Part 3

"Me olimme kaikki sinä iltana Ned Austinin kapakassa Hilossa. Stephen Kaluna oli myös siellä, kun astuimme sisälle, lasinsa ääressä ja riitaisalla päällä. Lyte nauroi jollekin pilapuheelle — tuollaista suurta ja hyväntahtoista jättiläisen naurua. Kaluna sylkäisi ylenkatseellisesti lattiaan. Lyte huomasi sen, kuten toisetkin, mutta ei tietääkseenkään. Kaluna haki riitaa. Hän otti loukkaantuakseen siitä, että Lyte oli tullut hakemaan hänen sisartaan. Monella tavoin hän osoitti närkästystään Lyten läsnäolosta, mutta Lyte ei välittänyt siitä. Luulenpa Lyten olleen hieman pahoillaan, sillä hänen vaikein velvollisuutensa oli pitaalisten pidättäminen. Ei ole hauskaa mennä ihmisten asuntoihin ja riistää perheestä isä, äiti, lapsi, joka ei ole tehnyt mitään pahaa, ja toimittaa hänet ikuiseen maanpakoon Molokaille. Tietysti tämä on välttämätöntä yhteiskunnalle, ja Lyte, uskon minä, olisi ollut valmis ensimmäisenä pidättämään oman isänsä, jos tämä olisi joutunut epäilyksenalaiseksi.

"Vihdoin Kaluna sanoa tokaisi: 'Kuulkaas, Gregory, te olette hakemassa Kalaniweoa, mutta häntä ette löydä.'

"Kalaniweo oli hänen sisarensa. Lyte vilkaisi häneen kuullessaan nimeään mainittavan, mutta ei vastannut. Kaluna oli raivoissaan. Kaiken aikaa hän puri hammastaan.

"'Sanonpa teille yhden asian', hän huudahti. 'Te joudutte itse Molokaille, ennenkuin saatte Kalaniweon sinne. Sanon teille mikä olette. Teillä ei ole oikeutta olla kunniallisten ihmisten seurassa. Te pidätte hirveää melua velvollisuudestanne, eikö niin? Te lähetätte monia Molokaille, vaikka tiedätte itse kuuluvanne sinne.'

"Olin nähnyt Lyten suuttuvan monta kertaa, mutta en koskaan ollut nähnyt häntä niin suuttuneena kuin sillä hetkellä. Pitaali, tiedättehän, ei ole leikin asia meidän keskuudessamme. Yhdellä loikkauksella hän hyppäsi yli lattian ja niskasta tarttuen veti Kalunan ylös tuoliltaan. Samalla hän ravisti miestä niin rajusti, että puolirotuisen hampaat kalisivat.

"'Mitä tarkoitat?' kysyi Lyte. 'Sylkäise ulos, mies, taikka minä kuristan sinut!'

"Tiedättehän Lännessä olevan puheenpartena, että miehen pitää hymyillä puhuessaan. Sama on meillä saarelaisillakin puheenpartena, mutta se ei koske pitaalia. Mikä liekin Kaluna ollut, ainakaan hän ei ollut pelkuri. Niin pian kuin Lyte hellitti otteensa, hän vastasi: 'Minä sanon teille mitä tarkoitan. Te olette pitaalinen itsekin.'

"Lyte lennätti puolirotuisen äkkiä tuolilleen, mutta jo sävyisämmin. Sitten hän purskahti nauruun, vilpittömään, sydämelliseen nauruun. Mutta hän nauroi yksinään, ja sen huomattuaan hän katsoi meitä kasvoihin. Minä menin hänen luokseen ja koetin saada hänet lähtemään pois, mutta hän ei ottanut pyyntöäni huomioonsa. Hän tuijotti vain Kalunaan, joka hypisteli hermostuneesti kaulaansa, kuin pyyhkiäkseen pois hänen sormiensa jäljet. Tuo liike oli aivan vaistomainen.

"Lyte katsoi meitä kasvoihin, siirtyen hitaasti toisesta toiseen.

"'Jumal'auta, miehet! Jumal'auta!' sanoi hän.

"Mutta se ei ollut puhetta enää. Se oli ennemmin käheää kauhun kuiskausta. Pelko tukkesi hänen kurkkunsa, ja luulenpa, ettei hän koskaan ennen elämässään ollut tuntenut pelkoa.

"Sitten hänen jättiläismäinen optimisminsa palasi ja hän naurahti jälleen.

"'Mainiota pilaa — kuka hyvänsä sen keksikään!' sanoi hän. 'Minä tarjoan ryypyt. Mutta, miehet, älkää tehkö sitä enää kellekään. Se on liian vakavaa. Sanon teille, että kuolin tuhannen kuolemaa tuossa tuokiossa. Ajattelin vaimoani ja lapsiani, ja...'

"Hänen äänensä murtui ja hän loi silmänsä puolirotuiseen, joka yhä piteli kurkkuaan. Hän oli hämillään ja huolissaan.

"'John', sanoi hän kääntyen minuun.

"Hänen iloinen, täyteläinen äänensä soi korvissani. Mutta minä en voinut vastata. Hengitin raskaasti sinä hetkenä ja tunsin, etteivät kasvoni näyttäneet oikeilta.

"'John!' huudahti hän uudelleen, astuen askeleen lähemmä.

"Hän huudahti nimeni pelokkaasti, ja kaikista painajaisista hirveintä oli kuulla pelokkuutta Lyte Gregoryn äänessä.

"'John, John, mitä tämä merkitsee?' jatkoi hän yhä pelokkaammin. 'Se on leikkiä, eikö olekin? John, tässä on käteni. Jos minä olisin pitaalinen, tarjoisinko kättäni? Olenko minä pitaalinen, John?'

"Hän ojensi kätensä, ja mitä minä välitin taivaasta tai helvetistä! Hän oli ystäväni! Tartuin hänen käteensä, vaikka vihloikin sydäntäni nähdessäni hänen kasvojensa kirkastuvan.

"'Se oli vain leikkiä, Lyte', sanoin minä. 'Olimme ajattelemattomia. Sinä olet oikeassa. Asia on liian vakava leikin aiheeksi. Emme tee sitä toiste.'

"Hän ei nauranut nyt. Hän hymyili kuin mies hymyilee herättyään pahasta unesta ja ollen vielä painajaisen vallassa.

"'Ali right, sitten', sanoi hän. 'Älkää tehkö sitä enää, Mutta sanonpa, miehet, että te saitte minut taannoin etelän helteeseen hetkiseksi. Katsokaahan, miten olen hiessä.'

"Hän huokasi ja pyyhki hikeä otsaltaan lähtiessään tarjoilutiskiä kohti.

"'Se ei ollut pilaa', sanoi Kaluna äkkiä.

"Minä katsoin häneen murhaavasti. Mutta en tohtinut puhua taikka lyödä. Sillä se olisi jouduttanut ratkaisua, jota vielä mielettömästi koetin torjua.

"'Se ei ole leikkiä', toisti Kaluna. 'Te olette pitaalinen, Lyte Gregory, ja teette väärin käydessänne käsiksi kunniallisten miesten lihaan — puhtaitten miesten lihaan.'

"Silloin Gregory leimahti.

"'Leikki on mennyt jo liian pitkälle! Jätä se! Jätä se, Kaluna, sanon, taikka pehmitän sinut!'

"'Menkää ensin bakteriologiseen tarkastukseen', vastasi Kaluna, 'ja pehmittäkää sitten minut, jos vielä haluatte. Katsokaa kuvastimeen. Siitähän sen näette itsekin. Jokainenhan tuon huomaa. Teillehän on kehittymässä leijonan kasvot. Katsokaa, tuossa on ihottuma levinnyt silmienne yläpuolelle.'

"Lyte tuijotti ja tuijotti, ja näin miten hänen kätensä vapisivat.

"'Minä en näe mitään', sanoi hän vihdoin, kääntyen _hapa-haoleen_. 'Sinulla on musta sydän, Kaluna. Enkä häpeä sanoa, että olet tuottanut minulle kauhun, jota ei ole sopiva toiselle tuottaa. Pidän kuitenkin kiinni puheestasi. Menen järjestämään tämän asian nyt. Lähden suoraan tohtori Strowbridgen luo. Ja kun palaan, varokin!'

"Katsomattakaan meihin hän astui ovelle.

"'Odota täällä, John', sanoi hän viitaten minulle, etten seuraisi häntä.

"Seisoimme siinä kuin kummitusjoukkue.

"'Se on totta', sanoi Kaluna minulle. 'Tekin voitte sen nähdä.'

"Toiset katsoivat minuun, ja minä nyökkäsin. Harry Burnley kohotti lasinsa huulilleen, mutta laski sen pois maistamatta. Hän läikytti siitä puolet tiskille. Hänen huulensa värähtivät kuin itkevän lapsen. Ned Austin kalisteli jäälaatikkoa. Hän ei kuitenkaan hakenut mitään. Kukaan ei puhunut. Harry Burnleyn huulet värisivät kovemmin kuin ennen. Äkkiä hän hirvittävä ilme kasvoissaan iski Kalunaa nyrkillään kasvoihin. Syntyi kahakka. Emme yrittäneet keskeyttää heitä. Emmekä olisi liikahtaneet, vaikka hän olisi tappanut tuon puolirotuisen. Se oli kamalaa kuritusta. Mutta me emme surkeilleet. En muistakaan, milloin Burnley lakkasi ja laski tuon raukan ryömimään tiehensä. Kaikki olimme niin kiihoittuneita.

"Tohtori Strowbridge kertoi kohtauksen minulle perästäpäin. Hän oli viipynyt myöhään työssään, kun Lyte saapui hänen vastaanottohuoneeseensa. Lyte oli jo saanut takaisin entisen rohkeutensa ja astui reippaasti sisään, Kalunalle hieman suutuksissaan, mutta muuten entisellään. 'Mitä saatoin tehdä?' kysyi tohtori minulta. 'Tiesin taudin hänessä olevan. Olin huomannut sen jo kuukausia. Sitä en voinut sanoa hänelle. En voinut sanoa: on. Kerronpa teille, että silloin itkin. Hän pyysi bakteriologista tarkastusta. 'Leikatkaa kappale ihoa, tohtori, ja toimittakaa koe', hän pyysi kiihkeästi. 'Leikatkaa kappale ihoa ja toimittakaa koe', hän yhä kertasi.

"Tohtori Strowbridgen itku sai Lyten vakuutetuksi. 'Claudine' oli lähdössä seuraavana aamuna Honoluluun. Tapasimme hänet, kun hän oli menossa jo laivaan. Nähkääs, hän oli päättänyt ilmoittautua terveyslautakunnalle. Emme osanneet tehdä mitään hänen hyväkseen. Hän oli lähettänyt liian monta Molokaille mennäkseen sinne itse. Siksi kehoitimme häntä lähtemään Japaniin. Mutta hän ei ottanut sitä kuuleviin korviinsakaan. 'Minä otan lääkkeeni, toverit', oli kaikki mitä hän sai sanotuksi, ja hän sanoi sen uudestaan ja uudestaan. Se ajatus oli niin vallannut hänet.

"Kaikki asiansa hän järjesti Honolulun tarkastusasemalta käsin ja meni Molokain sairassiirtolaan. Mutta kovin lannistui hänen mielensä siellä. Sikäläinen lääkäri kirjoitti meille, että hän oli vain varjo entisestään. Suri niin vaimoaan ja lapsiaan. Hän tiesi, että me olimme ottaneet heidät huolenpitoomme, mutta silti heidän kohtalonsa vaivasi hänen mieltään. Kuuden kuukauden kuluttua lähdin Molokaille. Minä istuin lasiseinän toisella puolella ja hän istui toisella. Katselimme toisiamme lasin läpi ja keskustelimme puhetorven kautta. Mutta kaikki oli toivotonta. Hän oli päättänyt pysyä siellä. Neljä kuolettavaa tuntia todistelin hänelle ja lopulta uuvuin. Ja höyrylaivan vihellys lisäksi kiirehti minua lähtemään.

"Mutta sittenkään emme voineet jättää asiaa silleen. Kolme kuukautta myöhemmin vuokrasimme 'Halcyon'-kuunarin. Alus oli opiumin salakuljettaja ja purjehti kuin noiduttu. Sen omistaja teki rahaa mistä hyvänsä, ja me teimme hänen kanssaan sopimuksen Kiinan-matkasta. Hän purjehti San Fransiskosta, ja muutamia päiviä myöhemmin me läksimme Landhousen purrella risteilemään. Se oli vain viiden tonnin jahti, mutta me kiidimme sillä viisikymmentä mailia koillistuulen suuntaan. Meritautiko? En milloinkaan ole siitä niin kärsinyt. Maan kadottua näkyvistä tapasimme 'Halcyon'in, ja Burnley sekä minä menimme laivaan.

"Laskimme Molokaille yhdentoista tienoissa yöllä. Kuunari käännettiin lähtövalmiiksi, ja me sousimme maihin laivaveneellä Kalawaon kohdalle — paikalle, missä Isä Bamien kuoli, tiedättehän. Laivuri oli rohkea mies. Revolverit vyössä hän astui pelottomasti edellämme. Kolmisin oikaisimme Kalaupapan niemekkeen poikki, noin kahden mailin matkan. Kuvitelkaa mielessänne olevanne sysipimeässä yössä vainuamassa yhtä miestä tuhansien pitaalisten joukosta. Nähkääs, jos olisimme siirtolassa nostaneet hälyytyksen, niin se olisi vienyt yrityksemme hukkaan. Paikka oli outo ja pilkkopimeä. Pitaalisten koirat tulivat ulos ja haukkuivat meitä; harhailimme ympäri neuvottomina ja eksyneinä.

"Laivuri pelasti pulasta. Hän vei meidät ensimmäiseen yksinäiseen taloon. Suljimme oven perässämme ja otimme tulta. Sisällä oli kuusi pitaalista. Pudistimme ne hereille ja puhuimme heille maan kielellä. Minä pyysin tavata _kokuaa_. Kokua on terveyslautakunnan palkkaama apulainen, puhdas alkuasukas, joka hoitaa pitaalisia, sitoo niiden haavoja ja niin edespäin sekä asuu siirtolassa. Odotimme talossa ja pidimme silmällä asukkaita, sillä välin kuin laivuri läksi yhden kanssa kokuaa hakemaan. Tämä löytyikin pian, ja laivuri toi hänet tullessaan revolverilla uhaten. Laivurin jäätyä taloa vartioimaan Burnley ja minä läksimme kokuan opastamina Lyten taloon. Hän asuikin yksin.

"'Uskoin teidän tulevan, toverit', sanoi Lyte. 'Älä kajoa minuun, John. Kuinka Ned ja Charley voivat ja koko joukko? Olen valmis lähtemään nyt. Olen ollut täällä yhdeksän kuukautta. Missä vene on?'

"Kiiruhdimme takaisin toiseen taloon laivuria hakemaan. Mutta hälyytys oli noussut jo. Valot vilkkuivat taloissa ja ovet paukkuivat. Olimme sopineet siitä, ettei ammuttaisi paitsi ehdottoman pakon tullen. Ja kun meidän täytyi pysähtyä mennessämme, iskimme nyrkeillä ja revolverin perillä. Minä jouduin otteluun erään ison miehen kanssa. En voinut saada häntä irti itsestäni, vaikka kahdesti survaisin häntä lujasti kasvoihin nyrkilläni. Hän tarrautui minuun kiinni, ja siinä rymäkässä kaaduimme kamppaillen ja kolhien toisiamme. Hän kiskoi minua mukanaan. Joku tuli lyhty kädessä. Silloin näin hänen kasvonsa. Kuinka voinkaan kuvailla, miten kauheat ne olivat! Ne eivät olleet kasvot — kasvojen jätteet tai kamala irvikuva kasvojen piirteistä, elävä raunio — nenätön, huuleton. Toinen korva oli turvonnut ja riippui muodottomana olkapäälle. Olin raivoissani. Hän likisti minua niin lujasti itseään vasten, niin että tuo korvalehti kosketti kasvojani. Silloin hullaannuin. Se oli kamalaa. Aloin kurikoida häntä revolverillani. Kuinka siinä kävikään, sitä en tiedä, mutta juuri kun olin pääsemäisilläni irti, hän tarttui minuun hampaineen. Puolet kädestäni oli hänen huulettomassa suussaan. Silloin iskin häntä revolverilla silmien väliin, ja hänen hampaansa heltisivät."

Cudworth näytti minulle kättään kuunvalossa, ja minä saatoin nähdä arvet. Ne näyttivät koiranpuremilta.

"Ettekö pelännyt tartuntaa?" kysäisin.

"Pelkäsin. Seitsemän vuotta odotin. Tiedättehän, tauti tarvitsee pitkän ajan kehittyäkseen. Täällä Koonassa odotin, vaan ei sitä tullut. Mutta sen seitsemän vuoden aikana ei koskaan mennyt päivää eikä yötä, etten aina tutkinut... etsinyt..." Hänen äänensä murtui, kun hän katseli kuutamossa välkkyvää merta lumipeitteisten vuorenhuippujen vierellä. "En mitenkään ollut kestää sitä ajatusta, että menettäisin Koonan enkä koskaan enää saisi olla Koonalla. Seitsemän vuotta! Olen pysynyt terveenä. Mutta siksi olen naimaton. Olin kihloissa. Mutta sairastumistani peläten en uskaltanut mennä naimisiin. Tyttö ei ymmärtänyt. Hän lähti valtioihin ja joutui naimisiin. Enkä koskaan sen jälkeen ole nähnyt häntä.

"Juuri kun olin päässyt irti pitaalisesta poliisimiehestä, kuului temmellystä ja kavioiden kapsetta aivan kuin ratsuväen hyökkäyksessä. Se oli laivuri. Hän oli aavistanut näin käyvän ja pannut nuo siunatut pitaaliset satuloimaan neljä hevosta. Mekin olimme jo valmiit. Lyte oli selviytynyt kolmesta kokuasta, ja me vapautimme Burnleyn useammista. Koko siirtola oli mylläkässä silloin, ja joku alkoi ampua meitä winchesterillä. Kunhan se vain olisi ollut itse Jack McVeigh, Molokain ylijohtaja.

"Sepä oli ratsastusta! Pitaaliset hevoset, pitaaliset satulat, pitaaliset suitset, pikimusta pimeys, viuhuvat kuulat ja tietä tuskin minkäänlaista. Ja laivurin hevosena oli muuli, eikä hän osannut kunnolleen ratsastaakaan. Mutta me pääsimme venheelle, ja kun työnsimme sitä ranta-aallokon läpi, kuulimme hevosten tulevan Kalaupapasta mäkeä alas.

"Te aiotte mennä Shanghaihin. Tapaatte Lyte Gregoryn siellä. Hän työskentelee eräässä saksalaisessa liikkeessä. Ottakaa hänet päivälliselle. Tarjotkaa hänelle viiniä ja antakaa hänelle kaikkea parasta, mutta älkää antako hänen maksaa mitään. Lähettäkää lasku minulle. Hänen vaimonsa ja lapsensa ovat Honolulussa, ja hän tarvitsee rahansa heille. Suurimman osan palkastaan hän lähettääkin heille ja elää itse erakkoelämää. Ja kertokaa hänelle Koonasta. Täällä hänen sydämensä on. Kertokaa hänelle kaikki mitä tiedätte Koonasta."

Koolau pitaalinen.

"Koska olimme sairaita, he riistivät meidän vapautemme. Me olemme totelleet lakia. Emmekä ole tehneet mitään pahaa. Ja kuitenkin he panisivat meidät vankeuteen. Molokai on vankila. Senhän tiedätte. Niulin sisar lähetettiin Molokaille seitsemän vuotta sitten. Hän ei nähnyt sisartaan sen koommin. Eikä hän saakaan häntä milloinkaan nähdä. Tytön täytyy olla siellä kuolemaansa saakka. Tämä ei ole hänen tahtonsa eikä se ole Niulinkaan tahto. Se on valkoisten miesten tahto, jotka maata hallitsevat. Ja keitä ovat nämä valkoiset miehet? Kyllä tunnemme. Isämme ja isoisämme jo heidät tunsivat. He saapuivat kuin lampaat ja puhuivat lempeästi. Hyvin he osasivatkin puhua lempeästi, sillä me olimme voimakkaita ja meitä oli paljon, ja kaikki saaret olivat meidän. Niinkuin sanoin, he puhuivat lempeästi. Heitä oli kahta lajia. Toinen laji pyysi meidän lupaamme saarnatakseen meille jumalansanaa, ja toinen taas kysyi lupaa saadakseen käydä kauppaa kanssamme. Sellainen oli alku. Nyt ovat kaikki saaret heidän, kaikki maa, kaikki karja — kaikki on heidän. Ne, jotka saarnasivat meille jumalansanaa, ja ne, jotka saarnasivat rommin sanaa, ovat menestyneet ja tulleet suuriksi päälliköiksi. He asuvat kuin kuninkaat monihuoneisissa taloissa, ja suurilukuinen palvelijajoukko hoitelee heitä. Ja vaikka heillä ei mitään ollut, niin he omistavat nyt kaiken, ja jos minä tai joku kanakki nälkäänsä valittaa, he vain irvistävät ja sanovat: 'Miks'ette tee työtä? Sitä on kyllä viljelyksillä.’"

Koolau pysähtyi. Hän kohotti kätensä ja muodottomiksi koukistuneilla sormillaan otti päästään loistavan hibiscus-kiehkuran, joka seppelöi hänen mustia hiuksiaan. Kuu hopeoi näkyä säteillään. Oli rauhallinen yö, vaikka ne, jotka istuivat hänen luonaan ja kuuntelivat, olivat taistelussa olleitten näköisiä. Heidän kasvonsa muistuttivat leijonan kuonoa. Millä töllötti tyhjä sija sillä paikalla, missä nenän piti olla, millä taas käsivarren tynkä näytti paikkaa, mistä se oli mädännyt pois. Siinä oli miehiä ja naisia kolmisenkymmentä, jotka olivat pedon merkillä leimatut.

He istuivat seppelöityinä kukkien tuoksussa ja tähtiyön kirkkaassa valossa. Heidän huulensa liikkuivat kummallisesti, ja heidän kurkkunsa kähisivät hyväksyvästi Koolaun puheelle. Nämä ihmiset olivat olentoja, jotka kerran olivat olleet miehiä ja naisia. Mutta nyt he eivät olleet enää pitkään aikaan olleet kumpiakaan. He olivat epäsikiöitä — kauhistus ja kaiken ihmisyyden luonnoton irvikuva. Hirveästi runneltuja rampoja, olentoja, jotka näyttivät siltä, kuin heitä olisi vuosituhansia kidutettu helvetissä. Heidän kätensä, mikäli niitä oli jäljellä, olivat kuin harpyian linnunjalat. Heidän kasvonsa olivat muodottomat ja hirveät kuin jonkun hullun jumalan ruhjomat elämän koneistossa. Siellä ja täällä oli kasvoja, joista se hullu jumala oli riiponut puolet pois, ja eräs nainen vuodatti kuumia kyyneleitä kahdesta hirveästä kuopasta, joissa hänen silmänsä olivat kerran olleet. Jotkut kärsivät kauheita tuskia, ja voihke kohoili heidän rinnastaan. Toiset rykivät äänellä, joka vihloi kuin silkkikangasta olisi repäisty. Kaksi tylsämielistä, jotka muistuttivat enemmän suuren apinan sikiöitä kuin ihmisiä, liikkui ja soperteli kuutamossa kultaisten kukkien keskellä. Eräs, jonka korvalehdet roikkuivat kuin läpät hänen olkapäillään, otti loistavan tulipunaisen oranssinkukan ja koristi sillä hirveän korvansa, joka lepsutti hänen liikkeittensä mukaan.

Koolau oli näitten olioitten kuningas. Ja tämä oli hänen kuningaskuntansa — kukkiin peittyvä syvänne esiinpistävine vuorineen ja kukkuloineen, joilla villivuohet kiipeilivät. Kolmella sivulla kohosivat jylhät kallioseinämät troopillisen kasvullisuuden kukkaköynnösten ihmeellisessä verhossa, jotka tunkivat luolien suihin — rajoittivat Koolaun alamaisten kalliosyvännettä. Neljännellä sivulla maa päättyi kammottavaan kuiluun, ja kaukana alhaalla voi nähdä kukkuloiden huippuja ja kuiluja, joiden juurella vaahtosivat ja kohisivat Tyynenmeren aallot. Kauniilla ilmalla alukset pääsivät maihin kallioiselle rannalle, joka johti Kalalaun laaksoon, mutta vain hyvin kauniilla ilmalla. Ja rohkeapäiset vuoristolaiset ainoastaan voivat kiivetä rannikolta Kalalaun laakson korkeimmalle kohdalle, siihen vuorenrinteiden väliseen kouruun, missä Koolau hallitsi. Mutta niitten vuoristolaisten täytyi olla hyvin kylmäpäisiä ja heidän tuli tuntea villivuohien polut hyvin tarkoin. Oli ihmeellistä, kuinka tuo ihmismassa raajarikkoja oli kyennyt laahaamaan avuttoman kurjuutensa vuohenpolkuja pitkin tälle luoksepääsemättömälle paikalle.

"Veljet", alkoi Koolau.

Mutta eräs noista apinamaisista irvikuvista päästi äkkiä villin, mielettömän kirkunan, ja Koolau odotti niin kauan kuin kimakka ääni kaikui edestakaisin kallioseinämien väliä ja loittoni vähitellen hiljaiseen yöhön.

"Veljet, eikö tämä ole omituista? Maa oli meidän, ja sittenkään se ei ole meidän. Mitä nämä jumalan ja rommin saarnaajat antoivat meille maastamme? Oletteko saaneet siitä yhtä dollaria, niin, yhtä dollaria? Kuka teistä on saanut? Kuitenkin on maa heidän, ja vastaukseksi kysymyksiimme he sanovat meille, että me voimme mennä työhön maalle, heidän maalleen, ja se mitä tuotamme työllämme, tulee heidän hyväkseen. Mutta entispäivinä meidän ei tarvinnut tehdä työtä. Ja koska olemme sairaita, he vielä riistävät vapautemme."

"Kuka toi tämän taudin, Koolau?" tiedusti Kiloliana, laiha ja jänteikäs mies kuin metsänpeikko, jolla olisi odottanut näkevänsä halkikaviot jaloissa. Ja halkeamat niissä jaloissa olikin, totta kyllä, mutta ne olivat suuria mätähaavoja ja visvaisia paiseita. Kuitenkin tämä Kiloliana oli rohkein kiipijä heistä kaikista, mies, joka tunsi jokaisen vuohenpolun ja joka oli opastanut Koolaun ja hänen surkeat seuralaisensa Kalalaun syvänteen turviin.

"Jaa-a, hyvin kysytty", vastasi Koolau. "Koska me emme tahtoneet käydä työhön peninkulmaisilla sokerikentillä, missä kerran meidän hevosemme kävivät laitumella, he toivat kiinalaisia kuleja meren takaa. Ja heidän muassaan tulivat kiinalaiset taudit — tämäkin, josta me kärsimme ja jonka tähden he tahtovat viedä meidät Molokain vankeuteen. Me olemme syntyneet Kauaissa. Olemme olleet muillakin saarilla, joku siellä, toinen täällä, Oahussa, Mauissa, Hawaiilla ja Honolulussa. Aina me kuitenkin palasimme Kauaihin. Miksi tulimme tänne takaisin? Siihen täytyy olla syynsä. Sen tähden, että rakastamme Kauaita. Täällä olemme syntyneet. Täällä olemme eläneet. Ja täällä me kuolemmekin — jos — jos heikkosydämisiä ei ole joukossamme. He joutavat Molokaille, ja jos sellaisia on, älkööt he viivytelkö täällä. Heikkoluontoiset menkööt alas ja heidät lähetettäköön Molokaille. Mutta me pysymme paikoillamme ja taistelemme. Emme halua kuolla. Meillähän on luodikoita. Te tunnette kapean polun, jolla miesten täytyy ryömiä peräkkäin. Minä yksin, minä Koolau, joka kerran olin cowboyna Niihaussa, voin puolustaa polkua tuhattakin miestä vastaan. Tässä on Kapalei, joka joskus on ollut tuomari ja kunnian mies, mutta joka nyt on ajettu rotta kuten me kaikki. Kuulkaa häntä, hän on viisas mies."

Kapalei nousi. Kerran hän oli ollut tuomari. Hän oli käynyt Punahoun opiston. Hän oli istunut herrojen ja päälliköitten ja korkeitten edustajain joukossa, jotka suojelivat kauppiaita ja lähetyssaarnaajia. Sellainen mies oli Kapalei ollut. Mutta nyt, kuten Koolau sanoi, hän oli takaa-ajettu rotta, lain ulkopuolella oleva luontokappale, joka oli vajonnut niin syvälle kauhistuttavaan liejuun, että oli lain yläpuolella yhtä hyvin kuin sen alapuolellakin. Hänen kasvonsa olivat piirteitä vailla ja täynnä kummallisia rakoilevia halkeamia, ja luomettomat silmät paloivat kulmakarvattomissa kuopissa.

"Emme tahdo aikaansaada rettelöitä", alkoi hän. "Me haluamme olla rauhassa, mutta jos he eivät jätä meitä rauhaan, silloin rettelön alku on heidän syynsä ja samaten sen rangaistus. Minun sormeni ovat mennyttä, niinkuin näette." Hän nosti kädentynkiään, jotta kaikki voisivat nähdä. "Vielä minulla on sentään yksi peukalo jäljellä, ja sillä voin painaa liipasinta yhtä lujasti kuin sen poistippuneilla naapureilla ennen vanhaan. Me rakastamme Kauaita. Eläkäämme täällä tai kuolkaamme täällä, mutta älkäämme lähtekö Molokain vankilaan. Tauti ei ole meidän syntiämme. Miehet, jotka saarnasivat jumalan sanaa ja rommin sanaa, tuottivat taudin niitten orjakulien muassa, jotka tekevät työtä meiltä ryövätyillä mailla. Minä olen ollut tuomari. Minä tunnen lain ja oikeuden ja sanon teille, että on väärin ryöstää mieheltä maa, sairastuttaa hänet kiinalaiseen tautiin ja sitten panna hänet loppuiäkseen vankilaan."

"Elämä on lyhyt ja päivät ovat kärsimystä", sanoi Koolau. "Juokaamme ja tanssikaamme ja olkaamme niin onnellisia kuin voimme."