Part 1

SYNTYMÄ, LAPSUUS JA KUOLEMA

Vienan Karjalan tapoja ja uskomuksia

Kirj.

SAMULI PAULAHARJU

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1924.

SISÄLLYS:

Alkusanat.

Syntymä ja lapsuus. 1. "Pesemiset". 2. Sukupuolien väliset suhteet. 3. Sikiäminen. 4. Raskauden aika. 5. Synnytys. 6. Lapsivuode. 7. Lapsen ensi hoito. 8. Synnytyksen jälkiaika. 9. Vakka, kätkyt. 10. Nimenanto. 11. Lapsuus.

Kuolema. 1. Taudeista. 2. Hengenlähtö ja haudalle laitto. 3. Arkkuunpano. 4. Ruumiin kotonaoloaika. 5. Varautuminen vainajaa vastaan. 6. Hautaansaatto. 7. Haudalta paluu. 8. Maahanpaniaiset. 9. Muistoateriat ja muistinpäivät. 10. Muita merkkipäiviä. 11. Vainajan sureminen. 12. Kalmisto. 13. Tuonela ja vainajat.

Loppusanat.

Alkusanat.

Seuraavan esityksen ainekset on, prof. U.T. Sireliuksen kysymyssarjaa "Syntymään, lapsuuteen ja kuolemaan liittyvät tavat ja uskomukset" ohjeena käyttäen, kirjoitettu muistiin osittain v. 1915 Vienan-Karjalaan tehdyllä matkalla, etupäässä kuitenkin Suomessa vienankarjalaiselta vaimolta _Anni Lehtosella_. Tämä n. 50-vuotias, Vuonnisesta kotoisin oleva köyhä leskivaimo kävi takavuosina useina talvina Oulussa työansioilla, suurilukuiselle perheelleen elatusta hankkimassa. Sattumalta kohtasi kirjoittaja hänet ja sai pakinoilleen, ja kohta kävi ilmi, että tuolla juuri ensi päiväänsä oudossa kaupungissa harhailevalla kaukaisen Karjalan aralla eläjällä oli yhtä ja toista tallelle otettavaa. Pian selvisi, että Anni Lehtonen oli harvinaisen laajatietoinen ja älykäs kansanrunouden taitaja ja kaikenlaisen kansantietouden muistaja. Hän onkin Vienan-Karjalan suurten runolaulajain jälkeläisiä, vuonnislaisen _Ontrei Malisen_ pojan tyttärentytär ja isän puolelta _Homasen Ohvon_ vaimon _Matrjon_ sekä lonkkalaisen _Martiska Karjalaisen_ sukua. Eikä hän ole vain verijälkeläinen, hän on myös mainioiden taattojensa ja maamojensa oikea runoperillinen. Helposti häneltä herahtaa runo, mitä laatua tahansa: kertovaa, laulurunoutta ja loitsua, sananlaskuja, sananparsia ja arvoituksia, satuja, tarinoita ja taikatemppuja. Ja itkuvirsiä hän voi vaivatta lasketella vaikka päiväkausin. Hyvämuistisena hän on jo pienestä pitäen sekä äidiltään _Okahvie Maliselta_ (Bogdanov), entiseltä itkuvirsien laulajalta, että monilta muilta Vuonnisen ja naapurikylien tietäjiltä ja laulajilta (Mironain Makarielta, Joakon naiselta y.m.) oppimansa virret ja taidot tallettanut. Samoin koko korpikunnan vanhat tavat ja uskomukset ovat Annilla aivan verissä.

Mainittakoon, että Anni Lehtonen on kirjoittajalle sanellut n. 10,000 sananlaskua ja sananpartta, laulanut yli 200 itkuvirttä, useita kymmeniä vanhoja runoja, sanellut yli 100 loitsua, kertonut kymmeniä satuja ja tarinoita, satoja taikoja, joukon arvoituksia, häätapoja itkuineen ja runoineen sekä suuren määrän muita kansantapoja ja uskomuksia.

SYNTYMÄ JA LAPSUUS

1. "PESEMISET".

Koko sinä aikana, jona naisilla on kuukautiset, "peshömiset", on heidän varsin varoen elettävä, olkootpa he naimattomia tyttäriä tai naituja vaimoja. Muun rahvaan seurassa he kyllä liikkuvat kuten ainakin, eivätkä tee ruokajärjestykseensäkään muutoksia, paitsi että juovat teetä ja kahvia vähemmän. Jos nauttisi tavallisia karjalaisten teenääriä -- useita laseja perättään -- panisi se veret enemmän liikkeelle. Kisoista pysyvät tytöt silloin yleensä poissa.

"Pesemisten" aikana on varsinkin varottava vettä ja kalmistoa sekä pyhäkköä, _tshässöynää_ ja kirkkoa. Silloin ei saa mennä järven rantaan pesuille, sillä siitä kävisivät vuodot runsaammiksi, ja lisäksi vielä voisi vedestä tarttua, "hinkautua", kirot, vesihiisi, vesikalma. Jos "pesemisten" aikoina hinkautuu, niin "se ei katoa milloinkaan"; jos vähäksi aikaa katoaakin, niin jo taas pian uudestaan alkaa vaivata. Kalmistosta hinkautuvat kuolleet helposti, kun niiden päällitse kävelee, ja silloin voi kalma tarttua. Mutta jos välttämättä on mentävä kalmismaalle -- omaista saattamaan taikka kun muuten mieli tekee --, pitää ottaa palosavea pirtinkiukaan pohjasta ja pistää poveensa. Kalmistossa sitten pitää löyhdyttää vyötä ja vaatteita, niin että savipalanen solahtaa salaa maahan. Siitä eivät vainajat saa selvää, "jotta minkäläini imehnini siintä kulki". Jos kalmismaalta hinkautuu, eivät sitä kaikki tietäjät kykene parantamaan, mutta Vuonnisen Okku Lehtonen, vanha vaimo, osaa siitäkin päästää: noutaa rannasta vettä, lämmittää sen ja panee siihen elohopeaa, ja sillä valaa hinkautuneen, joka seisoo alastomana jossakin astiassa, niin ettei vesi voi valua lattialle. Valaessaan Okko lukee:

"Mäne, kalma, karsinahan, kylmä, kylmähän kylähän, alle kylmän kynnyshirren, alle kauhien katajan, ihosta imehnisraukan, karvoista emokapehen, emon tuoman ruumehesta, vaimon kantaman ihosta, vaivaisesta vartalosta."

Yöllä, kun muut nukkuvat, on vesi vietävä kalmistoon ja sitä sinne kaadettaessa on sanottava:

"Manalaiset moatukkah, kalmalaiset koatukkah!"

Sieltä pois lähdettäessä on hiirtyisellä vyöllä lyötävä jälelleen ja sanottava samalla tavalla kuin vettä kaadettaessa. Tämän jälkeen on otettava kolme askelta, lyötävä vyöllä ja samoin sanottava ja vielä kerran kolmen askeleen päässä tehtävä sama temppu. Vasta sitten on poistuttava taakseen katsomatta.

Jos menee kirkkoon tai tshässöynään "pesemisten" aikana, voi saada hinkautuman jumalankuvista. Kirkon eteiseen saa käydä, mutta kynnyksen yli kirkon puolelle ei ole lupa astua, ei suutelemaan ristiä eikä herranehtoolliselle.

Vielä on "pesemisten" aikana varottava astumasta miesten jalkojen päällitse, kun miehet lattialla loikoilevat; ei saa edes niin lähitse kulkea, että helmat koskettavat miehen vaatteita tai kenkiä; sille sijallekaan, millä miehet makaavat, ei pitäisi silloin istua.

Kylyyn ei saa mennä yht'aikaa toisen naisen kanssa, jolla myös sattuu olemaan "pesemiset". Ne saattavat "vajehtautua", niin että tulee vaiva molemmille. Toiselle ne käyvät runsaammiksi, toiselta taas kokonaan tyrehtyvät. Semmoisen kanssa, jolla ei samalla kertaa ole "pesemisiä", saattaa kyllä kylpeä.

Kun "pesemiset" ensi kerran ilmestyvät, ei niistä pitäisi puhua kenellekään. Ne pysyvät tasaisempina eivätkä niin vaivaa, kun ei kukaan saa niistä tietää. Varsinkin jos vanhemmat ihmiset tietävät, vaivaavat ja juoksevat ne enemmän.

Minkäänlaista sidettä ei ole tapana käyttää "pesemisten" pidättämiseksi. On vain muistettava, ettei niiden aikana saa riisua hameita eikä muita vaatteita alaspäin jalkojen kautta. Se on tehtävä ylöskäsin pään ylitse, jotta "pesemiset" olisivat tasaisemmat.

Joskus sattuu semmoinen onnettomuus, että "pesemiset" jäävät luonnottoman vähäisiksi taikka seisahtuvat tykkänään ilman tiedettyä syytä. Silloin taas Okku osaa olla apuna. Hän käy rannasta vettä noutamassa ja jakaa sen kylyssä kolmeen samamääräiseen osaan. Vaivanalaisen itsensä on se "kahmaloilla" jaettava. Joka osan Okku käyttää hoitoonsa kylyssä, kuukausi aina välillä: ensi osan heti, toisen osan kuukauden kuluttua, kolmannen taas seuraavan kuukauden päästä. Kylvyn jälkeen hän valaa potilaansa taikavedellään ja sanoo:

"Veri ta vesi on veljekset, vesi verta tuopi. Min lienöö vereni vierryt, kyllä vesi tietää. Veri ta vesi on veljekset."

Mutta joskus "pesemiset" tulevat liian runsaiksi ja uuvuttaviksi. Silloin ne ovat vaihtuneet jonkun toisen "pesemisten" kanssa, muuten ne eivät niin vuotaisi. Silloinkin on Okku apuna. Noudetaan taas rannasta vettä ja kahmaloitetaan se kolmeen astiaan, yhtä paljon kuhunkin. Ensi osa heitetään löylyksi kiukaalle, jossa löylyssä kylvetään, toisella osalla pestään kylyn lauteilla ja kolmannella osalla valetaan, ja se viedään tämän jälkeen läävään lammaskarsinaan. Näin menetellen on "pesemiset" "jaettu" takaisin, niin että liiat ovat joutuneet pois, menneet sinne, mistä lienevät tulleetkin. Liiat "pesemiset" voidaan jakaa myös siten, että pestään paidanalukset ja viedään pesuvesi raja-aidan yhdeksään varaseipään reikään, seiväs otetaan pois ja painetaan jälleen paikoilleen. Jos ei tästä tule apua, viedään toisella kerralla kolmen yhdeksän varaseipään reikään.

2. SUKUPUOLIEN VÄLISET SUHTEET.

Kaikki tyttäret eivät ole "tykättäviä"; "toinen on karjaviero, toinen kansantyttö". Poikien katse, suosio ja lempi eivät kohdistu heihin, mikä siihen sitten lieneekin syynä. Joskus koettavat tytöt pelastautua tämmöisestä huomaamattomuuden tilasta, koettavat nostaa poikien lempeä ja taivuttaa puoleensa. Tähän taasen tarvitaan tietäjän apua. Lämmitetään kyly puiden kyljissä kasvaneilla puunliioilla eli _poikapuilla_ sekä kesunkannoista veistetyillä kotkauksilla, ja vesi noudetaan hetteestä taikka kuohuvasta koskesta. Kylyssä sitten kosken vesillä kylvetellään ja valellaan. Tällöin luetaan:

"Nousoo tällä neitosella vielä lempi liehumah, nousoo auvo astumah, kunnivo kuulumah. Tämä neito mieholah, mieholasta Tuonelah. Kun ei ole tännempänä, niin tuloo tuonnempoa. Tulkah venehellä vettä myöten, eli telikällä tietä myöten, suksella mäkie myöten. Kuuluu suolta ruosan roimet, rannasta rejen ratshina, tuloo sulhaset suvesta, kosjoväki koillisesta. Vielä tästä neitosesta juopi suku suuret sarkat, heimokunta hempiet pikarit, hyvänsuovan mieltä myöten, pahansuovan päitshe mielen."

Taikka taas jonkin suuren juhlapäivän, _proasniekan_, huomenessa, kun pirtti on lämmennyt, hosutaan tyttöä selkäpuoliin tulisella kiuashavulla, jolla on juuri uunia luudittu, ja sanotaan:

"Tuloo meijän neitosella lempi liehumah, kunnivo kuulumah, auvo astumah. Niin kirkkahasti kuin tulihiilet kiukoast paistaa, niin kirkkahasti lempi liehukkah tämän tytön peräh! Silmät vihmuu viijeltä, kupu kuhkaa kuuvelta, säkähinä seän palaa, vatsa tuiskuu tulena, tämän peipposen peräh, tämän sotkan suojuksih."

Monia muitakin keinoja on tietäjillä tyttärille, vanhoilta viisailta opittuja. Niinpä juhlapäivän huomenessa aikaisin, kun ei ole vielä kukaan noussut tilaltaan -- mitä "kalliimpi" juhla, sen tehoisampi --, sukivat tytöt päänsä avatun reppänän alla ja irtautuneet hiuksensa polttavat kiukaan edessä liedellä, "hinkalolla", joten aamun ensimäisenä savuna hiusten kärty nousee taivaalle ja hajautuu juhlaisaan ilmaan. Siitä alkavat sulhaset talossa käydä. Taikka menevät tyttaret juhla-aamuna _tanhuaan_ ja sukivat tukkansa hevosen -- mieluimmin oriin -- seimiloukossa, niin että hiukset kirpoavat ja tarttuvat hevosen harjaan. Kun ne ajettaessa siinä hulmuavat, niin tytönkin maine nousee ja vetää luokseen poikia. Taikka kiipeävät neitoset kirkonkellojen äärelle ja laskevat hiuksiansa kellon kielen kantaan, että kello kuuluttaisi hiuksien omistajan mainetta poikain korviin. Voivatpa tytöt myös mennä saunaan kylvettämään itseään sillä vastalla, jolla on kylvetetty ensimäisen poikalapsensa saanutta vaimoa.

Mutta jos neidot taasen ovat mieltyneet johonkuhun poikaan, jonka haluaisivat suostuttaa itseensä, on heillä siihenkin keinonsa. He pesevät kaikessa salaisuudessa hikeytyneen otsa-huivinsa ja keittävät sen pesuveden teeksi ja kutsuvat mielimänsä nuoren miehen maistelemaan heidän makeita "kunkka-vetysiänsä". Mutta moni "priha" osaa olla varuillaan. Ennenkuin hän juo tarjottuja vesiä, ottaa hän kolme kertaa vasemmalla sakarisormellaan teetä suuhunsa ja sylkäisee samassa maahan, tallaa vasemmalla kantapäällään ja sanoo:

"Ruhka moah luuvah, ruoka suuh syyväh."

Silloin on taika menettänyt mahtinsa.

Mutta jos jokin keino on pettänyt, on neidoilla toinen varalla. He hankkivat jollakin tavalla pojan nenäliinan ja pesevät sen oman nenäliinansa kanssa samassa vedessä, niin että hiet menevät sekaisin. Sitten he valavat vettä kolmen oven sakaran reiästä läpi -- ovet otetaan saranoiltaan -- astiasta toiseen, viimeisellä kerralla maahan. Kun näin hiet ovat sekautuneet, menevät asiatkin sekaisin, pojan mielikin sekautuu, niin että se alkaa palaa tyttöön. Taitava neito voi tehdä toisenkin yhtä tehoisan taian. Kun mielitty poika joskus sattuu yöpymään taloon, levittää hän "pesemisien" värittämän paitansa vuoteen pohjalle makauksien alle. Se nostaa pojan lemmen häneen.

Pojatkin puolestaan joskus koettavat suostuttaa tyttösen lempeä. Niinpä, jos onnistuu, he vetäisevät salaa tytön palmikon, _kassan_, kolmesti kouransa läpi, ja silloin syttyy tytön lempi poikaan.

Mutta lempeä saatetaan myös sortaa, niin tyttöjen kuin poikien. Jos tytöiltä saadaan salaa leikatuksi palanen otsa-huivia tai palmikkoa taikka vain muutamia hiuksia, ja ne heitetään jonnekin ihmisten istumasijoille taikka jalkoihin lattialle, niin ei siitä tytöstä enää pidetä, hän kun on joutunut jaloin poljettavaksi ja istuimien paineltavaksi. Varsinkin rukkaset, "aparat", saanut sulhaskansa on hyvin halukas turhaan kosimansa tytön lempeä sortamaan, jottei tälle enää toisiakaan kosijoita tulisi. Siksi pitääkin neitojen olla varuillaan, kun sulhaskansa lähtee talosta pois. Kosittava tyttö menee eteisen ylisille, "potvalkkaan", pirtin oven yläpuolelle, niin että lähtijät joutuvat astumaan hänen alitseen. Heti kun kosijain joukko on mennyt, tulee tyttö pois, sipaisee kiireesti joutsenen siivellä pirtin lattian vastahakaan, ovesta perään päin, lennättää ruhkat sulhasjoukon jälkeen ja sanoo:

"Vie vintiet mukahas! Toiset tulkah niinkuin tukka tuulessa elikkä rikka ilmassa!"

Siitä toiset sulhaset tulevat oikein joutsenina kiireesti lentäen. Vieläpä varmuudeksi pannaan vaskikattilaan vettä tulelle ja sillä vedellä valetaan tytär, ennenkuin sulhaskansa ehtii kotiinsa. Silloin ei tytön lempeä ole saatu sorretuksi.

Siveellisessä suhteessa ei Karjalan tyttäristä juuri saata sanoa pahaa. Heidät on kasvatettu näkemään "huikieta" kaikenlaisissa pienissäkin asioissa. Niinpä he eivät saa esiintyä "tukkasillaan", ilman otsahuivia, miesten nähden, niinkuin "vetehisen akka, joka ei miehiäkään häpeä". Veljienkään nähden, jos he ovat aikuisia, ei tyttö saa tukkaansa sukia, eikä äiti aikuisien poikiensa läsnäollessa. -- Poikia eivät tytöt saa tervehtiä, jos tahtovat pitää hyvän nimen eivätkä juuri vastatakaan pojan tervehdykseen, kädenannosta puhumattakaan, tulee vain katsoa alas. Pitkiin pakinoihin eivät naiset ulkosalla eivätkä pirtissäkään saa puuttua vierasten miesten kanssa, enempää kuin myöskään katsoa kovin miestä silmiin. Jos oma mies sen näkee, niin voisi vaikka mitä ajatella ja moittia: "mitä sie katselet silmiin?" Ja vieraalle "pakauttelijalle" saattaa mies tulistua: "mitä huolta sinulla on minun naiseeni? Kysy mieheltä eläkä miehen naiselta, tarvitsitpa mitä tahansa!" Tytärtä taikka vaimoa, joka kovin rohkeasti katsoo miestä silmiin ja puhuttelee ja vastaa tervehdykseen, jopa kättäkin käpsäyttää, pidetään hiukan pilalle menneenä ja miehien mielijänä. Eikä ole soveliasta, että tytöt kävelevät poikien kanssa rinnan, ei kisoistakaan joukolla tultaessa. Ken tytöistä alkaa enemmän seurustella poikien kera, "se ei ole enää tyttö". Hän menettää maineensa, sillä "yksi on kunnia tytöllä, se kun katoo, ei toista tule."

Jos joku sanoo naimisissa olevaa naista "huoraksi", niin siitä ei juuri sovi suuttua, "tshikastua", mutta jos ken uskaltaa sanoa "portoksi", niin siitä jo saa "tshikastua", voipa saattaa sanojan vastaamaan soimauksesta. Sillä "huorat on hyvätkin vaimot, vain ei portot puoletkana". Mutta jos haukkuu tyttöjä huoriksi, joutuu heti syyhyn. Ei myöskään lapsia saa sanoa "äpärehiksi", jos ne ovat vihityn miehen kera saatuja, mutta niitä, jotka on saatu "tuulelta", voi kyllä äpäriksikin sanoa.

Entiseen aikaan on ollut tapana -- vanhat ovat niin haastaneet --, että häitä vietettäessä on puhemies-tietäjä, "patvaska", saanut maata ensi yön morsiamen kera. Vieläkin joskus ilvehditään: "Kyllä kai sitä patvaskaksi menisi, kun olisi vanha tapa", sekä: "tuopa tyttö on hekumallinen (kaunis), sille mielellään patvaskaksi läksisi, kun olisi vanha tapa".

Tshenanniemessä oli ennen ollut omituinen eläjä, joka käveli naishenkilön vaatteissa. Heinäladossa yhdessä lepoaikoja loikoiltaessa oli nainen alkanut ahdistella toisia naisia. Olipa viimein otettu ja katsastettu ja huomattu, että ahdistaja oli _kaksineuvoinen_.

3. SIKIÄMINEN.

Vaimoa, joka ei saa lapsia, ei pidetä oikein arvossa; sanotaan sen olevan hevosen sukua, kellä ei ole hedelmää. Luullaan, että hänellä on "vasakotta kuivunut", joten on täytynyt jäädä _martaaksi_. [Marras on esim, semmoinen kala, jolla ei ole määhnää eikä maitia Samoin myös lehmä ja lammas, jotka eivät koskaan saa sikiöitä.] Mutta taas toiselta puolelta katsotaan Jumalan antaneen hyvän osan vaimolle, jolla ei ole paljon lapsia, hän kun saa olla väliin _martonakin_.

Jos lapseton pariskunta haluaa saada perillisiä, pitää panna pirtinkiuas lämpiämään. Tänne kiukaalle on pariskunnan mentävä makaamaan ja lapsisarjaa saamaan.

Joillakuilla vaimoilla on tapana tehdä kaksosia. Tämmöinen "sukujuoni" menee äidistä tyttäreen aina kolmanteen polveen asti. Pojat hiukan pelkäävät naida semmoisesta suvusta, epäilevät: "kenpä häntä ottaa hanhenpoikuetta munimaan... munii kuin hanhi... poikii myötäänsä". Luullaan myös kaksosten syntymisen aiheutuvan siitä, että on sattunut syömään viljaa semmoisista tähkistä, jotka ovat kasvaneet kaksittain samassa korressa. [Kaksihaaraisia tähkiä poimitaan ja syötetään lampaille, jotta ne karitsoisivat kaksosia.] Joku pahansuopa on voinut ilkeyksissään syöttää.

Lapsivaimo-tietäjät, _poapot_, voivat kyllä saada aikaan sen, että vaimon _lapsisarja_ vaihtuu. Kun äiti on saanut ensimmäisen lapsensa, esim. tytön, ja sitten haluttaisiin saada toiseksi poika, kääritään vastasyntynyt semmoisenaan isän likaiseen paitaan synnyntäsijalla ja sanotaan:

"Anna, Jumala, poikuo ison sijalla, lasta vanhemman jälillä!"

_Istumet_ kääritään valkeaan vaatteeseen ja haudataan lammaskarsinaan selälleen, napapuoli alaskäsin. Ja ensimäistä keittoa, jota äidille laitetaan, hämmennetään verkonkävyllä, ja annetaan sitten saman kävyn kärjellä äidin suuhun kolmesti ja lapselle samoin. Mutta jos tyttöä halutaan pojan synnyttyä mikä on harvinaista, sillä pojat ovat aina mieluisampia, kääritään lapsi äidin paitaan ja pyydetään "tyttöä emon sijalla"; istumet haudataan kohdalleen ja keittoa sekoitellaan värttinällä.

[Kun lehmä saa härkävasikoita, niin ensimmäistä juomaa hämmennetään läävälapiolla ja sanotaan:

"Lehmät soamah lehmie, emännät tyttärie!"

Sitten pirtissä huhutaan savupiippuun:

"Meillä on kiukoa lehmie!"]

Pahat ihmiset voivat myös kademielin muuttaa vaimon lapsisarjan tuomalla _rikkiet_ makauksien alle, kun vaimo lepää lapsivuoteessa. Niin oli Maksiman nainen Vuonnisessa naapuritalon emännältä rikkonut poikasarjan -- emäntä oli unessa nähnyt, että olisi vielä saanut viisi poikaa -- ja upottanut järveen nuottakorvakon alle sekä pannut sijaan tyttö-sarjan, joten emäntä sai viisi tyttöä.

Vanhat viisaat poapot kyllä jo veristä näkevät, milloin vaimo kantaa tyttöä, milloin poikalasta. Kenellä on tyttö kannettavana, hänellä aina karkelehtavat veret kasvoilla, vuoroin aina "kavahtaa ta katoo". Mutta poikaa kantava on aina kalpea. Myöskin vatsasta päätellään, sillä tyttöä kantavalla on mara enemmän kylkiä myöten, kun taas pojan laatijalla on "tshoherona", pystympänä. Jos vaimo kantaa kuolijaa, _marrasta_ lasta, joka on jo syntyessään kuollut taikka heti kuolee, voidaan se huomata kasvoista, jotka tällöin ovat aina puhalluksissa ja niin _martahan_ näköiset.

Joskus voivat martaana olevat vaimot lapsettomuudessaan turvautua Tuonelaan menneisiin vanhempiinsa ja muihin vainajiinsa. He pyytelevät joko kalmistossa taikka vain kotona:

"Toattoseni Tuonelasta, moamoseni moaemästä, kaikki suuri sukukunta, helie heimokunta, yheksästä polvesta yheksäh polveh, muistetut ta i muistamattomat, tiijetyt ta i tietämättömät, kaikki milma auttoat ta armastoat, kun miula mieli loatiu lapsie."

Jos vanhemmat, varsinkin

"moamoseni rodiiteli (roditeli = ven. vanhemmat), kallis kantajaiseni"

ovat kuolleet hyvällä sydämellä, niin he kyllä auttavatkin vielä tuolta ilmalta, tuonelasta. Mutta jos vaimo on mennyt naimisiin vastoin vanhempiensa tahtoa, ei pyytämisestä eikä rukouksista ole apua. Vaimon oleminen martaana onkin monesti seurauksena semmoisesta tottelemattomuudesta. [Häissä lakkia morsiamen päähän laitettaessa antoi äiti tyttärelleen _lapsilykyn_ siten, että riitsi oman hiusrihmansa ja sitoi sillä tyttärensä hiukset.]

Sukupuoliyhteydestä miehen kanssa on vaimon ehdottomasti pysyttäydyttävä "pesemisten" aikana, samoin myöskin lapsen saannin jälkeen kuusi viikkoa, jos tahtoo "reähkeä" välttää. Vanha rahvas pitää lisäksi vielä, ja on varsinkin ennen pitänyt, luvattomina öitä keskiviikkoa, perjantaita ja maanantaita eli kirkon jokaviikkoisia paastopäiviä vasten. Samoin vanha rahvas on myös "paastonnut" kaikki kirkolliset paasto- ja pyhäajat, suuret pyhät, Petrun pyhät, Spoassun pyhät ja joulut, rostuot. [Suuri pyhä l. pääsiäispaasto kestää 7 viikkoa, Petrun pyhä 2-6 v., Spoassun pyhä 2 v. ja rostuon pyhä 6 v.]

Vanha kansa on vielä pannut merkille kuun vaikutuksen ihmislapsen sikiämiseen. Kuuttomalla ajalla ei pitäisi siittää lapsia, sillä niistä lapsista, jotka silloin "kohteutuvat", tulee hölmöjä ja lyhytjärkisiä. Eikä kulullakaan kuulla ole hyvä vaikutus, silloin alkuun pannut lapset ovat sairaalloisia ja lyhytikäisiä. Uudenkuun aika on paras aika, uudenkuun lapset ovat terveitä ja pitkäikäisiä, viisaita ja hyväpäisiä.

4. RASKAUDEN AIKA.

Raskauden aika on "sukua myöten": poikaa pitää kantaa hiukan kauemmin kuin tyttölasta. "Pesemisistä" ei oikein tarkoin saata laskea synnytyshetkeä, sillä ne voivat monesti käydä "kohunkin peällitshi".

Raskaana, _paksuna eli vatshan keralla_ ["vatshan kerallini naini" sanotaan monesti raskaasta vaimosta] ollessaan on vaimon kaikin tavoin huolehdittava elämästään ja toimistaan, jottei hänelle eikä varsinkaan pienokaiselle sattuisi mitään vaaraa ja vahinkoa. On ehdottomasti vältettävä kaikkia semmoisia vaikeita töitä, joista suorastaan olisi pienelle ruumiillista vahinkoa. Niinpä ei saa kangasta kutoa, koska pitäisi istua ahtaissa kangaspuissa, ei myöskään tunkeutua ahtaaseen kiukaaseen uunia saveamaan eikä liioin lampaita keritä, lampaat kun saattaisivat ketturoidessaan pahasti satuttaa.

Lisäksi ovat varsin monet seikat kiellettyjä, koska niistä saattaa olla vahingolliset seuraukset. Niinpä ei saa siekloa (seulaa) käyttää, koska lapsi tulisi siitä kipeäsilmäiseksi. Ei saa _leikata hiuksia_, ei itseltä eikä toiselta, silloin lyhentäisi lapsensa ikää. Ei saa _sitoa vastaa, ei uunihavua_, ei lattialuutaakaan, sillä siitä olisi seurauksena vaikeat synnytykset. Ei saa istua _kynnyksellä_, siitä tulisi lapsi kateeksi ja pahaveriseksi, ei myöskään _tulipuulla_ (palavalla puunrungolla), koska lapsi tulisi mustapäiseksi. Ei saa astua _aisojen_ ylitse, kun reki on pihalla aisat maassa -- lapsi tulisi siitä väärä-sääriseksi. Kylyssä käydessään ei vaimo saa _kylpeä maassa_. vaan lauteilla, jottei synnytys tulisi olemaan vaikea. Kylystä tultua ei saa _kasvojaan kuivata_ minkäänlaisiin pyyhkeisiin, silloin saa verevämmän lapsen. Ei seulan eikä kankaiden alitse saa kontata, muuten lapsi jää pienikasvuiseksi. Vaimon on myös varottava silmiään. Ei saa kynnyksen yli katsoa huoneeseen, jossa on raskaana olevia naisia, muuten synnytykset tulisivat olemaan vaikeat. Ei saa katsoa jäniksen turpaa, koska lapsesta tulisi pahannäköinen. Sama seuraus on, jos katsoo _peiliin_. Jos katsoo eläimien teurastusta taikka tulipaloa, tulee lapsesta "tainnehtelija", kaatuvatautinen. Niin käy myös, jos katsoo _kuolevan_ hengenlähtöä taikka on vain samassa huoneessakin, samoin vielä, jos katsoo hautaan vainajaa sinne laskettaessa. Eikä ole hyvä ensinkään mennä hautausmaalle, voi tarttua lapseen kalma. Vielä on vaimon varottava, ettei mene metsään, missä saattaisi _kontion_ kohdata. Kontio hyökkäisi ja tappaisi heti, varsinkin jos vaimolla on poikalapsi kannettavana. Sillä karhu kyllä tietää, kuka kantaa poikalasta, sen vastaista vihamiestä.