Part 2

Kuitenkaan heidän ystävyytensä ei ollut niin läheistä, että se olisi pakoittanut Sallyn kertomaan toverilleen tämäniltaisen seikkailunsa. Itse asiassa hän halusi kertoa kokemuksensa, mutta tietäen, että Janet silloin kietoisi hänet lukemattomin kuivanjärkevin kysymyksin, joihin hän ei aina kyennyt vastaamaan, uskoi hän parhaaksi vaieta. Ystävättären terävyys pelotti toisinaan häntä.

"Käytä peiliä nyt, jos tarvitset," sanoi Janet ja poistui vuoteensa luo.

Sally aikoi väsyneesti riisuutua.

"Minä olen lopen uuvuksissa!" huokasi hän.

Janet ei sanonut mitään. Siniset juovat, jotka yhä uudelleen ja yhä tummempina ilmaantuivat Sallyn silmien alle, olivat jo aikaa ennen puhuneet hänelle selvää kieltään tytön riutumuksesta.

Sally katsahti peiliin. "Miltä minun silmäni näyttävätkään!" huudahti hän.

"Tiedän sen."

"Surkeat, eikö totta?"

"Pahanlaiset. Etkö sinä voi edes vaatia lisää palkkaa, koska ne teettävät sinulla ylityötä?"

"Se ei käy, — ne ottaisivat toisen minun tilalleni."

"Anna heidän ottaa."

"No niin, entä miten silloin käy?"

"Menet näyttämölle."

Sally katsahti jälleen arvostelevasti kuvaansa pienessä, mahonkipuitteisessa peilissä. Hän koetti olla näkemättä kasvojensa väsynyttä ilmettä ja niiden riutumusta osoittavia merkkejä.

"Luuletko, että minä kelpaisin tämän näköisenä?" kysyi hän.

"Eivät puoletkaan operettinaisista vedä sinulle vertoja."

"Paljonko minä siellä saisin?"

"Kaksi puntaa viikossa."

"Saman minkä sinä saat piirustuskoulussa."

"Niin, mutta sinun täytyisi ansaita se työlläsi. Minä saan palkan avustuksena."

"Niin, tietysti. Mutta mitä minun on tehtävä? Ei kai mitään konekirjoituksen tapaista."

"Tuskinpa vain. Mutta ehkäpä sinulta vaadittaisiin enempääkin kuin työtä."

"En ymmärrä sinua."

"Katsos, kun näyttämön ohjaaja hyväksyy tuntemattoman tytön operettikuoroon, niin hän arvelee silloin osoittaneensa tytölle suosiotaan. Otaksun, että asia niin onkin. Hän vaatii silloin vastapalvelukseksi tyttöä tutustumaan monen moniin hienoston nuorukaisiin, ja hän maksaa suosikilleen kaksi puntaa viikossa siitä, että tyttö liehuu lavalla nähtävänä, on kauniin näköinen ja herättää nuorten miesten huomiota. Sellaiset ovat olosuhteet."

Sallyn kasvot tummenivat. "Elämä on kaiketikin inhoittavaa," sanoi hän.

Janet hymyili. "Eihän se ole elämää," huomautti hän, "se on operettia."

Hän sytytti uuden savukkeen ja jäi, vuoteellaan istuen, katselemaan kuinka Sally riisui märät vaatteet yltään. Viimein Janet sanoi:

"Sinä olet liian herkkä tällaiseen elämään, Sally. Sinä olet liian romanttinen. Miksi sinä et mene naimisiin?"

"Toivoisin niin tapahtuvan," vastasi Sally väsyneesti.

"No hyvä, miksikä sitten et käytä mahdollisuuksiasi?"

"Mitä mahdollisuuksia?"

"Mr. Arthur —"

He nauroivat kumpikin. Arthur Montagu oli samassa hoitolassa asuva pankinvirkailija. Jo runsaat kolme vuotta hän oli asustanut alati samassa huoneessa, ja talon emäntä oli jo kauan esitellyt hänet mitä erilaatuisimmille uusille vuokralaisille "mr. Arthurina."

Hän asui talon parhaimmassa huoneessa, ja hänen tapansa oli syödä erikseen, emännän ja isännän seurassa, kun toiset jo olivat lopettaneet. Mutta eräänä iltana hän ja Sally joutuivat yhdessä kävelemään pysäkiltä kotiin. Mr. Arthur huomautti tytölle heidän kävellessään, kuinka kauniilta virran ranta näytti, kun se hienosti kaartaen hälveni pyökkien peittoon Chiswickin puolella. Hän puheli älykkäästi ja somasti virtaan heijastuvista valovaikutuksista. Ja kun he ehtivät perille, uskoi mr. Arthur tehneensä pikku konekirjoittajattareen lähtemättömän vaikutuksen henkisellä etevämmyydellään. Sen jälkeen hän puhui emännälle, rouva Hewsonille, että hänen olisi parasta aterioida toisten seurassa, koska häntä muuten voitaisiin moittia kenties ylpeydestä.

Janet Hallard ei ollut mr. Arthurille mieleen. Jos hän puhui taiteesta nuorelle maalaaja-missille, niin Janet katseli häntä ilmeettömästi ja kuunteli kärsivällisenä, mutta aikoi puhella arvopaperi-pörssistä heti, kun toinen oli lopettanut.

"Oh! Liikeasioista on ikävä puhella!" huudahti mr. Arthur eräänä iltana.

"Mutta te osaatte puhua niistä vallan erinomaisesti," vastasi Janet tyynesti. "Ne tuntuvat monin verroin mieltäkiinnittävämmiltä kuin taide, milloin te siitä keskustelette. Itse asiassa, taide onkin vain ihmisten kuvittelua kaikesta sellaisesta, mitä he eivät pysty järjellään käsittämään."

Eipä ihme, että mr. Arthur vihasi tätä naista. Sallyyn hän sen sijaan kiintyi syvästi, ja vain oman ylemmyytensä tunto esti häntä täysin avoimesti ilmaisemasta mieltymystään. Mutta jo se, että hän laskeutui korkeasta yksinäisyydestään ja ryhtyi aterioimaan muiden vuokralaisten seurassa, osoitti hänen kiintymyksensä vakavuutta. Sally kuitenkaan ei tuntenut mitään iloa näin saavuttamastaan voitosta.

"En voisi suostua mr. Arthurin vaimoksi," sanoi hän. "En, vaikkapa hän olisi vanhan pankkinsa johtaja."

"Mutta miksikä et?"

"Minä en voisi koskaan rakastaa häntä. En edes kunnioittaa."

"Sepä se juuri on naisten kirous."

"Mikä?"

"Se tyhmä harhaluulo, että heidän on naitava sellainen mies, jota he rakastavat. Naiset kuvittelevat, että heidän on sokeasti rakastamalla korvattava miehelle se, että tämä tarjoaa heille kodin. Siten eivät naiset koskaan saavuta riippumattomuutta."

"Minä en välitäkään riippumattomuudesta."

"Mksikä sinä sitten teet työtä, voidaksesi elää itsenäisesti?" kysyi Janet.

"Syystä, etten tahtonut jäädä omaisteni niskoille, — siksi, että tahdon itse huolehtia itsestäni."

"Kunnes annat kahlita itsesi johonkin mieheen, jotta _hän_ huolehtisi sinunkin elämästäsi?"

"Ei siinä ole mitään kahlehtimista, jos minä rakastan häntä ja hän minua. Eikä siinä ole mitään — käytännöllistä. Se on vain onnea. Ja minä tunnen, että voisin olla onnellinen. Täysin onnellinen."

Janet nosti päätään ja puhalsi ohuilla huulillaan taiturimaisesti muutaman savurenkaan ilmaan.

"Kauanko luulisit sellaisen onnen kestävän?" kysyi hän.

"En tiedä."

"Mutta rohkenisit koettaa?"

"Kyllä. Varmasti."

"Ja kaiken loppuessa ei sinulla olisi mitään jäljellä. Oman itsesikin olisit kadottanut. Tapaisit itsesi kuivaksi imettynä —"

Sally poistui peilin luota ja meni Janetin vuoteen ääreen. Hän istui sen reunalle ja kietoi paljaat käsivartensa ystävättären kaulaan.

"Ei hyödytä puhella tähän tapaan," sanoi hän hiljaisesti. "Sinä ajattelet noin, ja minä ajattelen toisin, olenpa sitten oikeassa tai väärässä. Jos minä rakastaisin jotakin miestä ja hän samoin minua, niin minä uhraisin hänelle riippumattomuuteni, itseni, kaikkeni."

"Olettakaamme, ettei hän haluaisi ottaa sinua vaimokseen?" sanoi Janet kylmäverisesti ja tyynesti.

"Silloin hän ei rakastaisi minua."

"Oh, kyllä. Hän voisi silti rakastaa."

"Sitten en ymmärrä, mitä sinä tarkoitat."

Janet nousi vuoteelta. "Minä erotan tuoksusta, että illalliseksi on savustettu sillejä," sanoi hän vilkkaampaan sävyyn. "Ellemme nyt kiirehdi, saa mr Arthur niistä parhaimmat. Minä olen jo näkevinäni emännän valikoivan niitä hänen lautaselleen. Tule. Kisko pusero yllesi. Kiiruhda. Tänä iltana minä suostun puhelemaan mr. Arthurin kanssa taiteesta."

IV LUKU.

On eri asia sanoa vieraille: "Siitä miehestä en minä huoli"; ja on toinen asia sanoa samaa miehelle itselleen, kun hän nimenomaan kosii.

Samana iltapuolena oli pankissa ilmoitettu mr. Arthurille, että hän pian on saava kassan hoidettavakseen. Tämä lupaus sai hänet juopumaan ilosta. Aterioidessa hän loisti keskustelutaidollaan. Häntä eivät nyt masentaneet edes miss Hallardin ivan myrkkyiset vuodatukset. Hän puhui taiteesta rohkeammin ja persoonallisemmin kuin koskaan ennen. Täytyyhän miehen, jolle vain muutaman vuoden palveluksen jälkeen tarjotaan pankissa kassa hoidettavaksi, olla oikeutettu ilmaisemaan ajatuksiaan mistä asioista hyvänsä, — myöskin taiteesta. Ja mr. Arthur kehitteli monia ajatelmia tästä mieliaiheestaan.

"En ymmärrä, mitenkä ihmiset voivat sanoa taiteeksi sellaista, mikä ei ketään miellytä," julisti hän lopuksi.

"Te olette, käsittääkseni, aivan oikeassa, mr. Arthur," vahvisti emäntä, rouva Hewson. "Jos minä pidän jostakin — esimerkiksi siitä maalauksesta, joka oli viime joululehdessä —, niin minä sanon aina: 'Tätä minä sanon taiteeksi!' Enkö sanokin, Ern?"

Hänen miehensä nyökkäsi, suu täynnä savustesilliä.

"No niin," sanoi mr. Arthur naurahtaen, "jos te, rouva Hewson, tarkoitatte sitä värikuvaa, joka on arkihuoneessa pianon yllä, niin minun täytyy tunnustaa, etten puolestani myönnä sitä lainkaan taiteelliseksi."

"Miksikä ette?" kysyi Janet, "ettekö sitten pidä siitä?"

"En," sanoi mr. Arthur innostuneesti. "Ettekä te myöskään, luullakseni. Panenpa shillingin vetoa, ettei se miellytä teitä."

"Mutta rouva Hewson pitää siitä," vastasi Janet tyynesti. "Eikö se riitä todistamaan, että kuva on taiteellinen, — jos teidän määritelmänne taiteesta on paikkansa pitävä?"

Kun rouva Hewson näin äkisti huomasi joutuneensa uhkaavan väittelyn keskipisteeksi, nousi hän hätäisesti pöydästä ja kiiruhti keittiöön, mutisten jotakin iltateen valmistamisesta. Hänen miehensä taas ryhtyi, pelastaakseen mr. Arthuria pulasta, lukemaan ääneen päivän sanomalehteä, joka hänellä aina syödessä oli käsillä.

Lukemista kuunteli tuskin kukaan, mutta mr. Arthur sai mielestään kuitenkin sen turvissa sopivan tilaisuuden ryhtyä kuiskivaan keskusteluun Sallyn kanssa.

"Muutitte, toivoakseni, vaatteenne?" kysyi hän.

"Oh, kyllä."

"Tiedättehän, voisitte saada keuhkokuumeen," lisäsi mr. Arthur selittäen.

Sally hymähti. "Influenssa, — keuhkokuume, — taivaan valtakunta."

Mies katsahti häneen hämmästyneenä. "Miksi te noin sanotte?"

"En tiedä. Mutta miksikä en saisi sanoa?"

Mr. Arthur vilkaisi eteensä tyhjälle lautaselleen. Hänen teki mieli ehdottaa tytölle jotakin, mutta heidän keskustelunsa ei toistaiseksi näyttänyt johtavan toivottuun suuntaan. Hän katseli ympäri pöydän, kootakseen rohkeutta. Viimein, kun isäntä purskahti raikuvaan nauruun, lukiessaan lehdestään joitakin hauskuuksia, kiiruhti mr. Arthur kuiskaamaan Sallylle hätäisesti:

"Tahtoisitteko tulla pienelle kävelylle aterian jälkeen? Nythän on jo kaunis ilta."

Silmänräpäyksen ajan etsi Sally katseillaan tukea Janetista, joka istui pöydän vastakkaisella puolella. Janet oli kuullut mr. Arthurin ehdotuksen ja kehoitti nyt silmäyksineen tyttöä myöntymään pyyntöön. Mr. Arthur ei huomannut tätä. Hän vain ymmärsi, että Sally epäröi, ja hänen sydämensä jyskytti ankarasti.

"Voisinhan lähteä hetkiseksi," kuuli hän vihdoin tytön vastaavan.

Silloin hän nousi pöydästä voitonriemuissaan. "Menen huoneeseeni muuttamaan kenkiä," sanoi hän. "Odotan teitä hallissa."

Sally palasi myöskin huoneeseensa Janetin seuraamana.

"Nyt hän kosii," sanoi miss Hallard.

"Eikä," vastusteli Sally.

"Olen varma, että hän tekee sen. Häntä on innostanut jokin myötäkäyminen pitkin iltaa. Ehkäpä hän on saanut perinnön, tahi muuta sen tapaista. Hänhän puheli tänä iltana aivan kuin hän saattaisi ostaa kuningaskunnan kaikki taideaarteet kädenkäänteessä."

"Ja sinä luulet, että hän aikoo nyt ostaa minut?"

"Hän tekee tarjouksen. Mitä sinä vastaat?"

"Niin, — minkäpä minä voin. Naisitko sinä hänet?"

"Joutava kysymys. Hän ei koskaan tee tarjoustaan minulle. On mahdotonta päättää, suostunko minä sille tahi sille miehelle, ellei hän ole pyytänyt minua vaimokseen. Sitä ei osaa ennakolta ajatella."

"En usko, että sinä suostuisit kenenkään vaimoksi," mietti Sally.

"Hyvin mahdollista," vastasi toinen lyhyesti.

Sally ryhtyi jälleen irroittamaan hattuaan, jonka hän oli jo sovittanut päähänsä. "Minä en lähde hänen kanssaan kävelylle," sanoi tyttö. "Se ei miellytä minua."

"Älä hulluttele, — pane hattu päähäsi ja lähde kokemaan miltä tuntuu, kun vakaa nuori mies kosii sinua joen rannalla yhdeksän aikaan illalla. Lähde, Sally, — älä ole hupsu. Naiselle on terveellistä kuunnella kosintaa; se on opettavaista. Lähde, — sinähän kenties pidätkin. Sitä ei voi edeltäpäin tietää."

Sally totteli tahdottomana. Sisimmässään hän kammoksui edessä olevaa kohtausta, mutta hän ajatteli, että sitä oli nyt mahdoton välttää. Hän korjasi vielä vaistomaisesti hattuaan ja aukaisi oven.

Käytävässä, jota suurennellen sanottiin halliksi, odotteli mr. Arthur häntä. Mies oli vaihtanut tohvelinsa paksuihin kenkiin, kaulaansa hän oli kietonut suuren huivin, ja hänen päässään oli huolettomasti vinoon painettu lierihattu. Hänen koko olemuksessaan kuvastui sellainen itsetietoinen voitonvarmuus, että Sally ensi hetkessä päätti sittenkin peräytyä takaisin huoneeseensa. Mutta hän ei rohjennut toteuttaa aiettaan, ja kun he sitten ehtivät ulos tielle, joka johti aivan rantaan, hälveni hänen pelkonsa vähitellen.

He puhelivat merkityksettömistä asioista silloin tällöin; katselivat virralla soluvia aluksia, joiden rungot häämöittivät tummina, aavemaisina möhkäleinä, ja joiden merkkilyhtyjen ja kajuuttavalkeain kajastukset kiemurtelivat merkillisesti virran pyörteissä. Sally ajatteli jo tunnossaan, että tässä kävelyssä oli sittenkin jotakin romanttista ja mieltäkiehtovaa. Mutta hänen ilonsa katosi, kun mr. Arthur sanoi epävarmalla ja vavahtavalla äänellä:

"Nojatkaamme tähän kaiteeseen ja katselkaamme laivoja."

Sally tiesi joutuvansa nyt koetukselle. Hän painui melkein hervottomana korkeata rintanojaa vasten ja tuijotti ilmeettömin katsein tummalle virralle. Pitkään aikaan ei mr. Arthurkaan puhunut mitään; sitten hän äkkiä ojensihe ja sanoi:

"Minä — minä haluaisin kertoa teille jotakin, miss Bishop."

Sally pidätteli hengitystään. Kunpa siinä nyt olisi mies, jota hän rakastaisi! Mikä hetki tämä silloin olisikaan, — mikä hetki! Hänen huulensa tuntuivat äkisti kuivilta. Hän kostutti niitä kielellään.

"Mitä sitten?" kysyi hän viimein.

Mr. Arthur kääntyi, otti nenäliinansa ja niisti äänekkäästi nenäänsä. Sitten hän alotti, yhä epävarmana ja hapuilevana:

"Tiedättehän, että minulla on toimi pankissa?" kysyi hän.

"Kyllä, luonnollisesti."

"Se on yksityispankki."

"Tosiaan?"

"Niin, tarkoitan, että yksityispankit maksavat parempia palkkoja kuin muut."

"Niinkö?"

"Ja ne antavat minulle kohta kassan."

"Oh, onko se tärkeätä?"

"No, kuulkaahan, tuskin missään pankissa on osoitettu sellaista luottamusta vielä ainoallekaan minun ikäiselleni miehelle. Lyön shillingin vetoa, että tämä on ensimmäinen tapaus."

"En tohdi lyödä vetoa siitä."

"Ette, ette tietenkään; enhän minä sitä tarkoittanutkaan. Tahdoin vain —"

"Ymmärrän, mitä tarkoititte", keskeytti Sally hänet. Tyttö tunsi mielessään jotakin vapauttavan huumorin tapaista, muistaessaan nyt erään toisen vedonlyöntitarjouksen, joka samana iltana oli tullut hänen osakseen. "Te olisitte aivan yhtä hyvin voinut veikata kymmenestä punnasta," lisäsi hän hymyillen. "Kymmenen puntaa kuuluu komeammalta kuin shillinki, — eikä se olisi käynyt teille yhtään kalliimmaksi."

"Ah, te vain pilailette," huokasi mr Arthur.

"Enkä", vastasi tyttö; "minä olen aivan tosissani.

"Minä kuulen mielelläni puhuttavan kymmenestä punnasta. Shillinki tuntuu liian jokapäiväiseltä."

Mies tunsi muutaman hetken itsensä masentuneeksi. Hän ei ollut ymmärtänyt Sallyn ajatusta, mutta hän tajusi, että tytön sanat kätkivät taakseen jotakin, mikä ei voinut olla hänelle edullista. Ja hän tunsi loukkaantuneensa siitä kun tyttö ei näyttänyt ensinkään käsittävän, kuinka tärkeän arvoaseman mr Arthur oli saavuttamaisillaan pankkimaailmassa. Hän nojasi epäröiden kaiteeseen ja katseli äänetönnä virralle, miettien samassa itsekseen, pitäisikö hänen kenties luopua aikeistaan. Nyt oli vielä tilaisuus vetäytyä takaisin, tytön aavistamatta mitään.

"No niin," sanoi tyttö pidätetyn hilpeästi, "tämänkö te tahdoitte minulle kertoa?"

Mr Arthur kääntyi katsomaan Sallya kasvoihin. Hän erotti puolihämärässä tytön pehmeät huulet, joita hän monesti oli halunnut suudella. Nyt, — hänen tarvitsisi vain jatkaa; kun tyttö kuulisi hänen tarjouksensa, vajoaisi hän — siitä mr Arthur oli varma — hänen syleilyynsä, ja silloin...

"Ei, siinä ei ollut vielä kaikki," sanoi hän lämpimästi. Hän sulki silmänsä puoleksi ja hänen kätensä vapisivat. "Se oli vain valmistelua."

Sally ei tohtinut katsella häntä kasvoihin. Tyttö tiesi, että mies oli hyväluonteinen, ahkera ja rehellinen. Hän tiesi, että parempaa miestä ei hänen ollut helppo saada, ja hän uskoi, että mr Arthurin vaimona hän saavuttaisi sellaisen aseman elämässä, jota sadat hänen luokkansa tytöt kadehtisivat. Mutta hän ei rohjennut katsella miestä kasvoihin samalla kun nämä mietteet liikkuivat hänen sielussaan.

"Minä kuuntelen," sanoi hän jäykästi, tuijottaen liikkumattomin silmin suoraan eteensä virran vastarantaa kohti.

"Niin, minä pyydän teitä vaimokseni," sanoi mr Arthur äkisti, sanojaan valikoimatta.

Sally ei vastannut. Hän odotti. Hänen mielensä pysyi yhä aivan tunteettomana.

"Ensi kuusta lähtien minä saan kaksisataa puntaa vuodessa. Sillä me eläisimme varsin mukavasti, eikö totta?"

"Niinkö luulette?" kysyi tyttö.

"Oh, täällä Lontoossa on monta miestä, jotka ovat uskaltaneet mennä naimisiin vähemmillä tuloilla ja ovat silti tyytyväisiä. Sitäpaitsi, ensi vuonna minä saan jo kaksisataakaksikymmentä."

"Ja te haluatte naida minut?"

"Niin. Tarjoan teille oman, mukavan kodin. Teidän ei tarvitse enää elää sellaisessa karsinassa kuin täällä. Saatte oman vierashuoneenne. En tahdo kerskailla tästä; mutta eikö sellainen olisi teistäkin miellyttävää?"

Hän tunsi tehneensä nyt ylevän tarjouksen, — ja ehkäpä se olikin korkeinta, mitä hänellä oli tarjottavanaan. "Tarkoitan", jatkoi hän, "että te saatte elää omaa elämäänne. Minä olen sivistynyt mies; en sido teitä, vaan teen teistä oman valtiattarenne."

"Mutta minä en rakasta teitä," sanoi tyttö, huomaamatta toisen uhrautuvaisuutta.

Mr. Arthur katseli häntä hämmästyneenä. "Miksikä ette?" kysyi hän ihmeissään.

"Miksikä? Oh, minkätähden te jätätte sellaisen kysymyksen minun vastattavakseni?"

"Sentähden, että minä haluan kuulla, mikä minussa on vikana. Vakuutan —"

"Oh, älkää," pyysi tyttö. "En rakasta teitä; siinä kaikki. Enempää en osaa sanoa."

"Miksikä te sitten tulitte kävelemään minun kanssani?"

"En tiedä. Minun ei tietenkään olisi sopinut lähteä — otaksun, että tein siinä väärin."

"Mutta te ette ole vielä kieltäytynyt suostumasta minun vaimokseni."

"En. Mutta enkö minä jo sanonut teille kylliksi?"

"Ette."

"Naisitteko te minut, vaikka tiedätte, etten minä rakasta teitä?" Hän kääntyi katsomaan mr Arthuria silmiin.

"Kyllä," sanoi mies tukahutetusti, sillä hänen koko sielunsa värähti, kun hän kohtasi tytön katseen. "Te ette kenties rakasta minua nyt, — mutta te opitte rakastamaan."

Sally tunsi, että jälleen oli kaikki pilalla. Hän oli vakuutettu siitä, ettei hän koskaan voisi rakastaa tätä miestä. Ja mr Arthurin varmuus, järkähtämätön itsetietoisuus loukkasi häntä. Se surmasi hänessä säälin tunteen, joka muuten voi saada naisen tällaisessa asemassa taivutetuksi.

"Oh, ei hyödytä puhua sellaista," sanoi hän hiljaisesti. "Pelkään, ettei siten tapahdu."

Mr Arthur nojautui lähemmäksi. "Mutta tahdottehan sentään ajatella vielä, — tahdottehan harkita vielä uudelleen? Vastatkaa minulle toisella kertaa." Hän uskoi varmasti, että kun Sally ajattelisi omaa kotiaan ja tulevaa elämäänsä, niin hän taipuisi, — jokainen nainen taipuisi hänen asemassaan. "Saanhan kysyä myöhemmin?"

"Jos haluatte. En ymmärrä, miksi te olette minulle näin ystävällinen."

Mies tarttui kiihkeästi häntä käsivarteen. "Siksi, että rakastan teitä, — ettekö huomaa sitä?"

"Niin, ehkä. Mutta en ymmärrä, miksikä te minua rakastatte.'

"Ette ymmärrä? Ah, Jumalani, — minä sen ymmärrän! Tahdotteko antaa minulle suudelman?"

Hänen olisi pitänyt käsittää, että tällainen pyyntö oli kaikkein mahdottomin; hänen ei olisi tällaisena hetkenä pitänyt osoittaa tytölle intohimoisuuttaan. Mutta mr Arthur kuvitteli, että jokainen nainen tällaisessa tilanteessa halusi itseään suudeltavan. Hän toivoi oman intohimonsa nostattavan tytössä mieltymystä; hän kuvitteli, että suudelma saisi tytön kiertämään kätensä hänen kaulaansa ja vaipumaan suloiseen hurmaukseen. Hän ei aavistanut kuinka arkaa kieltä hän tänä iltana kosketteli; hän ei ymmärtänyt, että tytön mielentila ikäänkuin vaappui veitsenterällä ja saattoi pienimmästäkin varomattomuudesta häilähtää kokonaan vastakkaiselle taholle kuin hän toivoi.

Sally vetäytyi pikaisesti loitommalle hänestä ja kääntyi poispäin, huulet tiukasti yhteen puserrettuina.

"Minä lähden sisään," sanoi hän lyhyesti.

V LUKU.

Mutta Sally oli luvannut ajatella asiaa, ja se sai mr Arthurin unohtamaan kaiken muun. Hän oli yhä vielä metsästäjä, ja tyttö oli pakeneva saalis. Miehen veri kiersi nopeammin hänen suonissaan, kun hän ajatteli, että riista voisi päästä hänen käsistään. Hän päätti yhä järkähtämättömämmin, että tytön täytyy suostua hänen omakseen. Muistaessaan, kuinka tyttö oli kieltänyt rakastavansa häntä, tunsi mr Arthur nöyryytystä, mutta samalla sekin tunne yhä vain kiihoitti hänen valloiltamisvaistoaan. Alussa, jolloin hän oli uskonut tytön päätäpahkaa heittäytyvän hänen turviinsa, oli hän pitänyt Sallya paljon vähäpätöisempänä olentona kuin nyt, jolloin tyttö oli selvästi ilmaissut vastahakoisuutensa.

Kun mr Arthur kosintansa jälkeen meni levolle, oli tyttö alinomaa hänen ajatuksissaan. Ja kun hän vaipui uneen, häälyi hänen mielessään loputtomia unikuvia, joissa kaikissa Sally oli osallisena suudellen ja hyväillen häntä. Tyttö oli vallannut hänen sielunsa sen viimeistä sopukkaa myöten.

Sally itse vaipui uneen vasta myöhään Hänen palatessaan sisään istui Janet vuoteessaan lukien ja tupakoiden. Riisuutuessaan kertoi Sally hänelle tarkoin — sana sanalta — kaiken, mitä hänen ja mr Arthurin välillä oli tapahtunut. Sellainen on naisten tapa. Heidän muistinsa on tällaisissa asioissa ihmeteltävä.

"Ei hyödytä enää ajatella koko juttua", sanoi Janet, kun Sally vaikeni. "Sitä harkitessasi sinä vain tulet yhä enemmän huomanneeksi syitä, jotka pakottavat sinua vastaamaan kieltävästi. Tänä iltana on mr Arthurin ainoa tilaisuus mennyt sivuitse. Tiedäthän sen itsekin — eikö niin? Nyt sinä et enää milloinkaan voi suostua häneen."

Sally ryömi väsyneesti vuoteeseen ja kääri peitettä ympärilleen.

"Tahi suostutko?" kysyi Janet toistaen.

Sally mutisi kieltävästi jotain pielukseensa ja kääntyi tuijottelemaan vastassaan olevia räikeävärisiä seinäpapereita.

"Sally," alotti Janet jälleen, sulkien kirjansa ja viskaten savukepätkänsä tottuneesti avoimeen tulipesään. "Sally —"

"Niin?"

"Onko jokin toinen tiellä? Joku mies, johon olet tutustunut kaupungissa, kenties konttorissasi, — niinkö?"

Sally käännähti jälleen. "Ei ole", vastasi hän. Tyttö ei katsonut ystävätärtään silmiin, mutta hänen äänensä oli luja ja varma.

Miss Hallard istui hetken aikaa etunojossa vuoteessaan ja tarkasteli Sallya. Hänen aavistelunsa kävi yhä varmemmaksi. Hän ymmärsi, että Sally toimi jonkun hämärästi koetun vaikutelman pakoittamana, — vaikutelman, jonka _hän_ kenties tajusi selvemmin kuin tyttö itse. Janet oli järkähtämätön tässä uskossaan, ja Sallyn äskeinen kieltävä vastaus yhä vain lujitti tätä hänen käsitystään. Kun teräväjärkinen nainen alkaa epäluuloisesti tarkata ystävätärtään, jonka hän hyvin tuntee, on melkein mahdotonta johtaa häntä kokonaan harhaan.

"Oletko sinä väsynyt?" kysyi Janet äkisti. "Tahi tekeydytkö vain väsyneeksi?"

"Miksikä minä tekeytyisin? Olen väsyksissä, — hirvittävästi."

"Sitten sinä haluat kai nukkua?"

"Niin, en kernaasti puhelisi tänä iltana. Tahtoisitko sinä jutella?"

He säännöllisesti keskustelivat aina illoin, — milloin puvuista, milloin uskonnosta, milloin rakkaudesta tahi muutamien naisten ajattelemattomuudesta sekä hairahduksista. Janet kertoili epäilyttäviä juttuja taideopiskelijain sekä heidän malliensa elämästä, ja Sally kuunteli häntä ihmettelevin katsein, — hänen täytyi väliin pyytää ystävätärtään selittämään joitakin kohtia tarkemmin, koska hän ei voinut aina ymmärtää, mitä Janet tarkoitti sanoillaan. Näin he useasti jatkoivat puheinaan pimeässä siksi, kunnes jompikumpi heistä ei enää saanut vastausta johonkin kysymykseensä. Silloin hänkin, joka viimeiseksi oli pysynyt valveilla, kääntyi vuoteessa kyljelleen ja vaipui pian syvään uneen.