Part 18

Asessori Svinhufvud kiitti omasta ja vaimonsa puolesta laulusta. Se kevättunnelma, lausui hän, joka Suomessa kestetyn kovan vuodenajan jälkeen on noussut, panee uskomaan parempaa tulevaisuutta. Me voimme nyt paremmin kuin ennen uskoa, että kaikki Suomen kansalaiset voivat käsi kädessä työskennellä yhdessä. Meillä suomalaisilla on edessä kysymys, miten kestää suuressa kilpailussa eri kansakuntien välillä. Siinä kilpailussa vaaditaan pieniltä kansoilta tavatonta kuntoa. Ne eivät voi luottaa suuriin joukkoihin, vaan yksityisten kansalaisten kunto on siinä ratkaiseva. Me voimme nyt, järjestäessämme olomme, olla vakuutettuja siitä, että Suomen kansalaiset voivat työskennellä hyvässä sovussa; niin että kaikki, jotka tässä maassa asuvat, tuntevat olevansa kotona täällä, tuntevat, että meillä on täällä parempi kuin missään muualla maailmassa.»

* * * * *

Jälleen on salissa hiljaista. Puhumaan nousee professori I.A. Heikel ja lausuu m.m.:

»Raskaita päiviä ja vuosia on kulunut siitä, kun kansalaiset viimeksi näin runsaslukuisina ja niin eri tahoilta maata ovat kerääntyneet isänmaan pojan ympärille.

Ketä saamme kiittää siitä, että näin voimme kokoontua, että vapaasti voimme lausua ajatuksemme ja tulkita tunteita, jotka tuskallisesti ovat mieltämme painaneet. Siihen, että meidänkin maamme, että Suomi on näinä kevätpäivinä kuullut vapauden siipien suhinan, nähnyt laittomuuden kukistuvan, kahleet katkottavan ja vankikopit avattavan, siihen ovat Pehr Svinhufvudin luja oikeudenkunnioitus, hänen järkkymätön rohkeutensa ja sitkeä kestävyytensä suuressa määrin vaikuttaneet. Kansan sortajat näkivät hänessä koko Suomen kansan oikeustajunnan personoituna. Ja siinä eivät he erehtyneet. Se asema, jonka kansan valitsemat edustajat hänelle antoivat, ja hänen luonteenominaisuutensa tekivät hänet Suomen kansan tunnuskuvaksi.

Runeberg kuvaa 'Jouluillassaan' erään 1808 vuoden miehen, erään tuosta harmaasta joukosta Saimaan rannoilla sanoilla 'koruton, luja, tyyni, rinnassaan raudanluja kunniantunto', jonka piirteet ihmeellisen sattuvasti kuvaavat suomalaista kansanhenkeä. Voidaan sanoa, että runoilija on kirjoittanut nämä sanat myöskin siitä jalosta tuomarista Saimaan rannoilta, jonka ympärille nyt olemme kokoontuneet.

Kuvittelen mielessäni rakkaan vieraamme suljettuna ummehtuneeseen vankikoppiin tai katse harhaillen aution tundran yli. Yö peittää hänen kaukana olevan isänmaansa. Raa'at olennot hiipivät pimeydessä ihmisten asuntojen ympärillä ja häikäilemättä loukkaavat kodin pyhyyttä. Väkivalta vallitsee ja puolueellisuus jakaa oikeutta. Mammona on päässyt suureksi jumalaksi. Kaikki jalot pyrkimykset tukahdutetaan, ja työilo pakenee. Vangin silmien eteen tuolla kaukana kuvastuu surullinen kuva hänen maastaan.

Onko hän tykkänään kadottanut uskonsa kansansa tulevaisuuteen? Onko hän vajonnut synkkään epätoivoon? Ei, katsokaa Pehr Svinhufvudia! Katsokaa hänen taistelijamuotoaan ja tuota iloista varmaa katsetta hänen silmissään. Hän on kaikesta huolimatta, maanpaon synkkinä vuosinakin, nähnyt sen päivän, joka nyt on tullut, hänelle itselleen vapauden päivänä, mutta ennenkaikkea vapauden ja uudestisyntymisen päivänä hänen rakastetulle synnyinmaalleen. Tämän päivän kohoamista harmaista usvista on hän auttanut miehekkäällä urotyöllään ja kehoittavalla esimerkillään. —

Tällaiset ajatukset varmaan maanpaon päivinä täyttivät Pehr Svinhufvudin suuren mielen. Niin tahdommekin me puristaa hänen uskollista kättään ja hänen kauttaan ja hänestä lähtevän voiman avulla yhtyä voimakkaaksi entisyydellemme ja tulevaisuudellemme uskolliseksi kansaksi.

Sinä, oiva urho, tässä kätemme, tässä kiitoksemme!»

* * * * *

Nyt kuuluivat Svinhufvudin sanat:

»Minä en voi sanoin kiittää teitä siitä juhlallisesta vastaanotosta, joka on tullut osakseni. Tahdon vain lyhyesti vielä kerran huomauttaa, että minä en voi pitää tätä suurenmoista vastaanottoa kohdistettuna niin paljon minun henkilööni kuin itse siihen asiaan, josta Suomi nyt riemuitsee. Oikeustaistelummehan on nyt saavuttanut jälleen aivan ratkaisevan voiton. Sortovalta on jälleen karkoitettu. Tämän oikeustaistelun, sen on taistellut Suomen kansa. Tässä taistelussa ovat tosin yksityiset henkilöt tulleet enemmän näkyviin, etenkin ne, jotka ovat taistelussa kärsineet, mutta taistelu on kyllä pohjaltaan ja sellaisenaan Suomen kansan taistelema. Ja tämä on todistuksena siitä, että oikeudentunto kansassamme on syvälle juurtunut ja on yhä edelleenkin elävä. Kuluneet vuodet meille opettavat, kuinka tapausten kulku on meillä ollut aivankuin aaltoilevaa. Me olemme monesti olleet aallon harjalla, mutta ehkä useammin kuitenkin aaltojen välissä, niinkin syvällä, ettei valon pilkahdustakaan ole näkynyt. Mutta siitä huolimatta olemme aina uudelleen tästä asemasta pelastuneet, olemme taas nousseet aallon harjalle. Kansamme luja usko oikeuteen on se, joka tässä on ratkaisevan voiton saavuttanut. Tämä saavutettu voitto on meille tietysti hyvin lohdullinen tulevaisuuteen nähden, ja meidän tulee vain muistaa, että tämä velvoittaa kansamme edelleenkin pitämään oikeuden lippua korkealla.»

* * * * *

Laulutervehdykselle saapui sitten lippuineen Y.L., joka maisteri Heikki Klemetin johdolla esitti »Nouse riennä Suomen kieli», loppuosan »Karjalasta» ja »Vaasan marssin» sekä kohotti juhlavieraalle kolminkertaisen eläköönhuudon.

Laulajien tervehdykseen vastasi Svinhufvud:

»Vaimoni ja omasta puolestani pyydän teitä lämpimästi kiittää laulutervehdyksestä. Oli niin iloista jälleen kuulla laulua, kotimaista laulua, ja nyt kun meille onnen päivä on koittanut, pitää täällä riemulaulunkin soida. Ollessani Siperiassa, kaukana, täällä sanotaan, vaikka eihän se niin kaukana ollut, minä kyllä saatoin seurata myöskin Suomen oloja ja minua ilahdutti, kun huomasin, kuinka mahtavana ja tenhoisana laulu täällä Suomessa synkimpinä aikoinakin eli ja kukoisti. Minä saatoin silloin ymmärtää mikä mahti laulussa kuitenkin saattaa kansalle olla, kuinka meidän kaunis laulumme silloin lohdutti kirveleviä sydämiä, kun kovat iskut sattuivat, kuinka meidän laulajamme laulaen uljaita marssejamme ja kansallisia laulujamme kohottivat rohkeutta ja saattoivat intoa mieliin, silloinkin kun asema usein näytti varsin tukalalta. Lauluhan on aina ollut suurena mahtina meillä suomalaisilla, ja sen tuntee ehkä parhaiten, kun on poissa kotimaastansa. Vasta silloin huomaa, mikä tekijä laulu elämässä on.»

Jälleen nousee puhuja satalukuisen yleisön keskeltä. Maisteri P.J. Hynninen puhuu juhlavieraalle. Eläköönhuutojen kajahdeltua soittaa soittokunta Ateenalaisten laulun. Sen jälkeen saapuu Savolaisen osakunnan lähetystö, johon kuuluvat neiti Anna Moisio sekä herrat R. Sopanen ja E. Välikangas, ja kutsuu asessori Svinhufvudin osakuntansa kunniajäseneksi. Sitten tulevat Laulu-Miehet ja virittävät hra Toivo Murénin johdolla »Pois voihke ja itkun tyrske», »Terve, Suomeni maa!» ja »Suomen laulun».

* * * * *

Nyt nousee tri Tekla Hultin puhumaan Svinhufvudin äidille lausuen m.m.:

»Erottamattomassa yhteydessä isänmaa-käsitteen kanssa on sana äidinkieli. Se osoittaa, että naisiansa, ja etusijassa äitejä, on kunkin kansan kiittäminen itse kansallisen erikoisuutensa alkupohjan hoidosta ja jatkumisesta. Äidinmaidossa, niin sanotaan, imee lapsi Svinhufvudin äiti, rouva Olga Svinhufvud, o.s. von Becker, itseensä luonnonlaatunsa. Jos kansalla on valppaita, lujatahtoisia äitejä, niin on sillä myös valppaita lujatahtoisia poikia ja tyttäriä. Ja jos itse kukin tarkastamme sisintämme, on kaiketi jokaisen meistä tunnustettava, että etusijassa äiti oli se, joka jo lapsuudessamme vuodatti sieluumme sen sointisävyn, joka on muodostanut perussäveleen elämänsoinnutuksessamme.

Etsimättä astuu tässä eteemme kysymys: minkälainen lienee ollut se nainen, joka istui Pehr Evind Svinhufvudin kehdon ääressä ja valoi perussäveleen hänen luonteeseensa?

Meillä ei ole iloa saada tänä iltana nähdä häntä keskuudessamme, eikä useimmilla meillä ole onnea tuntea häntä henkilökohtaisesti. Ehdottoman varmat voimme kuitenkin olla siitä, että sen naisen, joka on kasvattanut Pehr Evind Svinhufvudin ja antanut hänen luonteelleen ensimmäisen muodostelun ja suunnan, täytyi itse olla jalo ja luja luonne, olla henkilöllisyys, jolla oli lahjomaton oikeuden- ja velvollisuudentunto sekä hartaasti isänmaallinen mielenlaatu.

Olemme syvällisesti kiitolliset siitä, mitä hän on Suomen kansalle lahjoittanut pojassaan ja hänen elämäntyössään. Syvää osanottoa tuntien ajattelimme häntä, kun hän surukseen sai nähdä nuhteettoman poikansa rikollisen tavoin väkivallalla raahattavan maanpakoon. Olemme ottaneet osaa hänen levottomuuteensa tuon pitkän karkoitusajan kestäessä ja otamme nyt riemuiten osaa hänen iloonsa oikeuden voiton johdosta. Sydämestämme toivomme, etteivät mitkään pilvet tästä lähin synkistä hänen nyt seestynyttä elämänsä iltaa.

Asessori Svinhufvud! Rakas kunniavieraamme! Minä pyydän teitä saattamaan äidillenne, jonka niin kernaasti olisimme tahtoneet tällä ilonhetkellä nähdä keskuudessamme, tämän kiitollisen ja kunnioittavan tervehdyksemme.»

Tämän jälkeen kohdisti puhuja sanansa Svinhufvudin puolisolle lausuen seuraavaa:

»Rouva Ellen Svinhufvud! Miespuolinen puhuja julkilausuisi teille tässä tilaisuudessa ehkä korein kukkaskielin ritarillisen ylistyksensä. Minä pyydän vaatimattomasti Suomen naisten puolesta vakuuttaa, että me olemme ylpeät teistä. Tiedämme, kuinka paljon merkitsee vastuunalaisessa asemassa olevalle miehelle, jos lähinnä hänen sivullaan on, ei pintapuolinen olento, joka köynnöksen tavoin luhistuu kokoon kadotettuaan tukensa, vaan nainen, joka itse tietää, mitä tahtoo, ja joka oivaltaa miehensä elämäntehtävän. Ainoastaan sellainen puoliso voi elämän vakavina hetkinä olla miehelleen todelliseksi avuksi. Hän ei miehuuttomasti valitellen estä miehensä kulkua velvollisuuden raskaalla polulla. Hän päinvastoin lisää ja elvyttää hänen rohkeuttaan.

Sellaisen naisen näemme teissä, rouva Ellen Svinhufvud. Pitäkööt Suomen naiset teitä esikuvanansa. Mitä useampia semmoisia naisia maallamme on — ja näen useita heistä olevan täällä saapuvilla — sitä useampia on maallamme oleva miehiäkin, jotka järkähtämättöminä ja pelottomina noudattavat isänmaallisen velvollisuuden käskyä.

Rouva Ellen Svinhufvud! Kun väkivalta tuhosi teidän kotinne ja riisti teiltä puolisonne, ette te vaipunut toimettomaan epätoivoon. Te teitte niinkuin pohjalainen talonpoikaisvaimo, joka levollisena ja neuvokkaana tarttuu raskaaseen auraan, jonka mies on jättänyt. Varmalla kädellä te ryhdyitte yksinänne ohjaamaan rakasta Kotkannientänne. Ja empimättä te niin usein kuin mahdollista teitte tuon pitkän ja vaivalloisen matkan Siperiaan ilahduttaaksenne ja lohduttaaksenne puolisoanne.

Nyt vihdoinkin on oikeuden ja vapauden hetki lyönyt. Te olette riemukulussa saattanut puolisonne, ei ainoastaan omaan rakkaaseen kotiin ja hänen kärsimättömänä odottavan perheensä luo, vaan myös hänen oman Suomen kansansa luo, joka nyt myöskin näkee tulevaisuutensa aamun valoisana sarastavan.»

* * * * *

Voimakkaat eläköönhuudot kajahtivat, ja niiden vaimennuttua soittokunta soitti »Suomen laulun». Vielä puhui rehtori Rosenqvist ja sen jälkeen hovioikeudenneuvos Gadd Viipurin hovioikeuden Krestyssä olleiden jäsenten puolesta, joita juhlassa myöskin oli muistettu.

Niin jatkui ilta puheiden, soiton ja laulun ääressä myöhäisiin hetkiin saakka.

* * * * *

Kauan tuon suuren kansalaisjuhlan jälkeen eli mielissä sen unohtumaton muisto. Sinä iltana lausuttiin ensimmäisen kerran julkisuudessa ajatus Suomen itsenäisyydestä, joka vuosisatoja oli piillyt kansan sydämessä ja jonka puolesta jääkärit parhaillaan varustautuivat asein taistelemaan. Aina tuohon iltaan saakka oli tämä kallis ajatus salattu, mutta nyt, kun sortovalta oli luhistunut, lausuttiin se peittelemättä julki.

Puheessaan Svinhufvudille sanoi prof. I.A. Heikel:

»Väärinkäsitetään meidät varmasti, jos luullaan, että me pidämme tavoiteltavana ihanteena sellaista itsenäisyyttä kuin Pohjois-Amerikan Yhdysvalloilla on toisiinsa nähden. Kieleltään ja tavoiltaan yhtenäisessä kansakunnassa voivat osavaltiot tyytyä johonkin määrättyyn itsehallintoon ja jättää suuren joukon kansan elämän olemassaololle tärkeitä kysymyksiä yhteisen kongressin ratkaistavaksi.

Mutta kansa, joka vuosisatoja on elänyt omaa elämäänsä, joka taistellen ja vaivoja nähden on kehittänyt oman erikoisen kulttuurinsa, jossa jokainen täysin sydämin rakastaa äidinkieltään, sellainen kansa tahtoo myös itsenäisesti luoda tulevaisuutensa.

Siihen tarvittava vapaus ei voi olla mikään armolahja, se on vuosisatain työllä hankittu oikeus ja sen täytyy olla kaikkien vaiheiden varalta turvattu ja vakuutettu tosiasia.

Ne ilontunteet, jotka me tunsimme sinä päivänä, jolloin Suomen vanhat värit kevättuulessa reippaasti räiskyen ja kiihoittavina hulmusivat päittemme päällä, näiden samojen vapauden ja innostuksen tunteiden täytyy sydämissämme aina säilyä muuttumattomina, suorittaessamme isänmaallista työtämme.»

Mutta tuo maaliskuun taitteessa vietetty suuri kansalaisjuhla oli myös merkillinen siitä, että kesken sen suurten ajatusten lausuttiin myös ennustus lähenevästä myrskystä.

Eräässä puheensa toisessa kohdassa sanoi prof. I.A. Heikel:

»Mutta meidän, jotka raskaina vuosina olemme niin paljon ajatelleet ja koetelleet, tulee sanoa itsellemme, että ihmisten parhaimmat ajatukset usein kärsivät haaksirikon intohimojen myllertämässä meressä. Varmaan kohoaa suuria vastuksia eteemme ja valtiolaivamme heittäytyy vihaisille aalloille.»

Kukapa olisi aavistanut silloin, kuinka ihmeellisellä tavalla nuo kaksi ennustusta sittemmin toteutuivat. Ennenkuin itsenäisyys saavutettiin, oli valtiolaivamme »vihaisten aaltojen» heiteltävänä.

ISIEN MAASSA.

Hyvin kaukana, tuhansien kilometrien päässä, on kaksi Siperian kylää, Tymskoje ja Kolyvan, jotka keväisessä auringossa odottavat luntensa sulamista. Vaiti virtaa Ob jäittensä alla, mutta sen syvyyksissä myllertävät jo vihaiset ärjyt, jotka odottavat vain sopivaa hetkeä murtaakseen kahleensa ja näyttääkseen vetensä auringolle.

Siperian vanki ei näe enää Obin virtaavia vesiä, vaan hänen korviinsa kantavat nyt soittojen, laulujen ja puheiden ihanat kaiut, jotka humajavat mielessä varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan.

* * * * *

Aurinko oli matkalla Suomeen. Lumet sulivat metsistä, ja Kivijärven laineet loiskuivat taas iloisen vapaina. Kevät kiipesi jo puihin pukemaan koivuja vihreihin pukuihin, ja ensimmäiset pääskyset ilmestyivät Kotkaniemen pihalle.

Oli kuin keväisessä yössä olisi kuulunut Suomen kansan yhteinen sydämenlyönti. Oltiin taas isien maassa, yksimielisen, eheän kansan keskellä, jonka luo kevät ja vapaus tulivat käsi kädessä.

* * * * *

Libaun kaukaisilla kentillä kuului huhtikuun öinä tuhatpäisen jääkäripataljoonan askelten raskas tahti. Miesten katseet hakivat taivaalta niitä tähtiä, jotka näkyivät Suomeenkin, jossa elettiin vapauden suuressa ilossa, tietämättä, että idän taivas ennusti tulta ja verta. Mutta jääkärit sen aavistivat, ja siksi he puristivat kivääreitään yhä tiukemmin ja siksi kuului kohta myöhemmin keväisessä yössä kiväärinlaukausten kimeä kaiku.