Part 12

"Kun sukien Spoassusen suimun ensimäiset kevätsulaset suimun koaleloo, mie toivelen, jotta suimun kohtalahisen' suorehina somerolintusina suimun koaleloo suimun ensimäisih sulapaikkasih.

Mie niistä kahenloatusien kannettuisieni keralla hänen sulavuisie suimun silmittelisin, surento vartuoni, kun suimun olovoa karjoa ['suimun olovoa karjoa' = kovin isoa joukkoa] suventamaisieni [lapsiani] suimun ylentelen sukeijen ilmojen peällä.

Ei ole suimunkana ainusien sulavampien sanasien suimun seätelijäisie surennolla vartuollani eikä kahenloatusilla suventamaisillani.

Aivan soan, surento vartuoni, yksissä armosissa suimun ylennellä, kuin on sukie Spoassusen' sukien hyväseh sulavuot suimun puuvutellun.

Ei ole minkänä suimun urohien suojapaikkasie ['urohien suojapaikkasie' = miespuolista turvanantajaa] eikä sulapaikkasie suventamaisillani sukeijen ilmojen peällä.

Aivan soan, oneh vartuoni, olovan karjan ottamaisieni kera oksilla olijien orpolintusien oimullisista oimun koalella ympäri orheita ilmasie myöten.

Pitelee oneh vartuoni omista omusistanikin ['omista omusistanikin' = omista hoivistani] olotella [laskea menemään] ottamaiseni alla orheijen ilmasien. Kun en voi orsipeähysien ottelijaisiks ['orsipeähysien ottelijaisiks' = täysikasvuiseksi] omissa omusissani ortutella [kasvatella], pitää olovampiosasien [parempiosaisten] olkatyöhysih olotella kaikki ottamaiseni oimun helpposina [pieninä].

Siellä onehien sanasien keralla oimun rikenih kertasih opisaiksennellah [kohdellaan].

Niistäkin on onehella vartuollani olkasomasien täytohiset opoalaiset muijen opoalaisien peällä.

Kun on orhie Spoassusen' kaiken orhien ikäseni piettävät Tuonelan opoalaiset oimun loajitellun. Kaiken aikaseni pitäy onehen vartuoni olkapäijen takoa ohahella ['olkapäijen takoa ohahella' = huokailla, niin että olkapäät kohoilevat] niitä opoalaisieni.

En voi ni kuillana aikasin olotella hotj oimunkana vähäsiks aikasiks kenenkänä omusie vassen ['en voi ni -- -- -- vassen' = en voi kenellekään koskaan valitella], niistä aijoista soahen kun on orhie Spoassusen' oimun kohtalahiseni oinuot oimun puuvutellun.

Kaikki olen onehet seänalaseni oimun alennutellun opoalavetysinä.

Niin on suuret opoalaiset, jotta en voi ni kuillana aikasin olkuolla onehista miel'alasistani, kun olen orhien Spoassusen opinjavetysien [viljavesien] peällä oimun koalatellun.

Niillä aikasin on orhiemmat miel'alaset oimun vähäset aikaset, kun orhien Spoassusen opinjavetysie oimun silmittelen.

Niiks aikasin kaihosen' kavoksenteloo kajon vähäsiks aikasiks, kun kaunehen Spoassusen karivetysien peällä koalelen ta kaunehie karjalintusie katshahtelen, kaiho vartuoni, kun niitä vassen kaihoja miel'alasieni alentelen."

Suruaikana käytetään mustia tai tummavärisiä vaatteita, tarkemmin sanoen naiset käyttävät, mutta miehet eivät niin paljoa välitä. Vieläpä pitää suruvaatteet olla huonot, kuluneet ja muoto murheenalaisen näköinen, sillä

"Ei mahu hyvä voate peällä, ken oikein murehtiu."

Rikkinäiset eivät vaatteet kuitenkaan saa olla, ainoastaan vanhat, kuluneet ja paikatut. Semmoisissa pukimissa käyminen pyhäpäivänäkin on murheen ja huolen merkki. Jos joku alkaa vanhoissa vaatekuluissa useasti esiintyä, sanotaan heti: "mi on hällä mureh?" _Ruskieta_ [punaista] vaatetta ei kukaan pane päällensä murheen aikana.

Lesken, jolta mies on kuollut, pitää käydä suruvaatteissa, vaikka olisi kuinkakin nuori, siksi kunnes hän menee toiselle miehelle. Eikä vaimon _lakkia_ -- ennen _sorokkaa_ -- leski saa enää pitää, mustaa lesken _lakkipaikkaa_, lakkiliinaa, vain. [Jos vaimolla on kovin kovat päivät, kun mies on häijy tai pahatapainen, rupeaa hän joskus miehen eläessä pitämään lakkiliinaa.] Jouduttuaan uusiin naimisiin saa leski taas panna lakin päähänsä sekä verhoutua värikkäämpiin vaatteisiin. Jos isä tai äiti on kuollut, käyvät tyttäret vuoden ajan mustissa.

Naimisiin eivät pojat eivätkä tyttäret saa mennä vuoteen sen jälkeen, kun isä tai äiti on joutunut hautaan, eikä myöskään sinä aikana saa kisapirttiin astua. Samoin pitää myös lesken ainakin yksi vuosi olla naimatonna.

12. KALMISTO.

Tunnettuja ovat karjalaiset _kalmismoat_, keskellä kylää taikka kylän laidassa kohoavat komeat kuusikot tai männiköt, nämä muinaisia pyhiä uhrilehtoja muistuttavat tummat metsäsaarekkeet. Ne näkyvät jo etäälle ja kyläaukeamaan metsästä saavuttaessa ne ensiksi silmään sattuvat.

Joka kylällä on oma kalmistonsa, johon kukin saa omat vainajansa omiin multiin kätkeä.

_Vuonnisen_ kalmisto on kylän keskellä korkealla kummulla, peltojen kolmelta puolelta ympäröimällä ylänteellä; neljännellä sivulla on harvaa matalaa metsämaata ja vähän matkan päässä on korkea metsätön Ruokovaara. Lähimpänä kalmistoa on kirkko sekä sen lähitienoilta pappila. Vanha, kuvistakin tuttu kallellinen pöngitetty tsässöynä on etempänä Kyläsalmen rannalla. Mustaa, synkkää, tuuheaa kuusikkoa kasvaa kalmistossa, jota ympäröi puuaita. Maa on miltei täynnään hautakammioita, joita on rakennettu toinen toisensa viereen, joten siellä ei enää ole paljoakaan sijaa uusille tuonelan tulokkaille. Varsinkin länsiosa kalmistoa on vanhojen hautakammioiden täyttämä. Muutamat hautakammiot ovat vain tasakattoisia, pitkittäin kulkevilla vierettäisillä riuvuilla peitettyjä. Mutta useimmissa on harjakatto joko pitkittäisistä laudoista taikka poikittaisista lautapalasista. Muutamissa on tuohikatto, muutamissa pärekatto. Jalkopuolessa "kropnitsaa" on hautapatsas, puusta veistetty risti. Ristit ovat melkein järjestään vanhaa tuttua karjalaismallia: neliskulmaisia taikka pyöreitä, enemmän tai vähemmän veistoksilla koristeltuja patsaita, joiden päähän on naulattu kattolaudat sekä "solomat", joskus "kuuritsat" ja tuulilaudatkin. Muutamissa on lisäksi poikkipuu, parikin, toinen vaakasuorassa, toinen "vinahvoittain" venäläiseen tapaan. Monet vanhoista hautapatsaista ovat varsin kauniita ja huolitellen veistettyjä. Usean solomapuu on leikattu linnun muotoiseksi. Sen levitettyinä siipinä ovat patsaan kattolaudat, joiden alapää on leikattu harotettuja siipisulkia muistuttavaksi. Kuin turvaa tarjoten lepää lintu -- entisaikojen kuolinlintujen muisto -- patsaan päässä ja levittää suojelevat siipensä vainajan yli. Nuoremmat hautapatsaat ovat useinkin kiireesti kyhättyjä ja niukasti koristeltuja, muutamat maalattujakin. Maassa hautojen luona näkee rikkinäisiä ropeita, vakkasia, läkkiastioita ja savivateja, joilla vainajille on tuotu muisteliaisia. Vateja on myös käytetty hiilien tuomiseen pyhän savun suitsuttamista varten. Sammuneet hiilet vateineen on sitten heitetty haudalle.

Vuonnisessa on toinenkin hautauspaikka, vanha kalmisto, johon on ennen haudattu. Se on vähän matkaa Kyläsalmesta alaspäin Kuittijärvelle päin Haapaselän rannalla, Mironain Vaslein pellon alla. Siinä ei tosin enää ole ainoatakaan ristiä, sillä Vaslei on kuokkinut kalmiston pelloksi.

_Ajuolahden_ kalmisto on kylän laidassa järvenlahteen viettävällä kanervikkokankaalla. Särkällä kasvaa tuuheata männikköä ja männikön suojassa lepäävät pienen kylän kalmalle joutuneet. Aitausta ei kalmiston ympärillä ole.

_Ponkalahden_ kylässä on kaksi kalmistoa. Vanha kalmisto on pienen Ponkajärven rannalla keskellä kylää, mutta hiukan syrjässä ihmisasunnoista, tiheässä männikössä. Järvessä hautausmaan vieressä versoo tiheä _ruokosikko_, kaislikko, joka saa vainajain valvonnan alaisena rauhassa rehoittaa. Kukaan ei uskalla käydä sitä niittämään. Lukkani-Huolari oli kerran uhmaillen sen viikatteella kaatanut, mutta saman päivän iltana oli karhu kaatanut häneltä neljä eläintä. Samasta järvestä oli siihen samaan kaislikkoon entisaikoina noussut vetehisen lehmä laitumelle, erehtynyt nousemaan rannallekin ja saatu kiinni. Vanhassa kalmistossa on vielä muutamia ristejä sekä hautakammioita. Kylän uusi kalmisto on lähellä entistä, puron takana lahden toisella rannalla, koko korkealla männikkösärkällä, joka ojentuu kapeana harjuna pitkät matkat kahden järven välissä.

_Korpijärvellä_ on niinikään kaksi kalmistoa, vaikka kylä onkin vain pienoinen ja vähäväkinen. Toinen on järven, toinen joen rannalla kankaalla. Kumpainenkin kasvaa männikkömetsää. Kyläläiset ovat olleet niin riitaisia, etteivät ole sopineet samaan kalmistoon makaamaan. He ovat toranneeet: "et sie meän kalmismoah soa tulla!" Näin ovat toiset hankkineet oman hautausmaansa.

_Jyvöälahdessakin_ on kaksi hautausmaata; ne ovat aivan lähekkäin keskellä kylää korkealla kankaalla järven rannalla. Kalmiston suojana un komea kangasmännikkö, suoria, oikein paksuja silomäntyjä. Aivan kalmiston laidassa on erisuuntaisia taloja.

_Hämeenkylän_ kalmistokin on järven rannalla, kylän reunassa; se kasvaa nuorta männikköä.

_Vuokkiniemen_ kalmisto on keskellä kylää korkealla kuusia ja mäntyjä kasvavalla kummulla.

_Pirttilahdessa_ on keskellä kylää vähän matkan päässä järvestä kaunis kalmisto, joka kasvaa isoa, komeaa mäntymetsää.

_Latvajärven_ kalmisto sijaitsee tuuheassa kalmistosaaressa -- täällä on Miihkali Arhippaisen hauta ja hautapatsas, -- samoin _Vuokinsalmen_ kalmisto. _Hieta- ja Kuivajärven_ yhteinen kalmalehto on saarella Vuokinjärvessä, Suomen ja Venäjän rajalla, -- raja käy halki hautasaaren. Saarella on myöskin _Akonlahden ja Sappuvaaran_ kalmisto. _Venehjärven_ kalmisto taas on pitkän niemen laajahkossa kärjessä komealla männikkökummulla. Kalmistoon voidaan mennä joko veneellä soutaen taikka maisin kävellen niemenkaulan kapeaa pitkää hiekkasärkkää. _Niskajärven_ kalmalehto, tuuhea tumma ikikuusikko vanhoine hautakammioineen, on pienen Niskajärven rannalla aivan lähellä ihmisasuntoja. Mutta _Pienen Lapukan_ pieni kalmakenttä on kaksitaloisen kyläaukeaman laidassa metsän reunassa männikkökankaalla pellon aidan takana. Siihen haudataan myöskin muutaman virstan päässä olevan _Suuren Lapukan_ vainajat.

Papin siunaamassa hautausmaan mullassa on joka suvulla oma paikkansa, johon se hautaa kuolleensa. Toisilla on toinen kolkka, toisilla toinen, toisilla taas on sijansa keskimailla, riippuen siitä, mihin kukin on ensiksi alkanut vainajiaan sijoittaa. Niinpä on Vuonnisen hautausmaalla suurella _Malisten_ suvulla lepopaikkansa kirkon puoleisen laidan suuresta veräjästä mentäessä oikealla pohjoisreunassa, koilliskolkassa, ja Lehtosten niinikään isolla sukukunnalla on osansa Malisten rajalla Ruokovaaran puolella, luodekolkassa _kujaveräjillä_, mistä Tshärkkelän laksove kulkee. _Pohutannoit_ -- Bogdanovit -- lepäävät koillislaidalla suurveräjillä Malisten eteläpuolella, ja näiden rinnalta, keskeltä kalmistoa on _Kossisten_ pätinäkunta ottanut paikkansa. Viimeksimainittujen naapureina, Lehtosten eteläpuolella, lepäävät Ahoset, joiden vieressä kalmiston laidalla papilla on joku vainajansa. _Ahosten_ eteläpuolella, luodelaidalla, on _Tervosien_ haudat ja heidän tovereinaan kalmiston suvireunalla _Korkkosien_ vainajat, _Holoraisten_ suvulla on leposijansa Korkkosten koillispuolella ja _Kielöväisillä_ Holoraisten ja Pohutannoiden välissä koillisreunalla, suuren veräjän vasemmalla puolella. -- Jokainen haluaa tulla omalle alueelleen haudatuksi, omien isiensä ja äitiensä viereen, oman heimokuntansa seuraan. Mutta kun tytär menee miehelään, haudataan hänet kuoltuaan miehensä suvun kalmistoon. Lapset ja nuoret haudataan kalmistosijan keskipuolille, vanhemmat, taas ikäänkuin turvan ja suojan antajiksi laitamaille.

Jos syrjäisiä vierasuskolaisia sattuu seudulla kuolemaan, voidaan heidät haudata kalmistoon, mutta laitapuoleen, _ristimättömien kalmismaahan_ -- Vuonnisen kalmistossa luodelaidalla. Useasti heidät mullataan kokonaan kalmiston _ulkopuolelle_ siunaamattomaan maahan.

Jos joku sattuu kuolemaan metsään, kun ollaan "kasenajossa" taikka heinäniityllä, taikka jos muuten metsätaipaleella kaukana kotoa sattuu surma kohtaamaan, haudataan kuolija surmapaikalleen, "se kun on siihen katsonut kalmismoan itshelleh". Ja lisäksi "sakona kieltää", ei anna muualle kulottaa. Tehdään vain arkku metsässä, siihen pannaan vainaja vaatteineen ja peitetään maan multiin. Lisäksi pannaan risti ohikulkijalle kalmanpaikkaa osoittamaan. Siitä sivuitse sattuessa ristii kulkija silmänsä sekä "prostiutuu", jottei kalma hinkautuisi peloittavalta paikalta. Kun sukulaiset osuvat paikalle, taittavat he oksan, jolla lakaisevat hautakumpua, ja heittävät sen sitten haudalle. Jos joku sattuu kuolemaan metsäpirtille, haudataan hänet pirtin lähimaille ja risti pystytetään paikalle. Metsään sortuneen kovaa kohtaloa valitetaan itkuvirressä:

"Kaunehien katajikkometshäsien seämillä [sydämillä] kavoksenteli kajon yksinäh kauneijen ilmojen peältä.

Ei ollun kenenkänä kallehuisie katshahtelomassa kaunehien ilmojen peältä kajon puuvunta-aikasina.

Kumeijen kuusikkometshäsien seämillä kujin puuvuksenteli kujin yksinäh kuulu ilmojen peältä.

Ei asnin kenenkänä kukkahuisie niillä aikasin, kun kuulu ilmojen peältä kujin puuvuksenteli. Jos ois min kujilliset oltu kurjaset kujin alenneltavaisina, ei ollut kenenkänä kukkahuisie vassen kujin puolennella.

Ohtojen polettavien orpo-metsäsien seämillä oimun aleneksenteli peältä orheijen ilmasien oimun yksinäh.

Ei asnin kenenkänä omusie orheijen ilmojen peältä oimun puuvunta-aikasina oimun silmittelömäh."

Veteen hukkunut, metsäjärvellä taikka tukkijoella surmansa tavannut, haudataan myös metsään, rantaan sen paikan luo, josta hänet on löydetty. Hänet lasketaan vaatteineen arkkuun ja peitetään multiin; mullille pystytetään risti. Omaan kotirantaan hukkunut haudataan kalmistoon. Veteen hukkunutta itketään:

"Ei asnin valkeijen ilmojen peällä vaivuksennella valkeijen ilmojen peältä.

Vakavih valtavetysih valkie Spoassusen' hänen valkevuot vaivutteli valkeijen ilmojen peältä.

Ei asnin kenenkänä valkehuisie vassen minkänä vallallisie vaivasie valitella.

Ankaroih oaltovetysih piti armahien ilmavien peältä alennella.

Ei asnin armahalta Spoassuselta niitä avosie [osia, kohtaloita], jotta olis armahien ilmojen peällä aleneksennellun armahien ilmojen peältä.

Kuvasvetysih kuulu ilmojen peältä kujin puuvuksenteli.

Ei asnin kuulu Spoassuselta niitä avosie, jotta olis kuulu ilmojen peällä kujin puuvuksennellun kuulu ilmojen peältä.

Totta on kuulu Spoassusen' kuulu ilmojen peällä kujin seätelyaikasina ne avoset kujin loajitellun, jotta kukkahih kuvasvetysih piti kuulu ilmojen peältä kujin puuvuksennella.

Sen oimullisilla on orhie Spoassusen' osa-utshoaskaisilla [kohtaloille] oimun seäjellyn, jotta piti orhien Spoassusen' opinjavetysih orheijen ilmojen peältä oimun puuvuksennella."

Metsään sortuneelle ja haudatulle pidetään kyllä kotona maahanpaniaiset itkuineen ja muisteliaisineen, ja muistinpäivinä muistellaan häntä kuten muitakin vainajia. Samoin on laita myös vainajan, joka on kuollut ja haudattu vieraalla maalla.

Muun ristikansan joukkoon ei saa haudata vaimoa, joka on kuollut lapsivuoteeseen, vaan hänet peitetään laitapuolelle ristimättömään kalmistoon. Samaan nurkkaan haudataan myöskin kuolleena taikka kesken syntyneet ja kastamatta kuolleet lapset, aivan pienet "kesenaikuset" tuohikäppyrään kääräistynä taikka parin lautapalasen väliin sitaistuna.

Kalmisto on pyhä paikka. Sinne ei saa mennä pilkaten ja uhmaillen eikä siellä saa pienintäkään ilkeyttä tehdä, ei suotta edes oksaa ottaa, ei lehvää leikata, ei ruohojakaan nyhtää, eikä mitään sieltä pois kuljettaa. Kaikki, mitä siellä on, on vainajain omaisuutta, jonka turmelemisesta taikka ryöstämisestä kuolleet voivat kovin suuttua ja pahointekijälle kostaa milloin milläkin tavalla, kaikenlaisilla kivuilla ja vaivoilla ja kalman tartunnalla. Iltapäivisin ei kalmistoon saa mennä, jälkeen puolenpäivän on kalmanväelle annettava rauha. Kalmiston ohi kuljettaessa on aina silmiä ristittävä ja "prostiuduttava". Ja kalmistoon käytäessä on omaisten haudalle vietävä, ellei muuta, niin joku oksa, jolla sivellään hautaa ja joka sitten lasketaan hautakummun mullalle. Pois lähdettäessä on silmiä ristien prostiuduttava ja sanottava:

"Jeäkeä tervehiks, kylän kuollehet, mieron männehet, ruven rutjomat, tauvin tappamat, soan sortamat, tutut ta i tuntemattomat!"

13. TUONELA JA VAINAJAT.

Ihmisessä on karjalaisen käsityksen mukaan kaksi osaa: näkyväinen, kuolevainen _ruumis_ ja näkymätön, kuolematon _henki_. Sielusta ei karjalainen tiedä haastaa. ["Vejä sielullasi" -- "Elä toivo sielullas painuo tulevan." -- "Kun sielus peällä tahtonet, ni ota!" sanotaan sille, joka aikoo jotakin rehellisyyteen nähden epäilyttävin keinoin.] Hengen olinpaikka on rinnan alla, "luijen seämessä", jossa se "luita lämmittää", jotta "luut sulana pysyvät" [Sanotaan: "Sini mie olen hyvänä, kuni henki luita lämmittää." -- "Sini mie silma rakastan, kuni henki rinnan alla olloo ta luita lämmittää." -- "Ei ole henki pinnassa, kun on omassa rinnassa".] Jos ihminen pelästyy taikka muuten saa niin kovan kosketuksen, että menee tiedottomaksi, tainioksi, sanotaan, että hän _vieri hengeltä_. Henki on silloin kyllä sisässä, mutta on salpautunut eikä siksi pääse kulkemaan. Jos taas ihminen on yrittänyt hukkua veteen, on henki tupehuksis eli ihmisen sisällä piilossa. Ihminen kyllä silloin kuulee kaikki, mitä ympärillä puuhataan, mutta hänen on vaikea olla. Jollei hukkunutta saada virkoamaan, eroaa henki vasta, kun veri alkaa valua suusta ja nenästä, kun on "seänkäpy halennun". Jos ankara isku sattuu _hengen paikalle_, voi siitä helposti seurata kuolema. Jos esimerkiksi "sulavaiseh isetäh" tai "seänkäpyh koskoo" taikka "vierömih" [ohimoihin], jotka ovat hellimmät kohdat, kuolee siitä heti.

Kun ihminen kuolee, eroaa henki "ta lähtöö rinnan alta luijen seämestä"; kun kuolija lakkaa hengittämästä, "ni henki lähtöö". Juuri silloin, kun _surmarökkö eli perelloala_ [vaahto] kohoaa kuolevan suusta, irtautuu henki. Surmarökkö kyllä jo aina kolmekymmentä vuotta ennen kuolemaa karhistaa kurkkua.

Henki, joka on ruumiista eronnut, "ei enää tunne sitä ruumista, mistä on lähtenyt". Se asettuu _kiukoan patshahan peäh_ ja siinä "istuu ta katshoo, kun vainajaa pessäh ta kropuo hankitah, jotta mitä siinä roatah". Kolme vuorokautta henki istuu patsaan päässä "da vuottaa, mihih käsky tulou, kun ei ole vielä tuomittu, mihih männä." [Toisen tiedonannon mukaan "istuu ta nakraa, kun hyvän sijan on soanun, vain kun on pahan sijan soanun, ni istuu ta itköö."] Patsaan pää on hengelle rauhallinen istuinsija. Siinä emäntä säilyttää vain ottosrovetta sekä talvella kiukaan korvalla patsaan vieressä lehmänkelloa, eikä silloin, kun kuollut on pirtissä, kukaan saa mennä patsaan päähän koskemaan. [Jos äidiltä on jäänyt pieni rintalapsi, hoitelee ja vaalii äiti sitä niin kauan kuin lapsi on maan päällä, ja lapsi on koko ajan hyvin levollinen. Sitten vasta, kun äiti on viety hautaan, tulee lapsi levottomaksi, "kun moamon maito leuvalta lähtöö".] Sen ajan, jonka henki patsaan päässä istuu eli kolme vuorokautta, se kyllä kuulee ja näkee kaikki, mitä pirtissä puuhataan. Sentähden ei kuolleesta saa puhua mitään pahaa, kuollut kuulisi sen ja olisi pahoillaan, täytyisipä hänen suorastaan vajota läpi "yheksäst moaemäst". Samoin kävisi sitten myös pahaa puhuneen.

Hautajaisissaan, kalmistoon lähdettäessä vainaja kumartaa kaikille maahan saakka ja pyytää anteeksi elämänsä aikana mahdollisesti tuottamiaan ikävyyksiä ja loukkauksia. Samoin vainaja pyytää "proskenieta" myös mailta ja vesiltä, ja saattajat luvatessaan anteeksiannon pyytävät itse "proskenieta" ja anovat, että maat, ja vedetkin "prostisivat", jotta "eivät millään pahalla mainitsisi". Silloin on tapana sanoa:

"Prosti milma, pokoiniekka! Moat ta vejet miun puolesta prostikkah!"

Jokaiselta hautaussaattoa vastaan tulevaltakin vainaja pyytää anteeksi. Samoin on myös vastaantulijan pyydettävä vainajalta.

Kalmistoon saattamisen jälkeen on vainajan henki, kuten edellä jo on mainittu, kuusi viikkoa liikkeellä, kunnes kuuden viikon murkinalta palattua asettuu määrätylle sijalleen. Kolme enkeliä, "anhelie", on häntä kuljettelemassa, sillä "kolme anhelie sen tuopi, hengen imehniseh, ta kolme sen käypi, kun kuoloo."

Toisessa elämässä ovat vainajat kaikki määrätyissä tiloissaan. Jo heti kun vainaja sinne saapuu, tuntevat siellä olevat sukulaiset, isät, äidit ja muut vastatulleen. Mutta kun kaikki alkavat itkeä Tuonelassa tuntiessaan toisensa, otetaan "tunti" pois, niin ettei kukaan enää toistansa tunne, vaikka ihan samoilla sijoilla ollaan.

_Tuolla ilmalla_, Tuonelassa eli Manalassa on kalmiston multiin peitetty vainaja:

"Tuonelassa turpehessa. Manalassa moaemässä."

Tuonelan paikasta tiedetään:

"Tuonela on turpehessa, Manala moan sisässä."

Tuonela on kuolleitten asuinpaikka. Jossakin maan alla, kalmistossa sen luullaan olevan, kylmässä vilussa mullassa. ["Siellähän se onkin Tuonela kalmismoassa."] Kalmistosta tulija tuo terveisiä: "Tervehyisie kylmästä kylästä!" Kalmistossa nimittäin asuu "kylmä kansa", sillä

"Kylmä on kuollehen koti, ikimännehen maja."

Jo täällä loppua tehdessä on sairaalla

"Suussa surman suitset, kaklassa Manalan kahlis."

[Manalan eli tuonelan kahlis, punainen vanne ympäri kaulan.]

Jo hänen ollessaan tämän elämän oloista aivan tietämätönnä horroksissa on Tuonelan rahvas hänen ympärillään puhuttelemassa; parhaat tuttavat ja sukulaiset, joita kuolija on eläessään eniten kaivannut, tulevat häntä tervehtimään taloon saapuvien hyvien vieraiden tavoin. Ja samalla ovat Tuonelan miehet ottamassa kuolijaa vastaan.

Mutta Tuonelaan täältä mentäessä on välillä _tulini Tuonelan joki_, jonka ylitse vainajan on kuljettava. Joko saatetaan veneellä sen yli taikka on kuljettava hienoa lankaa myöten sen toiselle rannalle, taikka on sen poikki kahlattava, tahi vihdoin kuletetaan toiselle puolelle kantamalla. Tuonelanjoella on venettä huhuttava. Joskus korva soi niinkuin tiuku, siitä arvaa, että joku sukulaisista huhuaa Tuonelanjoella venettä, ja silloin pitää heti nousta pyhäinkuvain eteen rukoilemaan:

"Peässä, Jumala, huhuajoa Tuonelan joesta poikki!"

Hienoa rihmaa myöten on kovin vaikea yrittää Tuonelan joen ylitse, eikä siitä avutta pääsisikään. Ne lapset, joita asianomainen on eläessään auttanut syntymään, "poapoinut", ovat "poapoansa" joen yli pingoitetulla langalla pitelemässä. Muuten on jo täällä elämän aikana muistettava, etteivät vyyhden pitelijä ja kerijä saa olla etäällä toisistaan. Muussa tapauksessa pitää sitten sitä lankaa myöten kulkea Tuonelan-joen poikki.

Toisien täytyy käydä joen poikki kahlaamalla. Jos kenessä on luomi, _synnyntähti_, tietää hän, miten syvältä pitää Tuonelan-joessa kahlata. Sillä juuri luomeen saakka ulottuu joen vesi, ei ylemmä. Jos merkki on sääressä, niin vain sääriä myöten vajoaa veteen, jos vyötäisissä, ulottuu vesi vyötäisiin asti, jos poskessa, niin poskeen saakka, mutta jos merkki on sormessa, pitää kahlata umpipäässä, kädet pystyssä.

Lapsivaimolla taas on semmoinen tehtävä, että hänen pitää kantaa "poaponsa" selässään Tuonelan joen poikki, poapo kun on niin "kallis".

Tuonelan oloista ei paljoa tiedetä, se vain, mitä vainajat siellä kotona käydessään ovat omaisilleen ja tuttavilleen unissa taikka muuten haastelleet. Toisilla on siellä parempi, toisilla pahempi olo. Joitakuita siellä tuonenkoirat purevat. Siksi vainajaa hautaan laskettaessa pitääkin itkeä "eänellä", etteivät tuonenkoirat saisi purra vainajaa. -- Vainajat ovat Tuonelassa niissä vaatteissa, joihin heidät täällä puetaan. Ei ole siellä vilu eikä nälkä muilla kuin niillä, jotka eivät ole täällä köyhiä ruokkineet ja vaatettaneet. Ei siellä kuolla eikä vanheta eikä siellä lopu elämä. Mutta häitä siellä pidetään toisinaan. Kun aikuisia tyttöjä ja poikia joutuu Tuonelaan, niin "niistä pietäh siellä häitä". Kun kesällä sataa vettä ja samalla kertaa paistaa päivä ja on hyvin lämmin ja tyyni ilma, sanotaan tuonelassa pidettävän häitä.