Part 11

Vieristän keskellä tehdään kaikenlaisia ennustustaikoja. Joulua, uuttavuotta ja vieristää vasten ladotaan illalla luetut puut kiukaaseen ja huomenissa ne taas katsotaan, ennenkuin tuli sytytetään. Jos yöllä on puita uunista kadonnut, katoaa talosta sinä vuonna yhtä monta henkeä joko kuoleman taikka naimisiin menon johdosta. Jos halkojen määrä kasvaa, niin rahvaskin lisääntyy. Kuutamossa taas katsotaan yöllä peiliin seisoen selin ikkunaan, ja peilissä nähdään koko tulevaisuus; siellä on hevosta, lehmää, huonetta ja kaikenlaista tavaraa, jopa "väkeäkin" liikkeellä. Erittäinkin ovat nuoret halukkaita saamaan etukäteen tietoa tulevasta mielitietystään. He koettavat monin tavoin sitä tiedustaa. Niinpä he muiden nukkuessa ristivät pirtin ovea piirainpaalikalla, ja millainen henkilö huomenaamuna ensiksi astuu pirttiin, sen luontoinen on tuleva mielitoveri. Taikka lukevat tytöt samalla paalikalla pirtin siltalautoja: "leskikö? holostoi?" [naimaton mies] ja kumpi sattuu viimeiselle siltapalkille, sepä tulee osaksi. Taikka noutavat tyttäret ummessa silmin umpimähkään naapurin pinosta halon: minkänäköisen sattuvat saamaan, sen näköisen saavat miehenkin: oksikkaan lurjuksen, vänkyrän vätyksen taikka suorean sievän prihatshun. Taikka katsotaan pyhäinkuvain edessä "silkkaroon" (peiliin), ja kuinka monena tuohus siinä kuvastuu, niin monen veljeksen joukosta sulhanen saapuu. Taikka lukitaan tytön palmikko illalla ja sulhanen saapuu sitä unissa avaamaan, taikka seulotaan lunta, ja aamulla etsitään siitä jälkiä, taikka tekevät tyttäret tahtaasta pikku koiria kynnykselle kykkimään ja kutsuvat talon hallin katsomaan näitä laitoksia. Kenen pennun halli ensin sieppaa suuhunsa, se ensinnä joutuu miehelään. Taikka survaisevat tyttäret silmättömän neulan käsikivien väliin ja alkavat jauhaa kieputtaa. Muuan istuu kiven lautasien alla pöytäliina korvissa kuuntelemassa, mitä nimeä neula-raiska kivenraossa kitkuttaa: Iivana?... Vaslei?... Huotari?... Kirilä?

Jouluna, uutenavuotena ja vieristänä pitää lehmillä olla rauhanaika: emäntä ei saa käydä läävässä ennenkuin on syöty murkina, ja vasta sitten, kun päivä on kääntynyt luoteelle, viedään lehmille vettä. Kun lehmät läävään mentäessä ovat vielä rauhallisesti makuulla, antaa niille metsäkin kesällä rauhan.

Varsin tavallinen uudenvuoden yön taikomistapa on _tinanvalaminen_. Tinaa sulatetaan koatelitsalla (suitsutuslaitteessa) ja se kaadetaan kasarikattilaan pantuun veteen. Kun on ensin _pakana tina valettu pois_ -- sulatettu tina porautettu veteen --, valetaan _tshoarille_ ja sanotaan:

"Kun soat nousoo, ni tulkah stilkkoo [pistin (ven. sshtylk)], miekkoo, sapelie, kaikkie sotatarpehie, vain kun rauha olloo, ni tina tulkah tasani!"

Sitte valetaan vuuelle:

"Kun vuosi hyvä tulloo, ni tina hyötykkäh, vain kun vuosi köyhä tulloo, ni tina köyhtykkäh! Tulkah jyväpurnuja, aittoja, amparie [iso aitta (ven. ambar)]!"

Sen jälkeen kaadetaan itselle:

"Kun mie hyötynen, ni tina hyötykkäh, kun mie köyhtynen, ni tina köyhtykkäh, kun mie kuolen, ni kropu tulkah, jos tervehnä olen, ni tina tulkah kirkas, vain kun läsinen, ni tina tulkah musta!"

Tytöt tähän vielä lisäävät:

"Jos mieholah joutunen, ni tulkah huiluo [vaimon huivi]!"

ja pojat:

"Kun soltataks joutunen ni tulkah stiikkoo, miekkoo, sapelie, vain kun nainen, ni tulkah morsian rinnalla!"

Kun tina on jäkälässä, tulee valaja elämään pohattana, jos se on kirkas ja helisevä kuin läkkipelti, tulee köyhyyttä, mutta jos se on musta, ennustaa se murhetta ja tautia. Sormenmentävät koperot tinassa ovat viljapurnuja, ja erilliset kappaleet ennustavat lapsia. Yläpuoli tinaa merkitsee alkuikää, alapuoli loppua.

Tinanvaluvettä käytetään taas monella tavalla taikomiseen. Pöytäliina korvissa siitä mielitiettyä etsitään, siihen kastetaan hihansuu ja sitten unissa nähdään, minne joudutaan kastunutta kuivailemaan, vettä otetaan naperkallinen [sormustimellinen] ja siihen taikina valmistetaan toisesta naperkallisesta suoloja ja kolmannesta jauhoja, taikina syödään ja nukutaan ja tullaan janoisiksi ja nähdään unissa mielessäpidettävä juoman tuojana.

_Lihanpyhänlasku_, laskiainen, on ilojuhla, jolloin

"pyhänlasku pyöritäh, päivä kaikki kapsetah."

Ja puoliyöhön saakka kävellään ja ajellaan kylillä suuressa tshillissä (kulkusessa). Tänä pyhänä talon emäntä tekee varojaan, jotta karja kesällä metsässä pysyisi yhdessä joukossa. Lehmille antamistaan heinävihkoista hän ottaa pikku tukun kustakin, sitoo ne hiusnauhallaan yhteen, panee talteen ja sitten taas antaa karjalle pääsiäispäivänä.

Pyhänlaskusta alkaa seitsenviikkoinen _suuri pyhä_, jolloin taas on varoen elettävä. Kontiota ei saa mainita eikä syötäessä mitään pakista. Suuren pyhän aikana _plahvessenjana_, vanhan luvun maarianpäivänä, ei pitäisi kenenkään maata. Siitä tulee "lahokessel selkäh", semmoinen laiskuus, että aina tekisi mieli loikoa, kun "rapa raukoa, paska painoa niin" ettei esim. metsänkävijä metsonkiiminnässä ollessaan kuule metsonlaulua eikä kalanpyytäjä saa kutukalaa. _Virposuovattana_, palmusunnuntain lauantaina, käydään virpivitsoja noutamassa, yksi jokaiselle talon eläjälle, elukoillekin, ja vitsat pannaan hyllylle pyhäinkuvain alle. Seuraavana aamuna se, joka ensiksi ennättää, nousee virpomaan toisia, jotka vielä makaavat, virpoen kumminkin ensinnä itsensä. Sitten isännät käyvät hevosiaan, emännät lehmiään virpomassa. Näin kaikki pysyvät terveinä koko vuoden, eikä heihin tartu tauti. Äijänpäivän _peätintshänä_ (pitkänäperjantaina) ei pitäisi sen vertaa pakista eikä nauraa, että hampaat näkyvät, muuten tulee "reähkä". Äijänpäivän _tshetvorkkana_ (torstaina) taas pitäisi käydä kylyssä. Siellä saa silloin selästään pois "neljänkymmenen vuuven netuukat" (kivulloisuuden), joskin voi myös saada yhtä monen vuoden "netuukat" selkäänsäkin. Kylvettäessä manataan:

"Mänkäh tuonne, kaikki nellänkymmenen vuuven netuukat ta nesvotat, alla mustien mutien, liikkumattomien likojen!"

_Äijänpäivän_ yönä ei taas kenenkään tulisi maata eikä nukkua. Silloin ei pitäisi jalkojaankaan "jaksaa" (riisua) eikä olla paljain jaloin, koska muuten jalat sattautuvat kesällä. Jos joku silloin yrittää nukahtaa, pistävät toiset savuavan vaaterievun nenän alle. Pääsiäisaamuna vie emäntä leipomiaan rehennysrieskoja lehmille, murtaa vasemmasta kainalostaan murenen jokaiselle, mutta loput tuo takaisin patsaan päähän ropeeseen. Samalla jakaa emäntä lehmilleen laskiaisvihkot.

Pääsiäispäivää seuraa _roatintshat_, vainajain pääsiäispäivä, ja silloin, roatintshojen keskellä, tulisi kaikkien tuottaa toisilleen iloa eikä saattaa ketään itkemään, ellei tahdo joutua kärsimään toisessa elämässä.

_Jyrinpäivä_ on hevosien _henkäyspäivä_, pyhä Jyrki kun on _heposien jumala_. Jyrinpäivän aamulla kuljetetaan lämmitettyä kelloa hevosen ympäri ja rukoillaan:

"Pyhä Jyrki, kormelitsha, [ven. kormilets = hyväntekijä] Suomen suomie jumala, kuuluo kulettamah, kajuo koalattamah tänä Iesuksen kesänä, Moarien sulana syyssä! Niin ole lämmin isäntähäs kuin on tämä kello lämmin!"

Jyrinpäivänä ei hevosella saa ajaa, muuten kontio kesällä varauttelee. Myöskään ei saa huoneissa kolkata eikä pahaa pauketta pitää, jottei kesällä ukkonen niissä huoneissa jyryäisi.

Tärkeä päivä on keväinen _karjanlaskupäivä_. Silloin syötetään lehmille niitä murusia ja ruoanjätteitä sekä rehennysrieskoja, joita talven kuluessa aina juhlina ja merkkipäivinä on patsaan päähän ropeeseen kerätty karjalle ollosiksi. Aamulla emäntä kiertää kantaen rieskarovetta, jossa on lisäksi pyhän jumalanäidin kuva, koko karjansa myötä- ja vastapäivään. Sirppi on emännällä vielä vasemman käsivarren koukussa ja rove samassa kädessä, oikeassa on lypsinkiulu, jossa on vettä. Kiertäessään lukee emäntä pitkän metsänemännän loitsun:

"Mielikki metsänemäntä, salakoaren vaimo kaunis, sivo kiinni koirias, rakentele rakkias" j.n.e.

Niinä viikonpäivinä, joina on ollut joulu, vieristä taikka plahvessenja (Maarian ilmestys), ei karjaa saa ensi kertaa läävästä ulos laskea, ei myöskään lauantaina eikä ensimmäisenä arkena (maanantaina). Ne päivät eivät tuota karjalle menestystä.

Ottosia annetaan karjalle illalla, kun se palaa metsästä kotiin, ja sitten pitkin kesää, mikäli niitä riittää, joka ilta. Ottosia kerätään ja rehennysrieskat paistetaan jokaisena vainajain muistinpäivänä sekä useimpina juhlina: jouluna, laskiaisena, sporupyhänä [uuden luvun mukaan helmik. lopulla], Maarian ilmestyspäivänä, pääsiäispäivänä, roatintshoina, jyrinpäivänä, kevät- ja syysmiikkulana.

Toinen tärkeä kevätpäivä on _kylvöpäivä_ taikka oikeastaan kylvön lopettamispäivä. Silloin siemenistä jääneistä viljoista tehdään suurimoita ja keitetään maitoon _kylväjäisputro_ illalliseksi. Puuroa viedään maisteliaisiksi naapureillekin ja heitä kehoitetaan mainitsemaan vainajia. Ja ennenkuin kukaan on puuroa maistanut pannaan sitä vielä kahdelle lautaselle, toinen hyvälle vuodelle, toinen huonolle. Sitten kutsutaan koira ottamaan, ja kumman puuron se ensin syö, semmoinen vuosi tulee. Mutta jos koira ensin toista haistelee, ja kuitenkin toisen ensinnä syö, tulee semmoinen _räväsvuosi_, ei hyvä eikä huono.

Rukiin siemenjäännöksistä keitetään samoin myös _huttu_ ja annetaan muisteliaisia. Mutta vielä tehdään niistä _savarnieta_ (mämmiä), kiukaassa imellytetään ja muijotetaan; ennen maistamista sitä viedään palasella _tshässöynään_, jossa sitä syödään; _miehet_ vain syövät, ei naiset.

_Lehti-Iivanan_ päivä eli juhannus on kesällä [uuden luvun mukaan 7. heinäkuuta]. Sitä ennen ei saa lehteä teräkalulla leikata eikä kaislaa, heinää, ruokoja tahi lumpeita teräasein katkoa taikka nyhtää kasaan. Siitä metsä alkaisi liikkua. Vasta juhannukselta on lupa lehdentaittoon. Seuraavana päivänä heti oikein joukolla lähdetäänkin vastalehden leikkuuseen.

Suuri merkkipäivä on taas silloin, kun ensi kerran _uutisviljaa_ maistetaan, varsinkin jos uutinen joutuu tavallista aikaisemmin. Kun ensimmäinen riihi on puitu, viedään uutisviljaa säkissä pirtin peräpenkeille pyhäinkuvain alle. Sitten uutisesta keitetään _puuroa_, jota viedään _tshässöynään_ jumalia muistellen, kun he ovat niin hyvin viljankasvua jouduttaneet. Viedäänpä puuroa palasella _kalmismaallekin_ sekä lautasilla uutisesta laitettua sankia, kalittaa, kakkaraa ja rieskaa vainajain muisteliaisiksi, kun he ovat niin hyvän _palven_ (asuinpaikan) hankkineet, jossa vilja niin kauniisti menestyy. Syötäviä ei itse maisteta, vaan ne jaetaan niin tshässöynässä kuin hautausmaallakin naapureille, etupäässä köyhälle rahvaalle. Hautausmaalla jaettaessa kehoitetaan syötävien saajia muistelemaan:

"Pellon kuokkijie, harjun hankkijie, vanhoja halteita."

Sitten vasta, kun uutiset on tshässöynässä ja hautausmaalla käytetty, saadaan niihin itse ryhtyä.

Kaikki leipävilja on _pyhän Iljan_ kaitsennassa. Ilja onkin viljan ja _taikinan haltia_, ja riihi on "pyhän Iljan sporkkosa [varakas, karttuisa] koti", pyhä, arvokas huone, jossa jumalanantimia puidaan pyhän Iljan lattialla. Viimeisestä riihestä heitetään puimatta riihen perinurkkaan perimäiselle partiselle lyhde, _pyhän Iljan_ parta. Se saa olla toiseen vuoteen asti riihen nurkassa, sitten taas seuraavana kesänä viljat menestyvät hyvästi. Muuten on riihen haltiana _riihenakka_, joka asuu riihen sillan alla. Sitä rukoillaan, kun riihtä laitetaan lämpiämään:

"Riihenakka, rikka akka, akka manteren alani, savun läpi läikyttäjä, soata savun läpi viljat, Jumalan hyvät, niinkuin olet ennenkin soattan!"

Juuri tämän, riihenhaltian, hyväksi se pyhän Iljan parta heitetään. Itse pyhää Iljaa taas rukoillaan taikinaa alustettaessa:

"Pyhä Ilja, kormelitsha, liitä sormes lihah, pane paksu peikalos! Nouse kuuta katshomah, päiveä tähystämäh, jotta tulis leipä lempehes, taikina hyväh nimeh. Pyhä Ilja, kormelitsha, anna taikinan hapata, leivän juuren jumputella!"

[Entisaikaan oli Vuokkiniemessä pyhälle Iljalle uhrattu Iljan päivänä härkä.]

_Pokrovan_ pyhä on syksyllä lokakuun puolivälissä (uutta lukua). Sen jälkeen ei saa enää maata liikuttaa, ei kyntää, ei kaivaa, ei kuokkia. Pellot pitää jättää levähtämään, samoin muukin maa levolle. Jos vielä jälkeen pokrovan maata liikuttaa, ei se ensi kesänä enää kasva. Pokrova on myös _kalanjumala_, se antaa "pohjimmaiset kutumujehet". Pokrova "jakaa vuuven kaheksi". Pokrovan nojalla voidaan laskea vuoden seuraavat juhlapäivät.

_Metsänjumala on Miikkula_, joka "metson tuopi". _Kevätmiikkulana_ [uuden luvun mukaan 22. toukokuuta] pitäisi jokaisella olla lintukeitto kattilassa. Tällöin on paras metson kiimintäaika; sanotaankin:

"Miikkula, kuukkula, pane metso kattilah!"

Tunnettu on Venehjärven _pokkouhri_ [pokko = pässi] pyhälle Miikkulalle. Jos vain pässejä tuodaan, toimitetaan se vieläkin joka vuosi _syysmiikkulana_, elokuun lopulla [uuden luvun 27. elok.]. Sitä "kun on niin ijäst impehest eletty, ni eletäh vastakin." Uhrattavia pässejä tuodaan naapurikylistäkin, Vuonnisesta, Vuokkiniemestä, Pirttilahdesta, Mölkystä, Ponkalahdesta, Ajuolahdesta, Tshenasta, Kivijärvestä, Lapukasta ja Latvajärvestä asti. Tavallisesti ne pässit, jotka käyvät "läsimäh" (sairastuvat), luvataan Venehjärven pyhälle Miikkulalle, ja siitä ne heti alkavat tervehtyä. Viisin kuusinkin voi samalla kertaa pässejä karttua. Alle kaksivuotista eläintä ei Miikkula ota vastaan. Pässit teurastetaan kylän laitapuolessa pyhässä tshässöynämännikössä [ei "kalmistolehdossa", kuten Inha mainitsee. Kylän kalmisto on toisessa paikassa, pitkän, järveen pistäytyvän niemen nenässä]. Miikkulalle pyhitetyn vanhan tshässöynän rappusilla. Vanha Jyri-ukko ne tavallisesti tappaa ja laskee "lepän" [veren] vartavastisesta rappussillan aukosta maahan sillan alle, jotta se ei joutuisi jalkoihin tallattavaksi. Samassa männikön aitauksessa tshässöynän luona keitetään sitten pässien lihat isolla kattilalla ja syödään yhteisesti nurmella tshässöynän edessä. Miehet vain syövät, naisille ei anneta -- naiset saavat vain katsoa vierestä miesten syöntiä. Nahka joutuu pyhälle Miikkulalle, mutta pässin tuoja saa sen lunastaa takaisin 15-20 kopekalla, ja raha joutuu tshässöynän "kasnah", rahastoon.

Samoin kuin pyhä Jyrki on hevosien jumala, on lehmillä ja lampaillakin jumalansa. Niinpä on lehmien kaitsija pyhä Olassie, jota rukoillaan:

"Spoassu ta pyhä Olassie kormelitsha, kaitse miun lehmiäin, tuo uhkuset utaret, kanna maitoset maruhut nännit näpisijät, emännällä kyllin syyvä, kyllin syyvä, kyllin juuva, kyllin antoa kylähän!"

Lampaiden jumala on pyhä _Nastassie_, jolle vuonan ensimmäiset lieminät (villat) uhrataan; ne myydään ja rahat annetaan kirkon hyviksi.

On sitten lopuksi _nauriillakin_ oma ikivanha jumalansa, _pyhä Äkrässie_, sama ikäloppu vanhus, joka jo Agricolan aikana "hernet, Pavudh, Naurit loi". Äkrässietä rukoillaan naurista kylvettäessä:

"Pyhä Äkrässie, kasvattele osalla olemattomien, varalla viljasien ta vaivasien, ta i varkaiden varalla! Kasvattele kallellah, veännyttele veärälläh, syvi syrjälläh, lomatusten lonkuttele ylitse katehen mielen, hyvänsuovan mieltä myöten, pahansuovan päitse mielen."

Ja naurista kylvettäessä muistetaan osa antaa vainajillekin. Siementä heitetään kolmelle suunnalle, koilliseen, luoteelle ja etelään, ja sanotaan:

"Tuosta tulkah varkahalla, tuosta tulkah pokoiniekoilla, ta tuosta tulkah itshellä!"

Nauriilla on toinenkin huolehtija, ristitty _Nakres-Iivana_, joka on "nakrehen lupoaja", kun taas Äkrässie on "kasvattaja". Nakres-Iivanan pyhityspäivä on syksyllä, syyskuun alkupuolella [uuden luvun mukaan 11. syyskuuta], jota ennen ei naurista saa syödä, muuten mato alkaa syödä hammasta, mato kun on siihen asti nauriissa, vasta Iivanalta poistuu. Mutta kun Nakres-Iivana joutuu, niin sinä päivänä ei sitten muuta syödäkään kuin naurista, ei lihaa eikä kalaa, ei voita eikä maitoa. Se on niin "kallis" päivä, ettei saa syödä muuta kuin naurista ja suurusta. Puolanmarjankin syöminen olisi yhtä kuin jos söisi jumalan verta. Nauriista laitellaan kaikenlaisia syötäviä, piirasta, kukkoa, hautaa [naurishaudikasta], paistikasta, rokkaa, joilla kukin päivän kunniaksi itseään ravitsee. Vainajiakin muistellaan; paistikasta, kukkoa ja piiraita annetaan naapureillekin, kehoitellen:

"Muistele toattojan ta moamojan, suurta sukukuntaani, helietä heimokuntaani, iesmännehie esivanhempie!"

_Potakkapäivä_ (perunapäivä) taas on _Spoassunpäivä_ elokuun lopulla. Jos sitä ennen syö perunaa, tulee "reähkä". Mutta potakkapäivänä syödään sitten taas monenlaiset perunaruoat samoin kuin Nakres-Iivanana nauriista valmistettuja herkkuja.

11. VAINAJAN SUREMINEN.

Kuten jo edellä olemme huomanneet, valitetaan vainajaa itkuvirsin varsin paljon ja varsin monissa tilaisuuksissa, pesemään rupeamisesta kalmistoon kätkemiseen asti, vieläpä senkin jälkeen monet monituiset kerrat päivien, viikkojen, kuukausien ja vuosienkin kuluttua. Omaiset itse itkevät, jos vain osaavat: vaimo itkee miestään, tytär isäänsä tai äitiään taikka isovanhempiaan, sisar veljeään tai siskoaan, äiti lastaan. Mutta ellei asianomainen itse omin päin taida itkeä, voi hän ottaa vieraan osaajan avukseen; tälle vieraalle annetaan sitten palkkioksi minkä mitäkin: mekko, vaatetta, paita, esiliina taikka rahaa.

Joka tilaisuuteen on aina itkunsa, joka lauletaan omalla valittavalla sävelellään. Itkijällä on kädessään valkea "paikka", liina, jota hän pitää kasvojensa eteen painettuna. Jos hänellä on apulainen, ovat he kaulakkain, kumpikin vapaalla kädellään silmiään liinalla peittäen. Kuollutta pestäessä istuu itkijä -- tai itkijät -- rahilla vainajan pääpohjissa. Kun kuollut on pantu laudalle sivupenkille, istuu itkijä peräpenkillä kyljittäin kumartuneena vainajan puoleen. Arkkuun pantaessa itkijä seisoo oviorren alla jalkapuolessa, ja ulos hankittaessa on itkijä niinikään oviorren alla, ulos vietäessä taas seuraa jäljessä valitusvirttään laulaen. Kalmistossa itkijä seisoo pääpuolessa hautaa, ja lähimmät omaiset ja tuttavat ovat häntä kahden puolen tukemassa, muutamat kun itkevät, niin että oikein menehtyvät ja kaatuvat pitkäkseen, jolloin heitä on vedellä virvoitettava.

Määrätyt _sakonavirret_ pitäisi jokaiselle vainajalle itkeä, ne virret, jotka kuhunkin tilaisuuteen kuuluvat. Itkemättä ei kuollutta saa hautaan panna, -- jos panisi, olisi se "yhtä kun nakrehen kuoppais". Mutta ylitse "sakonavirsistä" ei pitäisi itkeä eikä kyyneleitä vuodatella. Jos kovin itketään, ei vainaja saa maaemässä eikä toisessa elämässä rauhaa, kyyneleet kun häntä tulikipunoina polttelevat. Ja vainaja voi tulla vielä itkijän luokse yöllä unissa, jopa ruveta päivälläkin peloittelemaan. Varsinkaan ei saa itkeä illalla, jälkeen puolenpäivän, sillä silloin on vainajille annettava rauha. Niitä, jotka ovat kovin herkkiä itkemään, ei lasketa hengenlähtöä katsomaan. Niitä taas, jotka jälkeenpäinkin vielä kovin useasti ja kovin surkeasti valittelevat, koettavat toiset lohdutella ja tyynnytellä sekä kiellellä, koska liika suru voi saattaa vainajan peloittelemaan surevia.

Itkuvirsien sisältö on erinomaisen kaunis. Ne ilmaisevat tavattoman herkkää, hellää ja syvää tunnetta, toivotonta ikävää ja lohdutonta tuskaa. Miten hellänä kuvastuukaan niissä itkevän tyttären suhde kuolleeseen isään taikka äidin suhde manalle menneeseen pienokaiseensa! Miten verrattoman kauniisti kuvaileekaan itkijä "toivelevansa", että näkee kauheiden kalman multien alle kätketyn rakkaan vainajan kohoavan ylös nurmelle kukkapääheinäsenä taikka ilmestyvän iltapihlajaan ihalana ilman lintusena laulelemaan! Niitä kuullessamme saamme ihmetellen katsahtaa karjalattaren erinomaisen tunneherkkään sieluun. Mutta samalla saamme itkuvirsissä tutustua moniin vanhoihin esi-isiltä perittyihin vainajainpalvomistapoihin ja uskomuksiin. Kuulemme, miten vainajaa pestäessä on meneteltävä, miten ja millaisesta puusta arkku on valmistettava, millaiseen paikkaan hauta kaivettava, miten vainaja hautaan saatettava, miten hautaan laskettava, miten haudalta kotiin palattua vainajaa tyhjistä "assuntasijasistah" etsittävä j.n.e. miltei loppumattomiin. Mutta tottumattomalle korvalle on itkuvirren sisältö a;van käsittämätön, koska siinä on niin paljon outoja sanoja ja vielä enemmän outoja kuvia ja vertauksia. Koko virsi onkin miltei yhtämittaista kuvakieltä monituisine mainesanoineen. Isä on esim, "hyväseni", "kaunis hyväseni", "valkie", "vieslövä", "sukie", "tuvis hyväseni". Äiti on "kantajaiseni", "ottajaiseni", "soarnajaiseni", "tuuvittajaiseni", tyttäret "kanammyöni", "sora-", "vakio-", "lakia-" ja "kuklanimyöni", pojat ovat "kalevoita", "omenoita", "valivoita", lapset "ottamaisie", "soarnumaisie", "kannettuisie". Miestään mainitsee vaimo nimellä "kohtalahiseni", ja sukulaisia sanotaan "omakuntasiksi". Itse on itkijä "vartuoni": "vaimala", "vierona", "kaiho", "kurja", "oneh", "inhu vartuoni". Nopeana virtana vierivä aika rientää "kypenyisinä" ja "kuuroksuisina", "vierennäisinä" ja "oprennaisina", "kevätsulasina" ja "kesäkaunistoisina", "iltaihalmoisina" ja "huomenessoalostisina". Miltei joka esineellä, asialla, toiminnalla ja tilaisuudella on oma kuvaannollinen, tavallisesti diminutiivi-muodossa ilmaistu nimityksensä.

Ne karjalattaret, jotka osaavat itkeä ja joilla on aihetta ja mielipahaa itkuvirsin valiteltaviksi, ovat hyvin herkkiä itkuvirrelle herahtamaan. Niinpä vanha Stepanie, Hökkä-Iivanan leski Venehjärveltä [Stepanie on 70-vuotias, kuulun Jamani Poavilan tytär Uhtualta], herahti itkemään, kun tuli puhe lähes vuosi takaperin kuolleesta Iivana-ukosta:

"Sanon mie ukostani oimun polvuhisie Tuonelan opoalaisie, kun olen jeänyn oimun armahat orpo-otuksuiset, kun ei ole onehella vartuollani omakuntasie näillä puolin orheita ilmasie.

Yksi oli oimun ainuo osramarja [tytär] ottamaiseni, oimun etähäisillä ottamaisilla oimun nuorukkaisilla osraohvottuisilla olkuoli. ['Oimun nuorukkaisilla -- -- -- olkuoli' = omin nuorin mielihaluin meni.]

Enkä voi onehilla mielialasillani oivallella, jotta min oimullisie loatusie rupien oimun astumah, kun ei ole omie omenoita ottamaisie, kun olen vierahien omenoijen ottamaisien kera oleksentelomassa.

Hotj vielä soanen orhiesta narotakuntasestani [heimokunnastani] opinjapalasia [kerjuupalasia] oimun etshittelömäh.

Hotj en ole niin oimullisien opoalaisissa oleksennellun oimun orhiessa ikäsessäni, enkä olkasomasien [vaatteiden] opoalaisissa [puutteessa] oleksennellun, enkä kaunehien karskukantasien [narskuvien kenkien] kaihosissa ole oleksennellun.

Kaunehet karskukantaset kajon kohtalahisen' kajon assutteli kaiholla vartuollani ta kajon ainuolla kannettuisellani.

Kaihojen maijen vierysillä ['kaihojen maijen' ja 'onehien maijen vierysillä': Suomen rajamailla. Tytär naimisissa Kivijärvellä] miun kannettuiseni kajon olkuoli.

Onehien maijen vierysillä miun oimun ainuo osramarja ottamaiseni olkuoli.

Mintähen mie en voinun kajon ylisiltä kauneilta Spoassusilta asnita [saada, ansaita] kajon omie kalevoita [poikia] kannettuisie, kun vierahien kalevoijen kannettuisien kera kajon puutuvoa kaihoa ijäistäni sain kajon alentelomah?

Omilla kaihoilla miel'alasillani mie olen kajon olkuollun karhujen lihoilla kasvaneitten kannettuisilla. Susien lihoilla suorinnehilla suorimaisilla omilla suurenkoisilla miel'alasillani suimun koalellun. [Eukon poikapuolet ja ukkovainaja ahkeria metsämiehiä].

Ei olis suimun omat sukukuntaset milma tänne suimun oloteltu. Eikä armahat omakuntaset milma tänne aseteltu.

Mie omilla paljoilla mielalasillani [ylpein mielin] panun olkuolin.

Pahoilla paljoilla sanaraisoilla [kovilla sanoilla] paras hyväseni milma panun loajitteli, kun mie näillä etähäisillä parnumaisilla rupesin panun olkuolemah."

Ja vuonnislainen Anni Lehtonen voi jo vuosia takaperin tuonen tuville mennyttä miestään muistellessaan sekä tukalaa toimeentuloaan ajatellessaan puhjeta haikeisiin valitusvirsiin: