Part 8

Kerran ennen on Saksan kansa esiintynyt merivaltana. Se oli Hansan päivinä 1300—1500-luvuilla. Silloin lähti merivalta Itämerestä, tosin sen lounaisimmasta kolkasta; sieltä oli mukava maayhteys Elben varrelle ja sisämaahan, mutta muutoin ei Hansa juuri nojautunut takanaan olevaan ylimaahan, vaan hankki itselleen sensijaan tukipaikkoja merellä (Bornholm, Voionmaa). Tämä riippuu siitä, että sisämaan ja Itämerenrannikon yhteys ei ole luonnon suosima; Baltian maanselkä ja myöhäisjääkauden poikkilaaksot nykyisine soistumineen ovat esteenä. Jo tässä näemme yhden lisäsyyn, miksi nykyinen merivalta niin ehdottomasti asettuu Pohjanmeren puolelle. Tällä puolella on yhteys sisämaahan syvempi ja vapaampi, Reiniä myöten Strassburgiin, Weseriä Kasseliin, Elbeä pitkin yli Böömin rajan; täältä hakee siis Keski-Europa luonnollista tietänsä merelle. Mutta sitäpaitsi on Pohjanmeri likempänä valtamerta ja yhtyy siihen paljoa leveämpänä kuin Itämeri. Niinpä on käynytkin, että Pohjanmerellä, joka 1871 ei Saksan laivaliikkeessä edustanut juuri suurempaa tonnistoa kuin Itämeri, 1903 oli 8 kertaa suurempi tonnisto ja 70 % liikenteestä, mikä suhde sittemmin on muuttunut pysyväksi. Bremenin ja Hampurin kaupungit ylläpitävät Pohjanmeren valta-asemaa 87 %:lla valtakunnan kauppalaivastosta. Liikenne-ero alkaa nyt kuitenkin jonkunverran tasaantua Keisari Wilhelmin kanavan (Kielin kanavan) valmistuttua vuonna 1895; sen tehtävänä on poistaa sekä strategiset että kaupalliset epäkohdat siitä, että rannikoita on kaksi; ja vaikkapa ei olekaan onnistunut muuttaa Juutinraumaa »takaportiksi» — Köpenhaminan vapaasatama oli taitava vastaveto Tanskan puolelta — on se viime vuosina osoittanut yhä paremmin täyttävänsä rauhallisen tehtävänsä (liikenteennousu 1896—1900: 1¼—7¾ milj. tonnia).

Tässä on huomattava, että Saksan rannikkoa haittaa hiekoittuminen liiaksi, jotta sitä voisi sanoa luonnostaan suotuisaksi suurelle laivaliikkeelle. Syvät väylät sisämaahan ja kansan tarmo ovat luoneet suuruuden — saman kansan, joka verrattain epäsuotuisasta maasta ottaa Europan suurimmat sadot Venäjän jälkeen. Niinpä ei jakautunein rannikko olekaan nykyaikaisen merisuurvallan kannattimena; se oli Hansan perustana; nyt on se joutunut varjoon, Saksa on vetäytynyt pois Itämeren saarilta, sen meripyrinnöt laajenevat sensijaan Pohjanmereltä valtameriliikenteeseen.

Samoin kuin laivaliike keskittyy paikallisessa suhteessa, samoin sikertyy se myöskin suuriin laivayhtiöihin. Tämä on nykyaikana tarmokkaan laivaliikkeen pääehto, eikä mikään maa täytä sitä paremmin kuin Saksa, jolla on maailman suurimmat laivayhtiöt: »Hamburg-Amerika-Linie» (1 milj. tonnia) ja »Norddeutscher Lloyd» (¾ milj. tonnia). Jos lisäämme, että Saksan kauppalaivasto on yleensä syntynyt yksityisalotteesta tai kunnallisina yrityksinä verrattain vähäisen valtioavun tukemana, niin näemme sen kehityksen olevan kaikin puolin terveellä perustalla.

Toista kertaa historiassaan esiintyy siis Saksan kansa _suurvaltana merellä_. Hansan vallan kukisti lähinnä sota Ruotsin kanssa 1560-luvulla, ja 30-vuotinen sota vahvisti sitten täydellisen hyvästijätön merelle. Niin perinpohjainen oli merestä luopuminen, että Versaillesin kansalliskokous 1789 kuuluu purskahtaneen nauruun kun sille esitettiin erään saksalaisen laatima kirjelmä merenkulusta: sehän oli samaa kuin jos »joku hottentotti olisi kirjoittanut oopperasta!» Vielä 1861 saattoi _Palmerston_ antaa sanomalehtensä kirjoittaa kuuluisat sanat, että »saksalaiset saattavat kyntää maata, purjehtia pilvien mukana tai rakennella tuulentupia, mutta milloinkaan aikojen alusta ei heillä ole ollut älyä valtameren ylikulkuun tai purjehtimaan ulapalla taikka edes rannikkovesillä»; ja hän antoi tälle epähistorialliselle lauseellensa lisäpontta uhkaamalla kohdella saksalaisia aluksia merirosvoina. Vain runsasta miespolvea myöhemmin, v. 1897, voitti »Kaiser Wilhelm der Grosse» Englannin oman nopeusennätyksen liikenteessä Atlantin yli; ja vaikkakin Englannin 10 vuotta jälkeenpäin onnistui »Lusitanialla» vallata takaisin »valtameren sininauha», niin on Saksa sensijaan 1912 laskenut vesille maailman suurimman höyrylaivan (»Imperator», 50 000 tonnia), samoin kuin sillä jo kauan on ollut suurimmat purjealukset. Ei voi olla parempaa todistusta nykyisen Saksan masentumattomasta edistyshengestä kuin tämä menestyksellinen teknillinen kilpailu Englannin kanssa Englannin omassa elementissä. Mutta sen takana on yhtä ihmeteltävä järjestö, joka nykyään saattaa vieraitakin satamia — Konstanzan Mustallamerellä, Triestin ja Genuan Välimerellä, Antwerpenin Kanaalin varrella — näyttämään Saksan maailmaa-tavoittavan merivallan ulottimilta.

Olemme selostaneet Saksan mahdollisuuksia merillä, koska historia näyttää tässä tarjoavan erittäin opettavaisen esimerkin siitä, miten kansat kasvavat tehtäviensä mukana. Kun _Bismarck_ kokosi kansan yhdeksi valtioyksiöksi, palveli hän suoranaisesti kansallisuusperiaatetta, ja tämä palvelus oli sinänsä mitä korkea-arvoisin suurtyö; se irroitti voimia, jotka tähän saakka olivat kuluttaneet itseänsä riitoihin ja pikkumaisuuteen tai tyhjiin unelmiin. Mutta jäljellä oli uuden valtion puhtaasti taloudellisen perustan luominen, sillä pistimet ja kanuunat eivät voi ajan pitkään kannattaa valtaa ilman sellaista vakuutta. Tämä tehtävä kävi Saksan edeltäjälle, 1600-luvun Ruotsille, ylivoimaiseksi; Ruotsi ei kyennyt kasvamaan siihen suurvalta-asemaan, jonka konjunkturit ja mieskohtaiset voimat olivat sille hankkineet. Uusi Saksa oli esiintynyt maanosan voimakkaimpana sotavaltana; nyt havaittiin, että — samoin kuin yhteystyö oli poistanut useita entisestä epäjärjestyksestä johtuneita epäkohtia — voitonväline myöskin soveltui turvaamaan voittoa rauhan kehityksessä. Tämä väline oli _aseellinen kansa_. Asekansa — itse kehkeytynyt _runoilijain ja ajattelijain kansasta_ — muuttui nopeasti _teollisuustyön kansaksi_. Sama mieskuri, joka piti joukot koossa taistelukentällä, sama tieteellinen laskelma, joka johti heidät voittoon, loi nyt työnjärjestön, joka laski mitä tukevimman perustan menestykselliselle, ajan vaatimusten mukaiselle teollisuustuotannolle. Sodan välitön voitto, nuo 5 miljardia, antoi perustuspääomaa, ja suojelustullijärjestelmä vuodesta 1879 tarpeellista turvaa kilpailussa. Mutta mikäli kansa kasvaa, sikäli paisuu tämä tuotantokin yli kotimaan äyräiden. Mallikelpoisen tiedustelutoiminnan (»Deutsche Export Revue» ja rahtipolitiikan avulla, joka mitä mukautuvimmalla tavalla asettaa kotoiset kulkuneuvot viennin palvelukseen, leviää ulkomaankauppa kautta maailman. Täten kääntyy huomio merelle, joka vähitellen välittää ummelleen 70 % tavaravaihdosta. Samoin kuin yhteystyön väline, _yleinen asevelvollisuus_, osoittautui kannattavan teollisuuden syntymistä edistäväksi, samoin tuli nyt yhteystyön tulos, maantieteellinen _keskittyminen merelle päin_, kaupan ja meriliikkeen vastaavan kehityksen vakuudeksi.[21] Aluksi oli täytynyt antaa tavarat englantilaisten laivain kuljetettavaksi; ensimäinen askel on omien laivayhtiöiden perustaminen rahdin säästämiseksi kotimaiselle taloudelle, samalla kuin alukset yhäkin rakennetaan englantilaisilla veistämöillä; toinen askel on myöskin laivanrakennustoimen ottaminen omiin käsiin, »Vulcan» Stettinissä ja muut yhtiöt varustautuvat tätä uutta tehtävää varten, kansallinen työ saavuttaa vielä yhden voiton, meriliike on kokonaan vapautettu Englannista ja tulee kotimaan hyväksi.

Näin on Saksa nyt täysissä varuksissa itsenäisellä paikallaan kilpailussa. Mutta suurvallan itsenäisyyteen kuuluu vielä jotakin: _siirtomaita_. Suuri tuotanto tahtoo saada raaka-aineensa omista lähteistä ja vakuutta määrätyistä markkinoista. Näin johtaa merimahti suoranaisesti siirtolain hankkimiseen vieraissa maissa. Jo helmikuussa 1871 lienee erinäisillä tahoilla suunniteltu yhden siirtomaan (Kokinkiinan) vaatimista rauhanteossa Ranskan kanssa. Epäilemättä pahoittelevat Saksan valtiomiehet nyttemmin, että jättivät tämän tilaisuuden käsistään. Mutta _Bismarckin_ varovainen valtiotaito ei katsonut aikaa siirtolain perustamiseen vielä kypsäksi. Vasta 1880-luvun puolivälissä iski hän kiinni Afrikaan ja Tyynenmeren saaristoon; 1890-luvun lopulla nousee uusi aluevaltausaalto, pääasiallisesti Kiinassa, ja meidän päivinämme näyttää olevan nousemassa kolmas, jonka alkuna on ranskalainen Kongo (ks. lähemmin tuonnempana).

Kun Itävalta suljetussa asemassaan Adrian vierellä ei ole voinut ajatella siirtoloita kaukaisissa maanosissa, sopii Saksan sanoa luonnonpakosta pitäneen ryhtyä tähänkin kilpailuun. Siitä seuraa vielä yksi seikka. Suunnitelmat 1871 raukesivat siihen näkökantaan, jota _v. Delbrück_ edusti: siirtomaat »olisivat onnettomuus, koska ne ehdottomasti vaatisivat suurta _laivastoa_, joka taas nielisi liian suuria kustannuksia». Myöhempi aika on ollut valmis ottamaan vastuulleen seuraukset, etupäässä keisari ja meriministeri _v. Tirpitz_. V. 1898 kirjoittaa »Le Temps»: »Uusi merisuurvalta on ilmestynyt maailmannäyttämölle.» Vuosisadan vaihteessa on valtakunnan eduskunta ilmoittanut olevansa valmis suorittamaan kustannukset uudesta laivastosuunnitelmasta, jonka laskettiin toteutettuna 1916 saattavan turvata Saksan tien merillä kaikkien tapausten varalta, mutta jota siitä huolimatta, ulkoisten olojen paineesta, lisättiin tuntuvasti sekä 1906 että 1912, joten se kymmenessä vuodessa on todellisuudessa sivuuttanut kaikki kilpailijansa Englantia lähimmältä sijalta.[22]

Näin ollen on Europan mahtavin maavalta alkanut kehittää itseään meri- ja samalla maailmanvallaksi. Toisin kuin Italia, jonka olot pakottivat ratkaisemaan perättäisiä tehtäviä yhtähaavaa, kasvaa täällä toinen tehtävä luontaisesti toisestansa. Vuonna 1871 muodostuneista edellytyksistä syntyvät sekä »meren vinttikoirat» että »panssaroitu nyrkki» johdonmukaisina seurauksina; ja niiden takana piilee pyrkimys maailmanhistoriallisiin päämääriin, mikä johtuu suurinten henkisten ja aineellisten voimien yhdynnästä. Ahtaiden näkökantojen ja yksityispyyteiden näköjään tarkoituksettomien päivänkiistojen takana näemme kuinka musta-valko-puna lipun alla yksi historian valioita vastustamattomalla voimalla raivaa itselleen tietä »paikkaan auringossa» (Bülow).

Paikkaan auringossa näyttää Saksa määrätyn jo _asemansa_ kautta. Kaikista Europan suurvalloista on sillä ilmeisin keskus-asema. Se on »keskustan valtakunta» Europassa. Niin kauan kuin kansa oli hajallinen ja heikko, lisäsi tämä heikkoutta, sillä siitä seuraa keskittyvä paine; yhtynyt Saksa taas saa lisää voimaa näistä liikuntamahdollisuuksista kaikille suunnille, tietenkin aina sen vaaran alaisena, että viholliset sen saartavat. Englannin painopiste on valtameressä, Venäjän ainakin osaksi Siperiassa; Saksa yksin nojautuu kokonaan Europaan, ollen tasoittavana siltana maanosan reunamain välillä, yksi sivustansa Venäjän aroja, toinen Alankomaan rannikkoa kohti ja jalusta Alpeissa.

Tässä välitysasemassa samoin kuin keskittymisessä pohjoista ja länttä kohti on Saksalla yleinen maantieteellinen yhtenäisyys, joka antaa sille luontaisen erikoisleimansa. Mutta kun lähemmin tarkastamme sen _ulkokehystä_, havaitsemme suuria heikkouksia.

Yhtä niistä on jo toisessa yhteydessä (I osa, s. 77) huomautettu, selittäessämme Alankomaiden aseman epäkohtia. Kun Saksan mereispyrkimykset vihdoin heräsivät sen nykyisen kansallisen yhdynnän valossa, niin oli Reininsuistamo jo monta vuosisataa ollut lohkaistuna toiselle kansalle, ja Saksa oli eristettynä luonnollisimmasta ovestaan merelle. Käy tuskin ajatteleminen luonnottomampaa suurvallan rajaa kuin tämä on, olletikin kun raja etelään päin päättyy silmänkantaman päässä purjehduskelpoisesta Maasjoesta. Että Rein on katkaistu juuri sillä kohtaa, missä suistomaa alkaa, on kyllä selkeää, mutta ei tee rajaa itse asiassa paremmin perustelluksi. Mitä voimakkaammaksi Saksa tulee merellä, sitä vaikeammaksi käy sen sietää tätä vierasta lippua tiellään merelle kohdalla, joka on vielä arvokkaampi kuin Elbensuu, senvuoksi että se on likempänä valtamerta ja Englantia, ja että sen takana on syvin yhdystie mantereen sisään, ja lisäksi ensiluokkainen teollisuusalue Reininmaakunnissa.

Mutta ei ainoastaan Reininsuistamo, vaan eivät myöskään sen lähteet ole sen maan alueella, joka sen »isänä» esiintyy saduissa ja tarinoissa. Sveitsi istuu tämän Saksan joen lähteillä samoin kuin Hollanti sen suistamolla. Samalla tavoin kuuluu Tonavan latva Etelä-Saksaan ja sen suupuoli Balkanin valtoihin, kun taas Itävalta-Unkari on keskittynyt sen keskijuoksun varrelle. Mutta Reininlaakson yhteyttä vaativat historialliset muistot ja kansalliset syyt. Sveitsihän on kuulunut valtakuntaan ja puhuu suurimmalta osaltaan sen kieltä, samoin kuin hollanninkieltä pidetään vain saksaa murteena; itse asiassa reunustaa täällä koko rajaa rivi pikkumaita, Sveitsi, Elsass, Luksemburg, Belgia, Hollanti, jotka ovat kuin »vanhan linnan seinästä pudonneita kiviä» (Ratzel). — Vain Elsass on saatu uudelleen muuratuksi linnanseinään ja siten raja parannetuksi (edellä siv. 13); muut täyttävät välimaan romanilaista heimoa vastaan siten estäen välittömän kitkan; mutta puhtaasti maantieteelliselltä kannalta olisi Saksan oikea raja epäilemättä etelässä Alpit ja lännessä Kanaalin suu.

Käännymme nyt toiselle puolelle ja tapaamme siellä Veikseljoen yhtä kiistanalaisena slaavilaisia kuin Rein on romanilaisia vastassa; ero on vain siinä, että täällä istuu Saksa sen suulla, kun Venäjällä on joen keskijuoksu ja Itävallalla latva. Täällä on muinoin myöskin ollut puskurivaltio, Puola; nyttemmin ovat slaavilaisen ja germanilaisen maailman päävaltiot täällä välittömässä kosketuksessa keskenään ilman että minkäänlaista luonnonrajaa on kitkaa lieventämässä. Luonto on täällä vielä enemmän kuin lännessä jättänyt rajan avoimeksi. Näin ollen olisi päävirta itse ollut sopivin raja, suuret joet kun aina ovat selkeyden ja strategisen aseman kannalta hyviä rajoja; mutta Preussi pysähtyi 1815 Prosnanlinjalle ja sen äärellä seisoo valtakunta vieläkin, rajan suoraan katkaistessa Veikselin samoin kuin ylempänä myöskin Memelin. Venäjän suhteen on Saksa täällä samassa asemassa kuin Hollanti lännessä Saksan suhteen; se katkaisee tämän luonnolliset kulkuväylät merelle. Tämä on maantieteellinen epäkohta yhtä arkaluontoinen käytännössä kuin säännönvastainen teoriassa. Epäilemättä on _Bismarckin_ lausunto (1892), että »näillä molemmilla kansoilla ei ole toisiltaan mitään toivomista eikä voittamista», tavallaan paikkansa pitävä: Venäjää hyödyttäisi näet yhtä vähän uusien saksalaisten ainesten saanti Itä-Preussista rajainsa sisälle kuin Saksaa puolalaispulmansa suurentaminen, puhumattakaan uusista kansallisuuskysymyksistä, jotka seuraisivat Itämerenmaakuntain joutumisesta Saksan haltuun. Mutta toisaalta ei voi kieltää Veikselinsuun merkitystä Venäjän aseman vahvistamiseksi Itämerellä.

Vielä yksi raja, joka näyttää sisältävän valtiollisia selkkauksia, on pohjoinen Tanskaa vastaan. Sitä oikaistiin jonkun verran Wienin rauhassa ja koskettaa se osaksi Kongejokea, mutta muuten puuttuu siltä kaikki luonnon-edut. Itse asiassa kuuluu Juutinmaa maantieteellisesti Pohjois-Saksaan ja voi toisen hallussa näyttää luonnottomalla tavalla erottavan Saksan molemmat meret. Tämmöisestä tilanteesta syttyi viime sota Itä-Aasiassa, kun Venäjä uhkasi molemmilta puolin Koreaa, joka katkaisi sen mereisen yhtenäisyyden. Aseman luonnossa on, että Tanska ei voisi jäädä koskemattomaksi esim. Saksan ja Englannin välisestä sodasta: Saksan täytyisi koettaa ehkäistä englantilaisten maihinnousua Esbjergissä samoin kuin Englannin laivaston kulkemista Ison Beltin läpi. Tanskan asema on kuitenkin jonkun verran parantunut sittenkun Keisari Wilhelmin kanava on ratkaissut Saksan vesien yhteyskysymyksen.

Tarkastaessa rajoja vielä yksityiskohtaisemmin havaitsemme uusia heikkouksia; niinpä esim. kun Baierin etelärajat katkaisevat joen toisensa jälkeen aina itse Tonavaan saakka, lun raja Erzgebirgessä mentyään Elben poikki kulkee vuoren pohjoista rinnettä ja siis Böömille edullisemmin, kun etelässä ei edes Reinin jokirajaa ole säilytetty rikkomattomana Sveitsin alueiden puolelta (kanttonit Baselland ja Schaffhausen ovat Reinin pohjoispuolella). Tässä on siis enemmän kuin kylliksi aiheita katsoa Saksan rajakehystä huonoksi rajaksi. Suurvaltain joukossa on se tässä epäsuotuisassa suhteessa lähinnä Itävaltaa. Sillä on kieltämättä luonnollinen alue, mutta tätä ei ole lopullisesti yhdistetty. Se vaikuttaa keskeneräiseltä.

Kuten aina heijastuu tämä heikkous _kansallisuus_-kartalla. Saksankaan yhteys ei ole ehdoton ja lopullinen; on olemassa »Germania irridenta» samoin kuin Italiakin, ja lisäksi on sisäisessä yhtenäisyydessä aukkoja.

Langhans laskee 1902 saksalaisen heimon 89.4 miljonaksi, joista 77½ Europassa, 11 Amerikassa, 0.62 Afrikassa, 125 000 kaikkiaan Australiassa ja lähes 90 000 Aasiassa;[23] jos tästä laskelmasta vähennämme alankomaalaiset kansat (flaamilaiset, buurit ja hollantilaiset), nousee luku kuitenkin yli 80 miljonan. Hasse arvioi 1907 saman lukumäärän 86.2 miljonaksi (56.1 kotimaassa, 18.1 muussa Europassa; 12 sen ulkopuolella). Nykyään ei lukumäärä liene paljoa alle 90 ja alankomaalaisen haaran kanssa 100 miljonan. Tämä on suuruudeltaankin valtava haara ihmiskuntaa; mutta siitä on vain ⅔ Saksan valtakunnassa. Jos puhuttaisiin todellisesta »Germania irridentasta», niin lankeaa tietenkin pois ajatus Amerikassa ja muissa maanosissa olevista saksalaisista, samoin kuin hajallisista eristä Kaukasusvuorten tienoilla ja Volgan varrella, Itämerenmaakunnissa, Siebenbiirgenissä, jopa koko Unkarissa, ja meidän on todenperään ottaminen lukuun vain välittömässä yhteydessä asuvat sveitsiläiset sekä Itävallan saksalaiset, joita jälkimäisiä (vanhempien laskelmien mukaan) arvioidaan olevan noin 9.4 miljonaa eli lähes ¼ valtakunnan saksalaisten lukumäärästä 10.5 % koko heimosta. Olemme jo eri kannoilta katselleet kansallisvaltion ulottamisen mahdollisuutta näitä koskevaksi, mikä mahdollisuus tietenkin voi tulla kysymykseen vain Itävallan hajotessa, — Springer huomauttaa (1902) hyvin pontevasti, että nykyinen tila on juuri suursaksalaiselta kannalta paras, koskahan Itävallan saksalaiset nyt ovat etuvartioina eteläslaavilaisessa maailmassa, omaten aivan toiset mahdollisuudet saavuttaa siinä johtavan aseman, kuin saksalaisilla ylimalkaan olisi, jos välillä kulkisi valtiollinen raja.[24] Jos kuitenkin Itävallan valtakunnan liajoamisen vuoksi tämä yhteystyön täydennys tulisi kysymykseen ja välttämättömäksi, niin avautuu tämän kansallisuuskysymyksen kautta eräs poliittinen näköala. Habsburgin valtikan alaisten maamiestensä takana hamuilee Saksa Välimeren rajaa. Täälläkään ei näet kansallisuuden ole onnistunut löytää luonnollista rajaa; mutta aivan lähellä on Adria, jonne sloveenien heikko kansa ei voisi sulkea Suursaksan tietä. _Triest_ on Saksan luonnollinen ulkosatama ja »ikkuna Välimerelle» (I osa, s. 123).

Saksan kansallisuuskysymyksen lopullinen ratkaisu veisi siis takaisin vanhaan asemaan läpikulkumaana Välimeren ja Pohjanmeren välillä ja sen sisäiseen maantieteelliseen hajaannukseen. Nämä seuraukset ovat, kuten jo on huomautettu, hillinneet suursaksalaisten pyrkimyksiä. Mutta tietenkään ei silti ole sanottu, että tällaiset tulevaisuuden mahdollisuudet olisivat ainiaaksi lopussa. Määrätyllä kehitysasteella voi uutta Saksaa epäilemättä ajatella kyllin lujaksi kestämään tätä hajaannusta, joka tuli vanhalle valtakunnalle ylivoimaiseksi. Onkin jo nähtävissä merkkejä suuremman huomion kohdistamisesta etelään, valtakunnan uusien pyrkimysten yhteydessä sekä pienessä että suuressa idässä. Yhdysliikkeen uudet väylät Alppien läpi vaikuttavat tähän suuntaan, ja pienessä kauniissa kirjassaan isänmaasta viittaa Ratzel jo 1898 Kalkki-alppein poikki kulkevaan Salzach-laaksoon lähimpänä tienä, jota myöten Saksa uudelleen voisi tulla välimerenvallaksi — toistaiseksi vain rautatien vaatimattomassa muodossa.

Jos nyt silmäämme valtiorajan sisäpuolelle, niin tapaamme siellä tyydyttävämmän kuvan, mikäli ei-saksalainen aines näyttää asettuvan 7½ %:ksi. Uudessa valtakunnassa on siis kansallisuusperiaate edistynyt 92 %:iin 83:sta; minkä ohessa vielä ½ % väestöstä puhuu vieraan kielen ohella saksaa.

Vierasaineisten prosentit jakautuvat siten, että muita germaaneja on hiukan alle ½ romanilaisia vähän yli ½, sekä slaavilaisia jäljelläolevat 6½. Kaikilla tahoilla on kansallisvastakohta ilmennyt kahnauksina, vaikka ainoastaan viimeksimainitussa tapauksessa sellaisina, joilla voi olla jotakin todellista vaikutusta valtakunnan yhteyteen.

Niinpä on pieni kansallisuuskahakka käynnissä sillä huonolla pohjoisrajalla, missä saksalaisen laskelman mukaan 134 000, tanskalaisen taas 160 000 _tanskalaista_ on Slesvigin alueella, Flensburg—Tönderin linjan takana. Suhde on täällä käynyt erikoisen arkaluontoiseksi Pragin-rauhan 5 §:n säännöksen johdosta, joka pani tämän maanosan kohtalon riippuvaksi kansanäänestyksen tuloksesta; tämän määräyksen teki sitten Saksan ja Itävallan sopimus 1878 tyhjäksi, ja Tanskan toivo saada takaisin »Sönderjyllandin» osa raukesi, vaikka sen tukena oli sekä historia että kansallisuusperiaate. Käytännössä tuntuvampaa huolta aiheutti Wienin-rauhan 19 §, joka antoi vallattujen maakuntain asujamille oikeuden »opteerata» s. o. valita Tanskaan muuttamisen ja siten jäädä Tanskan alamaisiksi; näiden lapsia pitivät sitten saksalaiset tanskalaisina, mutta tanskalaiset saksalaisina, mistä tietenkin aiheutui monenlaisia selkkauksia. Mieliala on pitkät ajat ollut katkera, tanskalaiset ovat valittaneet häikäilemätöntä sortoa (varsinkin _Köllerin_ ollessa käskynhaltijana); vasta tammikuussa 1907 tapahtui virallinen sovinto siten, että Preussi tunnusti »valtiottomille optanttien-lapsille» kansalaisoikeudet ja Tanska hyväksyi 1878-vuoden sopimuksen lopulliseksi (sopimuskirja, _Geschichtskal._ 1907 s. 5). Taistelu ei tosin ole tähän tauonnut — »Sönderjyden»-lehden joka numeron mottona, ohjelauseena, on vielä Pragin-rauhan 5. artikla, ja satoja slesvigiläisiä virtaa yhä Askovin kansanopistoon — mutta sen katkeruus näyttää paljon laimenneen; sehän ei muuten sinänsä milloinkaan ole suuruussuhteiltaan ollut rasittava, sen merkitys on yleisessä asemassa, se kun on suuressa määrin vaikuttanut Tanskan kääntymiseen Saksasta Englantiin. Itse paikalla on saksankieli leviämässä: vuodesta 1860 vuoteen 1900 on se kasvanut 64.4:stä 68.8 %:iin Slesvigin väestöstä.

Tämä tulos ei ole niinkään varma lounaisrajalla, missä — pääasiassa Lotringin länsi-osassa — 230 000 _ranskalaista_ elää Saksan valtakunnan alamaisina. Saksalaisprosentti valtakunnanmaassa on vuodesta 1871 lisääntynyt vähän alle 84:stä hiukan yli 85:n. Lisäys on liian vähäinen osoittaakseen luontaista elinvoiman suuremmuutta; raja on pikemminkin pysyväinen, kumpikin rotu on tullut jonkunlaiseen tasapainoon ja taistelu on tauonnut. Mutta vaikka kielet pitävät rauhaa, niin vaikeampi on ollut saada kulttureja viihtymään keskenään. Saksalaistakin kansallisuutta Elsassissa on elähyttänyt ranskalainen henki, ja tämä on kauan sitten vastustanut 1871-vuoden muutosta, niin että alussa (vuoden 1874 jälkeen) lähetettiin valtiopäiville melkein yksinomaan »vastalausujia». Tätä jatkui senkin jälkeen kun Elsass-Lotrinki 1879 oli korotettu pohjoisamerikkalaista »liittopiiriä» vastaavasta asemasta omalle käskynhaltijalle varustetun »territorion» asemaan. Vasta 1891 uskalsi Saksa senvuoksi astua uuden askeleen eteenpäin, lieventämällä passipakkoa Ranskan rajalla; 1902 seurasi suurempi askel, kun n. s. diktaturipykälä, joka piti Elsassia yhä valloitetun maan asemassa, lakkautettiin; ja 1911 täydennettiin »valtakunnanmaan» sisällistä arvonnostoa uudella perustuslailla, joka kohottaa sen melkein täydelliseen tasa-arvoon Saksan valtakunnan muiden jäsenten kanssa. Se ei ole enää vain »valtakunnan yhteisillä ponnistuksilla saavutetun yhteyden pantti»; sillä on itsenäinen elämänsä, siitä on tullut »valtio» (tai ainakin »valtion pienoismuoto» — »ein staatlicher Homunculu.» — Laband 1911).