on sairaalla vaikea olla. Kiroja manaavat tietäjät

"Turjan koskehen kovahan, pyhän virran pyörtiehen, kunne puut tyvin mänöö, latvoin lakkapeät petäjät",

ja vievät sairaan _koskeen vesikivelle_ kolmen puun lehvistä tehdyllä vastalla kylvetettäväksi.

Hyvin helposti saattavat kirot iskeytyä _tuulista_ ja _tuuliaisnenistä_. Varsinkin tuuliaisnenissä kaikenlaiset _vintiet, strelat, nenät ja noijannuolet_ sekä pahan rahvaan pakinat kulkea vihkaisevat, vieläpä tietäjien tuuleen työntämät tuskat, joita on manattu:

"Mäne tuulen tuuviteltavaksi, vilun ilman vietäväksi, ahavan ajeltavaksi!"

Siksi pitääkin tuulispään kohti yllätellessä hosua jollakin teräastalalla vastaan ja sanoa:

"Ei kohti, ei kohti! Mäne sinne, kunne ollet työnnön työntöihini ta pannen palkkalaini!"

Mutta paitsi maasta ja vedestä, kalmasta ja kiroista voi vielä saada hinkautuman itse _jumalistakin_, kun niitä välinpitämättömästi kohtelee, sekä oman että toisen kylän jumalista taikka oman pirtin pyhänkuvista. Näin on laita, jos esim, ei risti silmiään jumalien ohi käydessään taikka jättää pyhänkuvan kylmään huoneeseen. Lapsivaimo saa jumalista vian, jos menee kirkkoon ennenkuin on kulunut kuusi viikkoa synnytyksestä. Jos tauti on jumalista hinkautunut, tietää sen siitä, että näkee unissa olevansa hevosen hätyytettävänä. Minkä kylän jumalista tauti on tarttunut, sen kylän hevosen näkee, ja sen kylän jumalia on sitten mentävä lepyttämään. Hinkautuneet jumalat lepytetään siten, että ostetaan _tuohukset_ pyhänkuville, ristitään silmiä ja kumarrellaan ja viedään kirkkoon tai tshässöynään lahjoja, esim, parimetrinen "siitshainen", aivinainen _pelenävoate_.

Jumalista hinkautunut kipu alkaa vaivata puoliyöstä lähtien ja kestää huomeneen ja puolipäivään saakka. Mutta puoleltapäivin se rupeaa helpottamaan. Kalmasta tarttunut tuska rupeaa rasittamaan iltapäivällä ja pitää kovilla puoliyöhön asti, jonka jälkeen se alkaa lieventyä. Samoina aikoina ovat myöskin maasta, vedestä ja kiroista saadut tuskat kovimmillaan. Päivä on nimittäin jumalien aika, yö kalmalaisten.

Mutta pahimpia pahan rahvaan panemia tauteja ovat _rikkiet_, oikein vartavasten kitumiseksi ja kuolemaksikin laaditut panokset. Jos on rikkeitä -- kalmanmultia, kuolleen peukaloa tai muuta kuolleelle kuulunutta -- saatu jollekulle syötetyksi, niin on hän ehdottomasti manalle pantu. Ja siitä ei ole päästäjää. Ei ole sitä tietäjää, ei Tuli-Lapillakaan käynyttä, joka voisi manalle pannun parantaa. Koetetaan kyllä kaikenlaisia kylvetyksiä, valeluja ja pesemisiä, mutta kun ei mikään auta, niin siitä arvataan, että manalle on pantu.

Pahat ihmiset koettavat rikkeiksi varastaa vahingoitettavasta itsestään joko _hiuksia_ taikka tilkkusen alusvaatetta, mihin on omistajan _hikeä_ hieroutunut. Kun panee nämä _muurahaiskekoon, kitujaan puuhun, yksikantaiseen pihlajaan, koskeen tai meltoon veteen_ (esim, järveen), rupeaa niiden omistaja sairastamaan, kovimmin, jos rikkeet on viety kituliaaseen puuhun taikka koskeen. Eikä sairas pääse vaivoistaan ennenkuin rikkeet on poistettu niiden kätköpaikasta.

2. HENGENLÄHTÖ JA LAUDALLELAITTO.

Hengenlähtö on kovin tärkeä tapahtuma. Kun tiedetään, että joku on _lähtemäisilläh_, että hänellä jo on

"suussa surman suitset, kaklassa manalan kahlis",

kokoonnutaan kaikin joukoin naapureista kuolintaloon. Pirtit, eteisetkin, ovat täytenään rahvasta odottamassa suurta hetkeä.

Onnellinen se kuolija, jolle lähdön hetki sattuu _rostuon_ (joulun) ja _vierissän_ (loppiaisen) välillä. Silloin ovat _tsharstvan_ (taivaan) ovet ja _roajun_ (paratiisin) veräjät selällään, silloin ei kuollutta oaluun (helvettiin) viedä. Myös _roatintshojen_ [juhla n. viikkoa jälkeen pääsiäisen] keskellä kuolija pääsee taivaaseen, samoin uudella kuulla pois mennyt. Myös veteen hukkunut viedään taivaan iloihin, sillä hänellä on ollut "puhas kuolema". Mutta sille onnettomalle, ken kuolee kuuttomalla ajalla, ei "tsharstvoa" näytetä. Jos taas kuolinhetkellä sattuu kova sadeilma ja tuima tuuli, on se hyväksi, sillä tuuli kiidättää henkeä taivaaseen ja sade kattaa jäljet.

Muuten sairas, joka on kauan aikaa kitunut, useinkin kuolee samalla aikaa kuuta, jona on syntynytkin, jopa samalla vuorokauden hetkelläkin. Esim, jonakin iltapäivänä alakuulla syntynyt myös kuolee jonakin alakuun iltapäivänä.