Part 3

»Kuule Sigge, näin niin kummaa unta, öiset henget minut valtaan saivat, kalvan kalskeen kuulin, hurjat huudot, merellä näin verivainolaivat.

Isän näin ja mustan merikorpin, jonka silmät iski kipinöitä yli Sigtunan, mi tuleen syttyi, isä valvoo, miettii koston töitä!»

»Älä pelkää, Ilma ihanani, tanssi, niin sun entees humuun hukkuu, vartijani valvoo porteillamme, isäs linnassaan nyt tyynnä nukkuu».

Kuului häiden helske Sigtunassa, sotaharput kertoi urhon työstä, nukkui päihtyneinä portinvahdit, silloin sotahuuto kaikui yöstä.

Karjui karjalaisten kiroukset, eellä Karppi käytti pitkää kalpaa, tuliraunioina kadut roihui, turhaan Sigge iski ovensalpaa.

Tanssi taukos, Karppi syöksyi linnaan, saliin tuli tungos, pakokauhu, Ilma impi kaatui kammiossaan, tuskiin tukahutti surman sauhu.

Linnan portin luona soti Sigge, kaatui, kun jo miehet toivat avun, Karppi näki Ilman niinkuin aaveen, kalmankelmeet kasvot läpi savun.

Läksi Karppi merta kyntämähän, julma sydän itki lempilastaan, kaukaa saarilinnan tulet tuikki, musta korppi lensi maalta vastaan.

Tunsi Karppi kalman lempilinnun, keulapuullaan seisten niin hän kuoli, hetken korppi leijui Karpin päällä, katos yöhön niinkuin musta nuoli. —

ORJAN TARINA.

Hovin herra, Miitti herra oli kauhein Karjalanmaan; kun Kansa tarinoi illoin, häntä kiroten mainitaan.

Oli Menna orjista uljain, joka poltteli miilua hälle, niin ratsasti herra kerran ja sanoi huutaen tälle:

— »Tuo, orja, nyt vaimosi tänne, älä kotiin iäksi jää, häll' on uhkeat, täyteiset rinnat, hän voi mua hyödyttää!»

— »Hovin herra, Miitti herra, tuli työssänne harmaaksi pääni, ens yöks hänet luoksenne saitte, kun mull' oli nuorena hääni».

»Mitä hulluja haastat, orja, ei nyt ole häittesi yö, tuo vaimosi, kuulit jo kerran, muuten kymmenniekka sun lyö».

— »On kotona vaimoni sairas, hän synnytti lapsen yöllä, hänen suokaa levätä, herra, minä korvaan sen kahden työllä!»

— »Mitä lapsesta haastat, hullu, se kotihin jäädä voi, tuo vaimosi, muuten muista, sata raippaa selkääsi soi!»

Meni Menna ja vaimonsa nouti, joka yöll' oli hovissa kerran... Nyt tuotihin koiranpentu, oli käsky se Miitti herran.

— »Täss' on rotukoirien pentu, jalo, puhdas on sukupuu, — nyt polvistu, anna rintaa niin paljon kuin janoo sen suu!»

— »Oi, laupias Miitti herra, näin älkää sortako, älkää —, mun lapseni kotona kuolee, se itkee ja huutaa nälkää!»

— »Johan kuulet, mun pentuni kuolee, jos ei se nyt maitoa saa... se on kalliimpi kuin sinun pääsi, kuin on mökki ja mökkisi maa.

Tuo, kymmenniekka, jo raipat, pane naikkonen jalkapuuhun, niin katsomme, eiköhän sitten pane nänniä koirani suuhun!»

— »Oi, armoa, armoa, herra, mulle Luojani maidon soi, tätä tahdo ei taivahan herra, tätä en minä tehdä voi!»

Nyt tallihin vietihin vaimo, veriruskeeksi selkänsä taipui, taas itkien miilulle tuotiin, hän maahan polville vaipui.

Mies synkkänä miilulla seisoi, hovin herraa hän tuijotti nyt, kuin miilun hohdossa katse ois veitsestä välkkyillyt.

Ja vaimo vaikersi maassa: »tämän teen minä lapseni tähden —, tulin tänne nuorena naurain, nyt murtuen vanhana lähde»».

Hän paljasti raikkahat rinnat ja itki nyt pienoistaan, hän koiran syliinsä nosti, hovin herrapa naureli vaan.

Mut silloin ponnahti Menna, kun vaimo kasvonsa peitti, nurin niskat hän koiralta väänsi ja miilun liekkihin heitti.

— »Sä koira, sä orja, sä konna, nyt syököön sun silmäsi lies!» Ja illalla onneton orja oli sortunut, sokea mies.

Hän karkasi kolkkoon korpeen ja multamajassa piili, sinne miiluun hän suistui kerran ja hiiltyi kuin musta hiili.

Tuli poltti samana yönä poroks kauhean kartanon, sen kirottu isäntä itse sen kanssa kaatunut on.

TARINA JOULUKUUSESTA.

Asui köyhä mökkiläinen hovin herran lahjamailla, oli vaimo, viisi lasta, usein oli leipää vailla. —

Oli kirkas joulu-ilta, joulukuuset kaikkialla loisti helokynttilöineen, mut ei mökin orren alla.

»Isä, isä!», virkkoi vanhin, »onko joulu enkeleillä, miksei meill' oo joulukuusta, niinkuin muilla miksei meillä!»

Mies kuin mykkä murjotteli kuin ei oisi kuullut mitään, salaa pyyhki kyyneleensä, kalseana katsoi itään.

»Tät' en enään kauvaa kestä», sanoi hän, »nyt metsään lähden». »Hovin kasakall' on kaunaa, älä lähde taivaan tähden!»,

virkkoi vaimo, »vahdilla on pyssy, väijyy metsätieltä, et oo lahjoin lepytellyt, et saa joulukuusta sieltä».

»Onhan metsä täynnä puita, yks jos kaatuu, kasvaa lisää», virkkoi vanhin, nuorin lapsi katsoi kyynelsilmin isää.

Pystyyn nousi mökkiläinen, tunsi rinnan keveäksi, lyhdyn otti, tempas kirveen penkin alta, metsään läksi.

Ehtooksi jo päivä päättyi, takan tuli yhä hiipyi, yhä lapset odottivat, yhä, yhä isä viipyi.

Juoksi vaimo metsätielle, yhä juoksi, yhä huusi, löysi miehen murhattuna, kädessänsä joulukuusi.

Vaimo nosti ruumiin kelkkaan, kiskoi, kiskoi kotiin saakka, raskas oli rakas taakka, raskahampi tuskan taakka.

Raskaammalta tuntui, kun hän kuuli riemun oven takaa: »isä, isä toi jo kuusen, miksi isä maassa makaa?»

»Orponi, te onnettomat, ei oo teillä enää isää, yks jos taivaan tähti sammuu, syttyy aina toinen lisää!»

Ei se joulu joulu ollut eikä uusi vuosi uusi. Lapset itki illat pitkät, kujaan kuihtui joulukuusi.

KUOLEMAA KYYDISSÄ.

(Metsänvartijan tarina.)

Oli loppiaisen pakkasyö, — siihen aikaan oli kirkonpalo, — Rufus herran puustellissa juotiin, kävi tanssi, salin kruunut loisti, pihan hankeen taittui kirkas valo.

Nuokuin yöllä kuskipenkilläin, paukkui talon joka seinähirsi, silat välkkyi, paloi vaunulyhdyt; herrain huoneesta ma naurut kuulin, soitto surisi kuin hautavirsi.

Silloin kuulin jonkun käskevän, musta mies nyt seisoi kuistin eessä, silmäkuopat näin ja sudensilmät, »aja!», sanoi hän ja hiljaa nauroi: »majori jo istuu kuomureessä!»

Ajoin jäälle, kengät kipenöi, kulkusetkin nauroi heliästi jäiden pamahtaen vongahtaissa, tähti-yössä yksin ajattelin, näin kai kalma ajaa keviästi.

Järven päässä oudon tulen näin, kirkonkylän koirat ulvoi kuulle, joka kiersi niinkuin kallo myllyn; kuin ois eessä viime päivän enteet ajoin kirkkotarhan portinsuulle.

Uljaat, korskat orhit ponnisti kuin ois kuorma ollut raskas vetää. Miksi majori on reessä hiljaa? aattelin, näin oudon tähdenlennon, katsoin tielle, mut en nähnyt ketään.

Mitä kummaa! Kirkonikkunat loisti niinkuin oisi jouluaamu. Oisko kirkonvarkaat sakastissa, orhit seisahtui, en juoksuun saanut, kuin ois tiellä näkymätön haamu.

Olin silloin nuori, karski mies, kirkkoon astuin, kiehtoi näky kumma, alttarilla paloi kolmihaarat, ruumiskirstu seisoi lattialla, alttarilla sama herra tumma.

Luukku nousi, alta permannon kuulin kalisevain jalkain nousut, kuusi herraa kantaa holviin kirstun, kantajien päässä letit leiskuu, pitkät silkkitakit, polvihousut.

Arkussa näin vanhan majorin, jo nyt pelko tahtoi mennä polviin, mitalit ja ristit eellä vietiin, miekka lyötiin rikki vaakunoihin, hiljaa kirstu vietiin sukuholviin.

Yhtä hiljaa kuin ne tulikin kantajat taas vaipui luukun alle, tulet sammui, avainkimppu kiikkui. Etten oisi jäänyt kirkkoon yöksi, pois ma pakenin taas taivasalle.

Tiellä näin sen tumman herran taas, — ehkä noituus oli mennyt juomiin Nukkuukohan vanha sotaherra, mietin, käänsin enkä nähnyt ketään,

Itse kuolemaako kyyditsin, oisko siinä ollut jotain pahaa, käykö enteet eellä kuolemamme, sit' en tiedä, sen ma muistan varmaan, etten saanut mitään kyytirahaa?

Kun ma ajoin vanhaan puustelliin, poissa oli vieraat, soittokunta, salissa vain yksi lamppu loisti. Majori jo kuoli tunti sitten... kuulin... kuin ois kaikki ollut unta. —

HOLLANTILAISEN HAUTA.

Yksinäinen, syrjään jäänyt hauta, alla salavan mi kalveen antaa, muinaisajoistako hiljaa haastat, miehestä, mi laski Suomen rantaa?

Hans van Sanden, kumma purjehtija, ritari niin levoton kuin meri; Schelden suisto näki nuoruutesi, Vantaan ranta sielus majan peri.

Soturiko olit, elon nousulaineen kanssa myrskykö sun tänne heitti? Raju sydän sykki rinnassasi, Suomen sammal viime polkus peitti.

Olitko sen lentolaivan päämies, joka hyytää merimiehen verta, outo näky, usvan julma leikki, mies, mi iäti öin harhaa merta?

Eikö Hollannissa hautaa suotu nähdä Pohjolasta urhon unta, nyt ei maasi kukat hautaas varjoo, sille sataa nyt vain unhon lunta?

Eikö henkes vielä rauhaa saanut, painaako sun rintaas rikos musta, yönkö salamoissa merimiehet vielä katsoo kummaa kummitusta?

Ei! Kas kaikki syvä ihmistuska ehtii retkillänsä loppurajan, lankee lepoon, sovituksen laki pyyhkii tieltään paikan sekä ajan.

Kevään linnut laulaa haudallasi, matkamies, oot täällä hyvin maannut, loppui synkän sielus harhailutkin, Hans van Sanden, olet rauhan saanut.

NUORI NANDOR.

Nuori Nandor, torvipoika, marssi pataljoonan eellä, soitti vaikka luodit lensi, tykit jyskyi jyrkänteellä. — Toto-tii, toto-taa, ei väistyä saa, yli kaiken on kallein syntymämaa, hurraa!

»Herra vänrikki, ma soitan, tahdon kuolla taikka voittaa!» Karpaateilta rivit ryntää, pieni Nandor yhä soittaa: Toto-tii, toto-taa, ei väistyä saa, yli kaiken on kallein syntymämaa, hurraa!

Kuularuiskut räiskyi maahan, läpi keuhkon lensi luoti. Pustan poika, Nandor soitti vaikka rinta verta vuoti: Toto-tii, toto-taa, ei väistyä saa, yli kaiken on kallein syntymämaa, hurraa!

»Vänrikki, en voi ma soittaa, oisko torvi vian saanut?» — »Kyllä seppä torves paikkaa, kun on taisto kerran laanut». — Toto-tii, toto-taa, ei väistyä saa, yli kaiken on kallein syntymämaa, hurraa!

»Herra vänrikki, ei auta, tahdon kunnialla koittaa...» — »Keuhkosi on puhki, Nandor, siksi et voi enää soittaa». — Toto-tii, toto-taa, ei väistyä saa, yli kaiken on kallein syntymämaa, hurraa!

»Vaikk' on puhki toinen keuhko, toisella voin soittaa vielä!» — Nandor tarttui taasen torveen, mutta veriin vaipui tiellä. Toto-tii, toto-taa, ei väistyä saa, yli kaiken on kallein syntymämaa, hurraa!

Nandor heräs' sairaalassa, torveaan hän hoki, houri, nosti nyrkin huulillensa, urhonristiään hän kouri. — Toto-tii, toto-taa, ei väistyä saa, yli kaiken on kallein syntymämaa, hurraa!

Vanha pater puhui hiljaa: »Nandor, sulle ristin toivat!» Nandor nousi, huusi: »kuulkaa, missä meidän torvet soivat?» Toto-tii, toto-taa, ei väistyä saa, yli kaiken on kallein syntymämaa, hurraa!

»Riemuin raikuu meidän torvet, yli kentän kulkee soitto!» Nandor kuollen hiljaa kuiskas: »eläköön, on meillä voitto!» Toto-tii, toto-taa, ei väistyä saa, yli kaiken on kallein syntymämaa, hurraa!

KALIIFIN UNELMA.

Abu Gjaffar iltahetket vietti palatsinsa katoll' yksinään, elämää ja menneisyyttään mietti, katsoi tähtitarhaan välkkyvään.

Tummaan otsaan nousi rypyt syvät, tuhat-öistä tähdet tarinoi, hietikolla hohti santajyvät, lammaspaimenien laulut soi.

Kameelien varjot vaipui santaan kaukaisien palmukumpuin taa, puolikuu nyt nousi taivaanrantaan valaisten yön yksinkatsojaa.

Rinnastansa huokaus nyt lähti, henki kohos avaruuteen päin, yli Damaskuksen koirantähti loisti salaa silmää räpyttäin,

välkkyi vanhan minareetin päällä, yllä vanhan, pyhän puolikuun, teittäin tulet loimui siellä täällä, huus mueddin iltarukoiluun.

»Oi, te tähdet, jonka käsi pyhä Allahin nyt mulle sytyttää, mulle muistutatte, ylhät, yhä parhaan nuoruuteni elämää!

Korkealla istun kunniassa, kädet ystävän ei ultu käteen, nään vain kurjat niskat kumarassa, tavoittajat kullan, armon säteen.

Mit' on ihmisonni, kulta, valta, kuka itseään ees hallitsee, tuska tuikkii turbaanini alta, katse tähtiin, tyhjään harhailee!

Profeetta! Saa jälkeläises surra, maine, loisto ei ne rauhaa tuo, vastaisuuden porttia en murra, menneisyyteen aatos säteen luo.

— Olin kameelien kuljettaja, tunsin onnen, jot' en tunne nyt, mull' on ollut rauhan olkimaja, ratsuin arot oon ma kiidellyt.

Silloin oli elo kaunihimpi, sit' en takaisin ma koskaan saa, sua muistan, beduiini-impi, tuhat-öisen tarun Fatunaa.

Kaulallas soi pieni helmirivi, jalkas juoksi niinkuin gasellin, oisit kammioni kallein kivi, lempipuolisoni suloisin.

Ruusupuista huiluani soitin, niinkuin Houri liikuit luonain öin, nuoren sydämesi lemmen voitin, kuin mua ikävöit, sua ikävöin.

Haaremissa naisten jalat mattoon hellään niin ei koske milloinkaan kuin sun katsoessas tähtikattoon, naurain tanssit yli hiekkamaan.

Arabeskin-hienot, upeet uumat eivät viihdyttäneet mieltäni niinkuin mustat hiukses, katsees kuumat, hellät hyväilys ja hymysi.

Muistan kaivon, luona äitis majan, josta kameelini illoin joi, muistan rakkauden suuren ajan, joka paratiisiks elon loi.

Tähtieni tarinaa en tiennyt, vierineet on monet vuodet, kuut, santamyrsky on sen majan vienyt, aro kätkee Fatimani luut.

Nukkuu kaupunki ja palatsini, puolikuu käy pilviin uinumaan, kaukaa kotiin palaa kameelini, mut ei armahani palaakkaan.

On kuin näkisin ma taika-unta, katson yöhön, kaipaan Fatimaa kuin ois kuollut koko valtakunta, sydän autio kuin koko maa.

Missä sieluni nyt yössä kulkee, Allah, Allah, häntä suojelkoon! Kaliifi nyt raukeen silmän sulkee, pitkä varjo lankee aavikkoon. —

RAATIKELLARIN MELLAKKA.

Istui kaksi raatiherraa yöllä raatikellarissa, kirkonkello yhtä soi. Pöydän tinavahatuikut oli puoleks sammuksissa, herrat ranskan renskaa joi.

Krouvari löi luukut kiinni, kuului huuto kujast' yöllä, tuli teinit retkiltään, kaapu yllä, miekka vyöllä, öinen kiihko silmissään.

Hatut löi ne pantiks pöytään, kurri kantain sarkat täytti, kun ne juotiin, uutta toi; toinen teini kaatoi kannun, pertuskaansa toinen näytti, herroille hän ilkamoi:

»Kuulkaas, soppiherrat siellä, kilpajuontiin teidät vaadin, kuka väsyy, maksaa saa, korkeen neuvospöydän alle juon ma koko korkeen raadin, vivat vinum, hahhahhaa!

»Saivartajat, salkkuherrat, sakkoja te meille suotte, pedellit ne tyrmään tuo. Kun on nahjus, kelpaa lahjus, sanan syötte niinkuin juotte, juotte niinkuin lapset juo!»

»Pormestari, arvon aasi lain kuin piru sanaa lukee vaskisangat silmillään, rouvat säätää, raati nukkuu, unimyssyt päätä pukee, hännystakki hännänpään!»

Pilkan pisti raatiherra: »kuulkaas, — qvid est studiosus sine studio? Est sus! Pikku porsas, furiosus, kaupunkimme kauhistus!

»Teill' on tieto nenänpäässä, akan taito miekan lyöntiin, paksu ääni, tyhjä pää, paras panna tutti suuhun, kotiin päästä puuron syöntiin, niin taas Turku rauhaan jää!»

Kivahti nyt miesten mielet, raatiherra käski piestä, miekat lensi huotristaan, tulet sammui, kujan suusta tuli kuusi palomiestä, teinit kutsui tuttujaan.

Pimeässä iskut sinkui, merimiehet, sällit, souvit kadunpäässä mellakoi; Aurajokeen kuu loi varjon, heilui mastot, viirit, touvit, rummun pärrytys nyt soi.

Krouvari nyt salaa päästi, raatiherrat hiipi kujaan Aninkaisten tulliin päin. Teinit, sällit vietiin linnaan miettimähän miekkailujaan, niin ne pidot päättyi näin.

KIRKONHIIRIEN JOULU.

Kirkonsakastissa pöydän päässä Huojui hiirivaari hajasäärin, pitkää nälkää nälvi hiirimuori, poijat rippisaarnaan vastas väärin.

"Hohhoo", huokas vanna hiirimuori, "muinoin jouluks saikin kyrsää, Kuhaa, nyt saa jyrsiä vain kirjankantta, tääll' ei muuta saa kuin yskää, nuhaa".

"Jättihän se ennen ristirahvas kirkonpenkkiin jonkun leivänmurun, huono aika...", virkkoi hiirivaari, "lapsistaankin saa vain vaivan, surun.

"Rusthollien laiskat rotat lihoo, niill' on herkut sekä herranpäivät, hengen hiiret saavat purra kynttään, ihme sentään, että henkiin jäivät.

"Pistä sentään tulta kynttiläämme, veitsin, lautasin saat kattaa pöylän, syödään suntiomme kangänkorko, kas kun etsin, ehkä jotain löydän."

Hiirenpoijat virskui viluissansa, jyrsi messupaitakaapin laitaa. Muori mutisi kuin itseksensä: "Koi nyt syököön vanhaa messupaitaa!"

Hiirivaari lahti käymään Kirkkoon, nuuski nurkat, palas, päätään puisti sakastissa muori tuoliin nukkui, vanha pitsimyssy niskaan luisti.

Haaratalituikun liekki leyhyi, pitkä varjo tarttui seinänrakoon. Pikkuhiiret hiljaa vikisivät, kuin ne kiihtyneet ois saaliinjakoon.

"Hiljaa, lapset", kuiskas hiirivaari, "eikö rauhaa saa ees jouluöisin, kaikki ompi ollut turhuus, vaiva, vaikka hiirenloukunkin nyt söisin!"

Muori heräs, nosti harmaan päänsä: "Kuules, miksi siellä lapset hummaa? Vaikk'on hervoton jo hajuaisti, haistan kaapista ma jotain kummaa...

"Nyt näät unta, muori... siit'on alkaa jolloin joulukinkun sait sa paistaa, oisi ees nyt vanhan kissan kynsi, sepä veenkin kanssa saattais maistaa.

Ei lyö leiville tää nälkäjoulu, täällä pakkanen vain nuijii nurkkiin, pappilaan ma muutan sunnuntaina, salaa puikahdan ma papin turkkiin."

"Heis ja his ja vik, vlk, vii ja vii", vinkui hiirenpoijat purren puuta: "Tääll'on piispavainaan patalakki, tiimalasi sekä jotain muuta...

— Tääll'on viiniä ja juuston pötky, jonka kirkkoväärtti salaa kätki!" Muori pystyyn nousi, vaari nauroi, poijat säärillänsä seinää sätki.

Herkut kannettiin nyt pitopöytään, vanha messupaita liinaks tuotiin, vanhan jouluvirren vaari alkoi, joulun kunniaksi sitten juotiin.

Muorin posket paisui, myssy heilui, vaarin viikset liikkui liukkahasti, pienet hampaat kirskui, hännät heiskui, kemut kesti myöhään iltaan asti.

Sitten poijat tanssi joulupolskaa, vaari laliatteli pöhnäpäissään, muori istui kuin ois kruunu päässään, kuin hän vielä notkui nuoraa häissään.

Tornin taulu näytti kahtatoista, makuulle nyt lähti pariskunta, pullein vatsoin, silmät sirrillänsä poijat nurkassaan jo kiskoi unta.

Sammui tuikku, kuu jo paistoi kirkkoon, kiljui kerran kirkon kukkoviiri, kissa naukui jossain naapurissa, tyynnä nukkui köyhä kirkonhiiri.

KORVEN KUNINGAS.

Käy tarina, yössä' yksin salon sydämessä vuossaan vanha uroskarhu asustaa, yhdeksän miehen voima siilon kämmenessä. ja sadan sisu, kun se kerran raivoaa.

Viimeinen Hämeen karhu, jot' ei kaada luoti, kun muut jo kaatui keihäänkärjet rinnassaan; korpien kuningas, min veri hankeen vuoti, kun suojeli se emoa ja pentujaan.

Siell' yksin karhu uinuu unhon pitkää kesää, pään orjantappurat kuin kruunu kimmaltaa, suot suuret, rujot rämeet suojaa piilopesää, sen huurut huumaa, laajat letot suitsuaa.

Siell'on se eläinkunnan onnen salasaari, jot'ei oo nähnyt Ihmissilmä milioinkaan, on rajaton sen rantain räkämäntykaari, sen kaihon-kyllyys riutuu rauhaan raukeaan.

On kulta-aika, lepää koko luomakunta, ikuinen kesä-yö siell' leijaa yllä veen, siell' urhon taisteluistaan näkee uros unta, kuningaskumppania kaipaa kupeelleen.

On lepo ihanaa, niin kylläistä ja lauhaa, taas mykkä luonto laulaa alkusäveltään, ken rikkoo Luojan luonnon suuren pyhän rauhaa, saa hullun heikkouden maksaa hengellään.

Ken tarinasta yltyy karhunkiertoon saloon ja aikoo keihäinensä voimanmittelöön, hän harhaa vihreen virvatulen taikavaloon ja eksyy rämeenrannan rotkon ryteikköön.

Puun limajuuret niinkuin hiiden sarvet kiiltää, yö saartaa silmän, mustat mudat viekoittaa, mieletön möly suolta selkäluita viiltää, katkeaa lahot oksat, pettää vieru maa.

Jos onneton sielt' yksin pääsee pakoon salaa, yön kammo iäks sairaan sielun pohjaan jää, tai ei hän enään koskaan omaan kotiin palaa, suon silmään sortuu, himerrykseen häviää.

HÄMEESSÄ.

TUTUILLA TEILLÄ.

Tää tie on tuttu mulle ennestään, mi kylän ohi kiertää järvenrantaa, soi aallot ulapalta mulle muistojaan, ne onnelliseen aikaan haaveet kantaa.

Ma riihen tutun louskeen kuulen taas ja tunnen maltaan miedon, hyvän hajun, nään mäkikeinun, missä illoin ilakoin, kun tunsin suonissani riemun rajun.

Ja puro niityn läpi luikertaa, kuin ennen tietään etsii järven helmaan, ja pienen, harmaan myllyn vesirattaat käy, se saa mun kummalliseen kuvitelmaan.

Kai vanha mylläri on kuollut jo, kai ajan ratas kaatoi miehen työssään, ja kirkkomaassa lepää monet, monet muut, ja toiset vuoroansa oottaa yössään.

Mut on kuin vanha myllynhaltija viel' eläis kotiseudun siunaajana, hän illoin kuutamolla tielle kurkistaa ja luukustansa katsoo punakkana.

Ma hymyilen ja päätä nyökytän, pois kuljen, askeleeni hämyyn hukkuu, ma vanhat, mykät talot, kaivot, aitat nään, miss' immet keväännuorta untaan nukkuu.

Hän yksinkulkijalle nyökyttää, kun hiljaa sataa syksyll' ensi lunta, tuo vanha, hauska ukko, punapipopää, hän viljaa vartijoi ja neitseen unta.

Kuu puron kupliin kylvää hopeitaan, luo kullan kimmellyksen pitkään partaan, sen ikäkö vai kylän jauhot valkaisi, ma ukon silmissä nään hohdon hartaan?

Sä myllymiesten, lasten ystävä, mies naimakepposten ja joulutaikain, sä mulle varmaan hyvyyttäsi hymyilet kuin osin vanha tuttus entisaikain.

Ja kumma rauha täyttää mieleni, lyö sydän tyynnä täynnä kaipausta, tää kaikki onko syysyön sadun unta vaan tää onko nuoruuteni kangastusta?

Sä kysyt ehkä, miksi yksin käyn, miks kumppania ei oo kuutamossa, kas aika rientää niinkuin puro mereen päin, niin veren kosket tyyntyy suvannossa.

METSÄMIEHEN SYYSLAULU.

Lehti hiljaa putoo puusta, yli metsän käy kuin väike kuusta, sumu soilla, päällä vaahteroiden, läpi tummain kuusikoiden koivupuut kuin kultajuovat kirkkaan väriloiston luovat.

Mikä raikas, kylmän kuulas aamu! Soilla suitsuttavi hanhenpaju, pursu märkää maata tuoksuaa, sekaan tuntuu lepän hapan haju.

Hau, hohoo! Soi kaiku: hau, hohoo!