Part 2

Kirkkaalta taivaalta, tähtien ja kuutamon täyttämältä, vihmoi sade niin hienona ja ohuena kuin höyryn vihma. Kukaan ei välittänyt siitä; lapset leikkivät edelleen, juoksivat paljain jaloin ruohikossa ja hyppäsivät hiekkaan, ja muutamassa minuutissa sade lakkasi. Kaakossa kuvastui Timanttivuoren huippu mustana varjona kraaterimuodostumineen terävästi tähtitaivasta vasten. Uneliaan tovin takaa syöksähti mainingin kuohu vaahtoisana hiekan yli ruohikkoon, ja kaukana ulompana voi erottaa muutamia uimareita mustina pilkkuina kuutamossa. Valssia laulavain äänet häipyivät, ja hiljaisuuden keskeytti jostakin puitten alta kajahtava naisen nauru, joka samalla helkkyi rakkautta. Se pani Percival Fordin sävähtämään ja muistutti hänelle tohtori Kennedyn sanoja. Alhaalta rannan hiekalle vedettyjen kanoottien luona hän näki kanakki-miehiä ja -naisia raukeina nojailevan kuin lootuksen-syöjät, naisilla yllään valkea _holokus_; ja yhtä "holokusta" vasten hän näki kanootin perämiehen tumman pään nojaavan naisen olkapäähän. Kauempana alhaalla, missä hiekkasärkät levisivät laguunin aukon vierellä, hän näki miehen ja naisen kävelevän käsikkäin. Kun he ehtivät _lanain_ valojen luo, hän huomasi naisen käden siirtyvän vyötäisille ja päästävän irti sille kierretyn käsivarren.

Ja kun he menivät hänen ohitseen, Percival Ford tunsi heidät ja nyökkäsi kapteenille ja majurin tyttärelle. Elämän savua, mietti hän itsekseen. Ja jälleen kaikui pimeästä _algaroba_-puun alta rakkautta helkkyvä naisen nauru, ja hänen tuolinsa taitse vei japanilainen lapsentyttö makuulle muuatta paljasjalkaista poikaa. Laulajain äänet sulivat hiljaa ja pehmeästi hawaiilaiseen rakkauslauluun, ja upseerit naisineen, käsivarret toistensa ympäri kiedottuina, liukuivat ja pyörivät _lanaissa_; ja taas nauroi nainen _algaroba_-puitten alla.

Mutta Percival Ford tunsi vain inhoa tuota kaikkea kohtaan. Häntä kiusasi naisen rakkausnauru, perämiehen nojaava pää valkeata _holokusta_ vasten, rannalla kävelevä pari, tanssivat upseerit naisineen, rakkauslauluja laulavain äänet ja hänen veljensä, joka lauloi toisten mukana _hau_-puun alla. Varsinkin tuo naisen nauru erityisesti kiusasi häntä. Outo ajatussarja heräsi hänen mielessään. Hän oli Isaac Fordin poika, ja mitä kerran oli Isaac Fordille sattunut, voisi sattua hänellekin. Tämä ajatus sai heikon sydämen syöksemään hänen poskilleen häpeän punan. Hän pelkäsi sitä, mitä saattoi piillä hänen veressään. Tuntui aivan siltä, kuin hän olisi saanut äkkiä tietää, että hänen isänsä oli ollut pitaalinen ja hänen oma verensä sisälsi tuon hirveän taudin ituja. Isaac Ford, ankara Herran sotilas — ulkokullattu mies! Mitä eroa olikaan hänen ja minkä rannan maleksijan välillä tahansa? Suvun kunnia, se kunnian talo, jota Percival Ford oli rakentanut, tuntui jo luhistuvan raunioksi.

Tunnit kuluivat, armeijalaiset nauroivat ja tanssivat, alkuasukas-orkesteri soitteli, ja Percival Ford yhä ponnisteli etsien ratkaisua äkilliseen ja masentavaan ongelmaan, joka oli vyörynyt hänen päälleen. Hän rukoili hiljaa, kyynärpää pöydällä, pää käden varassa, väsyneen katselijan näköisenä. Tanssien välillä armeijalaiset ja siviilimiehet naisineen pyrähtivät hänen luokseen ja lörpöttelivät tavanmukaisia lörpötyksiään, ja heidän palattuaan _lanaihin_ hän jatkoi kesken jäänyttä ponnisteluaan siitä, mihin se oli katkennut.

Hän alkoi sovitella yhteen Isaac Fordin särkynyttä ihannekuvaa, ja liiteaineena hän käytti taitavaa ja ovelaa logiikkaa. Ja se oli sitä lajia, joka on valmistettu itsekkäitten ihmisten aivo-laboratorioissa, ja se tepsi. Kieltämättä hänen isänsä oli ollut hienompaa savea kuin nuo ihmiset hänen ympärillään; mutta kuitenkin oli vanha Isaac ollut vasta muodostusasteellaan, jotavastoin hän, Percival Ford, oli jo valmis tuote. Se todistelu asetti isän jälleen arvoonsa ja samalla nosti hänen omaa arvoansa ylemmä. Hänen vähäpätöinen minänsä kasvoi jättiläissuureksi. Hän oli kyllin suuri antamaan anteeksi. Se ajatus ihan hehkui hänessä. Isaac Ford oli ollut suuri, mutta hän oli suurempi, sillä hän voi antaa Isaac Fordille anteeksi, vieläpä asettaa hänet uudelleen pyhälle paikalleen muistissaan, vaikkapa se paikka ei ollutkaan enää aivan niin puhdas kuin ennen. Hän hyväksyi senkin, ettei Isaac Ford ollut välittänyt ainoasta harha-askeleensa hedelmästä. Hyvä, hän ei myöskään välitä siitä.

Tanssiaiset taukosivat vihdoin. Orkesteri soitti lopuksi "Aloha Oen" ja valmistui lähtemään kotia. Percival Ford kutsui käsiään yhteen lyömällä japanilaisen palvelijan.

"Sano tuolle miehelle, että minä tahdon tavata häntä", sanoi hän Joe Garlandia osoittaen. "Käske hänen tulla tänne heti."

Joe Garland lähestyi pysähtyen kunnioittavasti muutaman askeleen päähän hänestä, hermostuneesti hypistellen kitaraa, joka yhä riippui hihnasta hänen olkapäällään. Toinen ei pyytänyt häntä istumaan.

"Te olette minun veljeni", sanoi Percival Ford.

"Niin, senhän tietää jokainen", oli vastaus, kummastuneella äänensävyllä lausuttu.

"Niinpä luulen, tietää niinkin", virkkoi Percival Ford kuivasti. "Mutta minä en ole tiennyt sitä ennen kuin tänä iltana."

Velipuoli odotti, ja häntä vaivasi äänettömyys, joka syntyi Percival Fordin miettiessä puheen jatkoa.

"Muistatteko ensimmäisen päivän kouluun tultuani, kun pojat sukelluttivat minua?" kysyi hän. "Miksi te piditte minun puoltani?" Velipuoli hymyili ujosti. "Senkö takia, että tiesitte?"

"Niin, sen takia."

"Mutta minä en tiennyt silloin", sanoi Percival Ford kuivakiskoisesti.

"Niinkö", vastasi toinen. Taas tuli äänettömyys.

Palvelijat alkoivat sammutella valoja _lanaissa_.

"Te tiedätte... nyt", virkkoi velipuoli yksinkertaisesti.

Percival Ford rypisti kulmiaan. Sitten hän katsoi toiseen tutkivin silmin.

"Paljonko vaaditte, jos lähdette saarilta ettekä palaa koskaan takaisin?" tiedusti hän.

"Eikö koskaan palata?" änkytti Joe Garland. "Saaret ovat ainoa maa, minkä tunnen. Toiset maat ovat kylmiä. En tunne muita maita. Minulla on paljon tuttavia täällä. Muissa maissa en kuulisi yhdenkään äänen lausuvan: '_Aloha_, Joe-poikani!'"

"Minä sanoin: ei koskaan palata", kertasi Percival Ford. "'Alameda' lähtee huomenna San Fransiskoon."

Joe Garland oli hämmentynyt. "Mutta miksikä?" kysyi hän. "Te tiedätte nyt, että me olemme veljeksiä."

"Juuri sen takia", oli vastaus. "Kuten itse äsken sanoitte, tietävät sen kaikki. Minä maksan runsaasti."

Kaikki epäröinti ja hämminki katosi Joe Garlandista.

Muodostumaisillaan ollut silta heidän välillään katkesi.

"Te siis tahdotte, että lähden", kysyi hän.

"Tahdon, että lähdette ettekä koskaan palaa", vastasi Percival Ford.

Ja sinä silmänräpäyksenä, ohikiitävässä leimauksessa hän näki veljensä kohoavan yläpuolelleen kuin vuoren ja tunsi itse kutistuvansa ja painuvansa mikroskoopilliseen mitättömyyteen. Mutta ei ole hyvä kenenkään nähdä itseänsä todellisena, eikä kukaan voi katsella minäänsä oikeassa valossa kauan ja jäädä elämään; ja vain tuokion välähdyksessä Percival Ford näki itsensä ja veljensä oikealta näkökulmalta. Seuraavassa tuokiossa häntä hallitsi taas mitätön ja vaativa itsekkyys..

"Kuten sanoin, minä maksan runsaasti. Teidän ei tarvitse kärsiä puutetta. Minä maksan hyvin."

"Olkoon menneeksi", sanoi Joe Garland. "Lähden."

Hän yritti poistua.

"Joe", kutsui toinen. "Tapaatte lakimieheni huomisaamuna. Viisisataa heti ja kaksisataa kuukaudessa niin kauan kuin pysytte poissa."

"Te olette hyvin ystävällinen", vastasi Joe Garland hiljaa. "Olette liian ystävällinen. Mutta olipa miten tahansa, luulen, etten tahdo teidän rahojanne. Lähden huomenna 'Alamedassa'."

Hän poistui, mutta ei sanonut hyvästiä.

Percival Ford löi käsiään yhteen.

"Poika", sanoi hän japanilaiselle, "sitruunavettä".

Ja lasinsa yli kumartuneena hän hymyili kauan ja itseensä tyytyväisenä.

Koonan sheriffi.

"Te ette voi olla mieltymättä saaren ilmastoon", sanoi Cudworth minun ylisteltyäni Koonan rannikon ihanuuksia. "Olin nuori mies, vasta opistosta päässyt, kun kahdeksantoista vuotta sitten tulin tänne. Enkä lähde täältä milloinkaan pois, paitsi tietysti käymäsiltään. Ja varoitanpa teitä, jos teillä on maan päällä joku rakas paikka, ettette viipyisi täällä liian kauan, muuten tulee tämä paikka rakkaammaksi."

Olimme juuri lopettaneet päivällisen, jota tarjottiin pohjoiseen päin viettävässä _lanaissa_, vaikka mitäpä merkitystä pohjoisella on niin miellyttävässä ilmastossa. Kynttilät oli sammutettu, ja hintelä, valkopukuinen japanilainen palvelija hiipi kuin kummitus hopeaisen kuutamon poikki, tarjottuaan meille sikareja, ja häipyi huvilan pimentoon. Katselin banaanipuiden ja guava-pensaiden lomitse peilityynelle merelle, joka oli tuhannen jalkaa alempana. Siitä asti kuin viikko sitten olin pienellä rannikkohöyrylaivalla tullut maihin ja oleskellut Cudworthin luona, ei tuuli ollut kertaakaan myllertänyt tämän rauhaisan meren pintaa. Tosin siellä kävi tuulen henkäyksiä, mutta ne olivat vienoimpia länsituulen viriä, mitä milloinkaan puhalteli suvisilla saarilla. Ne eivät olleet tuulia, vain henkäilyjä — pitkiä, kukkastuoksuisia henkäilyjä tässä rauhan sopukassa.

"Mikä onnen maa!" huudahdin minä.

"Missä jokainen päivä on toisensa kaltainen ja kaikki päivät ovat paratiisin päiviä", lisäsi Cudworth. "Ei mitään yllätyksiä satu koskaan. Ei ole liian kuuma eikä liian kylmä, vaan aina paras ilma. Oletteko huomannut, kuinka maa ja meri henkivät vuoroon tervehdyksiä toisilleen?"

Tosiaankin olin huomannut tuon miellyttävän, tahdikkaan henkäilyn. Joka aamu olin seurannut meren huountaa sen alkaessa hitaasti levitä, samalla leyhytellen maalle mitä lempeintä, pehmeintä otsonia. Se saattoi meren pinnan väreilemään, vain hiukan tummentaen sitä, ja jätti sinne tänne tyyniä täpliä, jotka väreillen ja päilyen vaihtelivat ollen alttiina tuulenhengen oikullisille hyväilyille. Ja joka ilta olin seurannut meren henkäysten haihtumista taivaalliseen lepoon ja kuullut maan huokausten vienosti humisevan kahvipensaissa ja apinanleipäpuissa.

"Tämähän on ikuisen tyvenen maa", sanoin. "Tuuleeko täällä milloinkaan — puhaltaako koskaan oikea tuuli? Ymmärrättehän mitä tarkoitan?"

Cudworth pudisti päätään ja viittasi itään päin.

"Kuinkapa se voi puhaltaa tuon sulun takaa, joka seisauttaa sen?"

Kaukana ylhäällä kohosivat Mauna Loan ja Mauna Kean valtavat huiput, jotka näyttivät tavoittelevan tähtirikasta taivasta. Kaksi ja puoli mailia meidän päittemme yläpuolelle ne kohottivat päänsä, valkeina lumesta, jota tropiikin aurinko ei voinut sulattaa.

"Kolmenkymmenen mailin päässä, voisin siitä lyödä vetoa, tulee neljänkymmenen mailin nopeudella tunnissa."

Minä hymyilin epäilevästi.

Cudworth astui _lanain_ puhelimeen. Hän puhui peräkkäin Waimeaan, Kohalaan ja Hamakuaan. Puhelun huudahdukset kertoivat minulle tuulen puhaltavan: "Vai tuulee siellä kovasti, häh?... Kuinka kauan?... Vain viikonko?... Haloo, Abeko siellä?... Jaha, jaha... Vai yritätte istuttaa kahvipensaita Hamakuan rannikolle... Hiiteen teidän tuulenhalkaisijanne! Näkisittepä minun puitani."

"Myrsky raivoaa", sanoi hän minulle pantuaan paikoilleen puhelintorven. "Minä teen aina pilaa Aben kahvista. Hänellä on viisisataa acrea, ja hän on tehnyt ihmeitä tuulenmurtajalla, mutta kuinka hän saa ne juurtumaan, on minusta käsittämätöntä. Tuuleeko? Ainahan se puhaltaa Hamakuan puolella. Kohala ilmoittaa kuunarin purjehtivan purjeet toisessa reivissä Hawaiin ja Mauin välisessä salmessa ja sittenkin olevan aika tiukalla."

"Vaikeata uskoa", vastasin epävarmana. "Eikö pienintäkään vihuria milloinkaan pääse tuolta ympäri tänne puhaltamaan?"

"Ei ainoatakaan. Meidän puolen maahenkäys on aivan erillään siitä ja alkaa Mauna Kean ja Mauna Loan tältä sivulta. Maa näet henkii lämpöä nopeammin kuin meri ja puhaltaa siten yöllä merellepäin. Päivällä maa lämpenee nopeammin kuin meri, ja meri henkäilee vuorostaan maallepäin... Kuunnelkaahan! Tuossapa tuleekin maahenkäys juuri, vuorituuli."

Kuulin sen todellakin tulevan hiljaa kahisten kahvi-, pensaissa, häilyttäen apinapalkoja ja humisten sokeriruovostossa. _Lanaissa_ oli kuitenkin vielä hiljaista. Sitten saapui ensimmäinen vuoristotuulen tuntu, suloisena, vienotuoksuisena, silkinpehmoisena, viininvilpoisena — kuten vain Koonan vuoristotuuli voi olla.

"Ihmettelettekö, että Koona vei sydämeni kahdeksantoista vuotta sitten?" kysyi Cudworth. "En milloinkaan voi sitä enää jättää. Se olisi kuolemani. Kauheata. Täällä oli toinenkin mies, joka rakasti Koonaa niin hartaasti kuin minäkin. Luulenpa hänen rakastaneen enemmänkin, sillä hän oli syntynyt täällä Koonan rannikolla. Hän oli suuri mies, paras ystäväni, joka oli minulle enemmän kuin veli. Mutta hän jätti sen kuitenkin eikä kuollut."

"Rakkausko syynä?" arvailin. "Nainenko?"

Cudworth pudisti päätään.

"Eikä milloinkaan palannut takaisin, vaikka hänen sydämensä aina ikävöi tänne kuolemaansa asti."

Hän pysähtyi ja katseli alas Kailuan rantatuliin. Minä tupakoin ääneti ja odotin.

"Hän oli jo rakastunut... vaimoonsa. Sen lisäksi oli hänellä kolme lasta, joita hän rakasti. He ovat Honolulussa nykyjään. Poika on opistossa."

"Jostakin pahanteostako?" kysäisin vähän ajan kuluttua uteliaana.

Hän pudisti päätään.

"Hän ei ollut syyllinen mihinkään rikokseen eikä syytettynä mistään muustakaan. Hän oli Koonan sheriffi."

"Te puhutte arvoituksia", sanoin.

"Siltä kai kuulostaa", myönsi hän, "ja helvetillinen se tarina onkin".

Cudworth katsoi minuun tutkivasti hetkisen ja palasi sitten äkkiä kertomukseensa.

"Hän oli pitaalinen. Ei syntymästään; kukaan ei ole sellainen syntymästään. Hän sairastui siihen. Tämä mies — mutta mitäpä se merkitsee! Lyte Gregory oli hänen nimensä. Kaikki _kamainat_ tuntevat jutun. Hän oli puhdasverinen amerikkalainen, mutta samaa voimakasta rakennetta kuin vanhat Hawaiin päälliköt. Mitalleen kuusi jalkaa ja kolme tuumaa. Hän painoi alastomana kaksisataakaksikymmentä naulaa, eikä hänessä ollut luotiakaan, joka ei olisi ollut puhdasta lihaa tai luuta. Hän oli voimakkain mies, mitä olen nähnyt. Voimailija ja jättiläinen. Hän oli ystäväni. Mies kuin jumala. Ja hänen sydämensä ja henkensä oli yhtä kaunis kuin hänen ruumiinsakin.

"Olisipa hauska tietää, mitä te tekisitte, jos näkisitte ystävänne, veljenne riippumassa jyrkänteen reunalla, putoamaisillaan, syöksymäisillään syvyyteen, ettekä kykenisi mitään tekemään. Tuo oli juuri samanlaista. Minä en voinut tehdä mitään. Näin onnettomuuden tulevan enkä voinut tehdä mitään. Jumal'auta, mies! Mitä minä voin tehdä? Onnettomuuden merkit olivat pahaenteisinä ja selvinä hänen kulmillaan. Ei kukaan muu sitä huomannut. Sen takia että hänestä pidin niin paljon, olin siinä uskossa, etteivät muut sitä huomanneet. En voinut luottaa järkeni todistukseen. Niin mahdotonta se oli kaikessa kauheudessaan. Kuitenkin turmion merkit olivat hänen kulmillaan ja korvissaan. Olinhan nähnyt ne — ohutta pöhöttymää korvalehdillä — oh, niin vienoa kuin mitä lievintä päivetyksen punerrusta. Pidin sitä silmällä kuukausia. Sitten vastoin toivoani tuo vieno tummennus levisi molempien silmäkulmien yläpuolelle ohuena punerruksena. Olisin voinut luulla sitä auringonpolttamaksi, mutta siinä oli kiilto niin näkymätön, kiilto kuin pieni kipuna, mikä näyttäytyy hetkisen ja sitten katoaa. Koetin luulla sitä auringon polttamaksi, mutta enhän voinut. Tiesin toisin. Ei kukaan huomannut sitä niin selvästi kuin minä, Stephen Kalunaa lukuunottamatta, enkä saanut sitäkään tietää ennen kuin perästäpäin. Minä näin turmion tulevan kaikessa kauheudessaan, mutta kieltäydyin ajattelemasta tulevaisuutta. Pelkäsin. En voinut muuta. Ja yöt itkin. Hän oli ystäväni. Me kalastelimme Niihaussa. Ajoimme villiä karjaa Mauna Kealla ja Mauna Loalla. Kesytimme hevosia ja merkitsimme polttimella härkiä Carte Ranchilla. Metsästimme vuohia pitkin Halaekalaa. Hän opetti minulle sukellustaitoa ja rannikkouintia, kunnes olin melkein yhtä taitava kuin hänkin, — hän oli taitavampi kuin tavallinen kanakki. Näin hänen sukeltavan viidentoista sylen syvyyteen ja voivan viipyä veden alla kaksi minuuttia. Hän oli merielävä ja vuoristolainen. Hän voi kavuta mihin hyvänsä vuohetkin uskalsivat kapuilla. Eikä pelännyt mitään. Kerran hän joutui haaksirikkoon 'Luga laivalla ja ui aallokossa kolmekymmentä mailia kolmessakymmenessäkuudessa tunnissa. Hänellä oli voimia taistella ärjyviä hyökyjä vastaan, jotka teitä ja minua veisivät kuin hyytelöä mukanaan. Hän oli suuri, mainio mies. Me otimme yhdessä osaa vallankumoukseen. Olimme molemmat romanttisesti uskollisia kuningasmielisiä. Häntä ammuttiin kahdesti ja hänet tuomittiin kuolemaan. Mutta hän oli liian suuri mies tasavaltalaisten tapettavaksi. Hän nauroi heille. Myöhemmin he osoittivat hänelle kunniaa ja nimittivät hänet Koonan sheriffiksi. Hän oli yksinkertainen mies, poika, joka ei koskaan vanhentunut. Eikä hänellä ollut monimutkaista aivostoa. Hänen henkensä ilmauksissa ei ollut kieroutta eikä viisastelua. Hän kävi suoraan asiaan, ja hänen esiintymisensä oli aina yksinkertaista.

"Ja hän oli vilkas ja iloinen. En ole koskaan tuntenut niin luottavaa miestä, enkä miestä niin tyytyväistä ja onnellista. Hän ei vaatinut elämältä kaikkea mahdollista, eikä hänen elämässään ollut pettymyksiä. Hän oli saanut täyden maksun, kuitannut laskun jo edeltäkäsin. Mitä muuta hän olisi voinut kaivata, kun oli saanut tuon komean ruumiin ja rautaisen rakenteen, tuon vastustuskyvyn, joka torjui tavalliset taudit, ja tuon sielun terveyden? Ruumiillisesti hän oli täydellinen. Ei koskaan elämässään hän ollut sairastanut. Hän ei tiennyt mitä tavallinen päänsärkykään oli. Kun minä joskus tuskailin, katsoi hän minuun ihmeissään ja sai minut nauramaan kömpelöillä myötätunnon ilmauksillaan. Hän ei voinut ymmärtää sellaista asiaa kuin päänsärky. Sangviinikkoko? Eipä ihme. Kuinka hän olisi voinutkaan olla toisenlainen, kun hänellä oli niin hirveä elinvoima ja mahdottoman hyvä terveys!

"Näyttääkseni teille, mikä usko hänellä oli onnensa tähteen ja miksi hänellä oli tuo usko, kerron seuraavan jutun. Hän oli vielä nuorukainen — olin juuri tutustunut häneen — kun hän joutui kerran pokerinpelaajani sakkiin Wailukussa. Mukana oli eräs iso saksalainen, Schultz nimeltään, joka pelasi raa'asti ja omavaltaisesti. Miestä oli onnistanut hyvin ja hän oli aivan voittamaton, kun Lyte Gregory yhtyi peliin. Lyte lähti peliin, kuten toisetkin, mutta Schultz pelasi kaikki ulos pelistä — kaikki paitsi Lyten. Hän ei pitänyt saksalaisen pelitavasta ja haastoi tämän uudelleen mukaan. Schultz kohotti vuorostaan ja Lyte vuorostaan. Sillä tavoin peli sujui vuoroittaisin kohotuksin. Panokset olivat isoja. Ja tiedättekö mitä Lytellä oli kädessään? Kuningaspari ja kolme pikku ristiä. Se ei ole pokeria. Lyte ei pelannutkaan enää pokeria. Hän urheili. Hän ei tiennyt mitä Schultzilla oli, mutta hän kohotti ja kohotti, kunnes sai Schultzin kiljumaan, ja Schultzilla oli kolme ässää koko ajan. Ajatelkaa sitä! Mies kuningasparilla pakottaa ässä-kolmikon miehen varomaan!

"Well, Schultz osti kaksi korttia. Toinen saksalainen, Schultzin ystävä, jakoi. Lyte tiesi silloin olevansa kolmea vastassa. Mitä hän teki nyt? Mitä te olisitte tehnyt? Ostanut kolme korttia ja pitänyt kuninkaat tietysti. Niin ei tehnyt Lyte. Hän pelasi uhallaan. Hän heitti kuninkaat pois ja piti kolme pikku ristiä ja osti kaksi korttia. Hän ei kertaakaan katsonut niihin. Mutta hän katsoi Schultziin, ja Schultz kohotti — roimasti. Kun hänellä oli kolme ässää, niin hän tiesi Lyten olevan kynsissään, koska hänellä oli kolme varmaa korttia Lyten lehtiä vastaan ja tällä täytyi varmasti olla kolmea pienemmät. Schultz parka! Hän oli aivan oikeassa otaksumisineen. Hän erehtyi siinä, kun luuli Lyten pelaavan pokeria. He jatkoivat vuoroittaisia kohottamisiaan, kunnes Schultzin varmuus alkoi hävitä. Ja koko aikana ei Lyte katsonut kahta korttiaan, ja Schultz tiesi sen. Näin Schultzin ajattelevan, vilkastuvan ja taas kohottavan. Mutta jännitys oli liian suuri hänelle.

"'Hellittäkää jo, Gregory', sanoi hän vihdoin. 'Olen jo höyhentänyt teitä tarpeekseni. En halua enempää hävittää rahojanne. Olen saanut —'

"'Välipä sillä mitä olette saanut', keskeytti Lyte. 'Ettehän tiedä mitä minulla on. Mitähän jos katsoisin.'

"Hän katsoi ja kohotti sata dollaria. Sitten he alkoivat taas ja kohottivat vuoroin, kunnes Schultz helpotti ja laski taas kolme ässää pöytään. Lyte laski myös viisi korttiaan. Ne olivat kaikki mustia. Hän oli vetänyt kaksi ristiä lisää. Tiedättekö, sillä lailla hän mursi Schultzin sisun pokerinpelaajana. Tämä ei pelannut enää samalla rohkeudella. Hän menetti rohkeutensa ja hänen varmuutensa horjui.

"'Mutta kuinka voit niin tehdä?' kysyin Lyteltä perästäpäin. 'Tiesithän hänen olevan voitolla, kun hän veti kaksi korttia. Sitä paitsi et kertaakaan katsonut omia korttejasi.'

"'En tullut katsoneeksi', oli Lyten vastaus. 'Sillä tiesin niiden olevan kaksi ristiä. Ja niiden täytyi olla kaksi ristiä. Luulitko minun menneen peliin sitä varten, että se iso saksalainen löisi minut? Se oli mahdotonta. Ei minua niin vain voiteta. Minun täytyi voittaa. Olisinpa ollut maailman hämmästynein mies, elleivät ne kaikki olisi olleet ristejä.'

"Tuo oli Lyten tapaista, ja juttu auttanee teitä paremmin arvostamaan hänen suurenmoista rohkeuttaan. Kuten hän sanoi, hänen täytyi voittaa, onnistua ja menestyä. Ja tässä kuten kymmenessätuhannessa muussakin tapauksessa hän sen todisti. Ja todellakin häntä onnisti aina. Se selitti hänen pelottomuutensa. Ei mitään voinut sattua hänelle. Hän oli siitä vakuutettu, koska hänelle ei koskaan ollut mitään sattunut. Silloin kun 'Luga' hukkui ja hän sai uida kolmekymmentä mailia, joutui hän olemaan vedessä kaksi kokonaista yötä ja yhden päivän. Ja koko sinä kauheana aikana hän ei kadottanut toivoaan, ei kertaakaan epäröinyt pelastumistaan. Hän oli varma maihinpääsystään. Hän kertoi sen minulle itse, ja minä uskon sen olleen totta.

"Well, tuollainen mies ystäväni Lyte Gregory oli. Hän oli erilaista rotua kuin tavalliset kuolevaiset. Hän oli jumalaista alkuperää, tavallisten tautien ja onnettomuuksien tapaamaton. Mitä tahansa hän halusi, sen hän sai. Hän voitti vaimonsa, erään pienen kaunottaren, Caruther-sukua, kymmenkunnalta kilpailijalta. Ja tyttö suostui häneen, ja niin hän sai parhaan vaimon maailmassa. Hän tahtoi pojan. Hän sai. Sitten hän tahtoi tytön ja toisen pojan. Hän sai ne. Ja ne olivat oikeata laatua, puhtaita ja virheettömiä kaikin puolin, vankkarintaisia ja saivat periä hänen terveytensä ja voimansa.

"Ja sitten tuli turmio. Kauheat merkit ilmaantuivat häneen. Seurasin niitä vuoden. Se mursi minut. Mutta hän ei tiennyt siitä eikä kukaan toinenkaan ihminen osannut sellaista aavistaa, lukuunottamatta kirottua _hapa-haolea_, Stephen Kalunaa. Hän tiesi sen, mutta sitä en minä taas tiennyt. Ja — niin tohtori Strowbridge tiesi sen myös. Hän oli Yhdysvaltain lääkäreitä, ja hän tunsi pitaalin oireet. Nähkääs, hänen toimenaan oli epäiltyjen tutkiminen ja niiden määrääminen lähetettäväksi Honolulun tarkastusasemalle. Ja Stephen Kaluna oli myös tarkka tuntemaan pitaalin oireita. Tauti raivosi hänen suvussaan, ja neljä tai viisi hänen sukulaistaan oli jo lähetetty Molokaille.

"Turmion ilmitulo aiheutui Stephen Kalunan sisaren kautta. Kun tyttö joutui epäilyksenalaiseksi, ja ennenkuin tohtori Strowbridge ehti saada häntä käsiinsä, vei veli hänet piilopaikkaan. Lyte oli Koonan sheriffi, ja hänen oli haettava tyttö esille.