Part 1

language: Finnish

SYDÄN JA KUOLEMA

Elegioja, lauluja ja epitaafeja

Kirj.

V. A. KOSKENNIEMI

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919.

SISÄLLYS:

I

Panin kaipaus. Kronoksen valitus. Poppelit. Akilles. Thebalaisten taistolaulu. Lynkeus. Hautaseppel. Melpomene.

II

Theognis Kyrnokselle. Runokirje rakastuneelle Gallukselle. Oodi Albiukselle, runoilijalle. Klythia. Kostaja. Ateenan porvarit. Ystävät.

III

Sydän ja Kuolema. Sydän. Minä laulan sun iltasi tähtihin — Onni. Kiuru.

IV

Elegia varjolleni. Kylmä tähti. Verenpunainen pensas. Sisarsielu. Yksinäisyys. Sonetti tulevaisuuden runoilijoille. Kädet. Soihdunkantajat. Kuolleet. Lothos. Kuoleman virralla.

V

Epitaafeja: Filosoofin hauta. Sotilaan hauta. Helmenpyytäjän hauta. Runoilijan hauta. Lesbian hauta. Kloen hauta. Metsämiehen hauta. Koiran hauta. Tuntemattoman hauta. Pienen lapsen hauta. Onnellisen hauta. Sydämen hauta.

I

PANIN KAIPAUS.

Vanhaks tullut ei Pan, oli vanhaksi maailma tullut, vanhaks vuosiltaan, vanhoiksi myös jumalat. Ei enää etsinyt rakkaus Zeun maan impien puoleen, Ledan ja Antiopen neitsyyttä ei uhannut. Kulkenut Eros ei kuten ennen Hesperon alla, valmiina viinessään nuolensa vaaralliset.

Nukkui uupunut Bacchus vanhain nymfien keskeen, ammoin jo maljassaan myrtyivät rypäleet. Välkkynyt lahden poukamass' ei nereiidien rinnat keskellä laineiden, päivässä hohtelevain. Pulppusi löytämätönnä jo Helikon kirpehin lähde, peittyi viidakkoon, peittyi ja unhohon jäi. Harvoin kuultiin, ett' olis soinut paimenen laulu lemmen kaihoa täys, nuoruuden kaihoa täys, kutsuen kaukaista armasta luokseen nuoruuden juhlaan nurmikon vehmauteen, tammien siimeksehen. Itkivät laakerit illassa seppelen arvoista päätä, menneitä muistellen, kaihoten sankariaan, vuottivat ruusut turhaan neitosen liljaista kättä. Rakkaus vanhetessaan vanhensi kauneuden. Niin jäi yksin Pan, sydän hehkuva, kylmyyden keskeen syksyhyn maailman, syksyhyn myös jumalain. Tuntenut ei salomaitaan Pan, ei pilviä taivaan, merten kuohuja ei, kallion kaikuja ei, tuntenut ei kodiksensa hän korven varjoista viitaa, tuntenut vuoteekseen rotkojen sammalta ei, ei oman lintunsa, ei satakielen tuntenut ääntä, tuoksuja oudoksui tuttujen yrttienkin. Lemmetön, lauluton yö oli, raukea, riemuton päivä, kenkään nauranut ei, kenkään itkenyt ei. Niin jäi yksin Pan, iki-nuoruus vanhojen keskeen, jäi kevät rinnassaan keskelle aution maan. Miss' oli kauneus, miss' ilon kuulto ja lämpö ja hurma? Kylmyys vastasi vain, tyhjyys vastasi vain. Tarttui huiluhun Pan ja sen painui huulia vastaan, hyrskysi rinnastaan kaipaus sammumaton, soi yli kuollehen maan, yli veen, yli tyhjien viitain, pohjasta rotkojen yön nous yli vuorienkin, soi yli merten myrskyäväin, soi rannasta rantaan, ilmojen äärihin soi, korkeuden sinehen, soi yli kuolleen kauneuden ja sen kutsui ja kutsui uutehen Arkadiaan, uutehen taas elämään. Ihme! jo kaukaa, kuin arastellen, vastasi Ekho. Viidassa taas jotakin liikahti. Nymfikö tuo? Niinkuin itkua kuului vuoroin, naurua vuoroin. Tunsi jo metsänsä Pan, tunsi jo lähtehen Pan! Ilmassa soi suhahdus — kuka päivän nuolia ampui? Tunsi jo auringon, tunsi jo pilvensä Pan! Taipui lehdot — ken tuli juosten? Dafne ja Foibos! Soittonsa hurmassa Pan tunsi jo Arkadian!

Syksyhyn maailman jäi Pan, sydän hehkuva, yksin, jälkehen jäi jumalain, jälkehen kauneuden. Vanhaks tullut ei Pan, kun vanheni maa ja Olympo. Kaipauksestaan loi Arkadiansa hän, Pan.

KRONOKSEN VALITUS.

Kaikkeus-äitini, Maa, sinun, maidossas myrkkyä join jo, Gaia, sun rinnoillas kuoleman myrkkyä join. Lähdön mulle sa soit sekä korkean luomisen kaihon, luomisen voimaa et, luomisen onnea et. Valmihin, kylmän maailman kodiksein sinä annoit, kallion kehdoksein — jättänyt et mitäkään mulle sa oo savestas, jost' yksin maailmat luodaan. Voimaton on sydämein, voimaton kourani myös. Ei minun tahdostain idä siemen, ei oras nouse, ei kevät kukkiva saa, ei meret kuohuen käy, ei syty lempehen syön minun lempeni hehkusta koskaan. Keskellä luotujen on vangittu voimani mun. Kurjan orjan synnytit, Gaia, sa kallion kylkeen, orjuuteen imetit, äiti, sa poikasi sun. Miks soit tahdon mulle, kun voimaa et sinä suonut, miks unet luomisen soit, luomisen onnea et, miks soitkaan elämän, kun et, äiti, sa korkeinta suonut? Turhuus turhuuksien on elonlahjasi sun hälle ken tuntenut kerrankin on luomisen kaihon. Tyhjyys on enemmän kuin näky luomasi on, on enemmän lepo kuolon kuin elon riemujen turhuus. Kaikkeus-äitini, Maa, miks minut synnytitkään!

En kointähteä vuota kun yö minun ympäri tummuu, kastetta illan en helle kun polttava käy, yötä ma vuotan vain, jost' ei koskaan aamua nouse, yötä, jost' ei ikinään syttyvä oo elämää, yötä, joss' yksin tyhjyys laulaa äärestä ääreen, kärsimys koskaan ei, toivojen houkutus ei. Sillä mun rintani, jolt' olet kieltänyt luomisen onnen, jolle sa kitsastain vain unet antanut oot, ei sinuhun ole leppyvä koskaan, armoton äiti, ei sinun mailmaas, ei sinun riemuihis. en kuin laps sua kohti ma kiittäen kurkota kättäin, ei mua lahjoa voi kaikk' elon antimes sun, sillä ma myrkkyä join sinun maidossas, Kaikkeus-äiti, Gaia, sun rinnoillas kuoleman myrkkyä join.

POPPELIT.

Poppelit, illassa itkekää! Ilmojen rannat hämärtää, tummuu kehrä auringon: Faethon, veljenne, kuollut on! Poppelit, illassa itkekää!

Syleili tulisydän kerta, syleili taivasta, maata ja merta, mittasi auringon vaunuillaan ikuisuutta ja aikaa maan, keskellä aavojen ylhäisten kuunteli kulkua tähtien. Faethon, Faethon kuollut on, kuollut poika auringon, sammunut sydän tulisin, kylmiin, kylmiin aaltoihin!

Ken nyt ajaa taivaan teitä? Maailma yöksi hämärtää. Kyyneleitä, kyyneleitä, poppelit, illassa itkekää!

AKILLES.

Pois luotain parvet ystäväin, pois, kauas kupeiltani, kun kohotan ma kilpeäin, kun tartun kalpahani! Akilles taiston haastantaan ei kulje käsityksin, hän yksin kohtaa vaarojaan ja kohtaa voiton yksin.

Pois kädet armaat kaulastain, kun sydämeni palaa! Nyt lyödä juonet jumalain mun aseheni halaa. Nyt koko Troia tulla saa ja jumal-mahdit kateet. Mun kilvestäni kimpoaa pois säilät, nuolisateet.

Ja vaikka tanterelle jään, kun täyttyy arpa elon, mun sydämeeni, sisimpään ei lyöty haavaa pelon. Ma uhmaan yötä Orkuksen ja kateen silmän taikaa, ma lemmin Moiraa mainehen ja kuolon yhtäaikaa!

THEBALAISTEN TAISTOLAULU.

Emme me taistele vaimojen vuoksi — vaimomme kulkevat vierailla teillä. Emme me taistele lastemme vuoksi — oudot on uskot ja aattehet heillä. Emme me kodin vuoks vuodata verta — sammale peittää sen raunion kerta.

Emme me kultaa ja saalista halaa — aika sen ruosteen kuonalla valaa. Mainehen tähden, laakerin vuoksi kuumana veremme hiekkahan juoksi. Eespäin miehet kuoleman teitä: kateiset vuossadat katsovat meitä!

LYNKEUS.

Sun pettää pilven punerrus ja kevään kukkatarhat ja aallon kuulto, kimallus ja haavehet ja harhat.

On pinnan kiilto hetken vaan, mut totuus iäst'ikään. Luo katsees kiveen harmajaan, ei siinä muutu mikään!

Pois ota silmäs verkalleen, pois käännä maailmasta. Ken näkee kiven sydämeen, hän näkee toden vasta.

HAUTASEPPEL.

Kaatuneiden haudalle.

Vainajat, sankarivainaat, te kansan kallihit lunnaat mullassa armahan maan, mullassa syntymämaan, kuolleiks teitä en kutsua voi! Ei kuoleman kasvot oo kuni teidän on, kuoleman henkäys ei oo kuni henkäys tuo, joka teidän luotanne saapuu, kunniakummuilta maan, kummuilta sankarien. Kuolleiks teitä en kutsua voi, oi vainajat, veljet, hiljaiset asujat, peitetyt helmahan maan. Ah, eläviks yli muiden, vainajat, teitä ma kutsun, en välillämme ma nää kuilua kuoleman yön, nään teon suuren vain, joka päitänne kalpeita kruunaa valkeuteen elämän, kirkkauteen elämän. Varjoja oomme me vain, tosi on vain siellä miss' ootte kaukana meistä ja, ah, niin liki, niin liki myös. Meidän on orjuus, maailman orjuus, maailman valhe, siellä miss' ootte te vain valkeus on, vapaus. Voittaja ainut se on, joka kerran maailman voitti. Teidän on syntymämaa, voittajat ootte te vain!

MELPOMENE.

En sinun laakeris vuoks, Runotar, sinä valkea vieras vuosia nuoruutein sulle ma antanut oo, en ilonkyyneles armaan vuoks, sinä riemujen tuoja, riemuja maailman turhiksi tuntenut oo. Siks sua etsinyt oon, Runotar, ja sun jälkiäs seuraan kuuntelen kutsuas sun kaikista äänistä maan, että mun rintani kautt' olet antanut maailman soida, tuskien tuskan ja myös riemujen kaikkeuden, että mun kaipuuksein olet antanut luotujen kaipuun, niin että yhtä ma oon kaiken kanssa mi on koskaan kärsinyt, toivonut, sortunut auringon alla. Riemuni antanut oot, tuskani antanut oot. Yöhösi hiljaiseen minut varhain veit jo ja näytit lapselle sormellas keskellä tähtisen yön ihmiskohtalon julmat ja korkeat, ankarat tähdet. Kuiluihin sydämen myös minun katsoa soit, tuntea tuskassa riemun ja riemussa kalvavan tuskan, tuntea tyhjyyden nielevän ain' elämää. en sinun laakeris vuoks, vaan ankaran oppisi vuoksi luottaen seurannut kutsuas oon, Runotar.

II

THEOGNIS KYRNOKSELLE.

Kaunis, Kyrnos, sa oot, kun leikistä voittaen saavut, poikien ylpeys oot, oot uni neitojen yön. Toisten eellä kun sun kiharainen hulmuvi pääsi, niin veri läikähtää suonissa ukkojenkin. Ei sotaratsull' oo sinun paisuvan rintasi voimaa, jalkasi kimmontaa vuorien kaurihill' ei. Ei keveämmin liitele ilmassa iskevä haukka kuin sinä kiitäissäs voittojen seppeltä päin. Ei sinun nuoruuttas ole tahrannut teko halpa, silmies loistoa ei hekkuma himmentänyt. On kevättuoksua henkäykses sekä laulua äänes, pettää mettisenkin huultesi kukkaset voi. Oot ilo vanhuutein, oi Kyrnos, lohdutus murheen, aikana maanpaonkin oot koti henkeni mun, keskellä vieraan maan olet mulle sa Megara, Hellas, keskellä helleenein vertahinen jumalain. Kaunis, Kyrnos, sa oot elämässä ja kuolossa kaunis, puolesta kunnian kun kerran sa kaatuva oot.

Siks minä laulan, Kyrnos, sun mainettas miehille Hellaan, kannan sen kauemmas kuin meri Aigeian kantanut aalloillaan on kaupin ja sankarin purtta, vuorilta Boiotian kauaksi Kaukason taa, kannan Korinthosta Kyproon ja viljavan Lydian rantaan, mist' ohi Parthien maan kulkevat Indian tiet. Vien nimes kaukaisten, tulevaisten polvien keskeen, keskeen barbaarien, maihin miss' ei ikinään kauneus hurmallaan ole nostanut miehistä rintaa, maihin, miss' Eroksen mahtia tunneta ei. Niin käsivarsillaan sinut, Kyrnos, mun lauluni kantaa, vie ikiaikoihin, merten ja vuorien taa, niin että myöhäiset kansat sen kuulevat ihmeellä, että kerran kenttiä maan Kauneus astunut on.

RUNOKIRJE RAKASTUNEELLE GALLUKSELLE.

Oi varo itseäs, Gallus, ylpeä, vallaton poika! Nymfien lehtoa päin yöllä sun kulkevan näin. Ennenkuin sinä arvaatkaan, sinä vankina huokaat, kahlehet ruusuiset on sinun rantehissas, on lujemmat kuin jos olis Zeus sinut kytkenyt raudoin Kaukason kalliohon. Onneton, riisuos pois miehen-toogas ja orjaltas sinä viittasi lainaa! Askeles on mitatut, aivoituksesi myös. Julmat, ankarat kahleet on käsi solmiva pieni, päivin kaipauksen, hekkuman kahlehet öin. Jättävä ystäväseuran oot, salit reetorin myöskin, vaihtava viisauden hullujen oppihin oot. On puhetaitosi vain: »sinä armahin», »kaunehin», »kallein», kaikuva ei ikinään Forumill' äänesi oo eikä sun miekkaas mainita taistossa Partheja vastaan. Polvihin nousevihin et nimes mainetta vie. Mit' ei orjasi tee, sen teet sinä', orjista kurjin: suutelet kahleitas, onneton, onneton mies! Noudata ystäväs kutsua siis ja tän' iltana tullos, tullos Tusculumiin miesten sa seurahan taas. Täällä on Sixtus ja Priscus ja viisas ja kielevä Calvus, jonka sa huulilta juot viisautta runsahammin kuin olet äidinrinnoilta koskaan maitoa juonut. Ystäväs parhaimmat luonani löytävä oot. Niin tule luokseni, Gallus, ja välttäös ruusuiset kahleet, keskellä ystävien tarttuos maljahas taas, niin me sun kanssasi aamuun kiurun laulaissa juomme kunniaks nuoruutes kultahisen, vapahan!

OODI ALBIUKSELLE, RUNOILIJALLE.

Albius, ystävä, huonot on runon vuodet. Marsin töyhtöä vain suku nuorien seuraa, kuuntele ei mitä Musat uskovat meille. Kunniass' ei ole laulaja, ei isä laulun Foibos Apollo.

Laihoja Cereksen sota tunnoton tallaa, aurat ruostua saa sekä ruostua lyyrat. Keihäsniekkojen aika on vain sekä ahnahan kaupin. Narrien kuoroon Forumin täydeltä vastaa joukkojen kuoro.

Poissa ne on ajat, Albius, poissa ne vuodet, jolloin laulaja viel' oli mahtaja maassa, jolloin tyttöset heittivät kukkia tielles, kun nimi Delias viel' oli nuorille niinkuin kuiskaus lemmen.

Toisten toogia maineen purppura kiertää, toisten otsia kansan suosio kruunaa, Delias toista jo lempii, Kloeni toista. Yksin jäimme me, Albius, joukkojen keskeen lyyramme kanssa.

Näin minä mietin, Albius, kun tuli illoin sammuu köyhässä liedessäin, ma kun kuulen ulkoa vain torikansan »leipä ja sirkus!» kun yli kynnyksein ei pitkihin päiviin ystävä astu.

Näin minä mietin, mutta ma lyyrani tempaan: ei ole, Albius, koskaan laulaja yksin, ei runontaitaja koskaan mahtia vailla. Voimasta Musain käy yli joukkojen päiden laulajan lento.

Laulajan arvoist' ei ole moittia aikaa, ei ole silmätä ylpeän preetorin toogaan, ei kademielin katsoa saiturin säkkiin. Laulajan aikaa ja laulajan mahtia mittaa vuossadat yksin.

Ei Runotart' ole kiehtonut purppura koskaan, marmori Paroksen tahi Indian helmet. Ah, paremmin vaan harvan viittamme alta Musat, ain' ikinuoret, tuntevat varmaan rintamme hehkun.

Albius, ystävä, kun siis laulusi kuulen, riemuiten myös tartun ma lyyrani kieliin: nuoria oomme me vielä, sen tietköhön nuoret, tietköhön, ett' on rintamme hehkuja täynnä, lauluja täynnä.

Laulamme taasen kyntäjän auransa kurkeen, laulamme taasen poikasen tyttönsä viereen, laulamme terveiksi sairaat ja nuoriksi vanhat! Itsemme laulamme, Albius, luo jumalain me kuolematonten!

KLYTHIA.

Oi, Klythia, missä sa viivytkin? Jo lähteessä varjo on kypressin.

Vai pelkäätkö hohtoa kuutamon? Oi Klythia, tullut jo hetki on!

Tulin liitäen, tulin lentäen, jätin Panin ma paimeneks vuohien.

Voi herrani kuoliaaks lyödä mun, mut silloin kuolen ma tähtes sun.

Oi Klythia, kussa sun jalkas käy? Yhä viel' ei huntusi hulmua näy!

Oi Klythia, kautta Herkuleen, minä vielä sankaritöitä teen:

härän suistan ma satasarvi-pään, Manan koiran kuljetan elämään.

Oi Klythia, en ole orja vain, sadan miehen voiman sun sylissäs sain

Oi Klythia, vielä ei huntuas näy, ohi lähteen jo kypressin varjo käy.

Mut ma vannon: on kuoleman oma se mies tän' yönä jos toisen luo käy ties!

KOSTAJA.

Kun synkkä Orkus mun jo niellyt on ja yhä elät iloissa sa maan, öin varjona sun luokses, uskoton, ma vielä kostajana saan.

Ja kesken lemmenöiden liekkuman sa tunteva oot kauhut kuolon yön, ja kesken Caeliuksen suudelman on sulta jähmettyvä syön.

Oi, uskoton, oi ainut armahain, ei mulle kosto kuolon rauhaa suo, ei sammuta sen tulta rinnastain ei Orkus eikä Lethen vuo.

Kun kylmä kuolo mun jo niellyt on sa elä yhä hehkumassa maan, mut kavahda, sun luokses, onneton, ma vielä vainajana saan.

ATEENAN PORVARIT.

— Ktemon, Ktesias, hei, hyvät miehet, porvarit, tulkaa, kaikki te, joille on kallis Ateenan ja nuorison parhain: Alkibiadeen koiran häntää ootteko nähneet! Ei ole lainkaan tuo kuni toisten koirien hännät, julmast' on siveyttä ja säädyllisyyttä se vastaan, kaiken pilkaks lyö, mikä arvokast' on isänmaassa. Silmiä lonkkaa tuo joka kunnon miehen ja naisen! Valtioss' ei vapahass' ole tarvis kärsiä moista koiran häntää, säädyllisyyden ja kunnian uhmaa! On isänmaaton se mies, joka noin keri koiransa hännän, unhoittain, mihin velvoittaa tavat es'isiemme. Sappeni kiehuu, Herkules vieköön, kun minä nään vain Alkibiadeen, tuon epäkelvon, vintiö-koiran juoksevan nurkillain tai kulkevan herransa jälkeen. Nuorison villitseepi se mies sekä vie jumal'uskon, kaiken vie lokahan, jok' on ollut kallista meille, kaiken, jok' oli kansamme turvana Xerxestä vastaan. Porvarit, pois isänmaasta se mies, pois Alkibiades! — Lausui suutari Keifas ja vimmalla lestinsä heitti Alkibiadeen koiran jälkehen. Porvarit myönsi, ett' oli suutari Keifaalla oikea mieli ja kieli, ett' oli Alkibiadeen koiralla säädytön häntä, ett' oli vaarassa maa sekä vaarassa nuorison parhain.

Alkibiades myös sanat kuuli suutari Keifaan, koiransa luokseen kutsui ja nauraen purtehen astui, silkkiset purjeet nosti ja lasketti Arkipelagiin, ystävän luo, tyrannin, joka hallitsi Aasian mailla.

YSTÄVÄT.

— Maecenas, olet mulle sa Musain jälkehen rakkain! Oot runon tuomari ollut, et elon pienien harhain, et ole koskaan tuominnut Filippoitani liioin, et kysynyt nimen loistoa Silloin, et sukujuurta, kun valittus sinä, ylpeä, kerran pöytähäs kutsuit. Runsas kuin kätes ollut on, on rintasi ollut. Tunnen sun hymyssäs Epikuroksen sekä Stoan, viisauden, joka koskaan ei ole jättänyt miestä, kun ilo jättänyt on, rakastettu ja ystävät kaikki. Ei hymys pettänyt silloin, kun sua vaimosi petti Caesarin, ystäväs, kanssa ja kun yli Forumin kuIkein kuulla sa sait ivanaurun ja raa'an, ilkkuvan pilkan. Ei hymys pettänyt, kun tuli sairaus, kun tuli vanhuus, kun ilot kerkeän nuoruuden oli muistoa yksin, kun Manan mailta jo lankesi tiellesi kuoleman varjo. Oot samanlaisna sa ottanut vastaan onnen ja murheen, en sinun silmissäs ole nähnyt pelkoa koskaan, en sinun huuliltas minä kuullut oo valitusta. Oot elonkypsänä Maecenas myös kuolohon kypsä. Et ole joukkojen, et ole Caesarin suosion orja, et ole koskaan vaihtanut viisauttas puhetaitoon, harvat on sanas ollehet aina ja painavat aina. Maecenas, jo on tukkasi harmaa, silmäsi heikot, mutta sun mieles on, kuin viisautes, ikinuori. Kharon kun sinut kerran vie, sinun kanssasi lähden. Orkuksessakin lohtuna on Epikuros ja Stoa, on hymys hiljainen, joka niin lumos ystävän mielen, tyhjää vain hymys rinnalla on minun oodini olleet. Musain seppelen siks tänä iltana luovutan sulle. — Näin puhui Flaccus ja nauraen painoi ystävän päähän orvokkiseppelen, jonk' oli Tiburin metsistä tuonut, nousi ja maljansa nosti ja Sapfon tahtihin lausui lennolla ystävän kunniaks raikkaan kaikuvan oodin. Lankesi verkkaan yö yli Esquiliae'n, yli Rooman, suurina syttyi tähtien soihdut, mut yhä istui ystävät koitossa aamun ja muistojen maljoja vaihtoi.

III

SYDÄN JA KUOLEMA.

Tapas kerran Kuolema matkallaan, tapas Sydämen täydessä kukassaan.

Ei viikatetta hän nostanut, oli rakkaus Kuoleman vanginnut.

— Tule luokseni, laps, ole armahain! Maan pääll' ei lemmessä vertaistain.

— En tule, en tule, mun toinen jo vei, minun lempeni sinulle kuulu ei.

Sen toisen Kuoleman viikate löi, siltä Sydäntä Kuolema ikävöi.

Taas Kuolema retkellä maailman näki Sydämen yhäti kukkivan.

— Minut rakkaus, lapsi, sun luoksesi toi. Viel' etkö sa, laps, mua lempiä voi.

— En voi, en voi, oma toisen jo oon, vie toinen mun untensa kartanoon.

Sen toisen lemmen Kuolema vei, sillä Kuoleman rakkaus väsynyt ei.

Niin vihdoin Kuolema retkellään tapas Sydämen myöhässä syksyssään.

— Sua kolmatta kertaa jo luokseni hain. Nyt lähdethän, lapsi, mun seurassain?

— En lähde, mull' on oma kärsimyksein, minä Murheen morsiuskruunun jo tein.

Ja Kuolema jatkoi kulkuaan maan päältä etsien armastaan.

Mut ajasta aikahan ikuiseen ei saanut hän Sydäntä omakseen.

SYDÄN.

— Miss' olet sa ollut, sydämein? Et ollut luonani yötä.

— Minä kuutamossa matkan tein kevättuulen tuoksuvan myötä.

— Oi kerro, kuss' olet ollutkaan ja kunne sun tuuli kantoi?

— Se vei minut ylitse kukkivan maan, se minulle siivet antoi.

— Sano, minne sa matkasit, sydämein, kevätyössä tuulien tiellä?

— Taa armaan oven ma matkan tein ja itkin aamuhun siellä.

MINÄ LAULAN SUN ILTASI TÄHTIHIN —

Minä laulan sun iltasi tähtihin ja sun yöhösi kuutamolta, minä laulan sun aamuhus, armahin, kevätkiuruja, purppuroita.

Minä laulan sun kätehes kukkasen, kun silmäsi surusta kastuu, teen ruusutarhaksi tienoon sen, missä jalkas pieni astuu.

Minä laulan loitolle maailman, minä vien sinut kotihis uuteen: minä laulan sun sielusi valkean yli aikojen ikuisuuteen.

ONNI.

— Ken olet sa, outo ja hiljainen, joka istut mun yössäni valvoen?

— Olen Elämän Onni ma nimeltäin. Tulen kerran ma luokse jokaisen näin.

— Olen usein ma unessa nähnyt sun. Miten löysit sa korvesta tupani mun?

— Tulin Murheen polkuja seuraten — ne päättyivät ovesi etehen.

— Oi Onni, mun rintani kodikses tee! Sinun vierelläs yöni valkenee.

— Oi Lapsi, ma kotia tunne en. Olen omasi muistaen, toivoen.

KIURU.

Oi kiuru, kiuru, mun kodiksein, sinä laulat maailman aavan, sinä laulat lepoon mun sydämein ja umpeen rintani haavan. Minä kosketan maata käsilläin — veret kaipuun sielläkin kulkee. Haen taivaan valoa silmilläin — se mun sinensä sylihin sulkee.

Oi kiuru, niin olet vihreän maan ja sinisen taivaan tuonut ja sun kehoitukses kuullessaan on mun rintani kahleensa luonut. Sinä annat äänen mun tuskallein ja sanat mun sieluni vaivaan, oi kiuru, kiuru, mun kodiksein sinä annat maan ja taivaan!

IV

ELEGIA VARJOLLENI.