Part 17

Ollaan Suomessa. Sävelet kohoavat valkoisesta lumesta siniselle taivaalle. Aurinkoinen mäntymetsä on vaiti. Lumiristit kimmeltävät.

Ollilan asemalle on pysähtynyt juna, jonka vaununportailla seisoo paljastetuin, päin Lappeen tuomiokunnan tuomari. Hän kuuntelee ja katselee. Kas, kansakoululaisethan siinä laulavatkin, lapset värähtelevin äänin! Kuinka kummalliselta tuntuukaan! Suomenmaa joka puolella, kaikkialla, omat lumet, omat männyt, omat kuuset!

Seuraavalla asemalla, Kuokkalassa, odottavat taasen suuret kansanjoukot lauluin ja kukin, ja samoin sitä seuraavallakin asemalla, Kellomäellä. On kuin juna kiiruhtaisi yhtämittaista sävelten ja kukkien tietä.

Terijoella virittää tuhatpäinen yleisö »Suomen laulun». Svinhufvud astuu vaununportaille, hymähtää ja vakuuttaa leikillisin sanoin, ettei se Siperiaan karkoitus itse asiassa niin peloittava ollut. Eihän siellä mitään hätää ollut, sai ruokaa niin paljon kuin tahtoi, mutta Suomessa elettiin puutteessa ja seisottiin jonoissa.

Seuraavalla asemalla, Kaivolassa, on taas lauluja ja kukkia vastassa, ja niin melkein kaikkialla, Uudellakirkolla, Perkjärvellä ja Säiniöllä.

* * * * *

Samana maaliskuun 28 p:nä, jolloin Svinhufvud tuli Pietarista junassa Viipuriin, oli maan sanomalehdissä uutinen, jossa kerrottiin, että porvarillisten puolueiden eduskuntaryhmäin ja puoluehallitusten valtuuskunta hyväksyi edellisenä iltana asessori Svinhufvudin ehdokkaaksi prokuraattorin virkaan. Näin oli Siperian karkoitetusta, jota Suomen kansa tervehti lauluin ja kukin, tullut samana päivänä, kun hän saapui Suomeen, maan lakien ylin valvoja. Svinhufvud, joka Seynin käsityksen mukaan oli vuonna 1914 rohjennut osoittaa suurta tottelemattomuutta niin korkeassa asemassa olevaa henkilöä kohtaan, kuin oli silloinen prokuraattori Kasanskij, oli nyt tullut itse saman viran haltijaksi.

* * * * *

Matkastaan Pietarista Suomeen Svinhufvud kertoo: — Aamulla sitten lähdettiin. Rajalle saakka ei ollut mitään erikoisempaa, mutta rajan yli tultua oli jo laulua, ja sitten oli sitä melkein joka asemalla, missä juna vain pysähtyi. Koululapsiakin oli laulamassa. Olihan suloinen tunne tulla kotiin, mutta toiselta puolen ei tiennyt, miksi olot muuttuisivat. Kaikki oli hataraa ja hämärää, ja tulevaisuus näytti epätietoiselta.

JUHLAVIERAANA VIIPURISSA.

Kuinka erilaisia olivatkaan nuo kaksi päivää Viipurissa, joulukuun 7:s 1914 ja maaliskuun 28:s 1917. Paljon merkillisiä muutoksia oli tapahtunut välillä. Silloin oli aamuvarhain, pilkkopimeässä, ajettu yksinäisellä reellä poliisien saattamana vankina kohti tuntematonta päämäärää, Nyt tultiin kirkkaimpana keskipäivänä takaisin, auringon, laulujen ja kukkien saattamana.

* * * * *

Svinhufvudin tulosta Viipuriin kertoo Karjala:

— Ei liene Viipurin asema milloinkaan ollut niin täynnä yleisöä kuin eilen päivällä Pietarin postijunan saapuessa. Vaikka olikin arkipäivä, näytti kuin koko Viipuri olisi kokoontunut asemalle. Tukahduttavaan ahdinkoon asti oli väkeä tilavalla asemasillalla, odotussalit ja halli olivat täpöisen täynnä ja tiheät ihmisjoukot liikkuivat rautatientorillakin.

Kaikki olivat kokoontuneet ilmaisemaan lämpimän osanottonsa asessori Svinhufvudille, jonka palaaminen kotimaahan oli parhain todistus sortovallan kukistumisesta. Ja kaikkia elähdytti sama tunne, jonka tahtoi ilmaista tervehdyksenä tälle huomatuimmalle kansalaisellemme, jossa on henkilöitynä oikeustaistelumme.

Juna oli myöhästynyt, mutta odotettiin kärsivällisesti, vaikka tungos oli miltei sietämätön. Vihdoin ajaa juna asemalle Viipurin torvisoittokunnan soittaessa Suomen ratsuväen marssia. Juna seisahtuu, asessori Svinhufvud ilmestyy vaunusillalle ja raikas eläköönhuuto kajahtaa hänelle tervehdykseksi. V.S.B. oli lippuineen kunniatervehdyksellä ja viritti laulun »Terve Suomen maa» sekä senjälkeen »Pää pystyyn vain». Tuskin olivat nämä sävelet kaikuneet, kun musiikkitirehtööri Sivorin johtama sekakuoro aloitti »Suomen laulun» sekä senjälkeen »Eläköön».

Nuorsuomalaisten naisten ompeluseura antoi rouva Svinhufvudille kukkia ja seuran puolesta lausui neiti Jenny Elfving tervehdyksen kotiin palaaville.

Korkea ruusukimppu ojennettiin heille myös Viipurin Nuorsuomalaiset-yhdistyksen puolesta.

Asessori Svinhufvud vastasi kiittäen kunnianosoituksesta sekä teroittaen oikeuden voittoa, vapauden merkitystä.

Kohotettiin vielä eläköönhuuto oikeudenvalvojalle, prokuraattori Svinhufvudille ja V.S.B. lauloi Porilaisten marssin.

Senjälkeen asetettiin Svinhufvud rouvineen tuoleille ja tanakoiden käsien kohottamana kannettiin molemmat tiheiden ihmisjoukkojen lävitse rautatien torille, josta hänet V.S.B:n lippu etunenässä saatettiin Pohjoispankin taloon, pankinjohtaja Lundsonin luo.

Mutta ennenkuin tänne päästiin, jatkuivat kunnianosoitukset kauppatorilla, jossa myöskin oli suunnaton väen paljous Pankinjohtaja Lundson oli rouvineen asuntonsa edustalla tulijoita vastassa kukkastervehdyksin. Pankinjohtaja Lundson lausui tällöin:

»Lausun tervetulleeksi Pekka Svinhufvudin, Suomen ensimmäisen miehen. Hän on meidän suomalaisten ensimmäinen mies sen vuoksi, että hänen ihanteenaan on ollut oikeuksiemme puolustaminen, ja sen sitkeyden vuoksi, jolla hän on niitä puolustanut.»

Agronomi Eero Eerola lausui sepittämänsä runon.

Asessori Svinhufvud vastasi kiittäen vielä kerran vastaanotosta ja vakuuttaen, ettei hän ole sitä ansainnut ja pitäen sen kohdistettuna vapauden ja oikeuden asialle. Puhuessaan karkotuksesta lausui hän, että kyllä sen kestää, ja kestävyyttä luo se tietoisuus, että oikeuden ja vapauden tunto on kansassa hereillä, että kansa palvelee niitä ihanteita ja että kansassa elää tietoisuus siitä, ettei vastarinnatta saa alistua sortajan edessä. Silloin kestää karkoituksenkin mielellään. Puhuja kohotti kolminkertaisen eläköönhuudon vapaudelle ja oikeudelle maailmassa ja erittäinkin Suomessa.

Eläköönhuudoin otettiin puheet vastaan, ja lopuksi hovioikeudenneuvos G.V. Homén piti puheen pyytäen vielä kerran kohottamaan eläköönhuudon Suomen lainvalvojalle, prokuraattori Svinhufvudille.

Eläköönhuuto kajahti, minkä jälkeen kunnioitetut vieraat siirtyivät pankinjohtaja Lundsonin asuntoon.

* * * * *

Svinhufvudin kunniaksi järjestetyistä juhlapäivällisistä kertoo Karjala:

— Asessori Svinhufvud rouvineen saattoi viipyä Viipurissa vain niin vähän aikaa, ja varmuus tästäkin viipymisestä oli saatu siksi myöhään, ettei ollut mitenkään mahdollista järjestää täällä heille suurempaa sisäjuhlaa, varsinkin kun raatihuoneen sali oli luovutettu samaksi ajaksi toista tilaisuutta varten. Sensijaan kiiruhtivat kotimaahan palaavien lähimmät tuttavat täällä kutsumaan heidät klo 4:ksi päivällisille hotelli Andreaan, mihin kerääntyi kaikkiaan lähes satakunta henkilöä. Täällä puhui ratsumestari Ignatius asessori Svinhufvudille tervehtien hänessä vapautemme ja oikeutemme etevintä edustajaa, jolle kohotettiin raikas eläköön.

Asessori Svinhufvud kiitti lyhyesti, huomauttaen, että oikeus lopulta voiton saa, ja esitti eläköönhuudon Suomelle.

Pankinjohtaja Lundson puhui lämpimästi rouva Svinhufvudille.

Varatuomari Hellstöm tervehti lämpimästi toista Siperiasta palannutta karkoitettua, päivällisillä läsnäolevaa toimittaja Einar Ottelinia, joka myös vastasi lyhyesti kiittäen.

Päivällisillä läsnäollut V.S.B. lauloi »Suomen laulun» y.m.

Jo klo 6 päättyivät nämä innostuttavat päivälliset, kun asessori Svinhufvud silloin lähti ylimääräisellä junalla kotiinsa Luumäelle.

Asemalle oli saapunut joukko ystäviä saattamaan ja yleisöäkin, vaikka lähtöhetkestä ei ollut ennättänyt levitä tietoa.

Myös saapui asemalle täällä eilen vuosikokoustaan viettäneen Savo-Karjalan Tukkuliikkeen puolesta kolmimiehinen lähetystö, jonka nimessä puhui kauppias J. Hietanen kiittäen asessori Svinhufvudia hänen taistelustaan oikeuksiemme puolesta.

Asessori Svinhufvud vastasi puheeseen.

Vaununsillalla seisten hyvästeli asessori Svinhufvud saattajiaan. Juna läksi liikkeelle. Eläköönhuuto kajahti. Päät paljastuivat. Suuren kansalaisemme kookas vartalo näkyi vielä junan sillalla junan vieriessä pois.

* * * * *

Pimeä oli jo tullut. Junanikkunasta näkyivät Viipurin valot nyt paljon iloisempina kuin marraskuussa 1914, jolloin maailmansota oli juuri syttynyt. Viipurin linnan muurit seisoivat juhlallisina vartiopaikallaan. Ne katselivat länteen kiitävää junaa, ja tuntui kuin nekin olisivat iloinneet oikeuden voitosta.

* * * * *

Viipurissa-olostaan ja juhlimisesta siellä Svinhufvud kertoo:

— Viipuriin tultiin, ja siellä olivat suurenmoiset vastaanottajaiset. Siellä kantoivat junalta tuolilla alas käytäviä pitkin. Sitten mentiin Lundsonille, ja juhlapäivälliset olivat vielä hotelli Andreassa. Olimme vain niin väsyneitä koko ajan!

Kunnianosoitusten runsauteen ja suurenmoisuuteen vaikutti tietysti se juhlatunnelma, jossa kansamme silloin eli, kun pitkä, lähes pari vuosikymmentä kestänyt puristus Venäjän taholta äkkiä laukesi.

KOTONA KOTKANIEMESSÄ.

Matka jatkuu Viipurista jälleen lauluin, soitoin ja kukin. Juna solahtelee iloisesti vihellellen valkoisten lumien halki, ja korvissa kaikuvat jälleen laulut, puheet ja eläköönhuudot. Pimeässä tuikkivat kylien tulet käyvät yhä tutummiksi, ja tunnin kuluttua alkaa junan vauhti hiljentyä Luumäen asemalle. Vaunun ikkunasta näkyvät sankat kansanjoukot, ja hetken päästä vyöryy Maamme-laulu. Seisotaan paljastetuin päin. Viimeisten sävelten vaiettua astuu esille opettaja Hirvikallio ja lausuu luumäkeläisten puolesta Svinhufvudin tervetulleeksi tuomiokuntaansa takaisin. Yksityisten puolesta esittää tervehdyksen valtioneuvos Helenius.

Vielä ei ole puheiden sarja päättynyt. Nyt astuu esiin paikkakunnalla olevan venäläisen sotaväen edustaja — sotilaat seisovat kunniavahdissa pitkin junan sivua -— ja puhuu hänkin puolestaan vapaudesta ja veljeydestä ja ojentaa lopuksi Svinhufvudille lahjaksi taulun teksteineen.

Vielä puhuu eräs tataarilainen upseeri heimolaistensa puolesta.

Kun Svinhufvud oli vastannut puheisiin, soitettiin ja laulettiin Karjalaisten laulu, minkä jälkeen juhlavieraat kukitettiin.

* * * * *

— Kas, Reetu on tullut vastaan, no päivää, päivää, kuinkas täällä jaksetaan?

Reetu kertoilee parhaansa mukaan, laittelee isäntänsä rekeen ja tarttuu ohjaksiin. Reki vierähtää natisten valkoisessa lumessa, eläköönhuutojen saattamanapa kotitaival alkaa.

Heti tienkäänteen takana, vasemmalla sivulla, seisoo Erosen käräjätalo. Kas vain, siinähän se onkin ja valot ikkunoissa! Sama talo, jossa kauan sitten... niin, niin, jäipä todistajainkuulustelu kesken silloin!

Reki kääntyy jo Salpausselän valtamaantielle. Tuttu tie... Autollapa mentiin viimeksi samaa tietä, ja ryssien kanssa. Kivijärvikin näkyy pian, ja aivan lumivalkoisena! Ja tuossa seisoo tien oikealla sivulla Askolan talo. Nyt kääntyy reki jo viimeiselle metsätaipaleelle. Jokainen kivi ja jokainen puu tuntuu yhä tutummalta. Toikkalan kylä on jo edessä ja valoja sielläkin. Niin, niin, tuttuja taloja, ja aivan samanlaisia kuin ennenkin. Nyt erkanee jo kartanotie. Valkoisesta lumesta nousevat kuuset kunniavahdeiksi, ja taivaalle korkenevat tähdet ilotuliksi. Tuossa tienkaaressahan se Ellen seisoi silloin yksin, kun autolla mentiin ohi! Eipäs tullut huomattua yhtään! No, siinähän on jo portti, piha, koivut ja Kotkaniemi.

Niin, siinähän se seisoi valkea kartano maaliskuun pimeässä.

— Päivää, päivää, terveisiä vain Siperiasta!

Vain muutaman tunnin ehti Svinhufvud olla kotona Kotkaniemessä, kun matka jälleen jatkui, ja nyt Helsinkiin. Tuskin kotiin saavuttuaan ympäröivät hänet jo tuttavat ja sukulaiset, joiden kanssa vietettiin yhdessä lyhyt iltahetki. Reki vierähti jälleen Kotkaniemen portailta Luumäen asemalle, josta juna lähti kiitämään länttä kohti.

Sinä yönä, jolloin juna kiiti Luumäen asemalta Helsinkiä kohden, valvoi Ellen-rouva vaununosastossaan melkein varhaisiin aamutunteihin saakka. Niin suuri kuin väsymys olikin, ei uni tahtonut kuitenkaan tulla silmiin. Mieleen muistuivat ja ajatuksissa toistuivat yhä uudelleen kuluneen päivän monet tapahtumat, saapuminen rajan yli, tulo Viipuriin, soitot, puheet ja laulut.

Erityisesti oli korviin jäänyt kumajamaan Karjalaisten laulun sävel ja sanat, jotka matkan varrella kaikuivat alinomaa ja toivat melkein joka kerta kyynelet silmiin. Tuntui kuin niiden yksinkertaisiin säkeisiin, joiden kauneutta sävelet niin ihanasti kirkastivat, olisi ollut kätkettynä jotakin kaikkein pyhintä siitä suuresta onnesta, joksi Siperian yö oli nyt vaihtunut.

VALTAISA VASTAANOTTO HELSINGISSÄ.

Svinhufvudin saapumisesta pääkaupunkiin kertoo Helsingin Sanomat:

»Asessori P.E. Svinhufvudia vastaanottamaan oli Helsingin asemalle eilen aamulla klo 9:ksi saapunut Ylioppilaskunta ja Teknillisen Korkeakoulun ylioppilaat lippuineen. Ylioppilaat, jotka seisoivat osakunnittain lippujensa ympärillä, muodostivat kunniakujan, joka ulottui aseman viimeisiltä raiteilta torille asti. Lippuineen olivat myöskin saapuneet Ylioppilaskunnan Laulajat ja Akademiska Sångföreningen. Kymmentuhatlukuinen kansanjoukko odotteli asemasilloilla ja Rautatientorilla ja lähiseuduilla.

Juna saapui klo 10 ap. tunnin myöhästyneenä. Asessori Svinhufvudin astuessa asemasillalle tervehdittiin häntä eläköönhuudoilla. Kaupunginvaltuuston puheenjohtaja, pankinjohtaja A. Norrmén lausui:

— Lausun Teidät, vapaan Suomen ensimmäisen pojan, pääkaupungin nimessä tervetulleeksi!

Tämän jälkeen astui esiin yliopiston rehtori, prof. W. Ruin, joka yliopiston puolesta toivotti asessori Svinhufvudin tervetulleeksi. Omaistensa ja ystäviensä seuraamana käveli hra Svinhufvud ylioppilaiden kunniakujan päähän. Ylioppilaskunnan Laulajain lippu laskeutui hänen eteensä ja täysilukuinen kuoro lauloi maist. H. Klemetin johdolla 'Yks voima sydämehen kätketty on ja Akademiska Sångföreningen Olof Wallinin johdolla 'Porilaisten marssin'.»

* * * * *

Kun laulujen kaiku on vaimennut ja eläköönhuudot laanneet, astuu esiin Ylioppilaskunnan puheenjohtaja, tri Yrjö Kajava, ja lausuu:

»Herra Asessori! Se jakamaton ilontunne, joka Teidän paluunne johdosta täyttää koko kansamme mielet, on koonnut Suomen Ylioppilaskunnan tänä aamuhetkenä tänne lausumaan Teille sydämellisimmät tervetuliaisensa. Surren olemme nähneet, miten vääryys ja laittomuus ovat viime vuosina olleet vallassa riistäen meiltä oikeuksiamme toisen toisensa perästä. Mutta samalla on ihailu ja luottamus täyttänyt mielemme saadessamme kuulla Teidän kaltaistenne miesten lahjomattomasta ja varmasta esiintymisestä oikeuksiemme puolesta taistellessamme, esiintymisestä, joka on pakottanut väkivallan harjoittajatkin kunnioittamaan Teitä ja epäröimään katalassa työssään. Kuin taikavoimalla ovat olot nyt muuttuneet. Laittomuuden edustajat ovat poistetut, ja valtiollinen kevät näyttää koittavan meidän kauan sorretulle kansallemme. Teidän palaamisenne on meille parhaana uuden kevään merkkinä. Sorrettu Suomi odottaa Teitä, oikeuksiemme esitaistelija, lakiemme korkeimmaksi vartijaksi ja suuren ja itseuhrautuvan työnne kruunaamaksi kunniavahdiksi lakileijonamme sivulle. Näissä merkeissä pyydän saada Suomen Ylioppilaskunnan nimessä lausua Teidät terve tulleeksi takaisin isänmaahan. Arvoisat kansalaiset ja ylioppilaat:

Eläköön asessori Svinhufvud!»

Kolminkertaisen voimakkaan eläköönhuudon vaiettua vastaa Svinhufvud seuraavaan tapaan:

»Arvoisat ylioppilaat! Pyydän kiittää teitä siitä suurenmoisesta vastaanotosta, jonka olette minulle valmistaneet. Se on kyllä liikaa minulle. Mutta palatkaamme itse asiaan, joka tässä on kysymyksessä, nimittäin taisteluun oikeuden ja vapauden puolesta äskettäin kaatunutta sortovaltaa vastaan. Tässä työssä ovat monet kansalaiset olleet mukana. Siperiassa niitä on ollut, vapautensa on moni kadottanut, ja ennen kaikkea itse kansaa on kuitenkin elähdyttänyt tieto siitä, että oikeus ja totuus kyllä kerran vallalle pääsevät, kun vain jaksetaan kestää ja uskalletaan sen puolesta seista. Minun on sanomattoman hauskaa palatessani kotimaahan nähdä vapaiden lippujen liehunta tässä, ilman että niihin sortajat voivat käydä käsiksi. Samoin on minulle erittäin lohdullista nähdä, että Suomen nuoriso ja sen etunenässä kulkevat Suomen ylioppilaat ovat niin selvästi käsittäneet, että siveellinen arvo kansan elämässä on oikeus, totuus ja vapaus, ja että heitä tässä kohdin lämmittävät mitä parhaimmat isänmaalliset tunteet. Vieläkin kerran lausun herroille parhaat kiitokseni. Ehkä uskallan pyytää läsnäolevia huutamaan 3-kertaisen eläköönhuudon meidän reippaalle nuorisollemme ja Ylioppilaskunnallemme.»

* * * * *

Eläköönhuutojen yhä raikuessa kulki Svinhufvud ylioppilasosakuntien saattamana asematalon edustalla odottaviin vaunuihin, joiden edestä riisuttiin hevoset, ja eri osakuntien värejä kantavat ylioppilaat vetivät vaunut torin halki taajojen ihmisjoukkojen muodostamaa kujaa myöten Mikonkadulle. Kulkueen etunenässä kulkivat Ylioppilaskunnan Laulajat ja Akademiska Sångföreningen lippuineen, ja vaunujen takana seurasivat osakunnat. Laulukunnat lauloivat Porilaisten marssia, ja kummankin puolen seisovat kansanjoukot kohottivat tuon tuostakin eläköönhuutoja. Siellä missä vaunut kulkivat ohi, kohosivat lakit ja nenäliinat tervehdykseen.

Tuo matka läpi keväisten, aurinkoisten katujen oli valtava nähtävyys. Kokonaisen kansan yhteisesti saattamana ajoi Svinhufvud vaunuissaan. Tuntui omituiselta nähdä hänet siinä keskellä Helsinkiä, suurista erämaista yhtäkkiä kotimaahan tulleena. Ja Porilaisten marssin sävelet raikuivat niin komeina, että moniin silmäkulmiin kohosi kyyneliä, jotka rajaton ilo toi mukanaan.

Kun juhlakulkue oli pysähtynyt hotelli Kämpin edustalle, viritti Y.L. vielä »Sotamarssin». Sävelten vaiettua astuivat Ellen ja P.E. Svinhufvud lipunkantajien portaiden eteen muodostamaa kunniakujaa myöten ovesta sisään, jossa heitä odotti ihana huone kukkia tulvillaan.

Nyt seurasi tervehdyskäyntien, haastattelijoiden ja valokuvaajien vierailu. Vasta myöhään illalla hiljeni portailla askelten kaiku. Oltiin vihdoinkin yksin.

* * * * *

Helsinkiin-tulostaan Svinhufvud kertoo Helsingin Sanomille m.m.:

»Ja taasen olen tänä aamuna saanut vastaanottaa lukemattomia ystävyydenosoituksia Riihimäellä, Hyvinkäällä ja Keravalla. Helsingissä oli yllätys aivan kuvaamaton. Tämän kaiken kunnianosoituksen esineenä ollessa tuntee itsensä oikein noloksi. En jaksa oikein ajatella, mitä on tapahtunut. Kaikki tuli niin odottamatta. Olin kyllä kuullut puhuttavan vallankumouksesta, mutta en saattanut odottaa sitä näin aikaisin. Olin ajatellut, että jos sellainen tulee, tapahtuu se vasta sodan jälkeen.»

SUURI KANSALAISJUHLA.

On lauantai-ilta ja viimeinen päivä maaliskuuta. Pääkaupungin upeimman ravintolan, Pörssitalon, juhlasalissa istuu satalukuinen seurue pitkien illallispöytien ääressä. Ulkoparvekkeilla riippuu siroissa laskoksissa iso Suomen lippu, ja sen ääressä on pronssinen lakipatsas laakerien, sypressien ja palmujen ympäröimänä, ja sivuilla riippuvat Savolaisen ja Karjalaisen osakunnan liput.

* * * * *

Suuren kansalaisjuhlan vietosta kertoo Helsingin Sanomat:

»Juhlavieras astui sisään Helsingin Torvisoittokunnan soittaessa kapellimestari L. Näreen johdolla Porilaisten marssia ja läsnäolleiden taputtaessa käsiään. Vieraan johdatti kunniapaikalle vanha taistelutoveri, neiti Dagmar Neovius asettuen istumaan juhlavieraan oikealle puolelle. Hänen vasemmalla puolellaan istui rouva Minette Donner. Rouva Ellen Svinhufvudin johdatti paikalleen yliopiston sijaiskansleri valtioneuvos Edv. Hjelt. Vastapäätä asessori Svinhufvudia nähtiin harmaapäinen, mutta vielä reipas vanhus, valtioneuvos Th. Rein. Hänen oli määrä saattaa vierelleen istumaan juhlavieraan vanha äiti, joka kuitenkaan ei ollut jaksanut tilaisuuteen saapua.

Kunniavieraan pöydässä nähtiin vielä valtioneuvos E.G. Palmén, senaatin molempien osastojen uudet varapuheenjohtajat, senaattorit O. Tokoi ja Aug. Nyberg, professorit I.A. Heikel ja K.J. Ståhlberg y.m.

Pitkien pöytien ääreen saliin ja parvelle olivat sitten osanottajat asettuneet, noin 500 kansalaista. Täällä nähtiin kaikki ne maamme huomatuimmat henkilöt, jotka viime sortokausien aikana ovat itsenäisyystaisteluumme tavalla tai toisella ottaneet osaa. Useat läsnäolijoista olivat joko Pietarin synkissä vankiloissa olleet tai maanpaon kärsimyksiä kokeneet.»

* * * * *

Soittokunnan soitettua useita kappaleita kajahtaa fanfaari, ja puhumaan nousee valtioneuvos Edv. Hjelt, joka lausuu m.m.:

»Monesti olemme näinä päivinä kysyneet itseltämme: onko tämä unta vai totta. Ehkä paljon onkin unta vain, vaikka sillä on todellisuuden leima. Kieltämättä on kuitenkin totta, että olemme saaneet takaisin ja nyt piirissämme näemme sen miehen, jota olemme tottuneet pitämään kaiken sen parhaimman, ydinterveen ja vankkumattoman lujuuden perikuvana, mikä vielä kaikesta huolimatta elää kansassamme ja jota hartaasti haluamme siinä nähdä, vaikkakaan enää emme voi katsoa sitä runoilijan ihannoivin silmin. Meidän kunniavieraamme on ehkä enemmän kuin kukaan muu teossa elävöittänyt suomalaisen miehen ihannekuvan. Mitä hän on uhrannut ja kärsinyt vakaumuksensa puolesta, pannut alttiiksi oikeuden ja totuuden tähden, sitä ei minun kertoa tarvitse. Me tiedämme sen, tai oikeastaan, me aavistamme sen täydellisemmin kuin tiedämme. Mutta siellä kaukana vuosikausia kestäneessä yksinäisyydessä ja pimeässä, Siperian tundroilla, on varmaan, kärsimysten ja odotusten hetkinä, tietoisuus tinkimättä täytetyistä velvollisuuksista itseään, omaatuntoaan ja isänmaatansa kohtaan luonut hänen rintaansa sen lohdun ja rauhan, mikä on tämän tulevaisuuden uskollinen toveri. Tämä tietoisuus on elähdyttänyt häntä synkkyyden hetkinä ja pitänyt yllä hänen uskoansa oikeuden voittoon. Ja usko on voittanut. Väkivallan aseet, jotka koettivat murtaa hänet ja hänessä lain pyhyyden, ovat itse murtuneet. Hän on taas rakkaassa, vapaassa isänmaassaan, ja hänelle aukenevat laajat työalat toimia niiden ihanteiden, niiden päämäärien hyväksi, joiden puolesta hän on taistellut. Kun me täysin, ylitsevuotavin sydämin lausumme asessori Svinhufvudin tervetulleeksi, teemme me sen syvästi kiitollisina kaikesta siitä, mitä hän on tehnyt kansamme puolesta, voimme sanoa kansamme edestä, vahvistamalla meidän uskoamme tähän kansaan ja sen tulevaisuuteen. Se esimerkki, jonka hän on antanut, on paljoa arvokkaampi kuin minkä täydellisin valtiollinen viisaus olisi voinut luoda.»

* * * * *

Edelleen kertoo Helsingin Sanomat:

»Valtioneuvos Hjeltin puheen päätyttyä saapui Suomen ruotsalaisten yhdistysten keskusliiton lähetystö neiti Annie Furuhjelmin johdolla, joka mainittujen yhdistysten puolesta esiintoi lämpimän kunnioituksen tunteet ja ilon siitä, että asessori Svinhufvud oli palannut kotimaahan. Tällaisena hetkenä, lausui puhuja, on hyvä, että meillä on keskuudessamme mies, jota kaikki puolueista huolimatta voivat yhtyä kunnioittamaan. Sellainen on asessori Svinhufvud, joka persoonassaan yhdistää kaiken, jota pidämme arvossa ja kunniassa.

Herrasväki Svinhufvudia pyydettiin sitten portaille. Pihaan oli saapunut Arbetets Vännerin lippu etunenässä Helsingin eri ruotsalaisten yhdistysten jäsenistä kokoonpantu sekakuoro, joka hra T. Sandelinin johdolla esitti muutamia isänmaallisia lauluja ja kohotti 9-kertaisen hurraa-huudon kunniavieraalle.