Part 9

Tulevaisuus saa näyttää, onko Elsassin takaisinvalloitus kultturisuhteessa täten saatettu loppuun; kokemukset 1912-vuoden maapäiviltä eivät sitä ennusta. Mielialat, jotka kohtaavat niin voimakasta vastakaikua toiselta puolen, eivät hetkessä vaimene. Mutta ei voi olla muuta kuin ajankysymys, milloin uusi lojalisuus (Saksaa kohtaan) täydellisesti voittaa vanhan (Ranskan suhteen), kun näet kansallisuus on edellisen puolella. Tulee näet aina muistaa, että Elsass ei ole ranskalaista verta. Ranskan vaatimus on puhdasta kostoa, ilman »irredentismin» tukea.

Jos siis olot pohjois- ja länsirajalla ovat senluontoisia, että niiden Saksan valtakunnan hallitukselle aiheuttama huoli on vähentymässä, on asia idässä kieltämättä toinen. Siellä oli valtakunnan raja arveluttavin; niinpä myöskin tapaamme siellä ainoan kansallisuuskysymyksen, jota sopii sanoa pahalaatuiseksi ja siten katsoa todelliseksi vähennykseksi siitä voimasta, joka on sisäisessä kokoomuksessa.

Kolmessa osastossa ovat slaavilaiset samonneet saksalaisia vastaan: etelässä sloveenit, keskustassa tsekkiläiset, pohjoisessa puolalaiset. Eteläinen rynnistys ei koske Saksan valtakunnan rajoja ja voidaan muutenkin katsoa murtuneeksi. Taistelun keskustassa ovat saksalaiset itse saaneet sijoitetuksi valtiollisen rajan ulkopuolelle, joten sitäkin käydään yksinomaan Itävallan alueella. Koillisessa sitävastoin käy kamppailu myöskin valtakunnan rajain sisällä. Ne molemmat loivat lahdelmat, jotka etelästä ja idästä pistävät Saksan valtiolliseen karttaan, osoittavat germaanien ja slaavien suuren rotukamppailun taistelukenttää; jos vertaamme niitä kansallisuuskarttaan, näemme böömiläisen poukaman pienemmäksi mutta puolalaisen syvemmäksi valtionrajaa.

Puolalainen kansameri ulottuu siis Saksan alueelle ja peittää Ylä-Sleesian, Posenin ja Länsi-Preussin, niin että se melkein eristää saksalaisen Itä-Preussin. Mutta tosin on tämä meri täynnä saksalaisia kielisaaria, joten kartta muistuttaa saaristoa, joka toiselta puolen ulottuu syvälle venäläiseen Puolaan, missä varsinkin kaupungit ovat saksalaisuuden tyyssijoja. Tämä on keskeneräisen kansarajan perikuva. Saman ilmiön havaitsemme kauimpana koillisessa, missä samanlainen _liettualainen_ saaristo rikkoo saksalaisen yhtenäisyyden; Memel on näet liettualaisten joki niinkuin Veiksel on puolalaisten. Mutta kun liettualaisia on rajan sisäpuolella tuskin yli 100 000 ja he puhuvat maalaismurretta, on _puolalaisia_ Saksassa (masurit ja kassubit lukuunottaen) jo vuoden 1905 tilaston mukaan 3.65 milj., 6 % valtakunnan ja melkein 10 % Preussin väkiluvusta, lisäksi korkealla sivistyskannalla olevaa, yhteisönä kehittynyttä kansaa, jolla on rikas kirjallisuus, koulutettu sanomalehdistö ja suuret muistot itsenäisen menneisyyden ajalta. Tässä on siis koossa kaikki edellytykset kansalliseen irtaumisliikkeeseen; ja semmoinen onkin viime aikoina herättänyt yhä enemmän vakavaa huomiota kunnes _Bülow_ 1902 sanoi puolalaiskysymystä Preussin nykyisen politiikan tärkeimmäksi.

Puolan kansan kaipuu yhdyntään ja vapautumiseen on ollut hereillä sen paloittelusta Saksalle, Venäjälle ja Itävallalle 1700-luvun lopulla; mutta se on ollut eri suuri eri maissa ja eri aikoina. Tyynin on mieliala ollut Itävallassa, missä rikas maa-aateli aina viime aikoihin saakka on nauttinut suuria etuja asemastaan valtakunnassa (I osa, s. 132). Venäjällä on levollisuus vähitellen palannut, kapinain jälkeen 1830 ja 1863, valtion musertavan mahdin alla. Ainoastaan armeijan liikekannallepano Preussin puolella esti kapinavuosina Saksan puolalaisia ottamasta osaa liikkeisiin, 1848 tehtiin täälläkin suoranaisia irtaumisyrityksiä, ja myöskin 1870 vallitsi näillä mailla suuri levottomuus. _Bismarck_ kertoo »mietelmissään ja muistelmissaan» että sekä Kriminsodan aikana että 1863 oli tekeillä suunnitelmia Puolan pystyttämisestä (itävaltalaisen arkkiherttuan alaisena) ja Galitsian vaihtamisesta romanialaiseen tai eteläslaavilaiseen maahan. Meidän aikoinamme on Puolan vapausliike jälleen virinnyt ja vähitellen kasvanut voimakkaammaksi, varsinkin eräiden myönnytysten jälkeen Caprivin aikana 1890-luvun alussa, mutta samalla muuttanut luonnetta puolalaisen keskisäädyn syntymisen johdosta; tämä ei ihantele entistä aatelivaltaista Puolaa, vaan on sen sijaan omaksunut suurpuolalaisen (»Jagellonien») aatteen, joka »Graudenzer Zeitungin» avoimen tunnustuksen mukaan 1902 ei tähtää vähempää kuin Itämerestä Mustaanmereen, Pommerista ja Liettuasta Podoliaan ja Etelä-Venäjälle, siis kauas yli kansallisuusrajojen ulottuvaa valtakuntaa. Tällaisten unelmain tenhoamina kilpailevat nyt puolalaiset yhteiskuntakerrokset vihassa saksalaisia vastaan, jotka ovat sulkeneet heidän kielensä pois kouluista samoin kuin ranskankielen Elsassissa ja tanskan Slesvigissä; ja tässä taistelussa eivät saksalaiset näy tulevan toimeen ilman valtion apua. Niinpä on saksalainen aines Posenissa alentunut 45.4 %:sta v. 1861 n. 37.6:een v. 1900, eli samaan vähemmistöasemaan kuin Böömissä, ja se %alenee edelleen.

Jo _Bismarckin_ aikana oivallettiin tämä vaara ja ajateltiin sen torjumista maanpalstoituksella saksalaista asuttamista varten. Erityinen asutustoimikunta (»Ansiedelungskommission») työskenteleekin vuodesta 1886 ostellen puolalaisia tiloja saksalaisille uutisasukkaille tai perustellen valtiontiloja. Sen ohella on puolalaisen agitatsionin vastapainona vuodesta 1894 näillä seuduilla saksalainen, jota kolmen perustajansa nimien alkukirjainten mukaan (_Hansemann_, _Kennemann_, _Tidemann_) tavallisesti kutsutaan »Hakatismiksi» (virallisesti vuodesta 1899 »Deutscher Ostmarkverein»). Taistelua on kiihdyttänyt erityisesti saksankielen pakollinen käyttö uskonnonkin alkeisopetuksessa; siitä aiheutui koululakkoja niistä johtuvine rangaistuksineen, jotka eräässä tapauksessa (Wreschenissä 1901) aiheuttivat levottomuuksia paikalla ja niiden jälkikaikuja Berlinissä, vieläpä Lembergissäkin. Täten on taistelu yltynyt ylimmilleen. Eräässä ohjelmapuheessa 13/1 1902 selitti _Bülow_, että hän »kansallisuuskysymyksissä ei ymmärrä leikkiä», keisari paheksui julkisesti puolalaisten »ylimielisyyttä», ja Preussin maapäivät myönsivät vielä 210 miljonaa edellisten 280 lisäksi vahvistaakseen asutustoimikunnan tointa, jota Stumpfe muuten on asiantuntemuksella arvostellut. Mutta tämäkin havaittiin pian riittämättömäksi. Vuoteen 1912 laskettiin toimikunnan aikaansaaneen 12 000 uutta kotia idässä, mutta samaan aikaan näkyvät puolalaiset saaneen 4 kertaa niin monta (vaikkakin pienempiä ja köyhempiä), ja yksinomaan kymmenvuotiskautena 1896—1906 olivat he lopputilissä saksalaisten kanssa 75 000 ha voitolla. Jotta ei työ menisi aivan hukkaan, täytyi Preussin valtion antaa asutustoimikunnalle 1908 vieläkin 280 milj. mk ynnä (tosin rajoitettu) pakkoluovutusoikeus; ja kun puolalainen yllytys leveni Ylä-Sleesiaankin, kävi hallitus 1909 kovakouraiseksi (virkamiesten siirto Kattowitzista senvuoksi, että nämä olivat äänestäneet puolalaisia ehdokkaita).

Voidaanko näillä keinoin ajan pitkään saavuttaa voittoa, on kyseenalaista. Tilasto ei tunnu rohkaisevalta. Vaikeinta on saada saksalaisia pysymään maakunnassa, joka on näin toisen kansallisuuden läpitunkema; he lähtevät sieltä mielellään, ja palkinnoillakin ja suuremmilla palkoilla on vaikea saada esim. opettajia näihin kiusallisiin kouluihin. Saksalla on siis todellinen kansallisuuskysymys ratkaistavana omien rajojensa sisällä, samaa laatua, joita Itävallalla on niin monta, »Irlannin kysymys», joka tosin ei sinänsä mitenkään ehkäise valtakunnan politiikkaa, mutta muuten on kylläkin haitallinen.[25] Ja tähän hankaluuteen on syynä luonto itse, joka ei ole suonut valtakunnalle luonnollista rajaa idässä — vaikka myönnettävä on, että väärä politiikka on tehnyt epäkohdan suuremmaksi.[26]

Mutta puolalaiskysymyksessä on vielä kaksi puolta, jotka kääntävät huomiotamme uusiin oloihin, joissa Saksan kansa on jotakin merkitsevien hajoittavien vaikutusten alainen. Toinen näistä on yhteiskunnallinen, toinen uskonnollinen.

Rinnan saksalaisten väistymisen kanssa idästä tapahtuu puolalaisten siirtymistä sieltä länteenpäin Berliniin tai Reininmaakuntiin. Valtakuntaa perustettaessa oli puolalaisia tuskin Oderin länsipuolella; nyt on useita satojatuhansia. Tämän sisäisen siirtolaisuuden merkitys ilmeni 1900-vuoden väenlaskussa, jolloin havaittiin, että itäisissä maakunnissa oli paikoittain tapahtunut ilmeistä väenvähenemistä. Sinänsä ei tämä kukaties aiheuttaisi valtiomiehille suurta huolta; mutta pahempi on, että puolalainen siirtolaisuus länteen etsii teollisuusalueita, joissa se painaa alas palkkoja ja kultturitasoa työmarkkinoilla ja uhkaa alentaa Saksan teollisuuden korkeata kantaa. Sen ohessa seuraa sitä idässä vielä alemmalla olevien slaavilaisten maahanmuutto Venäjältä, toistaiseksi tosin vain väliaikaisena työväkenä. Tätä maahanmuuttoa vastustamaan on »Hakatismi» asettunut, mutta aiheuttanut sillä vain vastarintaa Ostelbian maanviljelijäin puolelta, jotka selittävät, että maanviljelys ei voi tulla toimeen ilman näitä idän käsivarsia, kun oman paikkakunnan väki on jättänyt maan pulaan.

Näin on _yhteiskunnallis-taloudellisia_ kysymyksiä sukeltanut esiin puolalaisen kansallisuuskysymyksen vanavedestä; ja niiden takana näemme yhden suuria yleisiä vastakohtia nykyajan länsimaisessa yhteiskunnassa, vastakohdan maanviljelyksen ja teollisuuden pyrintöjen välillä (»kiinteän» ja »irtaimen» pääoman välillä, Riesser). Se muunnos, jonka kautta elinkeinoelämän painopiste siirtyy alkutuotannosta vientiteollisuuteen, on nykyään saattanut Saksan vakavaan »tienhaaraan» (Pohle), jonka viitoissa seisovat sanat: maanviljelys- vaiko teollisuusvaltio — »Volkswirtschaft» vaiko »Weltwirtschaft» — natsionalismi vaiko imperialismi.

Koko kysymys on alunpitäen väestökysymys. Me olemme jo nähneet (siv. 109), että väestö niin sanoaksemme on kasvanut maata suuremmaksi. Kansa tarvitsee jo 30 milj. tonnia viljaa vuodessa, mutta maa ei tuota enempää kuin 25. Paljoa enempää ei siitä voitanekaan saada. Rohrbach (1903) määrittelee senvuoksi 40 miljonaa kotimaan luonnolliseksi väestömääräksi, jonka yli Saksan maan itsessään ei sopisi kohota.[27] Nykyään eläisi siis enemmän kuin ⅓ väestöä ulkomaiden varassa ja v. 1925 on luultavasti puolet väestöä samassa täytymyksessä, sillä silloin täytyy Saksan väestön olettaa nousseen 80 miljonaan (Naumann).

Saksan on siis suorastaan pakko muuttua teollisuusmaaksi voidakseen hankkia leipää lapsilleen. Sen täytyy lähteä samalle tielle, jota Englanti kulkee edellä; »ihmisten liikamäärä luo raaka-aineiden tuontitarpeen, tämä luo tuotteiden vientitarvetta, tämä taas luo teollisuusvaltion, ja se vuorostaan riippuvaisuuden maailmanmarkkinoista ynnä imperialismin» (Julius Wolf). Mutta tästä syntyy tavanmukainen jännitys maanviljelijäin ja teollisuudenharjoittajain välillä. Kaksi vuosikymmentä (alkaen Caprivin kauppasopimuksista tullinalennuksineen vientiteollisuuden hyväksi) onkin tämä jännitys ollut tärkeänä tekijänä Saksan sisäpolitiikassa.

Sen ulkonaisina ilmiöinä on kaksi mahtavaa yhtymää: »Bund der Landtwirthe» (maanviljelijäin liitto) vuodesta 1893 ja »Bund der Industriellen» (teollisuudenharjoittajain liitto) vuodesta 1895; edellisen pääpaikkoina itä ja Itämerenmaakunnat, jälkimäisen tukikohtina kaakko (Sleesia), etelä (Saksi) ja länsi (Rein-Westfalen). Maanviljelijäin liitossa on satojatuhansia pikkuviljelijöitä Ostelbian suurtilojen vanhain junkkeriylimysten ohella. Tämä vanha maa-aateli — yhä vielä Preussin vankin yhteiskunnallinen voima, ylimalkaan yksi tukevimpia aineksia nykyajan valtiollisessa elämässä — on vanhoillisen puolueen ytimenä; sen ohjelmana on kotoinen politiikka lujan tullisuojeluksen turvin, eikä se suuresti huolehdi väestöpulmasta. Sitä vastassa on uusi teollisuusaateli, kuten Reinin-Westfalin »rautakuninkaat», joku _Stumm_ tai _Krupp_; he ovat erikoisesti kiintyneet maailmanpolitiikkaan, sen siirtomaa- ja laivastonrakennusohjelmiin, ja siinä kannattaa heitä ajan tarve hankkia toimeentuloa liikaväestölle. Vielä vihamielisempiä maanviljelijäpyrinnöitä kohtaan ovat tietenkin teollisuustyöväki, vaatien elintarpeiden halpuutta, ja kaupan miehet, jotka vaativat helpoituksia valtioidenvälisessä tavaranvaihdossa.[28]

Näiden vastakohtain välillä täytyy Saksan ja Preussin politiikan luovia, sovittelun teitä, ohjeenansa: teollisuus- ynnä maanviljelysvaltio (_Bülow_ ½ 1905). Pyrinnöt joutuvat kahnaukseen keskenään kaikissa suurissa kysymyksissä, ei ainoastaan tulliasioissa (tullitaksa 1902, kauppasopimukset 1906), vaan myöskin valtakunnan sisäisessä liikenne- ja finanssipolitiikassa. Niinpä maanvilielijäin vastarinta viivästytti ja typisti suurta keskuskanavan ajatusta (Reinistä Elbeen) vuodesta 1899 vuoteen 1905, jolloin osa siitä (Rein—Hannover) myönnettiin. Sama mahtava ryhmä — jota Saksan julkisessa elämässä nykyään edustaa niin huomattava eturivinmies kuin _v. Heydebrand_, »saksalais-vanhoillisten» johtaja, »Preussin kruunaamaton kuningas» — typisti suurisuuntaista valtakunnan rahainhoidon uudistusta, niin että se täytyi toteuttaa ilman sitä laajaa perintöveroa, josta olisi tullut uusien välillisten verojen sosiaalinen tasaus. Tämä tulos — sitä valitettavampi kun on julkinen salaisuus, että virkamiehet (maaneuvokset) säännöllisesti katsovat sormien läpi tilanomistajain ali-ilmoituksia (Hans Delbrück) — aiheutti »talonpoikien liiton» lohkeamisen suuren maanviljelijäin liiton riveistä sekä teollisuuden, kaupan ja käsityön edustajain yhdynnän »Hansaliitoksi» (kesäk. 1909), joka on sangen vilkkaasti toiminut »agraareja» sekä elinkeinoelämän virastohenkisiä esteitä vastaan. Kun viimeksimainittu liitto näissä toimissaan tuntui kääntyvän liiaksi vasemmalle (Riesser), irtautui kuitenkin suurteollisuus ensimäisillä »hansapäivillä» siitä erilleen kesäk. 1911, ja muodostaa jälleen oman ryhmänsä, kun taas hansaliitto etsii varsinaista tukeansa keskisäädystä, s. o. maanviljelyksen ulkopuolella toimivasta tuottavasta keskiluokasta.[29]

Maanviljelys- ja teollisuusylimystön sovintoon rakentaa erikoista siltaa yhteinen pyrkimys _sosialidemokratiaa_ vastaan. Me näemme tässä nykyajan toisen suuren yleisen vastakohdan, joka luo kuilun kaiken pääoman ja työn välille. Saksa on sosialismin emämaa, ja jo v. 1875 muodostui siellä »sosialistinen työväenpuolue» valtiolliseksi voimayksiöksi, joka valtiopäivämiesvaaleissa heti saavutti muutamia satojatuhansia ääniä ja kymmenkunnan paikkaa. Tämä oli »viiden miljardin» vilkastuttaman teollisuudennousennan nurjapuoli; ja murhayrityksen jälkeen vanhaa keisaria vastaan ryhtyi valtio taisteluun uutta liikettä vastaan. Niinpä hyväksyttiin vuoden 1878 kuristuslaki sosialidemokratiaa vastaan. Mutta heti sen jälkeen, ohjelman mukaan vuodelta 1881, alkoi suurenmoinen suoranainen työ yhteiskunnallisen tyytymättömyyden syiden poistamiseksi _yhteiskuntapolittisten_ uudistusten tietä, mitä työtä sitten on jatkettu tuottaen Saksalle kunnian tulla pidetyksi esikuvamaana kaikessa mikä yhteiskuntauudistuksiin ja työväenlainsäädäntöön kuuluu, samalla kuin se suuressamäärässä on edistänyt sen oman siirtolaisuuden ehkäisemistä. Tämä oli _Bismarckin_ »käytännöllistä kristillisyyttä», jota hänen jälkeensä edusti erikoisesti _Posadovsky_ (sisäasiainministeri 1897—1907), ja jota »valtionsosialismina» vastusti »vapaamielinen puolue», joka _Eugen Richterin_ johdonmukaisessa johdossa vuoteen 1906 oli sosialismin pahimpana vastustajana.

Toivo saada valtiolle vihollista liikettä tätä tietä tyrehtymään on kuitenkin ollut turha. Sosialisteista on lainsäädäntö, joka tuottaa työväelle ehkä puolentoista miljonaa päivässä, yhä »almupolitiikkaa» eikä mitään muuta. Bismarck itse väsyi ja suunnitteli lopulta (kuten Hans Delbrück aikakauskirjassa »Preuss. Jahrbücher» on osoittanut 1906 ja 1912) sosialistien saattamista poikkeuslakien alaisiksi, siis valtiokaappausta, mistä tuli yksi lisäsyy hänen ja keisarin välien rikkumiseen 1890. Kun keisari Vilhelm II nyt antoi poikkeuslakien raueta ja kansainvälisessä neuvottelukokouksessa koetti päästä puheisiin sosialidemokratian kanssa, oli siitä vain seurauksena, että puolueen äänimäärä vuoden valtiopäivämiesvaaleissa kohosi ¾:stä lähes 1½ miljonaan ja sen edustajapaikat 11:sta 35:een. Vaalit 1898 kohottivat edellistä numeroa yli 2 miljonan ja edustajapaikat 56:een; vaalit 1903 nostivat lukuja yhä: 3 milj. valitsijaa, lähes ¼ koko valitsijakunnasta ja joka 3:s annetuista äänistä, sekä 80 edustajapaikkaa; vaalit 1907 tuottivat suhteellisesti suuren taantumuksen, vain 43 paikkaan, mutta äänimäärä oli kasvanut 3¼ miljonaan; ja 1912:n vaalit tuottivat huippunumerot, 110 valtiopäivämiestä, takanaan 4¼ miljonaa valitsijaa. Sosialidemokratia oli tullut valtiopäiväin suurimmaksi puolueeksi.

Tämä valtava nousu on kieltämättä omiaan herättämään huolia tulevaisuuden suhteen, se kun on tullut puolueen hyväksi, joka periaatteellisesti vastustaa ei ainoastaan hallitusta, vaan itse valtaistuinta, jota ilman Saksa olisi raunioläjä ensiluokkaisen suurvallan sijasta. Epäilemättä heijastaa tämä arveluttavia puutteita olevissa yhteiskuntaoloissa; erikseenkin on mainittava yhä vielä elävä ja kaikkialla ilmenevä yläluokkahenki läänitysvallan aikakaudelta ja sen kopea ylimielisyys (Rohrbach 1912).

Mutta kaksi näkökantaa näyttää katkaisevan kärjen näiltä huolilta. Yhdeltä puolen ei noita suuria äänimääriä ole lyhentämättöminä merkittävä sosialismin laskuun. Sittenkuin vuoden 1870 sankarien sukupolvi nyt on alkanut kuolla sukupuuttoon, on laajoissa piireissä jälleen ruvennut pääsemään vallalle poroporvarillinen arvosteluhalu, joka on saksalaisten subjektivisuuteen ja eriseuraisuuteen taipuvalle luonteelle ominaista (Ratzel), se »erihenkisyys, joka menneinä aikoina on iskenyt Saksaan niin syviä haavoja» (_Bülow_ 19/1 1907; kuntahenki — »Corpsgeist» — _Bismarck_ 9/10 1878). Tosin lienee myöskin totta, että ajan hallituspolitiikka usein on voinut antaa oikeutettua aihetta moitteeseen, jota taitavat kirjoittajat ovat käyttäneet aina ilkeyteen saakka (Maximilian Harden, »Die Zukunft»). Näistä tyytymättömistä porvarispiireistä tulee epäilemättä suuri osa niitä valitsijajoukkoja, jotka äänestävät sosialistiehdokkaita valtiopäiville ilman että nämä valitsijat muutoin ovat halukkaita seuraamaan sosialisteja heidän puoluepolitiikkansa äärimmille rajoille. Toisaalta on jo ilmennyt selviä hajaannuksen merkkejä sosialidemokratian omissa riveissä leppymättömien vanhojen marxilaisten, _Liebknechtin_ ja _Bebelin_ kannattajain (»Vorwärtsin» ryhmän) ja _Bernsteinin_ ja _Vollmarin_ edustaman nuoremman (enimmäkseen eteläsaksalaisen) suunnan välillä, joka ei enää usko tai halua suurta »Kladderadatschia» (romahdusta), vaan tahtoo toteuttaa ohjelmansa valtion puitteissa (»revisionismi»). On luultavaa — ja puoluepäivillä (esim. Chemnitzissä, syysk. 1912) on ilmennytkin — että tämä sisäinen muutos edistyy yhtärintaa puolueen ulkoisen valtanousun kanssa; sillä puolueet samoin kuin yksityisetkin kasvavat vallan ja vastuun mukana.

Kullakin kansalla on muutoin pohjaltaan sellainen sosialidemokratia kuin se ansaitsee. Vääriä poliittisia tekoja seuraa kosto; niinpä on sosialistinen hyökyaalto 1912 vuoden vaaleissa selvä vastaus vanhoillisten itsepäisyyteen finanssiuudistuksessa 1909. Mutta mullistuspuolueiden kannatuksella on luonnollinen rajansa, se näkyi sosialistien tappiosta vuoden 1907 vaaleissa, kun puolue oli rikkonut itse suurvaltahenkeä vastaan (ks. siv. 152). Saksan sosialismi on saanut tuulta purjeisiinsa valtakunnan yleisen äänioikeuden kautta (»köyhälistön luokkaetuus», Lorenz); sen rajoituksena ei ainoastaan ole ulkoapäin valtion viisaus (yhteiskuntapolitiikka) ja voima (Moabit-mellakat 1910), vaan myöskin sisältäkäsin sen kansanluonteen laatu, jossa se kalastaa. Niinpä tapaamme sen ohella kristilliskansallisen työväenliikkeen (kongresseja 1903, 1909), ja sen omissakin riveissä kasvavaa kansallista yhteistunnetta, jota ranskalaiset (Baudin) katsovat olevan syytä kadehtia. _Bebel_ itse selitti olevansa valmis maanvaaran uhatessa »ottamaan kiväärin olalleen ja puolustamaan saksalaista maata» (7/3 1904), ja viimeksi elokuussa 1912 vakuutti _Vollmar_, että sosialistit eivät tule olemaan viimeisiä eivätkä huonoimpia, kun tosiaan on kysymys synnyinmaasta. Marokkokahnauksen aikana (Jenan kongressissa syyskuussa 1911) nähtiinkin että he eivät halunneet tuottaa hallitukselle hankaluutta — niin ohjelmalleen uskollisia kuin ovatkin vihassaan keisaria ja monarkiaa vastaan.[30]

Jos siis Saksan sosialidemokraatit ovat muuttumislain alaisina, niin on toisaalta porvarillisten vapaamielisten keskuudessa — täällä niinkuin muuallakin — heitä lähentyvä muutos. Heidän periaatteellinen vihansa kuoli Richterin kuollessa. Yhä lukuisammiksi käyvät ylimalkaan ne äänet, jotka (kuten _Posadovsky_ 16/2 1912) lausuvat, että sosialidemokratiaa vastaan on taisteltava »Soolonin viisaudella eikä Solingenin miekoilla». Tässä mielialassa on siemeniä puoluepoliittisiin yhtymiin, joiden ensimäinen hedelmä kypsyi vuoden 1912 vaaleissa (ks. siv. 153) ja jotka näyttävät osoittavan tällekin vaaralliselle liikkeelle uransa tehokkaassa uudistustyössä valtion hyväksi.

Olemme nyt nähneet »punaisen siiven» Saksan yhteiskunnassa voimakkaasti kehittyneen; mutta samoin on »mustakin». Täällä tapaamme hajaannuksen, jota tähän saakka emme ole tarkastuksillamme kohdanneet: _uskonnollisen_ protestanttien ja katolilaisten välillä. Ne ovat jaetut jokseenkin kultaisen leikkauksen mukaan, katolilaiset pienempänä osana, ja suhde näyttää olevan vakiintunut; jos Itävallan saksalaiset lasketaan mukaan, nousee katolilaisten lukumäärä melkein protestanttisten tasalle — yksi lisäsyy eroon 1866 (Treitschke). Maantieteellisesti katsoen on katolisuus reunustailmiö, kun näet tapaamme sitä reunustoilla lännessä, etelässä ja idässä. Niinpä on se puolalaisten uskonto ja punoo vielä yhden säikeen puolalais-preussiläiseen kiistaan: kirkko on Posenissa yllyttelyn varsinaisena ahjona. Mutta ilmankin liittoa kansallisuuksien kanssa on katolisuus näytellyt suurta valtiollista osaa valtakunnassa. Valtakunta on läpikäynyt pitkän taistelukauden »mustia» vastaan 1878-1890, jolloin uskonnollinen hajaannus oli suurempana huolena kuin sosialinen, yhteiskunnallinen, on nyt. Se oli pahimmillaan vuosien 1872 ja 1887 välisenä aikana, jota professori _Virchowin_ tunnetun lauseen mukaan nimitetään »kultturikamppailun» ajaksi.