Part 6

Jos nyt edelleen etsimme taulukoista tämän seisahduksen syytä, näemme heti että se ei ole siirtolaisuus. Päinvastoin antaa muuttelu tulokseksi keskimäärin voittoa, viime kymmenvuodelta noin 40 000 vuodessa. Luonnollisen väenlisäyksen tilille syntyneisyysylijäämän kautta jää siis keskimäärin vain 24 000; se on vähemmän kuin Tanskassa ja Norjassa eikä puoltakaan siitä mitä Ruotsissa; ei edes yhtä joka tuhatta kohti, kun Europan yleinen lukumäärä samaan aikaan on yli 12. Tässä kuvastuu Ranskan luonnoton asema suorastaan kammottavalla tavalla; ja jos selailemme vuosiluetteloita, niin näemme kuoleman saaliin useammin kuin kerran elämän satoa suuremmaksi; niinpä vuosina 1890, 1891, 1892, 1895, 1900, 1907 ja 1911, viimeksimainittuna vuonna teki ero kokonaista 35 000 henkeä.

Siispä riippuu Ranskan heikko uusiintuminen fyysillisestä syystä: liian suuresta kuolleisuudesta tai liian pienestä syntyneisyydestä. Seuraava silmäys tilastoon poistaa heti edellisen vaihtoehdon; kuolleisuus vähenee kuten yleisestikin Europassa ja on nyt aivan senmukaisessa määrässä, alle 20 tuhatta kohti. Se on siis syntyneisyys, itse elämänlähde, joka ehtyy. Ja siitä antavat numerot taas kammottavia todistuksia; kun Europan yleinen luku on 35 ja Länsi-Europan ummelleen 30, on Ranskan luku 20 ja 21 välillä. Italian 34—35-miljonainen väestö synnyttää vuosittain 350 000 lasta enemmän kuin Ranskan 39-miljonainen. Sata vuotta sitten, kun Ranskassa oli 27 miljonaa asukasta, syntyi siellä vuosittain 900 000 lasta; nyt on väkiluku 12½ miljonaa suurempi, mutta vuosittain syntyy vain 750 000. Länsi-Europan keskimäärän mukaan pitäisi luvun olla 1 200 000; Ranskan on siis merkittävä kirjaansa _450 000 hengen vuotuinen tappio_.

Menemme edelleen ja toteamme syyt syntyneisyyden vähyyteen: niiden täytyy olla joko avioliittojen vähyydessä tai perheiden lapsiköyhyydessä (kun aviottomat syntymät pääsummaan nähden merkitsevät mitättömän vähän). Tässäkin antaa tilasto selvän ja pätevän vastauksen. Avioliittoja solmitaan Ranskassa jokseenkin yhtä runsaasti kuin muualla, yli 7½ ‰; olimme sitä odottaneetkin, kun aviollisuus kaikissa maailman tilastoissa ylimalkaan osoittautuu taloudelliseksi kysymykseksi, joka riippuu yleisestä vauraudesta. Yli 300 000 paria astuu vuodessa papin tai määrin eteen; mutta samalla on syntymisten luku ainoastaan 750 000 — mikä on keskimäärin 2.5 uusia avioita kohti, kun tämä suhde Europassa kokonaisuudessaan on paljoa yli 4.

Olemme nyt viimeisessä tienhaarassa, jossa meidän on valittava kaksi selitystä Ranskan salaisuuteen: riippuuko syntyneisyyden vähyys luonnonlaista, vähenevästä elinvoimasta, vaiko ihmisten vapaasta tahdosta? Edellisessä tapauksessa täytyy luvun pienuuden tulla esiin suhteettoman suuresta määrästä lapsettomia avioita, jälkimäisessä tapauksessa lapsiköyhien perheiden lukuisuudesta. Ja tännekin ulottuu tilaston Ariadnelanka: ihan lapsettomia avioita on nykyään tuskin enempää kuin 40 vuotta sitten ja kuin tilastossa on yleistä. Ei ole siis mitään syytä epäillä rodun alkavan kuoleentua; sitäkin vähemmän kun sama ranskalainen veri Kanadassa osoittaa erittäin suurta hedelmällisyyttä. Niinpä on tieteellisesti todistettu, että Ranskan vammana on luonnottoman pieni, s. o. ehdoin tahdoin rajoitettu lapsimäärä perheissä. Me näemme _omasta tahdostaan väenpuutteessa olevan kansan_.

Ilmiön maantiedollinen ja yhteiskunnallinen jakautuminen näyttää meille sen vaikuttimetkin. Se kohoaa huippuunsa kaakossa (aina alas syntymälukuun 13) ja ylimalkaan varakkaissa maalaisseuduissa sekä yleensä varallisissa luokissa. Ranskalaisten perheiden suuruus on vastakkaisessa suhteessa niiden varallisuuteen; mitä varakkaampi yhteiskuntakerros, sitä vähemmän lapsia. Laskelma on selvä: mitä vähemmän lapsia, sitä helpompi ja parempi heidän toimeentulonsa, sitä suurempi vakuus omaisuuden säilymisestä suvussa, minkä Code Napoléon muutoin saattaa vaaraan säädöksellään perintöoikeuden yhtäläisyydestä — ja sitä vähemmän rasitusta samalla vanhemmille. Kun luonnollinen tunne yhtyy tähän taloudelliseen laskelmaan, rajoittuu vanhempien toivo yhteen poikaan ja yhteen tyttäreen, ja ilmiötä nimitetään sentähden yksinkertaisesti _kaksilapsijärjestelmäksi_. »Ranska syö kolmannen lapsensa» (Dupin).

Tämä ilmiö ei tosin ole yksinomaan ranskalainen; se on tunnettu nykyaikaan myöskin Australian uutisasukkaiden ja Yhdysvaltain ylempäin luokkien keskuudesta eikä sitä tykkänään puutu muualtakaan. Mutta niin pitkälle kehittyneenä kuin nykyisessä Ranskassa on se esiintynyt ainoastaan muinaisuuden viimeisinä aikoina. Niinpä valittaa Polybius sitä Kreikan suhteen toisella vuosisadalla e. Kr., ja hän käyttää sanoja, jotka täydelleen soveltuvat meidän päiviemme Ranskaan. Keisari Augustuksen aviolainsäädäntö viittaa samaan suuntaan Rooman tasavallan viimeisten aikojen suhteen. Järjestelmää kehitettiin sitten yhä edelleen, kunnes koko vanha aika vihdoin hukkui »barbaarien» kansamereen. Tämä kaksilapsijärjestelmän ja vanhan ajan kukistumisen yhteensattumus ei ole mitään satunnaista, katsoipa sitä kuten Beloch vain oireeksi tai kuten Fahlbeck suoranaiseksi syyksi. Kaksilapsijärjestelmä oli se tauti, joka tappoi antiikin, tai ainakin se tie, jota myöten turmio tuli. Tie on hyvin luonnollinen. Sillä historialla on tyhjyyden kammo samoin kuin luonnolla. Valtio, jonka väkiluku on vähenemässä, vaikuttaa ympäristöönsä kuin barometrin minimi ilmassa: se imee itseensä ympäröivät kerrokset. Niin sekaantui keisariajan Rooman väestöön yhä enemmän barbaari-aineksia. Ja samaten pysyy Ranskan väkiluku tasoissa jo nyt ainoastaan naapurimaista tapahtuvien muuttojen kautta. Olisiko sitten sen kultturi henkivakuutuksena, maahanmuuttajien ranskalaistumisen kautta, kuten Lichtenberger (1912) uskoo? Siinä jää huomaamatta, että sellainen sulattaminen ajan pitkään ehdottomasti kalvaa kansakunnan omaa ydintä. Siitä tulee lopuksi toinen, uusi kansa. Ei mikään siis näytä, sanoo Sundbärg 1910, »enää voivan estää Ranskan kansaa, käytännöllisesti katsoen, _kuolemasta sukupuuttoon_».

On jo matemaattisesti selvää, että kaksilapsijärjestelmän täytyy saattaa sukupolvien nousu seisahduksiin; sillä »eiväthän kaikki kaksilapsisten perheiden jälkeläiset elä kunnes he vuorostaan perustavat kahdenlapsenperheitä, eivätkä kaikki kypsään ikään ehtineet mene naimisiin». — Fahlbeck (1902) on tehnyt laskelman, kansankasvulle mahdollisimman suotuisissa olosuhteissa, ja saanut tulokseksi kaksilapsijärjestelmästä suurimman syntyneisyyden 10½ tuhatta kohti; niin pitkälle ei kuolleisuutta koskaan voitane pysyvästi alentaa. Kansallisuuskannalta on siis tämä järjestelmä kuolintauti; ja on se, kuten Viktor Rydberg huomauttaa, »sitä kavalampi, kun se tappaa kansan ilman että ne yksilöt, jotka kansan muodostavat, tuntevat siitä kärsivänsä». »C'est la mort par le chloroforme» — se on nukutuskuolema — huudahtaa Bertillon.

Yksilöisyyden riittämättömyys ratkaisemaan ihmisen arvoitusta ilmenee tuskin koskaan räikeämmässä valossa, kuin milloin se näin hyvässä ja viisaassa huolenpidossa yksityisistä salamurhaa kansan. Tosin esiintyy tässä myöskin epäjaloja vaikuttimia: vanhempien halu itse nauttia elämää ilman kovin häiritseviä sivuvaikutuksia. Ilmiö on kapinaa kunkin polven velvollisuutta vastaan huolehtia suvun säilymisestä, siis puuttuvaa vastuunalaisuudentunnetta kehitystä kohtaan. Tämä se tekee taudin hengenvaaralliseksi kansalle ja valtiolle. Jos kaksilapsijärjestelmä olisi vain taloudellinen kysymys — kuten avioisuus pohjaltaan on — niin voisi kenties odottaa, että siirtomaavallasta lisättyine työ- ja rikastumistilaisuuksineen tulisi vastapaino ja parannus; mutta järjestelmä on alkeista sielullista laatua. Se on harkitsemalla punnitun käsityskannan luonnollinen ja vitkaan kypsynyt hedelmä. Kun on jouduttu niin pitkälle, että suurta lapsijoukkoa katsotaan onnettomuudeksi, melkeinpä häpeäksi, niin että ristiäisissä _säälitellään_ kuten hautajaisissa — silloin sopii kai epäillä palauksen tuloa. Sehän on koko maailmankatsomus, joka olisi käännettävä. Järjestelmä on syvässä oleellisessa yhteydessä koko ajanhengen kanssa, sen vapaa-aatteisuuden ja yksilöllisen itsekylläisyyden kanssa historiallisen vapaamielisyyden nimessä.

Sentähden sitä onkin, käsittääksemme, sekä siveellisillä että lainsäädännöllisillä keinoilla mahdoton parantaa. Rooman tasavallassa saattoi kunnianarvoisa _Metellus Macedonicus_ (itse sangen monen lapsen isä) sensorina teroittaa velvollisuutta solmita avioita ja synnyttää maalle poikia kansalaisrasituksena, jonka valtio säätää kunnon kansalaiselle samoin kuin vero- ja asevelvollisuuden. Ranskan kolmannessa tasavallassa pitävät sellaiset miehet kuin senaattori _Piot_, kansantaloustieteilijä Leroy-Beaulieu, tilastotieteilijä Bertillon samanlaista puhetta. Viimeksimainittu perusti 1896 »kansallisen yhdistyksen Ranskan väestön lisäämiseksi», johon 1908 tuli lisäksi »suurten perheiden isien ja äitien liitto». Eikä tyydytä ainoastaan asian periaatteelliseen ajamiseen ja ylimalkaisiin innostamisiin: mitä moninaisimpia ehdotuksia tehdään, parannusta etsitään uudistusten kautta verotuksen alalla (ylenevä vero pienille ja aleneva suurille perheille, verovapaus neljännen lapsen jälkeen, Bertillon), palkkausjärjestelyssä (luokittelu lapsiluvun mukaan, periaatteessa hyväksytty eduskunnassa 1905 ja jo osaksi toteutettu valtionhallinnossa; virkojen varaus kolmen lapsen isille, Leroy-Beaulieu 1908), palkitsemalla suuria perheitä (500 fr. kolmannesta lapsesta, Leroy-Beaulieu), asevelvollisuuslainsäädännössä (helpoituksia naimisissa oleville sotilaille, Bertillon; laajempi velvollisuus poikamiehille, anomus senaatissa 1910); perintölainsäädännössä (oikeus testamentin kautta määrätä osasta omaisuutta; Bertillon; sama oikeus kaikille jälkeläisille, isänpuolta katsomatta, kenraali Toutée 1902; suoranainen rajoitus poikamiesten oikeuteen), valtiollisessa vaalilainsäädännössä (niin monta ääntä perheenisälle, kuin perheenjäseniä on, Bertillon). Mutta tähän saakka on asia jäänyt periaatteellisiin lausuntoihin eduskunnassa ja muutamiin varovaisiin kokeiluihin käytännössä. Sillä nykyaikainen valtio tuntee rajoituksensa yksilön vapaata tahtoa vastaan, ja Ranskan valtio varsinkin. Ja vaikkapa valtio uskaltaisikin ryhtyä yritykseen kaikkien näiden ohjeiden mukaan, niin eivät ne kuitenkaan ole muuta kuin näennäisiä, ettemme sanoisi puoskarin, parannuskeinoja, ja moni niistä osoitti jo Rooman keisarikunnan aikana olevansa kykenemätön ajan pitkään masentamaan niitä syvällä piileviä voimia, jotka ovat vamman syynä.

»Väkiluvun kasvaminen», sanoo Georg Waitz (1862), »ei aina merkitse elinvoimaa, mutta väkiluvun väheneminen merkitsee aina rappeutumista». Koko historia vahvistaa tämän todeksi, ja erityisestikin siellä missä väestön väheneminen johtuu siitä että yksilöt yleisesti muuttavat luonnon salaisinta järjestelyä. Silloin on kansan terveys murtunut. Ranskan väkiluvun kasvun pysähtyminen on ilmiö, joka auttamattomasti, järkähtämättömästi osoittaa kansan olevan rappeutumassa. Älköön väitettäkö että sen runsas henkinen viljelys todistaa päinvastaista, sillä siinäkin on Ranskan johtaja-asema jo mennyttä; ja muuten, taide voi elää kauan muistoilla ja kiihoittimilla, tiede taas viihtyy hyvin vähenevän miehuudenvoiman ilmapiirissä — hämärän tullenhan Minervan lintu lähtee lentoon...

Rappeutuminen onkin jo alkanut ilmetä, vieläpä samoissa yksilöissä, joiden hyödyksi järjestelmää sovitetaan. Muutamilla tahoilla lohduttaudutaan ajatuksella, ettei ole vaarallista, vaikkei voidakaan »kilpailla neekerien ja kaniinien kanssa lastensiitoksessa» (Wells): kysymys ei muka ole määrästä vaan laadusta! Tätä vastaan on Bertillon pätevästi huomauttanut, että »täytyy olla määrää, jotta voitaisiin saada laatua», Kokemus todistaa tämän täydellisesti; on jo alkanut näkyä että kaksilapsisten perheiden lapset ovat hemmoteltuja ja siveellisesti heikkoja. Tämän lisäksi tulee aivan erikoinen kansallistappio, jos nähdään todeksi mitä Fahlbeck (1906) on luullut havaitsevansa, että nimittäin lahjakkaimmat enimmäkseen kuuluvat nuorempiin suuressa veljesparvessa. Joka tapauksessa on selvää, että järjestelmä vahingoittaa yksinäisiä lapsia riistämällä heiltä sen lähteen luonteenkasvatukseen, jonka juuri veljeskasvatus sisältää.

Ei edes yksilöitä itseänsä hyödytetä tällä yksilöllisellä järjestelmällä. Että Ranskan kansa kokonaisuudessaan on siveellisesti rappeutumassa, siitä ei näy oireita ainoastaan julkisessa elämässä ja kirjallisuudessa. Tilasto näyttää jo vahvistavan sen, ainakin yhdessä suhteessa, osoittaessaan että alkoholinkäyttö asukasta kohti Ranskassa nyt on suurempi kuin missään muualla. Tämä on rinnakkaisilmiö, jota ei mitenkään käy kirjoittaminen pääasiassa vieraiden matkailijain laskuun, ja sitä surullisempi tavattavaksi romanilaisessa heimossa, jonka rotuhyveisiin juuri raittius kuuluu. Niinpä näyttää nyttemmin syöpä kalvavan kansan tervettä ydintä myöskin maaseudulla. »Valkoista hevosta ajava talonpoika» nähdään perin usein kyläkapakkaan johtavalla tiellä. Nykyisessä Ranskassa lienee noin ½ miljonaa kapakkaa; kapakoitsija (»le bistro») onkin tärkeä mies politiikassa, samoinkuin »bossi» Amerikassa.

Ei edes gallialainen kevytmielisyys ole ajan pitkään saattanut leikitellen syrjäyttää sitä _vakavuutta_, joka tässä lähestyy kohtalon järkähtämättömyydellä. Kansanjohtajat ovat jo kauan sitten kiinnittäneet huomiota vaaraan. Jo Napoleon III huomautti siitä. Koko kolmannen tasavallan ajan on Jacques Bertillon tässä näytellyt Kassandran osaa isänmaassaan, ja kun hän 1911 kokoo yhteen kokemuksensa, varustaa hän kirjansa tällä synkällä esilauselmalla: »ei tarvitse toivoa toimiakseen tai onnistua jatkaakseen». »Nuori mies», kerrotaan Rénanin vastanneen Deroulèden neuvonpyyntöön tätä syöpää vastaan, »älkää häiritkö meidän kuolinkamppailuamme!» »Jos on totta», kirjoitti »Journal des Débats» vuoden 1896 väenlaskun jälkeen, »että ihmispuute on ankarin kaikista kansaa kohtaavista puutteista, niin on meillä suuri syy huolestuneina katsella tulevaisuutta.» Huolet eivät sittemmin ole huojentuneet; jokainen uusi väenlasku on täyttänyt sanomalehtienpalstat synkillä mietelmillä »kuolevasta isänmaasta». Tältä näkökannalta ovatkin itse asiassa Ranskan poliittiset kehitysmahdollisuudet kerta kaikkiaan katkaistut. Sosialistisen suunnan, joka suosii kansan itsemurhaa ja levittää sen aatetta — Ranskassa edustaa sitä Paul Robin ja hänen »Ligue de la régéneration humaine» vuodesta 1896 — sopisi kenties ajatella tätä. Mikään maa ei seiso yksinään, vaan keskellä maailmaa, missä kehitys kulkee kulkuansa naapureiden ihmisaineiston uudistuessa enemmän tai vähemmän voimakkaasti; ja »kansat eivät kamppaile keskenään tulevaisuudesta ainoastaan aseilla ja taloudellisella kilpailulla, vaan pohjaltaan sillä, kuka vuosittain saa suurimman lapsimäärän maailmaan syntymään» (Fahlbeck) — tai, kuten eräässä kohti Zolan »Féconditéssa» (1899) sanotaan: »voittava sikiäväisyys on se valtijamahti, joka yksin luo tulevaisuuden».

Yksi ainoa pieni esimerkki puhuu tässä enemmän kuin paksut kirjat. Sillä Ranskalla, jonka Saksa 1870 löi maahan, oli väkeä kaikkiaan lähes 37 milj. vastustajan lähes 41 miljonaa vastaan; suhde oli Siis 100:111. V. 1912 on saman vastustajan väkiluku 66½ milj., kun Ranska on ehtinyt vain 39½:een; siis on suhde 100:168. Joka vuosi tuo Ranskalle (keskimäärin) 12 000 uutta puolustajaa, jos niiksi luemme puolet vuoden luontaisesta väenlisäyksestä; mutta jo 1890-luvulla saavutti Saksa 365 000, s. o. yhtä suuren voimanlisäyksen _joka päivä_, kuin Ranska _kokonaisessa kuukaudessa_. Nyt on epäsuhde vielä paljoa suurempi. Ymmärretäänkö nyt _Moltken_ sanomaksi väitetty lausuma: »Ranska häviää yhden taistelun joka päivä!» Eräässä Europan tulevaisuudenkartassa 1950, jota näytettiin Englannin alahuoneessa kerran 1909 oli Saksassa ja Itävalta-Unkarissa yhteensä 250 milj., mutta Ranskassa vain 40, _joista puolet saksalaisia_. Tämmöinen on kostoajatuksen tilastollinen tausta!

Tässä näemme väestökysymyksen yhteyden suoranaisen politiikan kanssa. Tämä näkökanta ensiksi kiinnitti ranskalaisten oman huomion väestön vähentymisvaaraan. Itse asiassa vaikuttaa se ratkaisevasti joka suunnalle. Ranskan valtakunnan suurenmoinen kuva kutistuu kokoon niin pian kuin asetumme kehitysnäkökannalle. Silloin näemme kaikkialla taantumusta.

Niinpä on Ranskan emämaa 1800-luvun alussa väkiluvultaan n:o 2 Europassa, 14½ % sen koko väestöstä; se on omassa maanosassaan jäljessä ainoastaan Venäjästä ja sen ulkopuolella vain Intiasta ja Kiinasta. 1840-luvulla sivuuttaa sen Saksa, 1860-luvulla Itävalta-Unkari ja Yhdysvallat, 1870-luvulla Japani ja 1893 Englanti. Nykyhetkellä on se siis n:o 5 Europassa ja n:o 7 suurvalloista ja se edustaa vain 9 % maanosansa väkiluvusta. Ranska on siis viimeisten sadan vuoden kuluessa alentunut 1/7:stä 1/11:een Europaa ja melkein ensimäiseltä lähes viimeiselle sijalle 8 suurvallasta. Voipa jo nyt laskea, milloin Italiakin sivuuttaa sen ja se niin ollen joutuu kaikkein viimeiselle sijalle.[17]

Tämä taantumus vaikuttaa välittömästi puolustuskutsuntaan, kuten vertaus Saksan kanssa äsken osoitti. Vielä vuosisadan alussa oli Ranska hyvänä toisena merivalloista; nyt se on jäänyt Yhdysvaltain ja Saksan jälkeen neljännelle sijalle (varsinkin meriministeri _Pelletanin_ pienten alusmallien suosimisen johdosta). Taloudellinen aleneminen on yhtä ilmeinen. Seitsemänä vuonna 1894—1901 on maan kauppalaivasto alentunut Saksaan verrattuna 66 %:sta 45 %:iin. Kauppavaihdossa oli Ranska kauan n:o 2 samoin kuin väkiluvussa ja merivaltana; mutta 1891 menivät Yhdysvallat ohi vientimäärässä, 1892 Saksa tuonnissa ja 1896 niinikään Saksa viennissä. Suoranaiset luvut osoittavat 1870-luvun alusta 1900-luvun alkuun kasvua 22 %, kun Saksan samanaikainen kasvu on 81 %. (Osuus maailmankaupassa on 1900—1908 alennut yli 10:stä alle 9 %. Teollisuudenkehityksen varmimpana mittana on hiilenkulutus, joka 1885—1908 on noussut 86 %, kun Saksan kulutus samaan aikaan on kasvanut 200 %. Kaikkialla sama kuva; sinänsä kasvamista, verrattuna taantumusta. Ja siitä todellisuudessa on kysymys; ei auta se että edistyy, ellei edisty samaa vauhtia kuin ympärystä — sillä kansa ei käy taistelua olemassaolosta oman itsensä kanssa entisyydessä, vaan toisten kansojen kanssa nykyisyydessä.

Sangen luotettavana kansallisrikkauden mittapuuna on perintötilasto. Sen summa Ranskassa osoittaa yhtämittaista nousua aina 1890-luvun alkuun, jolloin vuosinumero kohoaa 5 miljardiin, mutta sitten tapahtuu seisahdus, minkä jälkeen se alkaa hiljoilleen aleta. Osaksihan tätä voi selittää pääoman siirtymisellä ulos; mutta kaikkien ympärystäilmiöiden valossa emme saata epäillä, etteikö se ole pääasiassa alenemismerkki, ja siis puhtaasti taloudellisellakin alalla todistus kuinka yksityisen näennäinen voitto koituu yhteisön tappioksi.

Tässä näemme koko tämän yksityistaloudellisen järjestelmän _edistysvihollisuuden_. Ranskan kansan säästäväisyys ja huolellisuus on sukua saiturin hedelmättömälle ja tehottomalle ansiohimolle, joka hautoo rahojansa sen sijaan, että käyttäisi niitä tehokkaan edistyksen hyväksi. Kaikissa luokissa valitetaan yritteliäisyyden puutetta, poroporvarillista katsantokantaa, joka valitsee pienemmän koron pienemmän vaaran vuoksi. Tämä on sen mitalin nurjapuoli, jonka toinen puoli välkkyi taloudellista loistoa: paikalleen pysähtynyt koroillaaneläjä- ja virkamiesyhteiskunta, missä kukaan ei tahdo uskaltaa ja voittaa, missä itse lastenkin on syntyessään tultava katetun pöydän ääreen, kun vanhemmilta puuttuu luottamusta heidän omaan voimaansa suoriutua — siis yhteiskunta, josta on kaikonnut eteenpäinmenon henki, joka on nykyaikaisen suurvallan hengitysilmaa.

Nyt ymmärrämme myöskin, miksi kahdenlapsenjärjestelmä on voinut saada niin suuren ja turmiollisen levenemisen juuri Ranskassa: ei missään ole maaperä niin muokattu, äskenmainittujen kansallisluonteen ominaisuuksien, omaisuuden runsaan jaon, Ranskan vallankumouksen elämänkatsomuksen kautta. Me näemme murhenäytelmän: hyvien ominaisuuksien kääntyvän huonoiksi ja onnellisten olojen muuttuvan onnettomuudeksi niiden liioittelun vuoksi.

Mutta tällä vaa'alla havaitaan vihdoin itse siirtomaavaltakin köykäiseksi. Sellaisella vallalla täytyy toki olla joku olemassaolon syy todellisissa kansallistarpeissa: joko vastaanottaakseen emämaan liikaväestöä tai palvellakseen sen liikatuotantoa markkinoilla tai raaka-aineilla tai suorastaan käyttääkseen sen liikapääomaa. Mutta entä kun väestö ei enää kasva eikä tuotanto paisu ja pääoman liikamäärän voi sijoittaa lähemmäksi ja edullisemmin?

Aineellisesti katsoen on Ranskan laajennuspolitiikka epäilemättä huono yritys. Kauppatilillä komeilee siirtomaavalta (Algeria lukuunotettuna) uhkealla kokonaismäärällä, lähes 2 miljardia; mutta Ranskan oma osuus on ainoastaan Algeriassa, Madagaskarilla ja Senegambiassa kilpailijain osuutta ehdottomasti suurempi, ja vaikka se kasvaa suhteellisesti, vähenee se sinänsä, epämaantieteellisen etuus- ja estepolitiikan johdosta (Ermelsin mukaan 1910). Vuotuisessa menosäännössä ovat menot siirtomaiden vuoksi 100—150 milj. Algeria on tähän saakka maksanut yli 4 miljardia eikä vieläkään liene katsottava ihan varmaksi maakunnaksi; mitä tulee nyt Marokko maksamaan? Kuinka ylimalkaan emämaa, joka tuskin jaksaa estää omaa väestömääräänsä vähentymästä, voi ajan pitkään suorittaa ne kustannukset rahassa ja miehissä, joita nämä suunnattomat alusmaat vaativat yhä laajenevassa määrässä?

Tässäkin on siis väestökysymys kaiken yli nousevana ja lopullisesti ratkaisevana. Ranska ei jaksa kauaa lähimmissäkään alusmaissa säilyttää enemmistöä edes maahansiirtyneiden valkoihoisten ainesten keskuudessa (jos sillä lainkaan on enemmistöä ollut, mikä ei ole laita Tunisissa). On sanottu, että se järjestää siirtomaita enimmäkseen toisten hyväksi: se kustantaa viranomaiset, varusväet ja viinurit, mutta Englanti ja Saksa lähettävät kauppamiehet. Että sellaisen vallan pystyssäpysynnästä ei ole mitään varmaa vakuutta, on päivänselvää. Mistä löydämme siis tämän laajennuspolitiikan valtiomiesvaikuttimen? On alettu puhua paljon Afrikasta saatavista ruskeista ja mustista vuokra-armeijoista kostoarmeijan aukkojen täyttämiseksi[18] — kaksiteräinen miekka sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Mihin katsonemmekin: emme keksi mitään kannattavaa tosiperustaa tälle kuolevan kansan suurpolitiikalle.

Tunnettu rauhanharrastaja Estournelle de Constant on kerran varoittanut kansalaisiansa »kilometritiksestä» eli sairaalloisesta neliökilometrien halusta. Ainoastaan suoranaisen kunnianhimon »varaventtiilinä» (Leroy-Beaulieu) on sen siirtomaapolitiikka nyttemmin ymmärrettävissä. Yhäti tahtoo Ranska uusien alueiden loistoa nimensä ympärille valtiokalentereissa, yhä tavoittaa se tuota »gloirea», kunniamainetta, joka on piirtänyt niin monta lehteä sen aikakirjoissa, yhäti etsii se tyydytystä komentohalulleen — »plaisin de commander» — katoavaisuuden merkkien enetessä sen omassa ruumiissa.

Historioitsija ei tuomitse, kaikkein vähimmin vaistoja, jotka turhamielisessä liioittelussaankin kuitenkin pohjaltaan kannattavat kansojen ylöspäinpyrkimystä. Vaikkapa hän katsookin sellaisen laajennuspolitiikan kuin nykyisen Ranskan olevan vailla tosiperustaa ja samalla tulevaisuudenvakuutta, niin tuntee hän siinä kuitenkin ihanteellisen vaikuttimen, jota hän on velkapää kunnioittamaan: suurhenkisen kansan halun leimata maailma omalla leimallaan, liittää kyynäriä omaan mittaansa ottamalla osansa maailman hallitsijatehtävissä. »Minkä sankaruuspääoman», huudahtaa Pinon, »mitä tarmon ja Ranskan kohtaloihin uskomisen aarteita onkaan se pannut talteen tulevaisuuden varalle!» Tämmöisiltä näkökannoilta katsoen näyttää meidän päiviemme Ranskan kuvalla olevan todellisen traagillisuuden syvästi liikuttava luonne. Jos taas ajattelee, että tämä kansa itse tahtoo sulkea silmänsä »taivaan valolta» sitä mukaa kuin se tuntee elämän lähteiden ehtyvän — silloin haihtuu vaikutelman ylevyys ja siitä jää jäljelle vain se, millä kaunotiede merkitsee itseaiheutetun turmion: ontto mahtipontisuus.