Part 14

Keskustelu suuntautui ensiksi matkustamiseen Suomesta Siperiaan, johon nähden kaikki olimme yhtä mieltä siitä, ettei se ole niinkään vaivalloinen ja merkillinen kuin miksi sitä Suomessa kuvitellaan.

Kysyin asessori Svinhufvudilta, mitä hän tiesi vapauttamisestaan, josta niin paljon oli puhuttu. Asessori vastasi, ettei hän duumassa tehdystä ilmoituksesta ja sanomalehtien kirjoituksista huolimatta ollut alunpitäenkään uskonut koko vapauttamishuhua. Asessori Svinhufvudille, kuten tunnettua, oli tarjottu tilaisuus muuttaa Simbirskin kuvernementtiin, mutta hän kiitti kunniasta ja pyysi saada jäädä Kolyvaniin. Simbirskin kuvernööri olisi nimittäin voinut määrätä asessori Svinhufvudin asuinpaikaksi minkä tahansa kyläpahasen.

Mitä muuten Siperian kansaan ja sen luonteeseen tulee, ei asessori Svinhufvudin niistä saama käsitys ollut varsin edullinen. Epärehellisyys ja vilppi ovat varsin yleisiä paheita.

Päivänsä kulutti hra Svinhufvud etupäässä lukemalla. Hän on hankkinut itselleen useita Siperiaa ja sen taloudellista elämää käsitteleviä teoksia ja voisi hän kerran Suomeen takaisin päästyään pitää hyvinkin mielenkiintoisia esitelmiä Siperiasta, sen kansasta ja sen taloudellisista mahdollisuuksista. —

Rouva Svinhufvud tekee ahkerasti käsitöitä, ja neiti Hörschelmann soittaa erittäin hyvästi viulua, josta kaikille koituu miellyttävää nautintoa.

Mukanani lähetti asessori Svinhufvud terveisiä kotimaahan ja pyysi kertomaan, ettei hänellä toistaiseksi ole erikoisempaa hätää, jos kohta karkoitus ei mikään huvimatka olekaan. Herra Svinhufvud näyttää erittäin virkeältä, ja sanoi hän hyvin viihtyvänsä Kolyvanissa, mikä seikka on suureksi osaksi luettava myöskin miellyttävien asuintovereitten ansioksi.

Minuun jätti tervehdyskäynti hänen luonaan unohtumattoman vaikutuksen.

* * * * *

Yli 12 vuotta myöhemmin Buenos Airesista Svinhufvudille lähettämässään kirjeessä Eino Heinonen muistelee vielä tuota merkillistä käyntiään Kolyvanissa seuraavin sanoin:

»Muuten olen toisinaan ihmetellyt, kuinka Herra Senaattori saattoi suhtautua minuun heti täydellä luottamuksella Kolyvanissa, istuessani suoraan aamiaispöytään. Muistan ensimmäisen kysymyksenne:

— Mitä uutta kuuluu politiikkaan?

Muistan komeat savut pitkästä piipusta. Muistan iltakävelyn Kolyvanin puhtailla lumisilla kaduilla, muistan leipurissa käynnin, yhden pöydän ja kaksi tuolia. Ovi lensi auki ja sisään syöksyi poliisimestarin apulainen ostaakseen leivoksia, ja minä luulin hänen tulevan minua tutkimaan. Herra Senaattori meni rauhallisesti keskustelemaan upseerin kanssa, ja tokko se siten minua huomasikaan.

Me piirsimme uudet rajat Suomelle — — — näkeekö

Eino Heinonen. Karl Friedrich Hoffmann, tämä vuosisata tai tulevaisuus niitä? Minä ehdotin ryssän päästettäväksi merelle, Välimerelle, jotta antaisi meidän, Suomen, olla rauhassa pohjoisessa. Senaattori vastasi:

— Mitä ryssä merellä tekee — ei mitään — eivät ne osaa merta kyntääkään!»

JOULU 1915.

Talviaurinko hopeoi hankia. Tuulet ovat vaiti. Suuret puhtaat värit, sininen ja valkoinen, hallitsevat taivasta ja maata.

Keskipäivän auringossa odottaa talvireki Basilnikoffin asuntoportaiden edessä ja vie Svinhufvudin, Hörschelmannin ja Dietrichin metsään joulupuuta hakemaan. Tunnit vierivät ja vierittävät auringon mukanaan taivaanreunaan, mutta sitä ennen on kaunein puu kirvestetty reenpohjaan, ja sen neulasien pistellessä kasvoja ja käsiä kiiruhtaa reki takaisin kaupunkiin.

* * * * *

On jouluaatto. Aurinko on juuri sanonut viimeiset jäähyväisensä ja hämärä kutonut ensimmäiset verkkonsa. Silloin sulkeutuu asunnon ovi. Valmiiksi koristettu joulukuusi jää ihmeissään yksin odottamaan. Mutta sen koristajat ja hakijat, mukanaan pastorinrouva, kiiruhtavat hämäriä, lumisia katuja huopatossuissa ja turkeissa, viettämään joulua niiden kanssa, joille aurinko ei ole hymyillyt. Heille on pastori Tallinnassa asuvan serkkunsa avulla saanut järjestetyksi joulukuusen ja joululahjoja, ja yhteistä lahja-avustusta on myös Svinhufvud omilla varoillaan tukenut. Monena päivänä on pastori harjoitellut kotonaan mieskuoroa, jonka joululauluillaan piti tehdä joulusta todellinen joulu. Olisipa pastori pitänyt heille joulusaarnankin, mutta siihen ei poliisimestari antanut lupaa. Jo muutamia päiviä ennen joulua oli tämä kutsunut Svinhufvudin ja pastorin luokseen ja ilmoittanut heille, että he saavat kyllä mennä mukaan juhlaan, mutta eivät saa esiintyä puhujina siellä.

Saksalaiset Siperian vangit asuivat kylmissä parakeissa yhteen ahdettuina. Aineellisesti monella heistä tuskin oli huonompaa kuin kotona Saksassa sodan jaloissa olisi ollut, mutta henkisesti oli heille tuskallista, kun heidän täytyi pysyä toimettomina ja kun eivät he voineet auttaa isänmaataan sen suuressa kamppailussa.

* * * * *

Harmaassa, suuressa parakissa seisoo juhlallisena joulupuu risteineen. Kynttiläin tuttu valo ilmoittaa joulusta, suuresta rauhan juhlasta, keskellä kauheinta sotaa. Moniin kymmeniin kasvoihin leviää iloinen hymy. Mieleen muistuvat omat kodit, ne joulut, jolloin ilo oli todellinen eikä ahdistuksen murtama. Kun joululaulut kaikuvat valtaisina sävelinä, kuoron laulamina ja pastorin johtamina, silloin unohtuu, ainakin hetkeksi, kohtalon kovuus. Laulujen vaiettua jaetaan joululahjat, ja jokainen saa paketin tupakkaa.

* * * * *

Kun kotona joulukynttilät on sytytetty ja joululaulut kantavat korviin omissa huoneissa, muistuu Lappeen tuomiokunnan tuomarin mieleen jouluaatto Tymskojessa vuosi sitten. Silloinhan ei ollut edes joulukuusta, vain setripuun oksa, ja elämä tuntui paljon murheellisemmalta. Eilenkin nukkui silloin sairaana vuoteellaan. Nyt oli läsnä hyviä ystäviä, joulukuusi ja joululaulut.

Kauan vielä kynttiläin sammuttuakin istuttiin yhdessä teepöydän ääressä. Dietrich ja Karl Friedrich Hoffmann olivat mukana koko ajan, saipa Hoffmann arvokkaan joululahjankin, turkin, jonka Svinhufvud ja Hörschelmann olivat hänelle ostaneet ja lahjoittaneet.

Ensimmäisenä joulupäivänä oma talo täyttyi vieraista, mutta toisena joulupäivänä oltiin vierailulla Fuchsin ja Dietrichin luona. Sielläkin oltiin joulukynttiläin ja laulujen ääressä.

Saksalaisia siviilivankeja kasarmissaan Kolyvanissa. Heidän luonaan Svinhufvud vietti joulun 1915.

JÄÄKÄRIEN LÄHETTI.

Joulukuussa 1915 jääkäripataljoonan lähetin Aarne Sihvon oleillessa Helsingissä pidettiin osakunnittain lukuisia salaisia kokouksia, joissa miehiä kehoitettiin lähtemään mukaan Saksaan harjoittelemaan ja taistelemaan jääkäreitten riveihin. Näihin aikoihin istuivat ravintolassa eräänä iltana jääkäriliikkeen innokkaat toimihenkilöt, Yrjö Ruuth, Harry Backberg ja Martti Eklund. Illan mittaan muistui heidän mieleensä kaukana Siperiassa oleva Pehr Evind Svinhufvud. He tiesivät ja luottivat siihen, että vaikkeivät toiset vanhemman polven miehet heidän pyrkimyksiään ymmärtäisikään, niin ainakin Svinhufvud seisoisi heidän takanaan.

— Mutta lähetetäänpä mies Siperiaan kertomaan hänelle puuhistamme!

Tämä ajatus tuli aivan yht'äkkiä mieleen ja sai innostuksen nousemaan. Kohta joulun jälkeen asettui Yrjö Ruuth asiasta neuvotteluihin Kai Donnerin kanssa, ja ajatus toteutettiin: Martti Eklund lähetettiin tervehtimään Svinhufvudia. Sitä ennen kertoi Kai Donner yksityiskohtaisesti Eklundille jääkäriliikkeen viimeisistä vaiheista, erityisesti jääkäreitten oloista Saksassa, josta hän itse hiljattain oli palannut. Hän antoi myös Siperiaan lähtevän tiedustella Svinhufvudilta — ja tämä oli yksi matkan kaikkein tärkeimpiä tehtäviä —, hyväksyikö hän jääkärien toiminnan. Täten tahdottiin saada Svinhufvudin siunaus asialle.

* * * * *

Martti Eklundin käynnistä Kolyvanissa Svinhufvud kertoo:

— Tammikuun alkupäivinä vuonna 1916 tuli Martti Eklund sinne. Hän oli entinen apulaiseni, ja hänet olivat nuoret jääkäriliikkeen miehet vartavasten lähettäneet minua tervehtimään sekä katsomaan, miten siellä Siperiassa elettiin ja kuinka tultiin toimeen. Minä muistan, että oli sunnuntai, ja me olimme kaikki Radziminskilla syömässä, kun hän tuli sisään. Minulla ei ollut aavistustakaan hänen tulostaan, sillä siitä ei ilmoitettu edeltäkäsin. Hän jäi muutamiksi päiviksi Kolyvaniin, ja oli hauskaa puhua hänen kanssaan.

Hän kertoi tarkemmin, kuinka asiat täällä kotimaassa olivat, ja minä tiedustelin lisäksi niin tarkkaan kuin voin, mitenkä kukin täällä eli. Muistan, että hän kertoi erikoisesti jääkäriliikkeestä, mikä oli jo ollut vuoden hyvässä käynnissä. Olin kyllä vähän rivien välistä sanomalehdistä lukenut, että jotakin siellä oli tekeillä, sillä venäläiset lehdet puhuivat hyvin suuttuneessa äänilajissa suomalaisten suhtautumisesta sotaan. Mutta venäläiset eivät tietysti ilenneet suoraan sanoa, että suomalaisia oli mennyt Saksaan tappelemaan heitä vastaan. Eklundilta sitten sain kuulla jääkäriliikkeestä, ja se ilahdutti minua suuresti, että täällä kotona oltiin toiminnassa eikä istuttu kädet ristissä. Samalla sain kuulla, että yleinen mieliala Suomessa oli edelleen päättävästi Saksan puolella ja venäläisvastainen. Kaikki toivoivat vain kotona, että venäläiset saisivat vahvasti selkäänsä. Sain kuulla myöskin, että Adolf von Bonsdorff, Rafael Erich ja Samuli Sario olivat menneet Saksaan, ensin tosin tiedustelemaan ja tunnustelemaan vain maaperää. Mutta sitten oli tullut heille sana, ettei kannatakaan palata kotimaahan, sillä viranomaisilla oli jo jotakin vihiä heidän toimistaan. Muita yksityiskohtia ja nimiä en muista hänen kertoneen.

Eklund oli muuten hyvin sopiva mies tulemaan sinne, sillä hän oli nuori ja vahva aktivisti ja osasi venättä koko lailla. Vanhempaa miestä oli vaikea sinne lähettää, sillä oli hyvin epävarmaa pääsikö sieltä pois ollenkaan.

* * * * *

Pastorinrouvan päiväkirjassa on 10 p:nä tammikuuta 1916 lyhyt merkintä suomalaisen vieraan oleskelusta Kolyvanissa:

»Svinhufvud ja hänen ystävänsä ovat olleet paljon yhdessä ulkosalla kävelemässä eli toisin sanoen me olemme jättäneet heidät yksikseen, koska heillä varmaankin on paljon sanottavaa toisilleen.»

Mutta samana tammikuun päivänä, jolloin Svinhufvud ja Eklund kävelivät yhdessä kaukaisessa Siperiassa ja jolloin Svinhufvud sai ensimmäisen kerran kuulla jääkäreiden taistelusta, sattui eräs toinenkin pieni merkkitapaus kansamme historiassa. Silloin, samana päivänä, seisoi kaukana Saksanmaalla lähes tuhatpäinen miesjoukko, suomalainen jääkäripataljoona 27, täysissä varusteissa ja suorissa sotilaallisissa rivistöissä kuunnellen tarkkaan komentajansa majuri Bayerin miehekästä puhetta. Samalla kuin pataljoonalle ilmoitettiin silloin uudet upseeriylennykset, esitti majuri Bayer ensimmäisen kerran julkisesti ajatuksen suomalaisen jääkäripataljoonan lähettämisestä rintamalle taistelemaan pirua ja ryssää vastaan.

Tästä puheesta ja näistä taistelusuunnitelmista eivät Svinhufvud ja Eklund silloin, Kolyvanin katuja mittaillessaan, tietäneet mitään, mutta he aavistivat varmasti, että kosto tulee, sillä miekka vaappui jo Venäjän kotkan ympärillä, näkymättömissä vielä, mutta silti minä hetkenä tahansa valmiina rautaiseen lyöntiin. Tuntui kuin sydän olisi täyttynyt rajattomasta ilosta ajatellessa, että viimeisetkin siteet Venäjään katkeavat ja että venäläisten kanssa neuvotellaan tulevaisuudessa, niinkuin monet vuosisadat sitten, vain raudalla ja tulella.

METSÄSTYSMATKOILLA.

Svinhufvud kertoo:

— Elokuussa 1915 aloitin metsästyksen. Kysyin lupaa poliisimestarilta ja hän antoi sen mielellään sanoen:

»Ampukaa vain, sehän on teidän ainoa huvinne täällä!»

Kuvernööriltä olisi oikeastaan pitänyt hankkia lupa, mutta sen tiesi jo edeltäkäsin, ettei hän sitä olisi antanut. Senpä takia olikin hauskaa, että poliisimestari uskalsi antaa metsästysluvan omiin nimiinsä.

Siperiassa kerrottiin olevan sääntönä, että sai ampua mitä hyvänsä ja milloin hyvänsä. Metsästys oli aina ollut kaikille vapaa, mutta tavallista oli, että kesän aikana, silloin kun linnut olivat vielä pesillä, niitä ei ahdistettu. Täytyi odottaa syyspuoleen, kunnes poikaset kasvoivat isoiksi, jolloin niitä vasta kannatti ampua. Minkä verran kaupunkilaiset itse metsästivät, sitä en tiedä, mutta harvat kai sitä harrastivat, sillä useimmat nuoret miehethän olivat sodassa. Karkoitetuissakaan ei ollut aluksi metsämiehiä ensinkään. Sotaväessä he olivat kyllä olleet mukana ja osasivat kiväärillä ampua, mutta haulikon käytöstä heillä ei ollut paljoa tietoa. Eivät he myöskään olleet paljoa venheissä liikkuneet, hiihtämisestä puhumattakaan.

Venheellä soudeltiin Obin vesijättömaille, joissa oli paljon matalia kanavia ja kapeita ruohikkoisia järviä. Siellä ammuttiin sorsia; ei niitä niin monta kerrallaan saatu, mutta aina jokunen sentään. Myöhemmin, kun saksalaiset tuttavani kuulivat metsästyksestä, he innostuivat kovin ja alkoivat pyrkiä mukaan. Vuoron perään sitten ammuttiin, ja hauskasti päivä kului. Saalis tuotiin kotiin, ja se maistuikin koko hyvältä, varsinkin jos oli nuoria lintuja, joissa oli erinomainen liha.

Minä käytin ensin lainaamaani vanhaa haulikkoa, joka oli tehty entisestä berdanikivääristä ja joka sangen usein »klikkasi» eikä muutenkaan ollut parhaita. Puodeista sain ostaa ruutia, hauleja ja tulppia. Siperiassa kaupan oleva ruuti oli muuten huonoa, ja haulit olivat pehmeitä, semmoisia, joita minun nuoruuteni aikana käytettiin täällä kotona.

Joskus käytiin Obin saarillakin jahdissa. Siellä tiheissä pensaikoissa oli vahvasti jäniksiä, mutta kesällä oli niitä vaikea ampua, sillä kasvillisuus oli niin rehevää, että jäniksen näki vain vilahdukselta. Muutaman jäniksen ja teeren sain kuitenkin ammutuksi. Meille sattui muuten syyskuussa 1915 mukava tapaus, joka osoittaa, kuinka kovasti venäläinen pelkäsi jäniksen lihaa. Olin näet asettanut erään jäniksen, ennenkuin se nyljettiin ja paistettiin, kellarin käytävään riippumaan. Seuraavana aamuna tuli emäntämme pauhaten sanomaan:

»Nyt te olette pilannut minun raavaanlihani kokonaan! Olette pannut jäniksen kellarin käytävään riippumaan, ja veri on valunut lihan päälle!»

Mutta kun tarjouduin ostamaan häneltä tuon pilalle menneen lihan, lauhtui akka heti ja selitti antavansa sen työmiehille:

»Kyllä ne sen syövät, kun eivät mitään tiedä.»

Jänistä venäläiset pitivät nimittäin vanhan testamentin mukaan saastaisena eläimenä.

Seuraavana talvena sain haulikon Alenskilta, jolle olin lainannut rahaa. Se oli koko lailla parempi vehe. Kesällä 1916 toi vaimoni vihdoin oman haulikkoni täältä Kotkaniemestä. Se oli aika huonossa kunnossa, kun sillä kotona oli paljon ammuskeltu; toinen lukko oli mennyt epäkuntoon ja pyrki ennen aikojaan laukeamaan.

Vaimoni toi haulikon sillä tavoin, että kappaleet pantiin erikseen. Tukki pistettiin matkalaukkuun ja piipun ympäri kierrettiin vaatteita. Sitä oli vaikea saada Suomesta Pietariin, mutta salakuljettaen se kuitenkin onnistui.

Marraskuulla 1915 mentiin kerran Fuchsin kanssa jänisjahtiin eräälle Bjeloje Osero nimiselle suolle. Siellä oli jonkinlainen entinen järvi, jossa kasvoi paljon sammalta ja pensaikkoa ja jonka ympärillä oli jäniksiä. Ruokapaikasta, Radziminskilta, otettiin mukaan koira, joka oli aivan meikäläisten ajokoirien näköinen. Se oli musta, ja sillä oli kellanruskeat täplät silmien yläpuolella ja rinnassa ja jaloissa sekä kannukset. Ajattelin, että jos ei tuo koira aja jänistä, niin sitten on ihme. Mutta matkalla — silloin oli kirkas ilma ja jonkinlainen pakkanen — tapasimme stepillä valkoisen pöllön jollakin kukkulalla istumassa. Kun koira sen näki, rupesi se ajamaan sitä takaa ja juoksi virstoittain sen perästä, mutta meidän jäniksistämme se ei välittänyt yhtään mitään. En yleensä nähnyt siellä koiraa, joka olisi viitsinyt jänistä ajaa. Eivätkä venäläiset niitä ampuneetkaan, pyysivät vain jänislangoilla tai pienillä raudoilla.

En oikein päässyt perille metsästyksen salaisuuksista, ennenkuin olin ollut siellä jonkin aikaa. Silloin sain selville, että lokakuussa, kun maa jo oli kokonaan jäätynyt ja lehdet poissa puista, mutta lunta ei vielä maassa, oli paras lähteä jäniksiä hätyyttämään. Ne olivat silloin jo suureksi osaksi muuttaneet karvansa, niin että vanhat jänikset olivat koko valkoisia. Tästä johtui, etteivät jänikset uskaltaneet lähteä piilopaikoistaan stepille, ja jos lähtivätkin, niin juoksivat vain lyhyitä matkoja pensaikosta toiseen. Näistä pensaikoista ampui niitä helposti. Eihän se »urheilua» ollut, mutta maanpakolaisille se oli mukavaa ajanviettoa.

Kerran menimme tällaiseen syysjahtiin mukanamme kaksi haulikkoa. Minulla oli oma haulikkoni, ja toisena oli kai Alenskin ase, jonka olin sittemmin jo ostanut häneltä. Mukana olivat Fuchs ja Ullrich ja arvattavasti pikenttimme Hoffmann. Kyytimiehenä oli eräs itävaltalainen sotavanki, wieniläinen kirjaltaja Dvorzak, joka hoiteli hevostamme. Viisin miehin ajoimme metsälle toista penikulmaa Kolyvanin ulkopuolelle. Silloin ammuttiin 18 jänistä. Minun osalleni tuli 9 ja toisille samoin 9. »Verbumlattiin» koko päivä ja eräässä »isbushkassa» keitettiin teet.

Sitten marraskuussa, kun jo oli tullut lunta, mentiin toinen kerta jokseenkin samoille maille, mutta silloin saatiin vain 6 jänistä. Steppi oli silloin aivan valkoinen, ja jänikset olivat arempia sekä lähtivät ajoissa pensaista ulos eivätkä pysähtyneet ensinkään. Joskus lähti niitä isommasta pensaikosta karkuun joka haaralle, ihan niinkuin olisi pöyhinyt höyhenpolsteria. Ajojahtiin steppi olisi muuten ollut mainio, jos vain olisi ollut ajomiehistöä. Venäläiset, niinkuin sanottu, eivät ampuneet jäniksiä, vaan pyysivät niitä langoilla ja ketunraudoilla. Jäniksen nahka oli kallista, ja sen he nylkivät tarkkaan kynsiä ja korvia myöten. Jos jänis oli valkoinen, maksoi nahka 40 kopeekkaa kappaleelta, mutta jos se oli kirjava, oli sen hinta vain 20 kopeekkaa. Aikaisemmin heitettiin jäniksen ruhot pois, mutta nyt sota-aikana myytiin niitä torilla 5 kopeekasta »njemtseille».

Metsästys oli siis sellaista, että talvella ammuttiin jäniksiä ja syyskesällä sorsia.

Ukko Hörschelmann ei ollut metsästysmatkoilla mukana, sillä hän liikuskeli hitaasti, mutta saksalaisista olivat paljon mukana Fuchs ja Dietrich, varsinkin Fuchs, sekä tietysti pikenttimme Hoffmann. Yhtä ja toista sitä aina tällaisilla metsästysmatkoilla saatiin, mutta pääasia oli, että kulutettiin aikaa.

Dietrich oli kaiketi jo kotipuolellaan Liettuassa oppinut satimia ja pyydysrautoja virittämään. Hänen kanssaan sitäkin keinoa pari kertaa yritettiin; kun rautoja ja jänislankaa sai puodeista. Tulokset olivat perin heikot, muistaakseni vain yksi jänis. Pyydyksiämme toiset pyyntimiehet, venäläiset, varastelivat, ja sudet söivät meiltä joitakin saaliita jäljistä päättäen. Mutta meidän oli rattosaa kulkea ympäri stepillä ja keittää »isbushkoissa» teetä.

Kalastuksesta ei siellä tullut mitään. Minä kyllä hankin uistimen ja siiman Novonikolajevskista sekä teetin kelankin siihen, mutta en saanut sillä muuta kuin jonkin hauen ja ahvenen. Pitkääsiimaa yritin myös kerran panna, mutta en tiedä mikä vaivasi, pohjatuuliko, sillä ihmeempiä en silläkään saanut.

Retshkassa oli jonkin verran haukia ja särkiä, joita venäläiset pyysivät jokinuotilla, mutta siihen emme me viitsineet ryhtyä. Obilla pyydettiin kalaa taas merroilla ja verkoilla. Sterlettejä kalastettiin hyvin omituisilla vehkeillä, mutta niistä en oikein päässyt selville.

Nuotalla venäläiset täälläkin toisinaan saivat hyvin runsaan kalansaaliin, mutta koukkukalastusta he eivät tunteneet enemmän kuin uistintakaan. Talvella näin heidän onkivan avannoista ja käyttävän matojen asemesta pieniä äyriäisiä, joita he olivat liejusta hakeneet.

* * * * *

Pastorinrouvan päiväkirja kertoo näistä metsästysmatkoista seuraavaa:

30.8.1915. — Svinhufvud ja Hoffmann menivät klo 8 aamulla jälleen jahtiin. He palasivat vasta klo 8:n jälkeen illalla mukanaan 1 sorsa, 3 nokikanaa ja 1 haukka.

31.8.1915. — Svinhufvud perkasi Hoffmannin kanssa eilisen jahtisaaliin.

22.9.1915. — Klo 1/2 7 olivat molemmat herrat lähtövalmiina. Benita otettiin mukaan. Vasta klo 8:n aikaan illalla he palasivat takaisin, ihastuneina ja punaisiksi palaneina, mukanaan 1 jänis ja 3 kurppaa.

23.9.1915. — Svinhufvud nylki jäniksen omakätisesti.

22.10.1915. — Metsästäjät lähtivät liikkeelle aikaisin aamulla. He palasivat klo 1/2 8 illalla mukanaan 3 valkoista jänistä ja tyytyväisyydestä loistaen.

25.10.1915. — Svinhufvud nylki tänään 3 jänistä.

30.1.1916. — Svinhufvud, Dietrich ja Hoffmann menivät metsään katsomaan aikaisemmin kärppiä varten asetettuja pyyntirautoja. Kymmenestä pyydyksestä oli 7 varastettu ja 3 tyhjää.

16.2.1916. — Svinhufvud ja Dietrich menivät metsään ja toivat mukanaan jäniksen satimesta. Se oli ensimmäinen saalis pyydysraudoista.

30.4.1916. — Svinhufvud ja Dietrich menivät jahtiin.

14.8.1916. — Svinhufvud palasi klo 9:n aikaan kotiin jahdista, jälleen mukanaan 8 sorsaa.

18.8.1916. — Svinhufvud, Hoffmann, Fuchs, Ullrich, Beauvais ja hänen poikansa menivät jo aikaisin klo 1/2 6 jahtiin. He palasivat illalla kotiin mukanaan 10 sorsaa, jotka jaettiin kaikkien metsämiesten kesken.

26.10.1916. — Svinhufvud, Beauvais, Fuchs ja Ullrich menivät klo 8:n aikaan jahtiin. Klo 1/2 8 illalla he palasivat mukanaan 18 jänistä, joista Svinhufvud yksin oli ampunut 9.

10.11.1916. — Svinhufvud ja Fuchs menivät aikaisin jahtiin ja palasivat mukanaan 6 jänistä, joista 2 lahjoitettiin.

28.12.1916. — Svinhufvud palasi klo 1/2 10:n aikaan hyvin iloisena mukanaan pienoinen jänis.

VAARALLINEN KIRJE.

Kirjeenvaihto Kolyvanin ja kotimaan välillä oli hyvin vilkasta. Kirjeitä tuli ja meni alinomaa, sukulaisille, ystäville ja tuttaville. Enimmät kirjeet kulkivat sotasensuurin tarkastavien käsien lävitse ja muutamat niistä jäivät sille tielleen. Niin kävi myös erään kirjeen, jonka Svinhufvud oli kirjoittanut pankinjohtaja Emil Schybergsonille. Siinä arvosteltiin olevia oloja ja Venäjän hallitusta ankarassa äänilajissa, ja sensuuri päätti pidättää sen itselleen, vieläpä antoi laatia siitä memorandumin korkeammille viranomaisille. Kirje oli päivätty Kolyvanissa 2.7.1916, ja siitä valmisti memorandumin sotasensuurin virkailija, alikapteeni Berg, joka salaisessa kirjeessä 17.7.1916 lähetti sen edelleen ylemmille viranomaisille. Mainittu memorandumi, josta myös käy ilmi kirjeen poliittinen pääsisällys, on kokonaisuudessaan seuraava:

— Kirjeensä alussa tekijä koskettelee tunnettuja tapahtumia keväällä Hypoteekkiyhdistyksessä sekä entisen kapteeni Lessin, mainitun yhdistyksen kamreerin, itsemurhaa. Senjälkeen hän käsittelee mielenkiintoisesti valtiopäivävaalien tuloksia sekä lausuu monien suomalaisten tavoittelevan vain pääsyä »edustajaksi», minkä johdosta hänen mielipiteensä mukaan erityisten lakien uudetkaan esitykset eivät voi valtiopäivillä tulla ratkaistuiksi hyväksyttävään suuntaan, koska eduskunnan kokoonpano on n.s. »jokapäiväisellä, yksinkertaisella tasolla». Tekijän mielipide »Suomen osaanotosta sotamenoihin» on »aivan kielteinen», vaikka Hbl:n ja Hels. San:ain artikkelien sisällyksen mukaan hän toteaa käsityksen Suomessa aivan päinvastaiseksi. Mutta muodollisesti tämä on vain näennäinen, ulkonainen, eikä todellinen kanta. Koko tämän »erikoisen kysymyksen» arvosteleminen on mahdoton, kiitos »sensuurin».

Edelleen tekijä lausuu, että vaikka sota yhä lyö leimansa kaikkeen, täytyy toiveen rauhasta olla kaikkialla suuri: