Part 3

Märtta seisoi yksin keittiössä ja kuurasi suurta pataa; toinen piika — Märttaa pidettiin ja kohdeltiin toisena — oli saanut luvan lähteä ulos. Mutta keskellä työtään lensivät hänenkin ajatuksensa kirkkomaalle, jossa nyt lepäsi ainoa, joka oli tahtonut ja voinut puoltaa häntä. Siinä astui Svenin kuva hänen eteensä. Kyllähän Svenkin tahtoi auttaa häntä, mutta erotus oli vain se, että hänen apunsa supistui — hyvään tahtoon.

Hänen tätä ajatellessaan aukeni ovi ja Sven astui sisään, kädessänsä pieni paperipalanen, jota hän katseli. Hän oli tullut kotiin äkkiarvaamatta erään kirjeen johdosta, jonka isä oli hänelle kirjoittanut, aavistaessaan kuolemaansa.

"Märtta", sanoi Sven ja loi silmänsä paperista tyttöön, "missä on sormuksesi, — sormus, johon Svante Hornin nimi on piirretty?"

"Sormukseni?" kysyi Märtta ihmeissään; "kyllä se on hyvässä tallessa."

"Näytä se minulle."

Märtta veti esiin nuoran ja antoi sormuksen Svenille.

"Tämä ei ole _sinun_ sormuksesi, Märtta; tässähän ei ole mitään nimeä."

Märtta katseli likemmin sormusta ja näki että Sven oli oikeassa. Hämmästyneenä löi hän yhteen kätensä. Mutta sanaa sanomatta kiiruhti Sven tiehensä. Märtta ei ehtinyt häneltä mitään kysyä.

Märtta tahtoi kiiruhtaa hänen jälkeensä, mutta lähestyessään ovea, näki hän hänen jo rientävän akkunan ohitse. Sven kulki pihan poikki, ja kun hän ehti veräjän luo, kääntyi hän tielle, joka vei Källerydiin. Märtan ihmetys kävi yhä suuremmaksi, mutta rouva Sidonia, joka samassa avasi suurtuvasta keittiöön vievän oven, sai hänet unohtamaan Svenin ja rientämään takan luo takaisin.

Sinne oli hän tuskin ehtinyt, kun rouva Sidonia tarttui hänen tukkaansa ja pölyytti sitä aika lailla, ärjyen että Märtta laiskuudellaan ja huolimattomuudellaan saattoi suututtaa vaikka kiviä.

Aikansa siinä toruttuaan tyttöparkaa meni ankara emäntä "taivaaseensa" takaisin, "sillä", sanoi hän, "on vain ohut ovi taivaan ja kadotuksen välillä." Ja Märtta oli taasen yksin surunsa ja ajatustensa kanssa.

Sven kulki sill'aikaa Källerydiin. Pihalla tapasi hän Sköldin, korpraalin, ja kysyi:

"Onko parooni kotona ja saisiko häntä puhutella?"

Sköld pyyhki viiksiänsä ja katsoa tuijotti Sveniin.

"Mistä on kysymys?"

"Eräästä hyvin tärkeästä asiasta!"

Sköld meni sisään Källerydin suureen rakennukseen. Sven jäi odottamaan rappusille. Jonkun ajan kuluttua tuli Sköld takaisin, mutta ei sanonut mitään; kulkihan vain alas pihalle. Sven katseli häntä ihmetellen, kun samalla käsi laskeusi hänen olkapäälleen ja ystävällinen ääni sanoi: "Jumalan rauhaa, nuorukainen, mitä sinä täältä etsit?"

Sven kääntyi ja näki Lindbomin, jonka hän hyvin tunsi.

"Minä tuon sanan isältäni", vastasi nuorukainen ja seurasi sotavanhusta erääseen muista erillään olevaan huoneeseen, jossa saivat keskustella kenenkään häiritsemättä.

"Vai niin", sanoi Lindbom ja sulki oven; "sano nyt, mitä sinulla on sanottavaa, sillä minä näen että sinulla on sydämelläsi vielä jotakin muuta kuin surua isäsi kuoleman johdosta. Voinko minä tahi parooni sinua jollakin auttaa?"

"En oikein tiedä", vastasi Sven, "mutta luulen asian pikemmin olevan päinvastoin; luulen että minä tahi oikeammin isävainajani voimme teille tarjota apua."

"Apua! meille? Mitä tarkoitat sinä, rakas poika?"

"Jollei isäni ole erehtynyt, jota en usko, niin on jalo parooni paraikaa joutumaisillaan hyvin viritettyyn ansaan; mutta minä toivon että raamatunlause, johon isäni viittaa, puhuu totta."

"Kyllä kaiketi, poika... mitä sanoo raamatun lause?"

"Ei väärä todistaja pidä pääsemän rankaisematta, ja joka rohkeasti valehtelee, ei hänen pidä selkeemän."

"Kyllä se lause pitää paikkansa; mutta mitä sinä tarkoitat?"

Sven kertoi nyt että hän oli saanut kirjeen isältään, joka oli aavistanut kuolemaansa. Kirjeessä oli hän viitannut Salomonin Sananlaskujen 19 luvun 5 värssyyn, ja Sven oli kotiintultuaan avannut isänsä vanhan raamatun ja lukenut vastamainitun lauseen. Mutta sen vieressä oli ollut paperi, johon isä vapisevalla kädellä oli piirtänyt:

"Pyhänä Källerydiin. Petos on ilmisaatettava. Minä en voi muuta; Jumala armahtakoon minua syntistä! Sormus on Märtan eikä hänen."

Lindbom seisoi siinä kuin olisi ukkosen salama häneen iskenyt.

"Sentähden olen minä täällä", jatkoi Sven. "En tiedä, mitä täällä on tapahtunut, enkä myöskään, onko sormus paroonin tahi jonkun muun huostassa, mutta Märtta, isävainajani sisaren tytär, on sormuksen oikea omistaja, ja mikä oikea on, se pysyy oikeana. Varmaan aikoi isäni Åsenhögasta lähteä tänne Källerydiin, kun kuolema tiellä yllätti häntä, jotta hän ei ehtinyt täyttää aikomustaan."

Lindbom nyykäytti päätään ja oli vähän aikaa ääneti; sitten sanoi hän:

"Mutta miten on sormus joutunut neiti Elisabetia käsiin?"

"Petoksella", vastasi Sven varmasti.

"Kuinka sitä voi toteen näyttää?"

Siihen kysymykseen ei Sven voinut vastata, mutta hän oli kumminkin varma asiasta.

Ääneti siinä seisottiin, kunnes Lindbom taasen loi silmänsä Sveniin ja sanoi:

"Minä olen samaa mieltä kuin sinä, ja luulen myös että voimme löytää jonkun keinon totuuden ilmisaattamiseen. Mutta häntä tuolla yläällä — minä tarkoitan paroonia — tulee meidän säästää, jos suinkin on mahdollista. Hänen sydämensä on saanut niin kovan täräyksen siitä, mitä viime viikon kuluessa on tapahtunut, että tuskinpa siihen vertoja vetää kalmukin nuijaa isku, joka vähällä oli musertaa hänen päänsä Schlaufan tappelussa. Tule, tehkäämme seuraa... Odota minua pihalla, minä olen kohta luonasi."

Lempeäluontoinen Lindbom kiiruhti herransa luo, jonka, hän tapasi raamattua lukemasta. Hän asettausi hänen viereensä seisomaan. Svante Horn loi Lindbomiin kysyvin silmäyksen.

"Sananlaskukirjan yhdeksännentoista luvun viides värssy", sanoi Lindbom ja osotti sormellaan suurta raamattua.

Sillaikaa kun parooni Svante alkoi selailla kirjaa, meni Lindbom hiljaan matkaansa.

Pihalla tapasi hän Svenin, ja yhdessä lähdettiin sitte Källerydistä kirkon ohitse Näsiin päin kulkemaan. Tiellä keskustelivat he, miten parhaiten petos saataisiin paljastetuksi. Sven ei keinoa tietänyt, eikä Lindbomkaan; mutta molemmat olivat vakuutetut siitä, että Herra auttaisi heitä.

Märtta seisoi kyökin ikkunassa, kun he avasivat veräjän ja astuivat pihalle. Nähdessään Svenin Lindhomin seurassa, punastui tyttö; mutta seuraavassa tuokiossa seisoi Sven kyökin kynnyksellä ja käski viittauksella hänet luokseen.

"Pysy valmiina, kun huudan sinun nimesi", sanoi hän, ja lisäsi, kun näki Märtan hämmästyksen: "ole tyyni, Märtta, se tapahtuu sinun hyväksesi. Ken tietää, ehkä isäni sanat, jotka hän lausui, kun toissa pyhänä tapasi meidät, vielä toteutuvat."

Sen sanottuaan katosi hän, ja Märtta kuuli Svenin ja Lindbomin avaavan suurtuvan oven ja astuvan sisään. Hänen sydämensä tykytti niin, että se oli haleta hänen rinnassaan. Mitä tarkoitti tämä kaikki, ja mitä nyt tapahtuisi?

Mutta hämmästys ei ollut vähempi suurtuvassa, kun kookas sotilasvanhus astui sisään ja kohta hänen jälessään Sven. Rouva Sidonia löi yhteen kätensä ja itse kierosilmä Emerentiakin kumartui eteenpäin ja katsoi ensikerran eläissään suoraan eteensä. Neiti Elisabet istui kädet puuskassa ja nosti nokkansa ylös ilmaan.

"Mikäs on, Lindbom, eihän parooni toki ole kuolemaisillaan?"

"Sallikaa minun nähdä tuo sormus, joka on luonut teidän onnenne", alkoi Lindbom, huolimatta vastata miehekkään naisen kysymykseen.

"Sormus?" Neiti Elisabet säpsähti. "Mitä te siitä tahdotte? Minä saan teille kerta kaikista sanoa, Lindbom, etten ensinkään suvaitse näsäkkäitä palvelioita... Ymmärrättekö, ystäväni?... Kun minä saan Källerydin, tulee siellä tapahtumaan pieniä muutoksia yhdessä ja toisessa, muistakaa se."

Ja neiti Elisabet heitti silmäyksen rouva Sidoniaan, joka päännyykkäyksellä ja olkaansa kohottamalla osotti että hän oli yhtä harmissaan Lindbomin hävittömästä pyynnöstä.

Mutta — kummapa kyllä — ei Lindbom ollut tästä kaikesta millänsäkään. Hän vastasi tyynesti, ikäänkuin hän ei olisi ensinkään kuullut neiti Elisabetin nuhdesanoja. Hänen rehellisissä silmissään vilahti kumminkin jotakin surullista, jota Sven kentiesi huomasi ja osasi selittää — surua kaikesta siitä pahasta, jota ihmissydämessä voi syntyä.

"Teidän täytyy näyttää minulle sormus, neiti Elisabet; minä puhun tässä paroni Svante Hornin nimessä ja oikeudella."

Lienee neiti Elisabetin miehuullinen sydän tuntenut jotakin pelon tapaista, joka kumminkaan ei ole uskottavaa, tahi tahtoi hän päinvastoin näyttää, kuinka vähän häntä johti tällainen pelon tunne — oli miten oli, hän otti esiin pienen sormuksen ja oijensi sen punoksesta Lindbomille, huolimatta luoda häneen silmäystäkään.

Lindbom otti vastaan sormuksen ja katseli sitä tarkasti, sillä välin miettien itsessään, mitenkä hänen tulisi menetellä päästäksensä tarkoituksensa perille. "Tahdotteko että sanon, mitenkä olette saaneet tämän sormuksen?" kysyi hän, sitä yhä katsellen.

"Miten olen saanut sormuksen? Ei, Lindbom, jopa nyt häpeä julkee oikein naamansakin näyttää."

"Sormus on varastettu", jatkoi Lindbom järkähtämättömän tyynesti, vaikka suru yhä selvemmin pisti esiin hänen silmistään.

Rouva Sidonia hypähti ylös ja löi yhteen kätensä, inho ja närkästys kuvattuna hänen ankarissa kasvoissaan. Neiti Elisabet nousi niin ikään ja asettui kädet yhä puuskassa vanhan miehen eteen.

"Oletteko ihan mieletön, Lindbom..." huudahti hän, mutta pitemmälle ei hän ehtinyt, sillä Lindbomin katseessa oli jotakin, joka osotti että hän kyllä tiesi, mitä puhui.

Lindbom loi silmänsä Elisabetiin ja sanoi:

"Huudahdukset ovat tarpeettomia... Ainoa keino, jolla voitte pelastaa itsenne on... suora ja rehellinen tunnustus."

"Tunnustus?... pelastaa itseni?... Mistä... mistä pelastaa itseni?"

"Häpeästä!" vastasi Lindbom tyynesti.

Neiti Elisabet säpsähti, mutta rouva Sidonia kohotti kätensä, ikäänkuin huutaakseen taivasta todistajaksi siihen loukkaukseen, johon toisen palvelia tekeytyi syypääksi hänen kodissaan.

"Mistä häpeästä?" kysyi neiti Elisabet, kun oli ehtinyt tointua ensimäisestä hämmästyksestään.

"Varkauden häpeästä?" kuului ykstoikkoinen vastaus; ja kun neiti Elisabet näytti aikovan ryhtyä oikein korkealle lentävään puolustuspuheeseen, lisäsi Lindbom yhteen ääneen:

"Ei, ei... ette sillä voita mitään, ei mitään... minulla on todistukset taskussani... Täällä asuu vielä toinenkin tyttö... Missä hän on?"

"Märtta?" huusi Sven kovalla äänellä, pitämättä lukua äitipuolestaan, joka koetti eellettää häntä.

Ja rouva Sidonian suureksi mieliharmiksi avasi Märtta samassa oven ja astui sisään keittiöstä suurtupaan nopeammasti kuin hänellä muulloin oli tapana.

"Neiti Märtta", sanoi Lindbom lempeästi hymyen, "tunnetteko tämän sormuksen?"

Märtta astui Lindbomin luo, katseli sormusta ja sanoi sitten hiljaisella äänellä ja punastuen: "tunnen."

"Vieläkö ajetaan asiaa pitemmälle?" kysyi Lindbom ja loi silmänsä neiti Elisabetiin.

Elisabet puristi yhteen huulensa ja iski ääretöntä vihaa puhuvan silmäyksen kysyjään. Hän huomasi nyt selvään, että kaikki, mitä hän vuosikausia oli toivonut, että hänen pitkällisen työnsä hedelmä oli luiskahtamaisillaan hänen käsistään. Hän kirosi itsessään sitä hetkeä, jona hän ensinnä oli kuullut puhuttavan sormuksen merkityksestä, joka oli saanut hänet poikkeamaan ennen tehdystä päätöksestään. Neiti Elisabet oli todella tahtonut voittaa omakseen Källerydin, mutta — rehellisellä tavalla: — miehekkäällä ja lujalla esiintymisellään.

Vaikea on sanoa, olisiko hän ensinkään tullut turvautumaan sormukseen, jollei hänellä olisi ollut niin oivallinen neuvonantaja ja kiihottaja hurskaassa ja kaikkea hyvää harrastavassa ystävässään, rouva Sidoniassa, jonka kumminkin oli täytynyt käyttää koko neronsa, saadaksensa ystäväänsä ja myöskin itseään uskomaan, että petos ei ollut muuta kuin pieni viaton ja luvallinen kuje. Rouva Sidonia, joka nyt vihdoin sai suunvuoroa, koetti innollisesti antaa asialle tällaisen muodon.

Mutta Lindbom rypisti silmäkulmiaan; hän ei ensinkään näyttänyt ymmärtävän tuollaisten kujeitten viattomuutta.

"Källerydin parooni on liian hyvä tullaksensa petetyksi", sanoi hän. "Minä uudistan kysymykseni: jatketaanko asiaa vielä pitemmälle, vai tehdäänkö sovinto, neiti Elisabet?"

Elisabetin kasvot saivat takaisin lujat piirteensä, kun hän huomasi ettei paremmalla hinnalla päässyt. Hän meni sentähden Lindbomin luo, taputti häntä olkapäälle ja sanoi päättävästi:

"Sovinto, sovinto, vanha poika... sehän on päivän selvä asia! Meistä kyllä tulee hyviä ystäviä, kun minä kerran tulen Källerydiin, olkaa siitä varma."

"Källerydiin ette enää tässä maailmassa tule!" sanoi Lindbom.

Mutta nyt joutui neiti Elisabet raivoon. Kävihän se päinsä, niinkauan kuin hän luuli ettei kysymys koskenut Källerydiä, vain ainoastaan miten hän oli joutunut tuon kirotun sormuksen omistajaksi, jonka oikeasta merkityksestä hän ei luullut Lindbomin mitään edes aavistavan, vaikka hän juuri sormuksen avulla oli päässyt paroonin puheille. Elisabet oli kumminkin siksi miehekäs, ettei hänen hämmästyksensä purkautunut kyyneleihin ja valitushuutoihin; hän pani kädet ristiin rinnallensa ja istuutui, tahi paremmin, vaipui istumaan tuolille, josta hän vasta ikään oli noussut. Siinä sitten istui hän ison aikaa otsa rypistyneenä ja silmät suljettuina. Kun hän vihdoin oli hiukan rauhoittunut, sanoi Lindbom:

"Hyvän isäntäni tähden soisin että koko tämä ikävä asia joutuisi unohdukseen ja ettei siitä enää virkattaisi sanaakaan. Parooni Svante surisi itsensä kuoliaaksi, jos hän tietäisi, kuinka pahasti häntä on petetty. Sentähden kirjoittakaa hänelle kirje ja tunnustakaa että... että olette tahtoneet vain koettaa häntä, nähdä onko hän todella semmoinen, jommoiseksi häntä maine sanoo: yhtä luja sanassansa, kuin naisten vihaaja... Jos sen kirjoitatte, niin lupaan minä olla virkkaamatta mitään siitä, mitä tiedän, eikä kukaan voi syyttää teitä mistään kunniatanne loukkaavasta. Muussa tapauksessa..."

"Topp!" huudahti neiti Elisabet; "tänne kynä ja paperia."

Sven kiiruhti hankkimaan, mitä neiti pyysi, ja Elisabet istuutui kirjoittamaan.

"Lukekaa", sanoi hän sitten ja antoi paperin Lindbomille, lisäten, kun tämä oli ehtinyt allekirjoitukseen: "Onko se semmoinen kuin tahdotte?"

Lindbom nyykähytti myöntävästi päätään, mutta neiti meni hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä.

"Te olette minun mieleisiä miehiä", sanoi hän. "Jumala armahtakoon niitä, jotka ovat saaneet tämän kaiken aikaan... Olin ajatellut asiaa aivan toiselta kannalta, mutta varma on" — lisäsi hän ja hänen harmaat silmänsä säkenöivät, kun hän ne iski rouva Sidoniaan — "että niitä löytyy, jotka Källerydiin nähden pettyvät suuremmassa määrässä kuin minä."

Sen sanottuaan meni hän ulos ja heitti oven kiinni kolauksella.

Toiset seurasivat häntä.

Pihalla oli neiti Elisabet jo noussut hevosensa selkään; samassa ryntäsi hän eteenpäin, mutta pysähtyi veräjän luona, kun näki edessään itse parooni Svanten. Vanha kaarlolainen seisoi siinä veräjän toisella puolella jäykkänä ja kylmänä ja loi silmänsä milloin naisratsastajaan, milloin Lindbomiin, milloin toisiin, jotka esiintyivät tämän takana. Neiti Elisabet oijensi kätensä paroonille ja sanoi:

"Hyvästi, parooni Svante, emme enää näe toisiamme... mutta minä lainaan hevosenne ensimäiseen kestikievariin!"

Sen sanottuaan kannusti hän hevosta, antoi sen hypätä sujauttaa veräjän yli ja katosi kohta näkyvistä.

Parooni seisoi siinä yhtä ällistyneenä kuin toiset, yhä edelleen kuitenkin mielessänsä raamatun lause, johon Lindbom oli viitannut. Hän alkoi jo puhua siitä, kun Lindbom lähestyi, mutta tämä sanoi:

"Ei, ei!... neiti on vähemmän syyllinen kuin eräs toinen. Mutta hän, joka oli tulemaisillaan näiden kujeiden uhriksi, hän, joka on sormuksen oikea omistaja — hän seisoo tuossa", ja Lindbom osoitti sormellaan Märttaa, samalla kun hän paroonille antoi neiti Elisabetin kirjeen.

Se sisälsi että häntä, neiti Elisabetia, oli petetty, ja että hän sentähden oli tullut pettäneeksi parooia; että Märtta oli sormuksen oikea omistaja.

"Hm!" mumisi parooni; "hänessä on kumminkin hitusen rehellisyyttä."

Parooni Svante näytti liikutetulta. Kauan seisoi hän ajatuksiinsa vaipuneena. Vihdoin oijensi hän itseään ja käski, viittauksella Märtan tulemaan hänen luoksensa. Ja ujosti lähestyi Märtta häntä niin likelle, että saattoi kuulla häntä ja tulla kuulluksi, puhumatta liian äänekkäästi. Tiedusteltuaan oliko tyttö todella sormuksen omistaja ja tultuaan vakuutetuksi siitä, sanoi parooni:

"Sinä tahdot siis Källerydin?"

"En", vastasi Märtta.

Sven meni hänen luokseen, auttaaksensa häntä. Parooni uudisti kysymyksensä, mutta sai saman vastauksen.

"Etkö huoli Källerydistä, tyttö?"

Ei, Märtta ei sanonut siitä huolivansa.

"Ja mistä syystä et siitä huoli?" kysyi parooni.

"Isäni, joka kuolinvuoteellansa antoi minulle sormuksen ja sanoi että onneni siitä riippui, liitti samalla siihen ehdon..."

"Minkä?"

"Etten koskaan ottaisi vastaan suurempaa lahjaa kuin työlläni voisin palkita."

Vastaus miellytti paroonia; hän avasi veräjän, meni tytön luo ja puristi hänen kättään. Sitten teki hän kysymyksiä hänen isästään, ja kun hän hänessä selvään tunsi miehen, jolle hän oli sormuksen antanut, sanoi hän:

"Tiedä, tyttö, että sormukseen liittyy muisto, jota ei vanha Svante Horn konsanaan unohda... Sormuksen kantoi muinen nuori neiti, joka kerran oli minulle kallis... Jos hän olisi elänyt, niin... mutta hyvä on, niinkuin on. Hän antoi minulle sormuksen, kun alhaisena sotamiehenä antausin ratsumieheksi Smoolannin rykmenttiin. Kun sitten sota alkoi autuaan kuningas Kaarle-vainajan aikana" — tässä paljasti parooni Svante päänsä ja Lindbom teki samoin — "kuoli hän ja minä tein lupauksen pysyä hänelle uskollisena. Klissowin tappelussa pelasti isäsi minun henkeni; en tuntenut häntä ja annoin hänelle sormuksen, kun minulla ei ollut muuta antaa, ynnä lupauksen että missä ikinä hän minua tapaisi ja näyttäisi minulle sormuksen, minä antaisin hänelle, mitä hän pyysi. Isäsi rinnassa, tyttö, tykytti sydän, johon ei vedä vertoja" — kenenkään —. aikoi hän sanoa, mutta hän sanoi: "muun, kuin ystäväni Lindbomin... Sinä sentähden et saa kieltää minua antamasta sinulle myötäjäislahjaa sinun hääpäivänäsi..."

Tämän sanottuaan kääntyi parooni ja lähti kiireesti pois, ikäänkuin hämmästyneenä siitä että niin kauan oli puhunut "hameelaisen" kanssa. —

Mutta syksyllä vietettiin Svenin ja Märtan häät Tukholmassa. Rouva Sidonia oli, näet, kohta ilmoittanut ettei niin ylhäisen neidin sopinut asua hänen matalan kattonsa alla. Märtan oli sentähden täytynyt muuttaa Näsin pappilasta, mutta Lindbomin välityksellä oli hän hänen sisarensa luona saanut tilapäisen kodin. Lindbom saapui itse häihin ja toi mukanaan parooni Svanten myötäjäislahjan, jommoisenkin rahasumman, jolla Sven pääsi alkamaan kauppaliikettä Ruotsin pääkaupungissa.