Part 3

"Mikä sinua oikeastaan vaivaa tänä iltana?" uteli Janet. "Oletko pahoillasi, kun sanoit mr Arthurille, ettet rakasta häntä?"

"En tiedä."

"Uskon sinun pahoittelevan sitä,"

Janet ei ajatellut sinne päinkään, mutta hän arvasi, että Sally nyt vastaisi suoraan ja totuudenmukaisesti.

"Ei, minä en pahoittele", sanoi tyttö päättävästi. "En ensinkään."

"Miksikä sinä sitten olet tänä iltana niin masennuksissa?"

"Masennuksissa?" toisti Sally kysyvästi. Hän nousi istualleen ja kohensi pielustaan. "Oh, minähän en ole vielä rukoillut iltarukoustani." Hän työnsi peitteen yltään.

"Ethän kai nouse enää vuoteestasi, vai mitä?"

"Kyllä."

Tyttö liukui lattialle ja värähti, kun hänen jalkansa koskettivat kylmään korkkimattoon. Mutta hän laskeutui kuitenkin lattialle polvilleen, sillä hänestä tuntui, ettei rukouksella muuten ollut oikeata arvoa. Vanha tottumus, johon hänet oli kasvatettu kotona maalla, pikku pappilassa, piti yhä vielä hänet vallassaan. Hän ei uskonut enää mihinkään määrättyyn opinkappaleeseen tahi uskontunnustukseen, mutta kuitenkaan hän ei ainoanakaan iltana jättänyt rukoilematta ennen levolle menoaan. Hänen lapsuutensa aikainen usko oli aste asteelta menettänyt valtansa hänen sielussaan, mutta vanha, yksinkertainen tapa polvistua joka ilta anomaan jumaluuden turvaa ja johdatusta, säilyi yhä vääjäämättömänä sisäisenä tarpeena.

Kun Janet näki tytön lyyhistyvän polvilleen vuoteen viereen ja kätkevän kultahiuksisen päänsä ristiin liitettyjen käsiensä varaan, kääntyi hän poispäin ja puhalsi kynttilän sammuksiin. Hän tiesi jo entuudelta, ettei Sally koskaan rukoillessaan kuullut hänen kysymyksiään eikä huolinut vastata niihin. Hän senvuoksi ei enää häirinnyt tyttöä, vaan kaivautui patjoihinsa totuttuun makuuasentoonsa ja päätti nukkua.

Mutta Sally virui polvillaan lattialla kauan, ja hänen hartiansa kohosivat kylmästä värähdellen tasaisesti hänen joka henkäyksellään. Sally Bishop, joka tuskin enää tiesi mitään apostolisesta uskontunnustuksesta ja jolle lunastusoppi oli vain hämärä ja merkityksetön käsite, lähetti siinä väsyneet huokauksensa tuntemattomalle jumalalle, anoen hänen johdatustaan. Ja kuitenkin tyttö samalla sisäisesti tunsi jo itse valinneensa tien, jota hän halusi kulkea.

VI LUKU.

On mahdotonta sanoa, miksikä mies, joka elämässään kohtaa lukemattomia naisia, unohtaa kaikki muut yhden ainoan tähden, jonka hän kenties ainoastaan sattumalta on hetkiseksi tavannut. Tämä on selittämätöntä, mutta sen pohjana on varmaan salainen, tutkimaton sielullinen laki. Ja sen lain vaikutuksen Jack Traill vaistosi sisimmässään, kun hän hyppäsi alas raitiovaunusta heti senjälkeen, kun Sally Bishop oli jättänyt hänet Knightsbridgessä.

Traill kulki jalkaisin hitaasti takaisin Piccadilly-aukealle. Siinä hän katseli ympärilleen, tarkaten suurten rakennusten kirkkaasti valaistuja ikkunoita ja miettien minnekä hän poikkeaisi aterioimaan. Hän valikoi tavallisesti huolella aterioimispaikkansa. Toisinaan, kun hän ei voinut päättää, kumpaan kahdesta hänen mielessään pyörivästä ravintolasta hän menisi, ravisteli hän kämmentensä välissä rahaa ja antoi ratkaisun riippua siitä, jäikö rahan "kruunu" vaiko "klaava" päällepäin. Mutta nyt hänestä tuntui kaikki yhdentekevältä. Hän kulki välinpitämättömänä aukean poikki ja meni sisään ensimmäisen ravintolan ovesta, joka osui hänen näkyviinsä.

Soitto, räikeät valot, savupilvet ja ruuantuoksu, jotka häntä ravintolan ruokasalissa kohtasivat, tympäisivät hänen aistejaan. Mutta hän vakuutti itselleen, että muutaman minuutin kuluttua hän istuisi tyynesti aterioimassa kuten kaikki muutkin, huomaamatta edes näitä ravintolan tavallisia tunnusmerkkejä.

Salissa ei ollut ainoatakaan kokonaan vapaata pöytää. Traill sijoittui erääseen nurkkaukseen, jossa pöydän vastapäisellä puolella muuan nuori mies naisensa kanssa parhaillaan oli päättämäisillään ateriansa. Hän ymmärsi, että pöytänaapurit eivät sanottavasti ihastuisi hänen tulostaan juuri heidän kumppanikseen. Mutta siitä hän ei välittänyt. Hän oli oikeutettu istumaan millekä vapaalle tuolille hyvänsä, ja tämä tietoisuus "brittiläisestä vapaudesta" oli hänelle riittävä.

"Toivon, että suotte tungetteluni anteeksi", sanoi hän lyhyesti.

Mies, ilmeisesti konttoristi, mutisi jotakin epäselvää vastaukseksi hänen anteeksipyyntöönsä. Sitten Traill kutsui tarjoojan ja antoi hänelle määräyksensä.

Nuoren konttorimiehen naistoveri kuuli Traillin tilaavan ruokalajia, jonka nimeäkään tyttö ei ollut koskaan ennen kuullut. Hän katsahti Trailliin huomattavalla arvonannolla. Tytön oma toveri oli tilannut vallan arkipäiväisiä ruokalajeja ja oli koettanut tarjoojalle puhuessaan käyttäytyä mahdollisimman ylhäisesti ja arvokkaasti. Traill ei ensinkään haaskannut aikaa tilausta tehdessään. Hän vain antoi määräyksensä lyhyesti ja melkeinpä töykeästi, tavottelemattakaan ylhäistä hienoutta. Mutta tämäpä juuri vaikutti tyttöön. Hän katsahti vierustoveriinsa arvostelevasti, ja toivoi samalla mielessään, että hän saisikin aterioida juuri Traillin seurassa. Mutta Traill ei näyttänyt huomaavankaan tyttöä tahi hänen silmäyksiään. Hän pyysi saada iltalehden luettavakseen ja näytti sitten kokonaan syventyvän lehteään silmäilemään, unohtaen ympäristönsä kuten tosi brittiläinen ainakin.

Ateriansa Traill päätti niin pian kuin suinkin. Hänen pöytänaapurinsa olivat hänestä vastenmielisiä ja typeriä. He olivat selvästikin kohdanneet toisensa nyt ensimmäisen kerran, ja senvuoksi heidän keskustelunsa sai kiusallisen jäykän sävyn. Aterioituaan he vaipuivat äänettöminä kuuntelemaan jouhiorkesteria, nuoren miehen käryytellessä pitkää sikaaria. Ja jokaisen soittokappaleen päätyttyä he luonnollisesti taputtivat käsiään innokkaasti, osoittaakseen, että he ymmärsivät nauttia musiikista. Traill maksoi laskunsa ja nousi, ollen iloinen, kun sai jättää tilapäisen pöytäseuransa.

Hän tuli kadulle ja täytti mielihyvin keuhkonsa raikkaalla ilmalla. Sitten hän pysähtyi miettimään, mihin hän nyt ryhtyisi. Menisikö hän asuntoonsa, — lueksimaan, tupakoimaan, nukkumaan? Tahi lähtisikö hän klubiin? Yksinään asuvalle nuorelle miehelle ovat tällaiset kysymykset toisinaan elämän tärkeimpiä.

Viimein hän suuntasi vaistomaisesti, pystymättä mitään lopullisesti päättämään, askeleensa kohden Regent Streetiä, jonka varrella hän asui. Kulkiessaan jälleen Piccadilly-aukean poikki hän kuuli kiireisiä askeleita takanaan ja naisääni kutsui häntä ristimänimeltään. Traill kääntyi.

"Minä olin", sanoi nainen hengästyneenä, "tuolla kulmassa, kun näin teidän kulkevan torin poikki. Minä — minä juoksin!

"Minkä tähden?" kysyi Traill lyhyesti.

"Oh, saadakseni puhella teidän kanssanne, tietenkin, — mitäpä muuta? Minnekä te aiotte?"

Traill katsahti naisen maalattuihin huuliin, hänen väsyneihin silmiinsä mustattuine ripsineen ja hänen poskiensa värjättyyn punaan. Hän muisti tahtomattaankin, kuinka ihastuttava tämä nainen oli ollut siihen aikaan, jolloin hänen ei vielä tarvinnut keinotekoisesti kaunistella itseään.

"Mihinkä te menette?" toisti nainen. "Te ette ole käynyt tapaamassa minua kuukausmääriin. Minne teillä on matka?"

"Aion kotiin."

Naisen kasvoilla häilähti pettymyksen varjo. Kun hänen luokkansa nainen huomaa, ettei hänen enää onnistu herättää miehessä kiintymystä, tuntee hän elämänsä murhenäytelmän alkaneen.

"Te ette ole koskaan käynyt minun asunnossani?" lisäsi Traill.

"En; en ole voinut ajatellakaan —."

"Tulkaa nyt katsomaan minun kotiani. Voimme puhella siellä."

"Tarkoitatteko totta?" kysyi nainen kiihkeästi.

"Tulkaa", jatkoi Traill. "Asun tässä lähellä, Regent Streetillä."

Nainen seurasi häntä vaieten, — äänetönnä, mutta jälleen rohkaistuneena. Hänen käyntinsä oli nyt kevyempää ja joustavampaa kuin äsken. Mutta Traill ei huomannut sitä; hänen ajatuksensa liikkuivat tänä iltana toisaalla.

Nainen hyräili melkoisen kauniilla äänellään jotakin kevyttä säveltä, noustessaan Traillin rinnalla ylös portaita.

"Armias! Täällä on pimeätä!" huudahti hän.

"Niin, meillä poikamiehillä ei ole käytettävinämme palvelijoita, jotka saattelisivat meitä portaissa palavat kynttilät käsissä."

Seuraavalla porrastasolla nainen pysähtyi hengästyneenä.

"Väsynyt?" kysyi Traill.

"Oh," sanoi nainen ja painoi kätensä läähättävälle rinnalleen. Sitten hän siirtyi askeleen lähemmäksi Traillia.

"Pieni suudelma, rakkaani," kuiskasi hän.

Mies peräytyi. "Lapsi kulta — sen vuoksi en halunnut teitä tänne. Kun olette levähtänyt, niin tulkaa seuraavaan kerrokseen. Minä menen edeltä ja sytytän valot."

Hän jätti naisen siihen puolipimeään, johon tuli hämärää valoa vain pienestä, palokujaan antavasta ikkunasta. Kun nainen kuuli seuralaisensa avaavan oven ylemmässä kerroksessa, meni hän aivan ikkunan alle, otti käsilaukustaan pienen peilin ja tarkasteli hetken miettiväisenä kasvojaan. Sitten hän otti laukustaan ihojauhe-viuhkan ja hiveli sillä tottuneesti muutaman kerran yli kasvojensa.

"Hän kai piti minua liiaksi väsyneen näköisenä," mutisi hän noustessaan portaita ylös seuraavaan kerrokseen.

Traillin huoneilla oli tavallinen poikamies-asunnon leima, mutta samalla todisti niiden sisustus isännän hienostunutta makua. Kaikki oli aistikasta, — mutta niin ylhäisen aistikasta, että nainen, joka parhaillaan seisoi kynnyksellä, katsellen sisään etuhuoneeseen, tunsi arvostelukykynsä pettävän. Hän ajatteli, että tämä kaikki oli tosin arvokkaan näköistä, mutta kylmää ja vierasta. Ja hän ei voinut pidättyä huomauttamasta siitä.

"Te tarvitsette tänne naisen", sanoi hän, uskoen tällä valmistelevansa tilaa itselleen. "Nainen toisi tänne hiukan lämpöä; ymmärrättehän, mitä minä tarkoitan: hän tekisi teidän olonne mukavammaksi."

Traill työnsi hänen istuakseen tuolin lähelle tulta.

"Mitenkä te siis menettelisitte?" kysyi hän tyynesti, täyttäen itselleen piipun tupakkapöydän luona.

"Minä? Niin, kaikkein ensiksi minä hankkisin lattialle kauniin, paksun maton," sanoi nainen innokkaasti. Hän oli käsittänyt Traillin kysymyksen rohkaisuksi, ja nyt hän ilmeisesti kuvitteli voivansa vaikuttaa mieheen osoittamalla, kuinka paljon mukavuutta hän voisi lisätä tähän asuntoon. Kymmenen minuuttia sitten hänen elämänsä oli näyttänyt vielä toivottomalta. Hän ei ollut illastanut, ja hänen käsilaukussaan oli vain neljä kuparirahaa, joilla hän ei voinut edes kahviloista saada mitään suuhunsa. Mutta nyt — hän kuvitteli, että hänelle oli auennut odottamaton mahdollisuus. "Mitenkä te menettelisitte," oli Traill sanonut, ja hän uskoi, että mies ottaisi hänet luokseen, jos hän voisi saada Traillin vakuutetuksi siitä, että hänen elämänsä muuttuisi silloin miellyttävämmäksi. Tämä ajatus täytti hänet ennen kokemattomalla ilolla. Hän ei muistanut enää, että hän näytti kuluneelta ja väsyneeltä. Hän ei tullut ajatelleeksikaan, että nyt hän ei enää ollut yhtä nuori ja kaunis kuin silloin, kun Jack Traill ja hän olivat ensi kerran kohdanneet toisensa. Hän vain tunsi, että nyt hänen suuri hetkensä oli tullut ja että hänen nyt täytyi käyttää sitä hyväkseen.

Hän ojensi toisen jalkansa eteenpäin ja toisti hitaasti: "Kauniin, paksun maton —"

"Minkä värisen?'"

Nainen katsahti arvostellen ympärilleen, saadakseen aikaa miettiä.

"En tiedä vielä, — turkinpunaisen, luullakseni; se väri on kaikkein lämpöisin. Muistattehan minun mattoni? Niin, se oli aikoinaan kaunis. Nyt se on hiukan kulunut, eikä sen väri ole enää sama kuin se oli uutena. Se oli turkinpunainen."

"Entä muuta sitten?" Traill istuutui poltellen erään vanhanaikaisen pöydän kulmalle, heilutteli siinä jalkojaan ja tarkasteli vierastaan.

"Niin, sitten minä järjestäisin tänne sähkövalaistuksen näiden kynttiläin asemasta, — se kävisi puolta huokeammaksi ja olisi paljon kirkkaampaa. Ne käyttävät nykyään uudenaikaisia sähkökruunuja, jotka valmistetaan — hapetetusta kuparista, luullakseni. Mutta minä puolestani pidän messinkisistä enemmän."

"Vai niin; te pidätte messingistä?"

"Kyllä, ettekö tekin? Nuo teidän messinkiset kyntlilänjalkanne ovat hyvin somia, vaikka ehkä hiukan liian yksinkertaisia."

"Te haluaisitte, että niissä olisi ornamentteja?"

"Mitä?"

"Koristeita — joitakin kuvioita — kiehkuroita —."

"Niin, ettekö tekin pitäisi siitä?"

Traill ei ottanut kysymystä varteen. "Mitä muuta te vielä järjestäisitte täällä uudelleen?" Hänen piippunsa savu kiemurteli kevyinä pilvinä kohden kattoa, kun hän näin istui ja kuunteli vierastaan.

Nainen tarkasteli huonetta miettiväisenä.

"Oh — täällä olisi paljon järjestämistä. Minä hankkisin sohvan, sellaisen pitkän sohvan, — siinä olisi korkea selkänoja —"

"Ja punainen päällystys?"

"Niin, — silloin se soveltuisi yhteen lattiamaton kanssa. Ja minä hankkisin mukavan nojatuolin, — oikein mukavan, tarkoitan, — sellaisen, johon te voisitte vaikka nukkua. Pehmeät täytteet —"

"Ja punainen päällys?" kysyi Traill.

"Jos — niin, totta kai. Sopusointu —"

"Entä seinäpaperit?" keskeytti Traill hänet. "Ne ovat nyt vihreät, — luuletteko, että ne soveltuisivat kaiken tämän punaisen yhteyteen?"

Nainen katsahti seiniin ja sulki sitten silmänsä, kuvitellakseen miltä huone näyttäisi uudessa asussaan. Hän oli nyt eläytynyt leikkiin koko sielullaan. Hän uskoi, että hänestä todellakin tulisi olemaan iloa ja hyötyä miehelle, joka nähtävästi oli täysin avuton näissä kotoisissa asioissa.

"En usko, että vihreät tapetit näyttäisivät kovinkaan pahalta," sanoi hän hidastellen. "Luulen, ettei niitä olisi tarvis vaihtaa. Mutta tietysti olisi parempi, jos ne olisivat punaiset."

Traill otti piipun suustaan ja puhalsi pitkän savuhahtuvaisen huuliensa välistä, samalla kun hän katseli omituisin ilmein vierastaan.

"Tosiaan," sanoi hän viimein, — "te saisitte, luullakseni, minun pikku huoneeni näyttämään helvetiltä."

Tämä oli raa'asti ja tylysti sanottu, mutta Traill ei tiennyt, mitä toiveita hänen vieraansa mielessä oli liikkunut. Hän ei suuresti ymmärtänyt naisia. Kuitenkin hänen mielensä kävi suruiseksi, kun hän näki kuinka innostunut välke äkisti sammui naisen katseesta ja kuinka hänen ryhtinsä yhtäkkiä luhistui kasaan, ikäänkuin häälyvä korttirakennus, kun siihen varomattomasti henkäistään.

"En sano sitä pahalla," jatkoi Traill, "mutta totta on, että sellainen huone olisi hornan kuilu — punainen gehenna — minulle."

Nainen istui yhä äänetönnä ja tuijotti häneen suu avoimena. "Minä en jaksa ymmärtää —," alotti hän vihdoin.

"Mitä sitten?"

"Miksi te yllytitte minua puhumaan?"

"Oli hupaista verrata teidän makuanne minun omaani."

"Hupaista? Hyvä Luoja!"

Hän nousi seisoalleen ja astui uunin luo, nojaten kyynärpäitään sen reunukseen ja kätkien kasvot käsiinsä. Hän tunsi tilansa nyt toivottomammaksi kuin koskaan ennen. Hän oli kiertänyt katuja koko illan — kulkenut Regent Streetiltä Oxford Streetille, siitä Bond Streetille ja edelleen Piccadillyyn sekä jälleen saman matkan takaisin — uudelleen ja uudelleen edestakaisin. Hän oli hymyillyt miehille, koettanut lumota heitä katseillaan, — kaikki turhaan. Nyt hän oli äärimmäisen väsynyt, hänen jalkojaan kolotti; hän ei tahtonut enää lähteä takaisin kadulle.

"Minä välitän viis' punaisista matoista ja muista," sanoi hän, kääntyen äkisti kohden Traillia. "Minä en välitä mistään, kunhan vain saan jäädä teidän luoksenne, huolehtimaan teistä."

"Me olisimme jo viikon kuluttua lopen kyllästyneitä toisiimme," sanoi Traill, kohdaten vakavana hänen katseensa.

"Emme, emme olisi."

Mies katseli häntä hetken tarkkaavasti. "Mikä saa teidät uskomaan, että minä kaipaan toveria luokseni?" kysyi hän uteliaana.

"En tiedä, mutta varmasti te kaipaatte. Huomasin sen heti ensi hetkestä, kun astuin ovesta sisään. Ymmärsin sen jo silloin, kun te kehoititte minua tulemaan tänne. Tiedättehän itse, mitä kaipaatte. Te olette väsynyt yksinäisyyteenne, eikö totta?"

"Kyllä, olette oikeassa."

Nainen nyökkäsi vahvistaen päällään, ylpeänä huomiokykynsä tarkkuudesta. Hän halusi mielellään lisätä jotakin, mikä edelleen todistaisi hänen terävyyttään, mutta hänen oli työläs keksiä mitään sopivaa. Ponnistellen ajatustaan hän viimein tavotti uhkarohkean päähänpiston ja tarrautui siihen. Tämä oli hänen onneton kompastuksensa.

"Ja kun te näitte minut", lisäsi hän häikäilemättä, "niin te ajattelitte: tuossa juuri on tyttö, jota minä tarvitsen. Luin sen teidän kasvoistanne, kun te käännyitte, minun huutaessani teitä."

Traill hymähti. "Nyt eksyitte jäljiltä", sanoi hän kylmästi, — "eksyitte auttamattomasti. Ja miksikä te haluaisittekaan elää täällä minun luonani? Ette te minusta välitä. — Onko teidän elämänne työlästä?"

Ylpeys, omanarvon tunto, — ne ominaisuudet kuoleutuvat aste asteelta kadun naisissa. Mutta kuitenkin tyttö epäröi hetken, ennenkuin vastasi Traillin kysymykseen. Hän tiesi, että jos hän vastaa myöntäen, antaa Traill hänelle rahaa ja lähettää sitten hänet pois; se loistava mahdollisuus, josta hän vielä äsken oli iloinnut, on silloin iäksi mennyttä. Senvuoksi hän mietti hetken, ennenkuin vastasi.

"Olen ihan kuitti", sanoi hän sitten toivottomasti.

Miehen kasvot ilmaisivat vain kylmää laskelmallisuutta, — paljonko hänen pitäisi antaa, tahi mitä hän voisi säästää.

"Paljonko haluaisitte?" kysyi Traill.

Kun nainen nyt oli luopunut viimeisistäkin tulevaisuuden toiveistaan, kohdistuivat hänen kaikki mielitekonsa nykyhetkeen. Hän halusi saada niin paljon kuin suinkin, ja siksi hän arasteli mainita mitään määrää.

"Hyödyttääkö kysyä minulta sellaista?" sanoi hän katkerasti. "Otan minkä saan. Muistan erään tytön, erään ystävättäreni. Hän on äpärä, ja hänen isänsä on sangen varakas. Hän oli tässä muutamana päivänä ihan pankki, ja silloin hän meni pyytämään rahaa isältään. 'Rakas lapsukaiseni,' sanoi isä, 'en ole voinut säästää sinulle penniäkään, — maksoin juuri äsken kaksikymmentäkahdeksantuhatta uudesta automobiilistani."

Tarinassa oli katkeran huumorin tuntua, jolle kertoja itse nauroi äänekkäästi ja hervottomasti. Hänen naurunsa sointui ontolta kuin kaiku.

"Antakaa minkä voitte," hän lisäsi. "Markkakin on enemmän kuin — neljäkymmentä penniä.

"Siinäkö kaikki, mitä teillä nyt on?"

"Kaikki."

Mies kaivoi taskustaan kolme pientä kultarahaa ja antoi ne tytölle. Tämä asetti ne vierekkäin kämmenelleen ja katseli niitä omituisesti hymyillen. Rahat välkkyivät siinä kynttiläin valossa, ja ne olivat hänen omiaan.

"Milloinka te tulette minua katsomaan?

"En aio tulla."

Tytön katse sai kummastuneen ilmeen.

"Miksikä ette?"

Traill leväytti käsiään, ja nainen ymmärsi siitä, että hänen kysymyksensä jäisi vastauksetta.

"Aiotteko naimisiin?" tiedusteli hän väkinäisesti.

Mies pudisti päätään ja nauroi. Silloin naisen silmissä välähti, — hän luuli ymmärtäneensä, ja mustasukkaisuuden tunne leimahti hänen väsyneessä sielussaan.

"Kyllä arvaan!" huudahti hän hillitysti.

"Mitä sitten?"

"Te tuotte tänne kotiinne jonkun tytön, johon olette rakastunut. Näillä sanoillaan hän paljasti Traillin sisintä enemmän kuin mies itsekään aavisti mahdolliseksi."

"Mistä te — mistä sen päätätte?"

"Tehän myönnätte, että yksinäisyys tekee teidät sairaaksi."

"No niin?"

Tyttö purskahti nauruun. "No niin?" Hän kääntyi ovelle. "Herra nähköön! Ikäänkuin miehet eivät olisi aina — samanlaisia!"

Hän aukaisi käsilaukkunsa ja pudotti sinne yksitellen kolme kultakolikkoaan. Ensimmäinen tomahti pudotessaan pehmeästi, ja seuraavat helähtivät kirkkaasti, kun metalli iski vasten metallia. Tyttö sulki laukkunsa, jonka lukko napsahti terävästi, ja sitten hän poistui, sanomalta enää sanaakaan.

VII LUKU.

Ilmaiset ajatuksen: kylvät siemenen. Se voi kauan piillä huomaamattomana sielun syvimmässä pohjukassa, mutta yhtäkkiä se kenties putkahtaa voimakkaana ituna selkeään valoon ja kehittyy eläväksi taimeksi.

Kun Jack Traill seisoi Bonsfield & C:on ikkunan ulkopuolella King Streetillä, muokkautui hänen sisimmässään maaperä valmiiksi juuri sellaiselle siemenelle, jonka kurja katutyttö siihen kylvi, sanoessaan: te tuotte kotiinne naisen. Siemen tarvitsi muutaman päivän itääkseen, mutta kerran orastuttuaan se kehkeytyi nopeasti ja pyrki tuottamaan hedelmää.

Niinpä Traill seuraavan maanantain aamuna ohjasi, vaistonsa pakoittamana, askeleensa jälleen King Streetille. Hän kulki kiireesti ja epäröimättä kunnes läheni Bonsfield & C;on konttoria, jonka kohdalla hän hiljensi käyntiään, ehtiäkseen vilkaista sisään liikkeen ikkunoista.

Sally Bishop istui entisellä paikallaan, jälleen kirjoituskoneen ääressä, jonka näppäimillä hänen sormensa nyt juoksivat nopeina ja virkkuina. Traill katsahti tyttöön pikaisesti mutta tutkivasti. Hän oli koettanut pakottaa itsensä uskomaan, että jokin harhakuvitelma aiheutti sen syvän vaikutuksen, minkä tyttö oli tehnyt häneen, ja että tämä kuvitelma raukeaisi, kun hän saisi nähdä tytön uudelleen. Mutta hän oli erehtynyt. Nyt hän katseli tyttöä sekä sisäisesti että ulkonaisesti kokonaan toisessa valaistuksessa kuin ensi kerralla, mutta hänen mielenkiintonsa yhä vain lujittui. Mies näki, että tytön salaperäinen ja selittämätön tenhovoima, joka oli nostattanut hänessä niin voimakkaan mieltymyksen, oli todellista eikä kuviteltua.

Traill käveli katua edemmäksi, odotellessaan hetkeä, jolloin näissä keskuksen liikkeissä alkoi aamiaisloma. Hän oli silloin päättänyt tavata tytön, ja nyt hän vain enää pelkäsi, että jokin toinen Bonsfieldin apulaisista olisi Sallyn seurassa, hänen lähtiessään aamiaiselle. Traill rohkeni kyllä tungetella, ja hän päätti ollakin häikäilemätön, mutta samalla hän aavisti, että tyttöä ei olisi suinkaan helppo lannistaa, ellei hän olisikaan yksin.

Vihdoin, odotuksen alkaessa pitkästyttää, Traill siirtyi istumaan Covent Gardenin holvistoon, josta hän saattoi tarkastella katua pitkin pituuttaan. Hän oli tuskin valinnut paikan itselleen, kun hän näki tytön tulevan ulos konttorinsa ovesta. Hän oli yksin.

Traill tunsi veressään outoa kiihtymystä. Hänet valtasi hetkeksi kumma innon ja arkuuden sekainen tunne, jolle hän olisi nauranut, jos olisi huomannut sen jossakin toisessa olennossa. Vuosia sitten hän olisi sen ymmärtänyt; silloin hän oli usein vaistomaisesti kaivannutkin tällaista tunnetilaa. Nyt hän oli kolmenkymmenenkuuden vuotias. Mies, joka on elänyt hänen ikäisekseen, ja elänyt hänen tavallaan, ei kernaasti havaitse, että pelkkä naisen näkeminen tekee yhtäkkiä hänestä ujon ja liikutetun koulupojan. Traill otti savukekotelon taskustaan, pisti savukkeen hampaisiinsa ja sytytti sen, samalla kun hän itse tuskin huomasikaan näin tekevänsä.

Tyttö sivuutti, häntä huomaamatta, Southampton kadun ja kääntyi Strandille. Silloin Traill lähti toisen kerran seuraamaan hänen jälkiään. Ihmisjoukot hyörivät kadulla sinne tänne; useimmilla oli kiire aterioimaan tänä lyhyenä välihetkenä. Mutta Traill saattoi helposti tarkata ihmisvilinässäkin sinistä töyhtöä, joka huojui Sallyn hatussa, ja hän varoi huolellisesti päästämästä sitä näkyvistään. Hän pysytteli kuitenkin aina muutaman metrin verran tytön takana, odottaen tyynesti hetkeään. Sitten hän näki Sallyn häviävän erääseen Wellington kadun ravintolaan, ja tällöin hän hymyili. Asia oli nyt selvä. Kolmen minuutin kuluessa hän joutuisi kymmenen punnan velkaan tytölle.

Ravintolan ovella hän tahallisesti viivähti hetken, ennenkuin astui sisään. Hän halusi, että tyttö saisi rauhassa etsiä pöydän itselleen. Sitten hän aukaisi oven, meni sisälle ja katsahti pikaisesti ja tutkivasti huoneen joka kolkkaan.

Kaikki seikat näyttivät tänään ihmeellisesti suosivan häntä. Sally istui yksinään erään pöydän ääressä, salin hämärähkössä nurkkauksessa. Traill meni epäröimättä suoraan hänen luokseen, — ujous oli nyt tiessään. Mies ymmärsi, että nyt hänen täytyi kyetä vallitsemaan tilannetta, tahi muuten hän menettäisi pelin lopullisesti.

"Ei teidän tarvitse lähteä etsimään toista pöytää", sanoi hän, siirtäessään itseään varten tuolin pöydän luo ja istuutuessaan siihen, vastapäätä tyttöä. "Jos te todellakin ehdottomasti kiellätte minut aterioimasta teidän läheisyydessänne, niin lähden luonnollisesti tieheni."

"Minä kiellän," vastasi tyttö.

"Mutta miksikä?"

"En tunne teitä, en tiedä kuka olette."

"Se ei ole mikään voittamaton este."

"On minun mielestäni."