Part 2
On kuin ma kuulisin tuon kellon rapseen, kun kynttilästä valo lankeaa tuon uunin eessä seisovahan lapseen, mi liekkiin lumottuna tuijottaa.
Kai äiti äsken perhepuuhiin hiipi, mut lapsi sitä ei nyt huomaakaan, on lapsen sielu niinkuin perhon siipi, jok' ei voi vielä luoda lentoaan.
Hän tuijottaa kuin elon arvoitukseen, on kirkas kimmel sinisilmissään, hän syntyikö vain ikikaipaukseen vai riemuntäyteen, suureen elämään!
Kun kerran silmiltänsä väistyy verho ja elon raakuus rikkoo unelmat, voi polttaa siivet niinkuin pieni perho, kun lemmen virvaliekit lumoovat.
Hän onko lapsi yön vai päivänvalon, hän ehkä itse leikkii tulellaan ja surmaa sydämet — ja kotitalon hän suruun suistaa omaa pahuuttaan.
Hän ehkä palon jälkeen yhä paatuu ja maailmat näin syöksee turmioon tai omaan onnettomaan tekoon kaatuu vaikk' oli luotu iloon, aurinkoon.
Nyt ihmetellen katse liekkiin vaipuu, luo onni rusohohtoon pienen pään, on silmiss' elon korkein, kirkkain kaipuu, hän katsoo omaa elon liekkiään.
Kuin sydän sykkii kello suurta rauhaa, elämä kulkee, kiitää kiihkeään, ulkona elon raaka ratas pauhaa, luo valo varjon huoneen hämärään.
SYKSYINEN LAULU.
1.
Niin vinhasti viimat ruutuhun lyö, on kolkko ja kalsea syksy-yö. Ma mietin tullessa tuulen, kun lapsen itkun kuulen.
Siell' ullakon lapsi ei unta saa, oi, koska sen kätkevi syksyinen maa ja kelmää sen hohtavan huulen, kuin enteen yössä kuulen!
Ja tuuli se viiltävän viestin vie, pian loppuu sen lapsen vaivainen tie, niin mietin ja tullessa tuulen kuin rintani itkun kuulen.
Ja vinhasti viimat ruutuhun lyö, mun kynäni seisoo ja taittuu työ, ja verille puren ma huulen, kuin kuoleman kulkevan kuulen.
Ja tuuli se viiltävän viestin vie, jo elämän taistelu loppunut lie, niin mietin ja tullessa tuulen mä ääneni yössä kuulen.
2.
Lensi, lensi lehti, kun se maahan ehti, kysyi emo maa: »etkö lentää saa!»
Lehti vastas ensin: »vapauteen lensin, tunsin, siivet sain, miksi maata hain?»
»Etsit jotain suurta, nyt sä verhoot juurta, emos voiman saa», vastas vanha maa.
»Joko syksy ehti?» kysyi pieni lehti, »tahdon tanssimaan, taas ma siivet saan».
»Kasvanut et hukkaan, kohoot uuteen kukkaan, nyt saat nukahtaa!», vastas vanha maa.
ETEENPÄIN!
Käyn elon juhlakulkuun, jälkeen jäin, mun täytyy, täytyy rientää eteenpäin, ja kaukana on vielä määrän pää, mi vuoren takaa mulle häämöittää.
Ma surusaattoon saavuin oheen tien, pois muistoni ja murheeni ma vien, niin monen sortuvan ma yöhön näin, mun täytyy, täytyy rientää eteenpäin.
Mun nuoruuteni hetket kuluu näin, mun täytyy, täytyy rientää eteenpäin, en oota oppaita, ma itse käyn, ma itse tahdon nähdä vuoren näyn.
Käyn tietä, jot' ei käynyt yksikään, oi, mitä vuoren tuolla puolen nään, maat ihanuuden, ihmeet etsijäin, mun täytyy, täytyy rientää eteenpäin?
Näin käynkö vuoren yli hautaan päin, mun täytyy, täytyy rientää eteenpäin, ma tahdon kerran kauvas katsahtaa ja tietää, mit' on elo, tämä maa.
Ma taakse katson, mitä eessä lie, nään uuden vuoren, joka loitos vie? En saa ma viivähtää, oi, elämäin, mun täytyy, täytyy rientää eteenpäin.
Mun täytyy langeta ja nousta näin, mun täytyy, täytyy rientää eteenpäin, vaikk' ei ois mitään määrää rientäissäin mun täytyy rientää, rientää eteenpäin!
KAIHO.
Niinkuin sairas lintu lentää yli metsän lentää aatos yli elon erämaan, yksinäisen linnun kummallinen kaiho ajaa sitä kauvas yli oudon meren, kauvas tummaan tuntemattomaan, missä ilta-pilven kultaruskon takaa hohtaa unelmien suuri ihmemaa, miss' on aina kevät kukkineen, toivoineen ja lemmentaruineen, miss' ei yötä oo, ei kuolemaa. — Siellä jossain loistaa lepopuu aamu-aurinkoisen sätehissä, luona paratiisinihanaisen lammin, lotuskukkain kelluessa, hiljaa kimmeltäin siniväreilyjen vanaveessä, johon suuri, harmaa siipi heijastaa.
Siellä nukahtaen laulun lepopuullaan näkee lintu unta matkastansa laulaaksensa päivän koittehessa, virkistyen valon väikkyessä kaiken ikivoiman alkulähteen luona, laulaaksensa laulun elämälle muiden lintuin vienoin viserryksin säestäissä sydänsävelillään siellä unten, uskon, toivon maassa.
Lennä, lennä, sairas lintuseni, löydät ehkä vihdoin lepopuusi elon meren yli päästyäsi kirkkaan korkeampaan maailmaan, matkoiltasi yli vilpoisien vetten. — —
PÄÄSIÄISLAULUJA.
1.
Räystäät tippuu vettä, sotkuinen on tie; pitkin syvännettä jäitä virta vie.
Öin käy viima jäinen, tummuu salmensuu; nyt on pääsiäinen, puhkee piilipuu.
Paista päiväkulta, kyll' ois aika jo, sulata jo multa, armas aurinko!
Päästäjä, oi, päästä vedet virtoinaan, elonpuutain säästä kukkiin kohoomaan!
2.
Nyt kirkot loistaa, urut humisee, ja pääsiäistä helein hymnein juhlitaan, on ilmassa kuin joku ihme, ilmestys, kun kevään nuori henki liitää yli maan.
Ma kammiossa istun itseksein, niin harmaan raskaaksi jo ilta hämärtyy, ei humise ees hongat uniuruillaan, on yksinäistä näin, ei oo se muiden syy.
Oi, yksinäisyys, hyvä vieraani, mi ennen lohdutit ja tuudit lepohon, sä liian, liian kauvan viihdyit majassain ja muistutit, on elo ontto, onneton!
Kuin puhdas neitsyt ennen hiivit luo ja loitsit huolet hiudehienoon haaveeseen, sun henkes aatoksiini kumman kaihon toi, raukeena rauha laskeutui sydämeen.
Kuin vanha, vakaa vaimo nyt sä käyt, sä ankarana kuiskaat mulle kuolemaa: jo vanhenen, sen sairas sydän sanoo myös, mua hiljaa puoleensa jo vetää harmaa maa.
Mut kun ma kaukaisuuteen katseen luon, ma yksinäisen, kevätkirkkaan tähden nään, ma nousen, tunnen uuden voiman veressäin, ja nuorrun, hämärästä nostan pystyyn pään.
3.
Ma kuulen korvissani kummat kellot, ne kuulen vain, en nää ma soittajaa, ne kaukaa avaruuden aavikolla heiluu, ne taivaan kantta pitkin kumajaa.
Ken soittaa mulle pitkääperjantaita, maan heräämistä, uutta elämää? En näe häntä, syvyydessä yössä seison ja läpi sielun soitto heläjää.
Ken olet, soittaja, sun soittos kutsuu, se täyttää tyhjän kolmisoinnuillaan? Ihanan ikikevään kirkkauteen kohoo nyt sielu kaukaisuuteen yli maan.
Ja kärsimyksen kuilut alas vaipuu, taivaiset näyt silmiin kangastaa, hiutuva hyminä soi kantain kaikkisuuteen, kun kirkkauden kellot kumajaa.
KEVÄTSURINAA.
Surisee pieni kärpänen talvi=ikkunalla, kohta sulaa kova maa ikkunani alla.
Pieni, kurja kärpänen, kevään säästä laulat, siipiäs vain väsytät, kun et voi ulos päästä.
Pieni, kurja kärpänen, soitat mulle kesää paremmin kuin lintunen, joka laittaa pesää.
Pieni talven kärpänen, tääll' on hyvä olla, yksin laulaa lauluaan unten ullakolla.
Unelmista elämään, uuteen voimaan havaan, annas kevään tulla vaan, ikkunani avaan.
Silloin lentää, liitää saat, minne mieli mennä, silloin siipes vahvistuu, vapauteen lennä!
Korkeen päivän karkeloon kevään kaihot kannat, ehkä itse nähdä saan uudet taivaanrannat.
UUSI KEVÄT.
Kuin haudass' olen maannut jo monta valheen vuotta, en rakkautta saanut, sit' etsin aina suotta.
Taas jännitän ma jousta, taas pukeudun rautaan, ma tahdon yöstä nousta,
Mua vastaan kevät kulkee, maan lempi leijaa vastaan, ja suureen syliin sulkee maa-emo luonnon lastaan.
Mun uusi nuoruus kiehtoo, käy henki hekumoimaan, mua elon myrsky liehtoo, ma kasvan, kohoon voimaan.
Ja laukee kaikki salvat, pois katoo, mikä kuoli, ei pysty kateen kalvat, ja maaliin lentää nuoli.
Ma tunnen, että voitan yön voiman, huolen harmaan, ma sodin, soi, kun soitan, päämaaliin kuljen varmaan!
UNELMA.
Oi, sä sydämeni, mitä kuulet? Kuuletko, taas kevät mulle soi! Vielä hymyilevät mulle huulet, joita elon vehmas puna purppuroi.
Loppuuko jo päivät pitkän harmaat, loppuuko jo odotuksen yö? Ah, te immet ihanat ja armaat, teille synkkä, sairas sydämeni lyö!
Oliko vain unta: yksin jäin mä? Silloin, kohtalo, sua tahdon kiittää; näänkö hänet, josta unta näin mä, joka sopusointuun sielun liittää?
NÄKEMYS.
Sun silmissäs siinsi kuin taivas, kun se tähdissä kimmaltaa, sun silmissäs kimmelsi kaikki, mik' on suurta ja ihanaa.
Olet suljettu unteni umppu, olet lauluni sointuva säe, arin aatos, toivoni toivo, en muuta kuin sua minä näe.
Ja mun lauluni korkeena kaartaa ja rohkeena rintani lyö, sinä, valkea, valveilla väikyt, unen usvissa, kun on yö.
Ihanuuden ilmestys, impi, sinä kirkas, siintävän sees, sua sieluni etsii kuin laulu tien etsii sun sydämees.
MAAN KUKKIA MA IHMETTELEN.
Maan kukkia ma ihmettelen, ne päivää lempii ja ne vähään tyytyy, ne pyytää hiukan verran näin tuoksua vain kerran, ne sitten kylmän hallan tullen hyytyy.
Ne heimoa on hennon herkkää ja tuoksu suvinen on sielu niillä, ei niitä tahraa saasta, ne imee mehun maasta, oi, ihmisjalka, älä niitä viillä!
Maan kukkia ma ihmettelen, jää niistä ikisiemen multaan mustaan, jää tuoksu avaruuteen, ne elpyy eloon uuteen ain ikävöiden ylösnousemustaan.
VALPURIN YÖ.
Nyt on Valpurin yö, kevättoivojen yö, nyt kukkien kuningatar herää, auki silmänsä luo, mehun maaemo juo, jumaljuhliin ja kisaan hän keijunsa kerää, kevätkannel kirkkaimmin lyö, kevätkannel nyt kauneimmin, kirkkaimmin lyö!
Nyt on Valpurin yö, viime viileä yö, jo nyt karkaavat pimennon peikot pois jäämeren taa; talvi taittua saa, vilun vieraat ja turmaan tuomitut heikot. Kevätkannel kirkkaimmin lyö, kevätkannel nyt kauneimmin, kirkkaimmin lyöl
Nyt on Valpurin yö, nyt täyttyvi työ, käy maailman rantoja pauhu, alla veen sekä maan nyt kamppaillaan, uhripöydiltä nousevi nyt pyhä sauhu. Kevätkannel nyt kirkkaimmin lyö, kevätkannel nyt kauneimmin, kirkkaimmin lyö!
Nyt on luomisen yö, juuret juurihin lyö, aalto aallolle kättä nyt antaa. Tähdet sammua saa, kun on vihreä maa, meri vapaa kun huuhtovi rakkainta rantaa. Kevätkannel nyt kirkkaimmin lyö, kevätkannel nyt kauneimmin, kirkkaimmin lyö!
Nyt on Valpurin yö, Luoja kannelta lyö iloks ihmisten, onneen ne ohjaa. Kannel aurinko on, syvä, sammumaton, sillä rakkaudella ei rajaa, ei pohjaa. Kevätkannel kirkkaimmin lyö, kevätkannel nyt kauneimmin, kirkkaimmin lyö!
RAUHA.
Mikä hiljaisuus ja suuri rauha minut hyvin hengin ympäröi. Ilma ulkona on lempeen lauha, äsken sydän levotonna löi, onko myrskyn raivo vihdoinkin jo laannut onko sieluni nyt taiston jälkeen rauhan saanut?
Katson sinitummaan etäisyyteen yli harmaan metsän, taivaan taa, sulan suloisesti iäisyyteen, aatos kirkkahana kohoaa yli kimmeltäväin puiden tähtitarhaan, siellä siniavaruudessa ma hiljaa harhaan.
Mikä sanomaton ilo täyttää rikkiraastetun ja sairaan rinnan, vaikka minusta nyt siltä näyttää, että maksoin tästä kalliin hinnan, hengen heikkouden, sokeen vietin voitin, sielussani soi kuin kirkastunut, uusi soitin.
Kuu kuin sovitus luo siltaa yli kaiken katoovan ja maan, ja ma siunaan tätä suurta iltaa, jot' en nähnyt ennen milloinkaan, ja ma tunnen: tuhannet nyt kanssain elää saman soinnun, joka avaruuden alta helää.
Eessä kuun on niinkuin harso-uudin, kuu käy esiin, näyttää ihmemaat, ilman aalloilla ma tuudin, näin kai tuutii lasna kuninkaat, onnen suuret lapset jossain maassa sadun, luona korkeen palmukaupungin ja pylväskadun.
— — Kuka avaa hiljaa onneen oven, minkä ajan, paikan lapsi oon? Kirkkaat kasvot nään ja aran poven, näyin haltijatar leijaa kammioon, tarttuu käteeni, oi, minne nyt ma kuljen, sanatonna, Rauha, sinut vihdoin syliin suljen!
KERTOMARUNOJA.
POIKA JA MANALAINEN.
Jean Sibeliukselle omistettu.
Kulki poika polkuansa, metsään yöllä yksinänsä, ootti omaa säveltänsä, etsi omaa itseänsä.
Neuvoi kylä kysyjälle: ei oo sulle soitto suotu! Moitti mahtimestaritkin: laulajaks' et liene luotu!
Poika kulki, poika mietti, poijes keijut karkeloivat, kylän äänet hämyyn hukkui, simapillit sekaan soivat.
Poika suri säveltänsä, sydän sykki värähdyksin, sävel itki soittajaansa, itseänsä itki yksin.
Yhtyi matkaan Manalainen, kysyi pojan surun syytä, kuljetutti kauvas korpeen, kolkko korpi huokui hyytä.
Puhui poika huoliansa, kuinka yksin sävel sykkää; katsoi taakseen eikä enään nähnyt matkamiestä mykkää.
Silloin suli suru suuri, kanneltansa poika käytti, oikeat ja omat soinnut ihanina ilman täytti.
Ja hän soitti, kulki, soitti, kaikki pelko oli poissa, syntyi luomisilon ihme, eräs henki haltioissa.
Ja hän kulki ja hän kuuli oudon äänen metsää pitkin: minä oon sun säveleesi, sua ma surin, sua ma itkin!
Miksi eksyit erämaahan, kysyit kuulta, kysyit puilta? Sydämessäs syntyi sävel, jota turhaan etsit muilta!
Puhui tuuli tarinoitaan jättiläisten luomistyöstä, ja hän kulki ääntä kohden, silloin päivä puhkes yöstä.
Ja hän kulki ja hän soitti, loisti taivaan porttipielet, laulun laaksoon niin hän kulki, soitti sadat satakielet.
Luonnon pyhät salasoinnut nuoreen sieluun hiljaa hiipi, niinkuin aurinkoon hän astui, eellä leijui suuri siipi. —
LAULAJAN MANANMATKA.
Paavo Korhosen muistolle.
Kuuluu kylästä häiden helske, kalsun kylmästi järveltä tuulee. — Aallot ajavat laulajan purtta, laulaja soutaa, kuulee ja kuulee: hiutuu helske hyminään, syksy päivän päilyntään.
Ympäri rantoja keltaiset koivut kelmeten nuokkuvat kalman untaan, kyllyyden kankeus, runsas raukeus lankesi luontoon ja luomakuntaan. Sillalla kahden taivaan ja veen liukuu venhe verkalleen.
Soitteli laulaja suurista häistä, pirtin päässä hän istuen illoin muiden onnesta lauleli muille, itse ei onnea tuntenut milloin. Muille ne raikuvat riemujen häät, miks runoniekoill' on harmaat päät?
Kuuluu kylästä häiden helske; rannan paadella istuvi impi, kaunis on katsella syksyinen seutu, kallehin ystävä kaunihimpi. Käsiin hän kätkevi suruisen pään, miksi hän itkee niin yksinään?
Näyissä kuultaa laulajan sieluun nuoruuden, lemmen loistavat päivät, paimenen soitto ja miehuuden maine, untensa usviin kaikki ne jäivät, varjoihin peitti ne murheen yö, iäinen kaipaus sydäntä syö.
Taivasta kahmaa pitkäisen pilvi, viima kun viiltävi järvien pintaa, armoton aavistus, ehtoon enne vihlovat laulajan sairasta rintaa, hiljaa tuulet venhettä vie, loppuuko kaikki, loppuuko tie?
2.
Nyt morsianpiiat laulaa: »käy kisaan ylkämies, ei puutu meiltä pitoja, nyt ruusut täyttää ties!
Nyt, morsian, anna kättä ja sormet sormiin lyö ja helykruunus kullassa nyt tanssi koko yö!
Nyt kiiruhda, nuori neito, sä muuten jälkeen jäät, vain kerran kasvaa myrtinpuu, vain kerran meill' on häät!
Nyt pyörähdä, poika, piiriin ja huomentuoppi tuo, nyt nosta neitos laipioon ja naura, nauti, juo!
Ken rannall' ikävöipi, kun vaahdot vaikeroi, taas piirist' onnen ottakoon, kun polskan sävel soi!»
Niin morsianpiiat laulaa, ken sitoo seppelpäät! Ens vuonna myrtti kukkii taas, ja kell' on silloin häät!
3.
Vait, hiljaa! — ken sen kuuli? Kuin outo ääni sois! On lauluniekan huuli kuin kelmee kuu, mi järveen kuvastuu. Pois mieli minne, pois!
Nyt sielukellot soivat maan multaan nukkumaan, maan vaivat vaikeroivat, yö tuudittaa kuin äiti laulajaa kuun kultakehdossaan.
Jo häiden helske haihtuu kuin saapuis suuri yö, niin oudoks seutu vaihtuu. Kuin Tuonenmaa veen takaa haamoittaa, syysaallot liejuun lyö.
Hän veneen pohjaan vaipuu, maa mustuu silmissään, ja rinnass' sammuu kaipuu, nyt salamoi, kuin siiven suihke soi, hän häipyy hämärään.
Ja yksin venhe soutaa tuon tumman rannan luo, ja Tuonentyttö noutaa ja laskee pään nyt syliin lepäämään ja raukeen rauhan tuo.
Kuin unta nyt hän muistaa maan immet iloineen, kuin sävellainein luistaa, ja aukee tie, mi Tuonen tarhaan vie, yön maahan hiljalleen.
Hän seppel päässä kulkee, kun piiriin tervehtäin jo Tuonen immet sulkee nyt kukkavöin, ja iät ikävöin soi soitto itkijäin.
Kuu kiertää Tuonen tarhaa kuin väike viikatteen, mut yksin venhe harhaa tuul'ajollaan kuin aave varjoaan pois yli vieraan veen. —
KALMA KIRVESMIEHENÄ.
Veisti, veisti, veisti mies tuvan harjahirttään, alla vaimo imettäin lauloi tuutuvirttään.
Kalma, synkkä salvumies tarttui toiseen kairaan, veisti nurkkaa naurahtain, huomas lapsen sairaan.
»Salvaa, vieras salvumies, vielä veistää jaksan. Kun on harja pystyssä, päiväpalkan maksan».
Vaimo lauloi lapselleen: »tuuti, tuuti, lulla, isä veistää vikkelään, ei voi kalma tulla».
Kalma, synkkä salvumies veisti ristin lautaan, mietti: »pian palkan saan, lapsi viedään hautaan!»
»Kohta koti», mietti mies, »lapselleni luodaan, tänään ristiäiset on, harjakaiset juodaan».
Vaimo lauloi, lauloi vaan: »äiti antaa rintaa, elämällä ehdot on, Kalma kysyy hintaa».
»Autoit, veikko», virkkoi mies, »saatiin korret kekoon, kallista nyt kannuas, käydään tilintekoon!»
Nauroi synkkä salvumies niinkuin aave yöstä: »lapses taisi kuolla jo, sain jo palkan työstä».
Kavahti nyt kelmeeks mies: »teit nyt teon hirveen, nyt ma arkun veistää saan, kun jo hioit kirveen».
Nauroi synkkä salvumies, leilin joi hän pohjaan: »hyvästi nyt, hyvä mies, tielle sauvan ohjaan!»
LAPIN JOULU.
Lauloi lappi lapsellensa: »näin se laulu alkaa, isä ajaa Inarista, poro polkee jalkaa.
Tuntureilta laaksoihin ja sieltä alas Ouluun, viikko vaan on Taneliin ja sitten päästään jouluun!»
Kysyi lapsi emoltansa: »miss' on joulun kota?» »Siellä, missä leimuavi pohjanpalon ota!»
»Onko siellä valkeet porot Joulun kartanolla?» »Siellä kultapulkassa on lapsen hyvä olla!
Joulu ajaa joikaellen jäisen meren rantaa, valkeen karhunpeskin alta merihelmen antaa».
Lauloi lappi lapsellensa, umpukalleen unta, sudet ulvoi jängillä ja kotaan satoi lunta.
Näki lapsi lapsen unta taivaan tähti-öistä, merihelmen helyistä ja joulukynttilöistä.
Näki laajan lumikirkon, näki enkeleitä, jotka valkein siivin lensi alas taivaan teitä.
Katse kohos avaruuteen, pieni käsi liikkui, emo lauloi, tuuti, tuuti, hiljaa komsa kiikkui. —
ASLAK SMAUKKA.
Niinkuin vanha, harmaa haukka yksin oksallaan istui noita, Aslak Smaukka kodassaan, huojui hiljaa sekoitellen pataa, tutki ikuisuuden rataa.
Venheet vierii järvenselkää, airot hiljaa lyö, vieras väki noitaa pelkää, niinkuin yö loihduin vainovienat löi hän pakoon, kun ne saapui saaliinjakoon.
Pelko myrkyn mieliin valaa niinkuin kylmä kyy, miesten täytyy tulla salaa, kalvaa syy, hiljaa räppänälle yksi nousi, katsoi kotaan, värjyi jousi.
Liikkumatta istuu noita pataa sekoittain, tutkii varjokuvioita, vaiti vain huomaa alla aavan tähti-aamun kuvastuvan haamun.
Tuli loimuu, räiskyy rasvaa, varjo kumartaa, vaarass' saamin sisu kasvaa, voiman saa, taljan alta tapparan hän nostaa, viime veriin tahtoo kostaa.
Hän se nosti taudin, turman, vihat veriin loi, siks ne vannoi hälle surman, säilät soi, mutta vielä seidan hahmo uhkaa, viel' ei ole kota tuhkaa.
Karjahtain hän kaatoi kodan, miehen puhki löi, nosti hiitten hurjan sodan, silmin söi, kynsin hampain kamppas kauhun yöllä, puukko suussa, kirves vyöllä.
Aamusyössä iskut sinkui, henget raivoissaan tuntureilta viimoin vinkui, yli maan niinkuin veri vuotanut ois kuusta, kirot kimpos saamin suusta:
»Niinkuin sudet porot veitte, susi suden syö, itselle näin turman teitte, täyttyi työ, saamit syvyyksiin te voitte suistaa, saamin kirot saatte muistaa!
Kuulkaa kirot, kuulkaa taika, tulee tilin yö, tulee teille kammon aika, tuli lyö, niinkuin karkoititte meidät täältä, hajaannutte maanne päältä!
Seitain henki nousee yöstä, ken sen saastuttaa, kertoo viime saamin työstä, katoaa, hukkuu hankeen, kuolee yömaan puoleen, sortuu saamin noidannuoleen!»
Niin hän huus, kun henki lähti. Seitaan siirtyen sammuiko kuin pohjantähti pilvehen? Kivikasvoin hohti seidan haamu, yli saamin seestyi aamu.
Vienalaiset tyrtyi tenhoon, seitaan syöksyen kaatoivat sen vainovenhoon kiroillen, järveen suistui seita, laidat taipui, sinne surmamiehet vaipui.
On kuin seudun lumois loihtu, vaikkei seitaa näy sammuu kalamiesten soihtu, taru käy: niin sai surman viime velho saamein, kerran täyttyy kiro kaamein!
SIGTUNAN PALO.
Seisoi muinoin synkkä saarilinna Suomenlahden punakalliolla. Karppi, linnan herra tornistansa katsoi merta kotkan katsannolla.
Vieressänsä vieno Ilma impi, karjalaisten kukka, armas alli kaiutellen kultakanneltansa tuulen tunteitansa soutaa salli.
»Näätkö, isä, pilkun pimeästä, viel' en vainohaahta nähdä saata?» — »Siellä lentää Siggen laivakorppi, etsii hämärässä meidän maata!»
»Sigge urhon tunnen tarinoista, kuulen niinkuin häiden soiton yöstä, sotaharput soi, miks, isä, annat Siggen haahden salakariin syöstä?»
»Sull' on Suomessakin sankareita, älä kuule tuulen tarinoita, Sigge Sigtunasta mittaa miekkaa, Karpin viekkautta ei hän voita!»
Näkyi punapurjeet taivaan takaa, yltä ympäri jo myrsky riehui, iski Karppi tulen tervassoihtuun, käärmeen lailla surman lieskat liehui.
Luuli Sigge tulet tuttavikseen, ohjas maihin lohikäärmelaivan viekoittavaa virvatulta kohden, niin sen myrsky luotoon murskas aivan.
Kitsas Karppi ryösti laivan aarteet, kytki Siggen tornin komerohon, mutta Ilma usein illoin itki, katsoi kauvan ilta-aurinkohon.
Ootti Sigge talven tornissansa, tornin päällä leijui korpin siipi, kantoi siiven alla vienot viestit, impi soitti, haaveissansa hiipi.
Suli sydämet kuin meren jääkin, Karppi aarteitaan vain kätki, säästi, kerran yöllä hiipi Ilma torniin, Sigge sankarin hän pakoon päästi.
Poltti Sigge kaikki Karpin laivat, viimeisellä itse immen nouti, sotaharpuin lähtölaulun soitti, länteen punapurjein kotiin souti.
Heräs Karppi, katsoi mustin muodoin kauvas katoavaan vainolaivaan, Karppi puri kättään, polki maata, vannoi vainovalan kautta taivaan.
Kuului kirveen kalske telakalta, Karppi laivanastat nastaan lyötti, Karppi Karjalasta kutsui miehet, sotasopiin kaikki miehet vyötti.
Mutta Sigtunassa häitä juotiin, Ilma istui kultaistuimellaan kruunu päässä Sigge sulhon kanssa, leikki jalokivisormuksellaan.