Part 2

Paljon, oi varjoni, on isännältäs riistänyt aika, viekkaasti rosvonnut on ohi kiitäessään, ottanut on lelut parhaimmat, on hyrrän ja pallon, venheeni kaarnaiset, lentävät leijanikin, armahan ensimmäisen, ken ensi suudelman salli, ensimmäisnä ken sai poskeni hehkumahan, ottanut on ens ystävän myös, ens uskotun, jonka kanss' oli yhteiset läksyt ja haavehet myös. Ah, vähemmän omistan minä nyt kuin aikana, jolloin kilvan mun rinnallain kenttiä karkaelit taikka kun vierelläni sinä kuutamon väikkeessä vuotit lapsuuden lemmittyäin, nuoruuden morsiantain tai ens kertoja kun runontyössä sa kanssani valvoit, valvoit, uskollinen, ääressä lamppuni mun, kunnes ikkunan kautta, jo katsoi nouseva aamu tähtiä sammuttaen taivaalla talvisen yön. Ken nyt uskoiskaan, ett' oon minä rikkaampi ollut — viel' ajan muistatko tuon? —, rikkaampi Kroisostakin, kerran, kun punas aamu mun unteni pursia vielä, loi vanan kultaisen, helmiä hohtelevan kulkea unteni haaksien kauas maailman ääriin aarteita etsimähän, kauas taa ulappain. Sammunut aamu jo on ja jo illan tähteä vuotan, purteni ei palanneet, kaikk' unen aartehet jäi. Miss' on nyt kulta ja elfenluu minun linnaani varten, miss' unen täyttymys on, miss' elon täyttymys on?

Varjoni, varjoni, köyhäks on kovin herrasi tullut, vuosilta ainoastaan tyhjiltä rikkahammaks. Etsi jo joutuin itselles toinen ja suurempi herra, vaihettaa isäntää aika jo oisikin sun, syyttää vois mua kerran, ett' eloniltas kurjana palvella sait tyhjän sa varjona vain.

KYLMÄ TÄHTI.

Elämäni kylmä tähti, kiitokseni kannan sulle. Aurinko ja lämpö lähti, mut sun valos riittää mulle. Valaiset mun hankitieni, tähti kirkas, tähti pieni.

Epätoivon korpehen syvään viet mun, tähtönen. Mutta mulle voimas lainaa, tahdon läpi korven painaa, päästä valoon, tietohon, missä kaikki yhtä on, lämpö, kylmyys, riemu, suru löytää totuudesta muru, alla tuskan puristuksen nähdä kaiken sovituksen. Kylmä tähti yllä tieni, tähti kirkas, tähti pieni, ohjaa aina askeltani. Sulle kuulun kuollessani.

VERENPUNAINEN pensas.

Jo vuotaa maahan suven tumma veri, se valuu, valuu, lakkaamatta, hiljaa. Sen voiman kerran uusi kevät peri, sen veri ruokkii uuden suven viljaa.

Niin auetkaa, niin vuotakaa, te haavat! Sun onnes olkoon yksin tuskas kantaa. Sun voimastasi toiset voiman saavat, mut sinun täytyy ensin veres antaa.

SISARSIELU.

Mun edessäni epätoivon nielu, mun otsallani kaikki kukat maan: oi lienetkö sa jossain, sisarsielu, jok' ymmärtäisit minut kokonaan?

Jos Ikihyvyys eläviä johtais, sun määrännyt ois mulle kohtalo, mun silmäni sun armaan silmäs kohtais. Mut kun sa synnyt, olen kuollut jo.

YKSINÄISYYS.

Oi Yksinäisyys, sinun nimes muinen kuin lemmityn mun kukki huulillani, kuin uneksiva aamu toukokuinen sa viivyit hurmaa huokuin rinnallani.

Ja unten, odotusten maljan täyden sa mulle kannoit keväimeni aikaan. Mun vuoteni, jo iltaa kohti käyden, kuin toisenlaiseks muuttumaan sun saikaan!

En löydä kevätöistä katsettasi, en löydä enää unelmaisi taikaa. Nyt istuu huuhkaja sun olallasi ja tietää syksyä ja surun aikaa.

SONETTI TULEVAISUUDEN RUNOILIJOILLE.

(Sully Prudhomme'in mukaan.)

Oi runoilijat ajan tulevan, te meitä haudoissamme muistakaatte. Te soihdun kauemmaksi viedä saatte ja laulun löydätte te suuremman.

Niin kerran ihmiskunnan Kaanaahan vuossatain korvesta te kulkekaatte! Te voittajat, myös sinne kantakaatte, mit' uneksimme yömme aikahan.

Kun vihan henki kantoi valtikkaa ja sodan hurmehesta kastui maa, me rinnan rakkaudesta laulun teimme.

Te viette laulun muistoon ikuiseen. Me laulamme sen mykkään pimeyteen ja mukanamme hautahan sen veimme.

KÄDET.

Te kädet armaat, aikaan keväimeni te teitte lemmikeistä seppeleen. Kuin nopeasti kevään unet meni ja syksyn vakavuus sai sydämeen!

Te kädet armaat, saapui surut, huolet ja elon päivän helle polttavin. Mun kuormastani kannoitte te puolet, pois polton veitte sormin viilehin.

Te kädet armaat, teidän tukeanne sain kokea ma kesken myrskyjen. Te kunne osoititte sormellanne, näin tuikkivan ma tähden kaukaisen.

Te kädet armaat, mykät vaalijani, mua talven pimeään te seuratkaa. Te kädet armaat, kerran kuoltuani mun silmäni te uneen sulkekaa.

SOIHDUNKANTAJAT

Sa soihtu, kauas kaaokseen sun viemme päällä päämme. Päin astumme me pimeyteen ja tyhjyyden me näämme. Mut vanan jätät välkkyvän, miss', soihtu, auot yötä. Hän näkee meitä enemmän, ken seuraa meidän myötä,

Hän näkee valon edessään, mit' emme koskaan nää me, tien löytää yönsä hämärään, me tietä vaille jäämme. Mut soihtuamme kantaen ei uuvu askeleemme. Vuossatain kautta, kansojen me valonpiirin teemme. Sa, soihtu, yössä loistaos, sa säen jumaluuden, tiet tulevaisten johtaos ain' uskoon ajan uuden, sa jumalsilmäin välähdys, sa ikuisuuden laina! On elomme vain henkäys, sa, soihtu, loistat aina.

Pois kuihtuu kädet kantajain, et sammu soihtu pyhä, vaan haudoillamme loimahtain sun liekkis loistaa yhä. Mit' annat, muille antanet, et meille yömme teillä: on toivottomat sydämet ja kädet vahvat meillä.

KUOLLEET.

Veljet, sisaret maailmalla, kantajat epätoivon ja surun, kysyjät kylmien tähtien alla, etsitte mullasta totuuden murun,

elävät, yössä vaellatte, sokkoina lyötte te toisianne, kyynelin kätenne kostutatte, verellä askelet astumanne.

Etsivät lapset elämän teillä, kaukana meistä ja lähellä meitä, taisto on teillä ja lepo on meillä. Hiljaisuudessa vuotamme teitä.

Etäällä teistä totuus kulkee, näkyä näätte vain kangastavaa. Kuolema silmät sokeat sulkee, kuolema silmät näkevät avaa.

Kuolleet katsovat jumaluuteen — tomumme nukkuu ainoastaan. Ikuisuudesta ikuisuuteen totuus on tullut meitä vastaan.

Kuolleet silmät valvovat aina, näkevät Hyvyyden valkean valon. Ei niitä tomun raukeus paina, petä ei loimotus maailman palon.

Poissa on sokea tahto ja kaipuu, sydämen levoton ikävä poissa. Huulilta hämärä kysyntä haipuu totuuden ikuisten aamujen koissa.

Veljet, sisaret maailmalla, kaukana meistä ja lähellä meitä, kulkijat kylmien tähtien alla, hiljaisuudessa vuotamme teitä.

Laulamme elävät kuoleman rauhaan, sokeat veljemme valohon uuteen, etsivät sydämet lepohon lauhaan, kotihin, kotihin, jumaluuteen.

LOTHOS.

Oi Lothos, unhon antaja, sa neitsyt Nirvanan, sa hiljaisuuden lupaus oot kesken pauhinan, sa pyhän virran kasvatti, sa kaiho maailmain, sua halaan huulin janoisin, sua yksin uskon vain.

Ma kesken Karman taistelun ja epätoivon työn ja kesken päivän heltehen ja kärsimyksen yön sun tuoksus olen tuntenut, sun tuoksus kaukaisen kuin illan kasteen-viileän, kuin illan ikuisen.

Maan surut mua väsyttää, sen riemut riuduttaa sen valo viiltää silmiäin, sen yö mua kammottaa. Mun sieluni niin uupunut on vaelluksiin maan. Sun kalkistasi, ainoinen, vain lohdutuksen saan.

Mua painaa muistot eilisen ja toivot huomenen, maan pääll' on muisto ikuinen ja toivo ikuinen. Oi Lothos, väsyin muistamaan ja väsyin toivomaan, oi, unohduksen autuuden juon huuliltasi vaan.

Vuossata vaihtuu toisehen, vuostuhat toisehen, ah, elämä on loputon, sen kulku ikuinen. Oi pelasta mun sieluni sun syliis hiljaiseen, pois jumaluuteen, Nirvanaan, pois uneen, unheeseen.

KUOLEMAN VIRRALLA.

Näin unen yöllä: jo kaukana Kharonin venheessä seisoin, katselin päin elämän rantaa ma loittonevaa. Laskevan illan loimossa näin minä maailman vielä, mutta mun rinnassain kaipaus syttynyt ei enkä ma toivonut ett' olis kääntynyt kuoleman pursi, jäänyt ei sydämein riemuihin elämän. Yhtään en mukanain minä muistoa kallista vienyt. Niinkuin saavuinkin, köyhänä lähdin ma myös. Tyhjyyden opin vain minä tuntemahan elämässä, kuoleman kouluksi näin maailman ainoastaan. Ilman kaipuuta niin minä seisoin ja seurasin, kuinka maailma verkalleen sammui usvihin pois. Kuin vapaus minun sieluni täytti: jo käyty on koulu, sieluni, tarvis ei oppia sun enempää! Katsehen käänsin ja näin minä kuoleman kalliorannat helmassa hiljaisen yön nousevan tähtiä päin. Syttyi sielussain kuni kaukahinen kotimuisto: keskellä maailman kuinka sun unhoitin, oi koti hiljainen, mykän sieluni syntymäseutu. Koskaan maailmaan kuinka ma eksynyt oon? Niin yli kuoleman virran vei minut Kharonin venhe, ääneti, verkalleen vei kotirantahan mun.

V

EPITAAFEJA.

Filosoofin hauta.

Täällä mun luuni on, maantien laidassa, aloen alla, tänne mun kuopannut on rakas vaimoni mun, rientäen luotani ensimmäisen kulkijan kaulaan. Vuossadat nukkuessain tien yli on tomunneet, kulkenut on rikas, köyhä ja kulkenut viisas ja narri, onnellistapa ei kulkenut ainuttakaan.

Kulkija, ken nyt juur' ohi käyt, voit laskea sauvas jäädä mun vierellein hetkeäs vuottamahan. Ei edessäs sitä oo, mitä etsit, ei takanaskaan: maantie on edessäs, maantie on takanas.

Sotilaan hauta

Kulkija, kauemmas kuin Eos purppurasormi aamun soihtua vie kerran ma kantanut oon kotkaa Rooman. On vavissut Itä, Länsi mun tielläin. Nyt olen tuhkaa vain, tuhkaa jo Roomakin on.

Helmenpyytäjän hauta.

Etsin aarteen kimmeltävän minä aaltojen alta, kunne sen Neptunus saidasti on salannut, kätköstään toin kauneuden minä päivähän julki, uhmaten yötä sen toin loistohon Helioksen. Nyt yli Styxin katselen kauas päin elonrantaa: kaukana helmiset veet, kaukana kauneus on!

Runoilijan hauta.

Tyttönen, ken ohi kumpuni käyt, ota kukkanen maasta, heitä se haudallein — ehkäpä tunteva oon multien alle sen tuoksun ja niin, ah, taas minä muistan armahat kukkaset maan, Lesbian joukossa myös.

Lesbian hauta.

Tääll' olen Lesbia, Hadeksen vankina, kypressin alla, hän jota laulanut on Latiumin Runotar, hän jota miesten rakkaus etsi ja parjaus naisten. Tyttönen, lemmessä ken Lesbian haudalla käyt, onnekas mainen rakkaus on sekä uskoton aina. Lemmessä uskollinen kuoleman vuode on vain.

Kloen hauta

Tänne ma haudannut oon lehtohon nauravan Kloen loistossa nuoruuden, keskelle ruusujen oon. Seitsemän päivää häntä ma lemmin ja seitsemän yötä, seitsemän laulua tein kunniaks rakkauden. Kahdeksas ei Eos syttänyt soihtua päivän, nauravan tyttöni mun kun kade kuolema vei.

Metsämiehen hauta.

Iberon rannoilta, Afrikan nummilta Thrakian vuoriin kaatanut aikoinain metsien riistaa ma oon, karjujen pelkona ollut on minun koiraini haukku, on minun verkoissain leijonatkin vavisseet. Kulkija, paimenet Umbrian vuorilla kertovat sulle, laumojen kauhun ken on viimeisen lannistanut.

Julmimmat pedot sentään jäi multa lannistamatta, viitojen suojissa ei, metsissä ei asuneet, eivät tehneet polkuja korpiin koirien kiertää: raivonneet pedot nuo rintani onkaloss' on. Kuumempi ei jano hurmeeseen ole tiikerill' ollut: verkkaan rinnassain raatelivat sydämein.

Koiran hauta

Tääll' olen Hektor, Scipion koira — mun peittivät tänne. Ei enää haukkuni käy, herrani ruoska ei soi, ei pure, peljätä ei enää Lydian hirveä hurtta, koirien kauhistus, Kerberos kentillä maan. Tääll' olen kuopattu maahan mun herrani Scipion viereen. Kahden jo retkellä maan yhdessä näin levättiin aina, kun ei levännyt minun herrani Lydian luona. Yhdessä käymme me nyt myös Manan kenttiä päin Pluton koiraa kohti mun ankaran herrani kanssa. Kerberos maistaa saa Scipion ruoskasta nyt.

Tuntemattoman hauta.

Tuntematon, sinut aallot toi — me sun hautasi teimme, tyttäret Lycian maan, luo meren kimmeltävän. Ei sinun vertaas Lycian miesten joukossa nähty voimassa miehuuden, Herkules kuolossakin. Onnekas äideistä hän, joka, Tuntematon, sinut kantoi, onnekas naisista hän, ken sua lempinyt on.

Keskeltä nuoruutes kade kuolema pois sinut riisti, riisti sun äidiltäs, riisti sun armahaltas. Pettäen kuolemankin me sun, Lycian tyttäret, vielä huulesi suudelmin peitimme, Tuntematon, seppelen myrtinoksista teimme sun päätäsi varten, laulaen laskimme sun hautahas, Tuntematon.

Pienen lapsen hauta.

Yöstä ma saavuin, yöhön ma lähdin, näin valon tuskin, päivästä en elämän nähnyt oo aamuakaan. Toivottu ei mua maailmaan, en toivonut itse, sattuma alkuni on, sattuma synnytti mun. Käy kumu outo ja lakkaamaton minun hautani yllä, askelet kiiruhtaa, nousten ja langeten taas.

Kulkija, ken elon päivässä käyt, oi kerro sa mulle. kunneka kiiruhtavat askelet ylläni mun?

Onnellisen hauta.

Synnyin maailmaan minä vuokkojen kukkimisaikaan, Orvokit valmihit ei, kun mun jo kuolema vei.

Sydämen hauta.

Kulkija, kiiruhda askeltas, minut jättäös rauhaan! Sääliäs pyydä ma en, muistoas pyydä ma en. keskeyttää älä koita mun untani multien alla, nukkua pyydän ma vain, uupunut oon, väsynyt. Leikkiä ollut on Marathon, on Zama ja Cannae rinnalla taistelujen, jotka ma oon kokenut, leikkiä vaahtova Adria, leikkiä raivokas Aetna rinnalla myrskyävän tuskani, kärsimyksein. Mut ei surmanneet mua säilät, ei tuli, tuska. Vain vilu surmasi mun, kuolin ma kylmyytehen.