Part 2

Ja niin päätettiin että ihminen, joka oli ulkonäöltään ratsuri, vaikka hän olikin neiti Elisabet Corelia, saisi jäädä Källerydiin yöksi tahi siksi, kunnes lääkäri ehtisi apuun, ja Sköld sai käskyn viedä hänet erääseen sivurakennuksessa olevaan kamariin.

Mutta Svante Horn murisi koko illan, ja hyvin vähän sai hän yöllä unta silmiinsä. Aikaisin aamulla ilmoitti Sköld että neiti oli kuolemaisillaan ja halusi tavata paroonia. Tämä huusi luoksensa Lindbomin, joka oli toisessa huoneessa, ja kysyi hänen neuvoaan.

"Ihminen tuumaa kuolla", sanoi parooni, "ja tahtoo puhutella minua... Siitä ei tule mitään. Sköld, käske hänen säästää, mitä hänellä on minulle sanottavaa, kunnes kerta hänet tapaan kuningas-vainajani luona; ja jollen häntä siellä tapaa, niin jääköön hänen asiansa sanomatta."

Sillä vastauksella sai Sköld mennä. Mutta tuskin oli hän lähtenyt, niin parooni tuli ajatelleeksi, että oli kumminkin armotonta kieltää henkitoreissaan olevan ihmisen viimeistä rukousta, ja Lindbomille, joka seisoi häntä katsellen, sanoi hän:

"En todella tiedä ennen olleeni tällaisessa tuskassa. Mutta mikä ajaakin tämän ihmisen juuri tänne? Mitä hän täällä tekee?" Ja Svante löi nyrkillä otsaansa ja kulki edestakaisin huoneessa pitkillä askelilla. Sitten seisahtui hän äkkiä Lindbomin eteen ja huudahti:

"Mene sinä, Lindbom, hänen luokseen; kentiesi ei olekaan hänen tilansa niin vaarallinen kuin hän itse luulee."

Lindbom kiiruhti noudattamaan paroonin käskyä. Hän viipyi kauan poissa, ja sillä välin kävi Svante yhä levottomammaksi. Jo päätti hän itse mennä sairasta katsomaan, kun Lindbom viimeinkin tuli takaisin.

"No Lindbom", huusi hän tälle, "miten on? Mitä sanoo hän?"

Pudistaen päätään ja huolestuneen näköisenä katseli Lindbom paroonia.

"Kummallista", sanoi hän. "Muistatko, että joku olisi sinulle tehnyt jonkun palveluksen, jota et paikalla voinut palkita ja jonka palkitsemisen sentähden jätit tulevaisuuteen?"

"Tuo ihminen, näemmä, voi vääntää järkevältäkin mieheltä pään pyörälle", sanoi parooni; "aikooko hän kuolla? Sehän nyt kysymys."

"Sillä ei liene niin kiirettä, arvaan; mutta hänellä on Svante Hornilta muisto, joka kyllä oikeuttaa häntä pääsemään Svante Hornin puheille."

Nyt joutui Svante aivan haltioihinsa, ja ison aikaa viipyi, ennenkuin Lindbom pääsi kertomaan, mikä muisto neiti Elisabetilla oli: "pieni rautasormus, johon Svante Hornin nimi oli piirretty selvillä kirjaimilla."

Kertomus sormuksesta teki parooniin silmäänpistävän vaikutuksen. Hän seisoi kauan ja katsoa tuijotti Lindbomiin, ikäänkuin olisi tämä puhunut arvoituksia, ei sentähden, että hänen olisi tarvinnut etsiä muististaan tuon sormuksen historiaa, vaan sentähden että sormus oli neiti Elisabet Corelian hoteessa.

"Minun sormukseni omistaja on — neiti", huudahti hän vihdoin, — "ratsuriksi puettu neiti, joka tulee tänne kuolemaan."

Sitten meni hän akkunan luo ja vaipui ajatuksiin, jotka varmaan olivat kiintyneet tuohon pieneen sormukseen. Hän seisoi kädet selän takana ja pää kumarassa. Ja kuta selvemmin kaukainen muisto astui esiin hänen mieleensä, sitä ankarammin taisteli hänen rinnassaan velvollisuus, jonka täyttämistä tämä muisto vaati, ja hänen inhoon saakka kohonnut vastenmielisyys naisia kohtaan.

Voimakkaalla liikenteellä kääntyi hän viimein ja sanoi:

"Ei, ei ole kukaan vielä sanonut, eikä tule kukaan koskaan sanomaan että Svante Horn on syönyt sanansa. Minä menen nyt tuon ihmisen luo."

3.

Sormuksen voima.

Mutta päätös ja tahto ovat yhtä, niiden toimeenpano toista. Siinä kysyttiin harmaan sotilaan puolelta mitä suurinta ponnistusta hänen koettaessaan voittaa sitä vastoinmielisyyttä, joka hänen nuoruudestaan asti oli hänessä vallinnut kaunista sukupuolta kohtaan ja joka sittemmin sodan aikana yhä oli kiihtynyt — kentiesi siitä korkeasta esimerkistä, jonka hänelle hänen jumaloitu kuninkaansa tähän nähden oli antanut. Mutta löytyipä kummallisessa miehessä myös toisiakin ominaisuuksia, jotka pitivät tasapainossa, ja, kuten nyt, johonkin määrin korvasivat niitä puutteita, jotka olivat tuloksia hänen luonteensa vastamainitusta pääpiirteistä; ominaisuuksia semmoisia kuin vilpitön jumalanpelko, annetun lupauksen pyhänä-pitäminen, itsensä alttiiksiantaminen kuninkaan ja isänmaan hyväksi, sanalla sanoen: hänessä tavattiin kaikkia noita vakavuuden, kunnian, käytöksen-rehellisyyden ja luonteen lujuuden ominaisuuksia, joista ruotsalainen sotilas saattoi kerskata aina Kustaa Aadolfin ja Akseli Oxenstjernan ajoilta saakka.

Sentähden oli hänen kulkunsa niin vitkallinen, kun hän astui alas rappusia ja pihan poikki, mutta myös samalla niin vakava ja varma. Kulku oli vastenmielinen, sen näki, mutta hän ei olisi vetäynyt takaisin, jos jotakin vielä pahempaa olisi häntä odottanut.

Kun hän viimein ehti ovelle, hengitti hän syvään, rohkaisi mieltänsä, tarttui avaimeen ja astui huoneeseen.

Siellä makasi neiti Elisabet Corelia tuiman näköisenä, vaikka hänen harmaat silmänsä olivat hiukan raukeat.

"Neiti Elisabet Corelia?" kysyi Svante Horn.

Elisabet teki päällään myöntävän liikenteen.

"Aiotteko kuolla?" jatkoi Svante Horn.

Samallainen vastaus.

"Tahdotte puhutella minua?"

"Tahdon, tulkaa likemmäksi, minä tahdon puhua!"

Hän osotti kädellään tuolia; mutta parooni ei näkynyt ymmärtävän viittausta. Hän jäi oven viereen seisomaan.

"Vasten tahtoani olen tullut teitä vaivaamaan", lausui Elisabet; "minä kyllä olen tottunut hevosta ohjaamaan, mutta tällä kertaa en onnistunut... Luulin että tämä yö olisi minun viimeinen, mutta minä huomaan että Herra on armollinen ja suo minulle vielä aikaa..."

Parooni, joka kaiketi oli odottanut jotakin aivan toista, sen käsityksen mukaan, mikä hänellä oli naisista, teki Elisabetin puheen alussa kädellään poistavan liikenteen, mutta astui nyt pari askelta häntä likemmäksi. Elisabet puhui suoraan ja rivakkaasti. Tämä oli jo jotakin, joka miellytti paroonia, mutta siihen lisäksi tuli ääni, joka osotti että puhuja epäilemättä oli ollut aiottu mieheksi, vaikka hän luonnon oikullisuudesta oli syntynyt naiseksi, ja sitten vielä sekin, että tämä nainen — oli sormuksen omistaja. Svante lähestyi sentähden, niinkuin jo mainittiin, pari askelta ja odotti puheen jatkoa, joka epäilemättä tulisi sisältämään sen ilonsanoman että Källeryd pian pääsisi vapaaksi odottamattomasta vieraastaan. Mutta Elisabet ei jatkanutkaan puhettaan aivan siihen suuntaan kuin parooni oli ajatellut.

"Minä tiedän, että te inhootte minun sukupuoltani", sanoi Elisabet, "ja siinä olette oikeassa. Sentähden olen harmissani siitä että minun on täytynyt käyttää hyväkseni teidän vierasvaraisuuttanne; olisin mieluummin tahtonut vaatia teitä kaksintaisteluun, kuin..."

"Kaksintaisteluun!" huudahti parooni, voimatta salata ihmetystään.

"Onko se teistä niin kummaa?" jatkoi Elisabet mitä tyyneimmällä äänellä. "Antakaa minulle pistooli... se on tuolla hattuni vieressä; no, vähän nopeammin, jos saan pyytää."

Svante Horn ei uskonut korviansa. Koneentapaisesti otti hän pistoolin ja antoi sen kummalliselle naiselle. Tämä tutki pistoolin latinkia ja sankkiruutia, ikäänkuin olisi hän koko ikänsä vain harjoittanut sotilaan toimia.

"Tuossa on naula seinässä", sanoi hän, "katsokaa nyt, parooni, minä lennätän kuulan siihen."

Hän viritti pistoolin, laukaisi ja oli tavannut naulan pään. Kuula putosi litistyneenä lattialle.

Välinpitämättömästi heitti hän pois pistoolin ja paroonin seisoessa suu ammollaan, jatkoi hän: "kentiesi ammuin nyt pään pois epäluuloltanne, parooni Svante... Yhdentekevä, jalkani ei ole taittunut, tunnen voivani paremmin... Parin päivän kuluttua jätän minä Källerydin, jos Jumala tahtoo. Olen kumminkin iloinen siitä, että olen saanut nähdä miehen, josta olen kuullut niin paljon puhuttavan."

Tämä viittaus sai paroonin tointumaan. Hän oikaisi itseään ja sanoi:

"Sormus?"

"Vai niin, sormus", lausui neiti Elisabet; "arvasinhan sen... pahapa vain, että esine tuli näkyviin, sillä minä olen ylpeä, tietäkää se, parooni Svante, ainakin yhtä ylpeä kuin te; en olisi tahtonut pakoittaa teitä luopumaan tavoistanne, kun en itse voinut tehdä sitä... Yhdentekevä, se on armolahja... Ja koska niin tahdotte, niin olkoon menneeksi, että sormus on vetänyt minut luoksenne... Mitä siitä tahdotte?"

"Nähdä sen", sanoi parooni äänellä, joka värisi liikutuksesta.

Neiti Elisabet Corelia irroitti kaulastaan silkkinauhan, jossa sormus riippui, ja oijensi sen paroonille.

Kun tämä vastaanotti pienen kapineen, oli hänen kasvoissansa jotakin hartaudellista. Hän meni akkunan luo ja tutki siellä sormusta. Kauan hän siinä viipyi, ja kun hän viimein kääntyi, olivat hänen silmänsä täynnä kirkkaita kyyneleitä.

"Mistä olette saaneet tämän sormuksen?"

"Veljeltäni. Hän antoi sen minulle kuolinvuoteellaan.. Hänen viimeinen sanansa oli: _Svante Horn_."

"Mikä oli veljenne nimi?"

"Erkki!"

"Sanoiko hän, missä hän oli saanut tämän sormuksen?

"Sanoi!"

"Missä?"

"Klissowin tappelussa!"

"Eikö hän sanonut muuta?"

"Ei!"

"Kuinka olette te tulleet säilyttäneeksi tämän mitättömän kapineen?"

"Olen pitänyt sitä muistona veljeltäni."

Svante Horn seisoi kauan mitään sen enempää kysymättä. Elisabetin harmaat silmät seurasivat tarkkaavasti ja herkenemättä vähintäkin väräystä vanhan kaarlolaisen arpisissa kasvoissa. Hän aavisti että hänen kohtalonsa riippui enemmän sormuksen voimasta kuin niistä miehuullisista taitavuuksista, joiden oppimiseen hän oli uhrannut vuosikausia. Vielä kerran katseli Horn sormusta, punnitsi sitä kädellään ja loi sitten silmänsä ulos sinistä taivasta kohden, ikäänkuin olisi sieltä kauan sitten poismenneitä olentoja hänelle kangastanut.

Sitten kääntyi hän ja sanoi:

"Tähän sormukseen liittyy lupaus."

"Vai niin", vastasi Elisabet jörömäisesti.

Mutta juuri tämä jörömäisyys, jonka takana oli välinpitämättömyyttä ja nähtävästi myös oman hyödyn pyytämättömyyttä, teki päättävän vaikutuksen parooni Horniin.

"Sormus puhuu minulle, ja minä teen, mitä se käskee", sanoi hän neiti Elisabetille.

"Ja mitä käskee sormus?" kysyi neiti.

"Se puhuu ja käskee teidän kauttanne, neiti", sanoi parooni vakavalla äänellä.

"Minun kauttani?"

"Niin teidän, sanokaa suoraan, mitä voin minä tehdä teidän hyväksenne?"

"Ja te tekisitte, mitä minä tahdon...?"

"Tekisin!"

"Asiaa sietää ajatella, parooni Svante... minä saattaisin esim. tahtoa koko Källerydin."

Hän nauroi, kun hän tämän sanoi, ikäänkuin olisi hän sillä tahtonut osottaa että hän laski pelkkää pilaa, mutta kun hän loi silmänsä parooniin, näki hän, ettei tämä sitä ensinkään pilana pitänyt, että parooni nähtävästi otti pahaksi ivan, jonka muodon neiti itse oli lauseelleen antanut.

"Källerydin?" kertasi parooni pitkänveteisesti.

"Niin, nyt näette, parooni, että mitä metsässä huutaa, se kaikuna takaisin ponnahtaa... mutta te ette tahdo ymmärtää pilaa. Voittehan toki älytä että..."

"Lupaus on pyhä", keskeytti häntä parooni.

"Hyvä; ei minunkaan kanssani ole juuri leikkiä laskeminen", sanoi neiti Elisabet jyrkästi, "ja koska tulin sanoneeksi sanan, niin pysyn minä siinä. Teillä ei ole perillisiä, sen kuin minä tiedän... ainoastaan äitinne puolelta, ja niitä minä olen yksi... Voitte sentähden määrätä testamentilla Källerydin minulle kuolemanne jälkeen... Nyt puhun minä täyttä totta, ja toivon että ymmärrätte minua."

Parooni nyykähytti päätään. Sitten seurasi pitkä äänettömyys. Svante Horn kulki edestakaisin huoneessa; neiti piti häntä silmällä, ollen kumminkin olevinansa aivan välinpitämätön. Mutta saipa hän pian muuta ajattelemista.

Neljänneksen tuntia edestakaisin astuttuaan avasi parooni Svante oven ja meni ulos sanaa sanomatta.

Mitään sellaista ei neiti Elisabet ollut osannut aavistaakaan. Hän makasi seuraavat tunnit oikein piinapenkillä. Hän oli niin likellä päämaaliansa, että hän jo oli melkein varma sen voittamisesta, ja nyt — juuri siinä, että koko omaisuus jonkun aavistamattoman tapauksen kautta saattaisi luiskahtaa hänen käsistään — siinä oli enemmänkin kuin syytä levottomuuteen ja tuskaan. Ja tähän tuli lisäksi se, että hänen täytyi salata tämä tuskansa, täytyi teeskennellä välinpitämättömyyttä ja käytöksessään osoittaa omanvoiton pyytämättömyyttä. Sköld, vanha korpraali, kulki ehtimiseen huoneessa ja katsoa karsasteli häntä, mutta ei virkannut niin ainoatakaan sanaa.

Päivä kului, tuli yö, mutta ei mitään kuulunut.

Tunnit alkoivat neiti Elisabetille käydä kärsimättömän tukaliksi. Ja vielä pään päätteeksi täytyi hänen kaiken mokomin estää lääkärin tuloa, tämä kun hyvin helposti saisi paljastetuksi hänen rohkean juonensa.

"Kuulehan Sköld", sanoi hän sentähden aamulla korpraalille, kun tämä hänelle toi tarjottimella lasin maitoa ja muutamia voileipiä. "Kuulehan Sköld, mitä teki kuningas Kaarle?"

Sköld seisahtui ja oli vähällä pudottaa tarjottimen, mutta saatuaan sen kumminkin varovasti asetetuksi lattialle, teki hän asento-askeleen ja nosti kätensä, ikäänkuin, olisi hän tahtonut ottaa lakin päästään.

"Kuningas Kaarle?" kysyi hän, "mitäkö hän teki?"

"Niin, mitä teki hän, kun hän taittoi jalkansa Puolassa ja kun hän sai kuulan jalkaansa Pultavan luona... oliko hän siitä millänsäkään?"

"Kuningas-vainaja", vastasi Sköld jäykkänä ja kankeana, "hän oli raudasta, hän."

"Hyvä", jatkoi Elisabet, "minä olen vähän samaa ainetta... Sinä näet että olen pannut saappaat jalkaani... olenko minä sen näköinen, joka tuskaa tuntee?"

"Hm! Jumala varjelkoon armollista neitiluutnanttia, tai miksi saan nimittää", lausui Sköld.

"Sano sentähden herrallesi, etten minä kaipaa lääkäriä, että olen oman itseni lääkäri. Satuloitse sen sijaan tulisin hevonen, mikä teillä on tallissa; minä tahdon koettaa, mitä varhainen aamuratsastus vaikuttaa, ennenkuin jätän vieraanvarattoman Källerydin."

"Hm, kyllä!... Neitosia ei täällä suvaita", mumisi ukko; "mutta neiti, joka on raudasta ja joka tahtoo ratsastaa meidän tulisimmalla hevosella... no, en tiedä, mutta semmoinen kai on oikeutettu istumaan luutnantti-pöydässä Källerydissä."

Elisabet teki viittauksen kädellään, ja ukko katosi nähtävästi ihmeissänsä ja ihastuneena tuollaisesta neidistä.

4.

Åsenhögaan.

Hurskas kappalainen veisasi seuraavana sunnuntaina aamuvirtensä kamarissaan auki olevan akkunan vieressä. Hänellä oli tapana tämä, kun Jumalan kaunis maailma ihastutti häntä ja hänen sisällinen ihmisensä ikäänkuin vaati ääntä tunteaksensa tyydytystä.

Aamu olikin erinomaisen kaunis. Linnut lauloivat, mehiläiset surisivat ja kentän kukkien tuoksu leimusi sisään akkunasta vanhan miehen kamariin, samalla kun kaukaa Åsenhögan, Källerydin emäseurakunnan kirkonkellot alkoivat soida. Pohjoistuuli toi niiden äänen mukanansa, mutta soitto kuului niin ylhäältä, kuin olisi se tullut kirkosta, joka ei ollut tämän maailman. Vanhan kappalaisen kasvoille, jotka hymyilivät niin ihmeen rauhallisesti, levisi hohde ylönluonnollista tyydytystä, kun hän kuuli näitä kutsuvia ääniä: näytti siltä kuin olisi hän käsittänyt niitä niin, että ne kutsuivat vaellukseen maailmasta ylöspäin, korkealle korkeuteen, jossa ihmishenki lähestyy totuuden ja kauneuden ikuista kotia. Kasvojen lempeissä juonteissa oli jotakin pyhää hartautta ja kunnioitusta, nöyryyttä ja luottamusta.

Veisattuansa virren loppuun nousi hän, pani ristiin kätensä ja rukoili. Sitten otti hän Käsikirjansa, pisti siihen saarnansa ja meni "suurtupaan"; mutta siellä ei ollut ketään, eikä keittiössäkään.

Hän seisahtui porraskivelle etehisen edessä. Hän kuuli puhetta keittiön puoliselta kulmalta. Ei tullut hänen mieleensäkään asettautua kuuntelemaan, mutta ääni oli niin kova että sanat sittenkin sattuivat hänen korviinsa, ja hän ymmärsi ne paremmin kuin kukaan olisi voinut uskoakaan.

"Sinä kurja, laiska lutka, vai sinä et tahdo auttaa sisartasi", ärjäistiin siinä, ja ärjäystä seurasi korvapuustille kuuluva läimäys.

Surumielinen varjo himmensi hohteen, joka äsken oli kaunistanut vanhuksen jaloja kasvojenjuonteita, sillä vihaa ei hurskas kappalainen voinut tuntea; mutta ärjyvä ääni jatkoi yhtä vauhtia: "Tässä näet, rakas Elisabet, mitä ystäväsi saa kärsiä... Sinulle kumminkin käynee kaikki hyvin?"

"Hyvin... Niin, mitä arvelet itse, Sidonia kulta? Tuolla näet paroonin lempihevosen, joka on tuonut minut tänne; olen itse omin silmin lukenut testamentin, ja tästä lähtein on sinun Emerentiasi Källerydin hallitsia."

Samassa astuivat keskusteliat nurkan takaa näkyviin rouva Sidonia ylpeänä, punaposkisena, neiti Elisabet puettuna ratsurin nuttuun ja saappaisiin. Edellisen vieressä kulki Emerentia, jonka punainen tukka näytti hiukan kammatulta, mutta silmät olivat yhtä karsaat ja kierot, suupielet yhtä röyhkeät ja ilkkuiset kuin ennenkin.

Kappalainen katseli esiintulevia silmillä, jommoisilla voimme ajatella autuaan hengen katselevan tämän maailman mammonasta taistelevia lapsia. Vienosuruinen hymy poistui hänen huuliltansa, mutta palasi sinne jälleen, kun hän näki Märtan, joka tulipunaisena kulki toisten takana.

"Gabriel, älä vielä lähde", huudahti rouva Sidonia, kun näki miehensä; "odota vähän, niin saat kuulla, minkä sanomattoman ilon Jumala ylönpalttisesta armostansa on suonut meille... Emerentia, meidän rakas tyttäremme...

"Vaimo, vaimo! Sinun ajatuksissasi, pelkään mä, hyörii ihan vain tämän maailman huolia", sanoi kappalainen lempeällä äänellä.

"Gabriel kulta, säästä saarnasi, kunnes..." Hän katkaisi puheensa ja jatkoi teeskennellyn ystävällisellä äänellä: "Ystäväni, neiti Elisabet Corelia tahtoo tehdä lapsemme onnelliseksi... Ajattele ja muista sitä, kun seisot saarnastuolissa. Sinulla on syytä sisimmästä sydämestäsi kiittää Jumalaa."

"Paras testamentti on se, jonka äiti ja isä kirjottaa lapsensa mieleen."

"Mutta siihen tarvitaan sydäntä, ja sitä ei ainakaan sinulla ole... niin, sen sanon minä: sinun ijankaikkinen hymysi voi saada lampaankin raivoon."

Ja sittenkin lepäsi hymy hurskaan miehen huulilla ja ystävällisyys loisti hänen silmästänsä. Hän oijensi kätensä Emerentialle, joka — ijankaikkinen hymy hänenkin huulillansa, vaikka toista laatua, — tarttui isintimänsä käteen, mutta vain heittääkseen sen kohta, kun vanhus toisella kädellään viittasi Märttaa luoksensa.

"Me voimme kaikki kerran tavata toinen toisemme tuolla ylhäällä", sanoi ukko; "mutta tie sinne ei ole ruusuinen, eikä silta, joka sinne vie, ole kullasta tehty; ei lapset, ei! Oppikaa rukoilemaan ja tekemään työtä ja rakastamaan Jumalan rakkaudella, niin silloin tapaamme kentiesi toisemme..."

"Puhua osaat, Gabriel kulta", katkaisi häntä Sidonia, joka oli harmissaan siitä ettei kappalainen lausunut ainoatakaan tyytyväisyyden sanaa tytärpuolensa onnen johdosta; "puhua osaat, Gabriel! Eihän kulku Åsenhögaan ole mikään Roomanmatka, tiedämmä..."

"Vaimo", sanoi kappalainen ja hänen äänessään oli syvää, juhlallista vakavuutta; "minua kutsuu toiset kellot, toiseen Åsenhögaan, ja siellä olen minä tänään toimittava alttaripalveluksen Jumalan tahdon mukaan."

Rouva Sidonia ja neiti Elisabet eivät ymmärtäneet sanaakaan vanhuksen puheesta; Emerentia oli valmis purskahtamaan nauruun. Märtta yksin aavisti että vanhuksen sanat tarkoittivat jotakin vakavampaa, ja hän puristi lempeästi hänen kättänsä ja katseli häntä levottomuudella. Hän muisti hänen sanoneen, että hän kuolisi matkallansa Åsenhögaan, ja hän kumartui ja suuteli vesissä silmin enonsa kättä.

Kentiesi olisi jäinen kuori, joka ympäröi Sidonian sydäntä, vanhuksen puheesta sittenkin sulannut, jos ei hän tätä kaikkea olisi nähnyt. Mutta nyt suututti häntä Märtan liikutus, joka hänen mielestään oli paljasta teeskentelyä, ja hän töyttäsi kiivaudella syrjään tytön, "joka esti isäraukan lähtemästä Åsenhögaan."

Ukko käänsi vitkallisesti kasvonsa vaimonsa puoleen, katseli häntä vähän aikaa ääneti ja sanoi sitten rukoillen: "Vaimo, älä ole äitipuoli minun omaisilleni, minä en ole ollut isintimä sinun Emerentiallesi." Ja hän oijensi kätensä Sidonialle. Mutta tämä ei ollut sitä huomaavinaan. Ankara rouva kääntyi kiivaasti pois.

Kappalainen huokasi ja lähti kulkemaan Åsenhögaan päin; kerran hän vielä katsoi taaksensa ja loi silmänsä vaimoonsa, mutta jatkoi sitten kulkuaan ja oli pian kadonnut näkyvistä. Märtta seisoi siinä kädet ristissä silmät maahan luotuina, kunnes rouva Sidonian ääni hänet herätti.

"Siinä seisot kuin patsas, joka ei tiedä oikeaa eikä vasempaa. Aiotko mennä Jumalan huoneeseen, vai odotatko että Jumalan huone tulee sinun luoksesi?... Pue itsesi ja sisaresi ja lähde... Mene nyt, Emerentia kulta, minulla on vähän puhuttavaa parhaimman ystäväni kanssa. Tule, Elisabet, sinä olet tuonut siunatun sanoman; sydämeni haluaa avautua sinulle."

Ja rouva Sidonia otti ratsuriksi puetun neidin käsivarren, ja hiljaan alkoivat ystävät kulkea alas mäkeä, joll'aikaa tytöt valmistivat itseään kirkkoon mennäkseen. Siinä kertoi neiti Elisabet seikkaperäisesti, mitä hänelle Källerydissä oli tapahtunut, ja sitä kuullessaan ihastui ystävä, ja hänen silmänsä säihkyivät ilosta.

He saapuivat pian jalon hevosen luo, joka oli kantanut miehuullisen neitiluutnantin ja jonka karva loisti auringon paisteessa, vaahdon valuessa alas sen rintaa.

"Ja nyt, Elisabet kulta", lausui vihdoin Sidonia ja taputteli eläintä, "nyt kai on aika, että toteutamme sopimuksen, jotta voin näyttää herralleni ja miehelleni, kun hän palaa, ettei ilmiantoni äsken ollut tuulesta temmattu."

"Kyllä, kyllä, Sidonia armas", vastasi Elisabet, "mutta eihän sillä hengen hätää ole."

Sidonian silmät salamoivat, ja hän löi kädellään hevosta, jotta tämä hypähti.

"Eikö hengen hätää, Elisabet?" sanoi hän. "Tahdotko puhua arvoituksia? Minä saan sanoa sinulle, että sopimuksemme on tärkeämpi kuin ehkä tiedätkään. Minun ei tarvitse..."

"No, no, Sidonia pieni, tule toki itseesi. Muste ei ole vielä ehtinyt kuivaa testamenttikirjaan, joka koskee minua... Tulevana pyhänä, niin, tulevana pyhänä toivon ma että olet tyydytetty."

Levollinen ääni, jolla neiti Elisabet tämän sanoi, viihdytti rouva Sidoniaa.

"Tulevana pyhänä siis!"

Neiti Elisabet hyppäsi hevosen selkään ja oli pian kadonnut näkyvistä.

Rouva Sidonia lähti tyttärensä ja Märtan kanssa kirkkoon.

Siellä yllätti häntä Åsenhögasta lentolähetti, joka toi odottamattoman sanoman.

Vanha kappalainen oli tavattu kuolleena tien reunalla istumassa.

5.

Sormuksen omistaja.

Näsin kappalaispuustellin suurtuvassa istui seuraavana sunnuntaina rouva Sidonia ja hänen ystävänsä, ratsurin pukuun puettu neiti Elisabet, sekä edellämainitun tytär. Keittiössä näemme Märtan, jonka poskia alas kuumat kyyneleet vierivät, kun hän ajatteli rakasta vainajaa, jonka ruumis tänään oli laskettu viimeiseen lepokammioonsa.

Vähän väliä käskettiin Märtta parka sisään toimittamaan milloin yhtä milloin toista, sillä nöyryys ja palvelevaisuus kaunistaa nuorisoa, sanoi rouva Sidonia; mutta Märtalla oli ylpeä luonne, ja sentähden tarvitsi hän hyvissä ajoin ohjausta ja kuria; ja jos ei hän saisikaan sukulaisensa luona muuta oppia, niin ainakin hän harjaantuisi palvelian toimiin, se oli ihan varma. Emerentia tiesi myös oivallisesti tehdä katkeruuden vielä katkerammaksi, ja tämän taitonsa näytti hän etenkin juuri tänään. Siihen oli päteviä syitä, eikä niitä ensinkään salattu Märtalta.

Neiti Elisabet teki testamenttinsa, jolla hän asetti Emerentian, rouva Sidonian tyttären hänen ensimäisestä avioliitostaan, Källerydin ja kaikkein sen alle kuuluvien tilojen, kiinteän omaisuuden ja irtaimiston yksinomaiseksi perilliseksi hänen, neiti Elisabet Corelian, kuoleman jälkeen.

Emerentian tuli tottua rikkaan ja ylhäisen perillisen asemaan, ja sentähden tuli hänen oppia oikein käsittämään, kuka hän oli, kuka Märtta. Emerentia olikin hyvin oppivainen, ja Märtan, jolla ei ollut tukea ei turvaa maailmassa, täytyi mukautua uusiin olosuhteisiin, vaikka kuinkakin hänen sydäntään kirvelti — ei palveleminen, mutta vääryys, mielivalta ja oikullisuus. Eikä siinä kyllä että hän toimitti palvelian tehtäviä, häntä kohdeltiin pahemmin kuin orjaa; hän oli mitätön leikkikalu pilalle hellitellyn lapsen käsissä.