Part 5

Kolme ainesta antoi siis Ranskassa hoivaa ja toivoa monarkisuuden aatteelle, tasavallan aatteen yhä näennäisesti versoessa. Nämä kolme panivat voimansa liikkeelle oikeusjutussa juutalaisen kapteeni _Dreyfusin_ ja hänen tuomariensa välillä (1898—99), joka maailmankuulu »juttu» siis inhimillisen pintansa alla piti tärkeätä vaihetta Ranskan valtiollisessa puoluekehityksessä.[14] Vuonna 1898 muodostui liittoutuneista aineksista _natsionalistinen_ ('kansallismielinen') puolue, joka vähitellen järjestyi vastapuolueeksi hallitukselle uskollisia tasavaltalaisia vastaan. Natsionalistit edustivat siis, julkisten monarkistien ohella, monarkisen hallitusmuodon palauttamista, vaikka useatkaan heistä eivät sitä suullaan julistaneet. Tätä vaaraa vastaan alkoivat valtiomuodon kannattajat puolestaan vakavasti etsiä liittolaista.

Sellainen tarjoutui luonnostaan sisäpoliittisesta tilasta. Sittenkuin sosialismi Ranskassa oli saavuttanut tukevamman kokoomuksen 1893 vuoden vaaleissa, pelataan valtiollista peliä siellä — samoin kuin Italiassa ja ylimalkaan manner-Europassa — kolmella päänappulalla: klerikalismi ja sosialismi kansallismielisen ja hallitukselle uskollisen keskustan sivustoilla. Luonnollinen suunta näyttää siten olevan keskustassa. Tämä »tasavaltainen keskitys» olikin sääntönä, sittenkuin yritys »sovintopolitiikkaan» oikeiston kanssa (_Rouvier_ 1887) oli tehnyt vararikon boulangismissa. 1890-luvun keskivaiheilla tehtiin käänne vasempaan, jota heti seurasi käänne oikeaan, niin että hallitusvaihdos _Bourgeois-Méline_ 1896 läheni todellista eduskuntaista puoluevaihdosta; mutta Mélinen uusi sovintopolitiikka näytti nyt taas johtavan mustan sivustan ylivaltaan ja valtiomuotoa uhkaaviin vaaroihin. Niinpä etsii valtiomuodolle uskollinen keskusta nyt tukea punaisesta sivustasta käännöksellä vasempaan. Vuonna 1899 saa maailma nähdä sosialistin (_Millerandin_) hallituksen jäsenenä; se oli merkki hedelmällisestä yhteistoiminnasta vapaamielisten ja sosialistien kesken klerikalismia vastaan käytävässä ratkaisevassa taistelussa, jota pääministeri _Waldeck-Rousseau_ nyt, suuren »jutun» vanavedessä kävi aloittamaan.

Tämä on toinen kehitys kuin Italiassa, jossa klerikalismi »poissaolevana» ei ole häirinnyt, kun taas toisaalta sosialismi on ollut »regierungsunfähig» (hallitukseen kelpaamaton) monarkisen valtiomuodon vihollisena. Tasavaltaisessa Ranskassa, jossa sosialistit jo ovat saaneet valtiollisen ihanteensa toteutetuksi, ei vasemmanpuolinen kuilu ole läheskään niin syvä. Ei sentähden oudostuta kovinkaan, että sosialistijohtaja _Jaurès_ nyt tavataan hallituksen asiamiehenä ja hänen lehtensä »Humanité» miltei virallisena lehtenä. Se on uskollista yhteistyötä; sosiali-radikalinen kokous Toulousessa syksyllä 1904 ei voinutkaan vetää selvää rajaa radikalismin ja sosialismin välille. Tosin ei maa silti säästynyt sosialisilta maanvaivoilta, kuten Marseillen autiot satamasillat ja Loiren laakson hyljätyt hiilikaivokset pitkät ajat todistivat itse valtiollisten mannanpäivien aikana.

Tämä Ranska se omien rajojensa sisällä aloitti leppymättömän sodan klerikalismia vastaan, sittenkuin Dreyfusjuttu oli suorittu armahduksin ja anteeksiannoin (syysk. 1899 ja kesäk. 1900). Waldeck-Rousseau heitti taisteluhansikkaan ohjelmapuheessa lokak. 1900, jossa kongregatsionit leimattiin »valtioksi valtiossa». Tunnemme tunnussanan hugenottivainojen ajoilta, ja tuntuu melkein kohtalon kostolta, että se tunnus nyt on kohdistettu katolisen kirkon edustajia vastaan. Tosiaan saattaa, jos on hiukan mielikuvitusta, asian kulussa nähdä rangaistusta katolisen kirkon vanhoista synneistä muiden uskontojen tunnustajia vastaan. Sillä sitä liikettä, joka nyt pantiin käyntiin, ei voitu rajoittaa kongregatsioneihin; se paisuu kuin kevät- tai syystulva yli äyräidensä ja muistuttaa 20:nnen vuosisadan maailmalle muinaisten aikojen vainoja — tosin himmeänä ja laimenneena jäljennöksenä, kuten herkkähermoiselle ajalle soveltuu.

Tätä ei se kylmä, viisas valtiomies, joka hansikkaan heitti, tarkoittanut. Kun hän maaliskuussa 1901 ajoi läpi »yhdistyslain» kongregatsioneja vastaan — joka on verrattava Bismarckin »toukokuunlakeihin» 1873 —, tähtäsi hän ainoastaan valtiollisia tarkoitusperiä. Kun hän näki, että vyöryä ei voinut hillitä, erkani hän, kesällä 1902. Seuraajaksi tuli _Combes_, 67-vuotias, mutta tarmokas kuin nuorukainen tai intoilija. Nyt siirtyy taistelu puhtaasti kirkolliselle alalle, samalla kuin se johtaa ilmisotaan paavin kirkon kanssa. Jännityksen yhä enetessä kehittyy asia kerrassaan valtion ja kirkon eroon. Joulukuussa 1905 lakkautettiin v. 1801 solmittu sopimus (konkordaatti) Ranskan ja Rooman välillä: »kirkon vanhin tytär» erkani pyhästä isästä ja asetti »uskontoyhdistykset» katolisten seurakuntien sijalle. Paavi julkaisi encyklikan toisensa perästä pannen vastalauseita; vastoin hänen kieltoansa ei mitään yhdistyksiä voitu perustaa; silloin otti valtio haltuunsa seurakuntien omaisuuden ja luovutti sen kunnille. Siihen päättyy varsinainen taistelu, joulukuussa 1906. Ero oli tehty, valtion ja kirkon välillä yhtäältä, Ranskan tasavallan ja paavin-istuimen välillä toisaalta.

Toisen kerran on siis tasavalta saanut voiton vihollisistaan, hyökkäilevällä puolustelulla, joka on ahdistanut heitä heidän omaan päämajaansa saakka. Armeija ja valtio ovat »desinfisioidut», vaarallinen tartuntapesä tehty vaarattomaksi. Mutta mistä hinnasta? Ei pidä erehtyä kamppailevain aatteiden laadusta. Yksityisiä ääniä (kuten »Le Siècle») on tosin kuulunut, että tunnussanalle »irti Roomasta» olisi Ranskassakin annettava toimiperäinen sisällys: protestanttinen uskonto katolisen sijasta. Mutta ne häipyvät nykyaikaisten kuvainraastajain räyhinään. Kun kuulemme upseereja ehkäistävän ylenemästä senvuoksi, että he ovat käyneet kirkossa lastensa päästessä ripille, tai itse presidenttiä häväistävän sentähden, että hän, vaikkei tosin itse ollut läsnä, oli antanut poikansa mennä Herranehtoolliselle — silloin näemme selvästi, että tässä ei ole kysymys kristillisyyden katolisesta muodosta, vaan itse kristillisyydestä ja uskosta. Meidän täytyy senvuoksi myöntää klerikalismin pääedustajan, kreivi _de Munin_ osaksi olevan oikeassa, kun hän loistavassa tammikuun väittelyssä 1901 kuvasi kysymystä vaiheeksi »järjen kunnianhimon ja uskon välttämättömyyden iäisessä taistelussa». Säestyksenä toiselta puolen kuulemme ensimäisen työväenministerin, sosialisti _Viviani'n_ sanat edustajakamarissa 8/11 1906: »me olemme klerikalisuutta vastustavalla teollamme sammuttaneet taivaan valot, osoittaessamme että niitä ei ole». Ja entinen pääministeri _Briand_ vahvistaa 1911: »todellisen vapaamielisyyden lopullisten vaatimusten täyttämiseksi täytyy _Jumala karkoittaa kouluistamme_». Kun kuulemme semmoista puhetta, eikö ole kuin vielä kerran näkisimme »järjen jumalattaren» kulkevan yli Ranskan maan, kuten Ranskan ensimäisen vallankumouksen hurjimpina päivinä, jolloin sitä kannettiin ympäri Parisin katuja rouva Momoron keveässä hahmossa? Me näemme maan, joka on hylkäämäisillään kristinuskon.

Tasavalta on siis pelastanut itsensä uskonnon kustannuksella. Ystävälliselläkin taholla on tätä kehitystä, jonka kautta tasavalta esiintyy »ei ainoastaan uskonnottomana, vaan vieläpä uskonnonvihollisena», katsottu »_Ranskan varsinaiseksi vammaksi_, äärettömän paljoa tuhoisammaksi kuin mikään valtiollinen tauti». Niin kirjoittaa nimim. _Diplomaticus_ »Westminster Review»-lehdessä maaliskuussa 1912, ja lisää: »sen jälkeen kuin raja klerikalismin ja kristillisyyden välillä sotkettiin taistelussa pappisvaltaa vastaan, ovat Ranskan kaikki uskonnollset ihanteet kuolinvuoteellaan, samalla kuin anarkian vuoksiaalto nousemistaan nousee politiikassa, yleisessä ja yksityisessä elämässä». Samaan aikaan jutellaan »uudesta ihanteesta», joka on tuleva sammuneen »alkeellisen ihanteen» tilalle (_Viviani_) ja lohduttaudutaan gallialaisella sukkeluudella puhellen »ihanteiden interregnumista» (hallituksettomasta väliajasta).....

Mutta puhtaasti valtiollisissakin suhteissa on voitto ollut kallishintainen. Se on kylmentänyt välejä Venäjään, joka ei ole voinut välinpitämättömänä katsella tätä liittolaisen kirkko-inhon räikeätä ilmaisua (ks. siv. 52 seur.) — kansainvälinen heilahdus tapahtui keskellä kirkkoriitaa. Se on vakavasti vahingoittanut Ranskan valtiollisia mahdollisuuksia Levantissa, joita tähän saakka koulut ja lähetystoimi ovat vireillä pitäneet; tämän propagandan välineet ovat nimittäin samanlaatuisia kongregatsioneja, joita vastaan kotona on käyty hävityssotaa. Se on ilmeisesti järkyttänyt itse tämän propagandan kansainvälistä perustaa, nimittäin sulttaanin kristittyjen alamaisten suojelusoikeutta (ks. siv. 20); vai onko paavi edelleenkin suostuvainen pitämään voimassa tätä etuoikeutta, sen jälkeen kuin Ranska on hänestä irtaantunut? Välien rikkominen paavin-istuimen kanssa on tuottanut senkin vaaran, että paavi luopuu vastarinnastaan Italian valtiota vastaan, s. o. että kilpailevaa suurvaltaa vahvistetaan.[15]

Onko mikään palaus mahdollinen? Alussa ihmeteltiin kuurian kärsivällisyyttä ja hillittyä esiintymistä, ja Albin Geyer (Jahrb. der Weltgeschichte, 1903) lausui varsin luonnollisen arvelun, että kuuria piti koko juttua vain »pitkänä heilahduksena vasemmalle», minkä jälkeen katuva tytär jälleen palajaisi pyhän isän syliin. Ei edes niin kokenut historioitsija kuin Lamprecht saattanut uskoa tätä irtaumista todenperään tarkoitetuksi, huolimatta Ranskan kansan »voltaireläisyydestä».[16] Tähän mennessä (elok. 1912) ei kuitenkaan ole minkäänlaista todellista sovinnon merkkiä näkynyt. Kuurian politiikka on muuttunut jyrkästi torjuvaksi »non possumus»-kannaksi, ja katolisten tasavaltalaisten yhdistys Ranskassa (»Le Sillon») on sen käskystä hajoitettu 1910. Välit ovat kokonaan poikki.

Vielä vaikeampaa on arvioida vastavirran mahdollisuuksia maassa puhtaasti uskonnollisella alalla. Mitä kansansielun pohjalla liikkuu, vaatii aina aikaa kiteytyäkseen täyteen tietoisuuteen. On siis mahdollista, että »Ranska janoaa Jumalaa», kuten Paul Sabatier sanoo (1912); sitä tekisi mieli olettaa maasta, joka kuitenkin pääosaltaan vielä on maanviljelysmaata ja jossa naisella on niin suuri vaikutusvalta. Tähän tulee lisäksi sellaisia puhtaasti käytännöllisiä näkökantoja kuin että uusi järjestelmä on alkanut rasittaa kansaa kouluveroilla kasvatuksesta, jonka kirkolliskoulut ennen antoivat ilmaiseksi. Mutta yleisissä vaaleissa 1906, keskellä taistelun kuumuutta, ei havaittu minkäänlaista käännettä; päinvastoin kasvoi, oikeistoryhmien kustannuksella, se noin 100 äänen enemmistön omistanut eduskuntayhtymä, johon taisteluhallitus oli nojautunut (vasemmistotasavaltaiset, radikalit, radikalisosialiset ja sosialistit), niin että yhtyneellä vasemmistolla oli uudessa kamarissa yli 400 miestä. Ja kirkollisesta »tilinteosta» kiihtyneet intohimot tyyntyivät merkillisen pian jo seuraavana vuonna.

Sosialiradikalinen hallitus oli siis saanut kansan tilinpäästön kirkkopolitiikastaan. Vaara oikeiston leppymättömien puolelta näytti olevan voitettu. Nyt piti liittolaisen äärimmäisessä vasemmistossa saada palkintonsa n. s. sosialipolitiikassa. »Me kuljemme nopeaa vauhtia sosialistivaltiota kohti», riemuitsi _Jaurès_ ministeristön vaihdoksen johdosta maaliskuussa 1906. Mutta tässä tapahtui sensijaan toisenlaatuinen käänne. Ennen pitkää ilmeni yhtymässä railoja, jotka pian pakottivat hallituksen jälleen palajamaan vanhaan keskityspolitiikkaan, rintama sekä oikeistoa että vasemmistoa vastaan — rajaviiva tosin tuntuvasti lähempänä vasemmistoa.

Taisteltaessa valtiomuodon julkisia tai salaisia vastustajia vastaan on näet itse valtiojärjestys joutunut yhä suurempaan vaaraan. Hajoittavat voimat, joita tasavalta oli kutsunut avukseen tai jättänyt rauhassa versomaan, nousevat nyt ylös syvyydestä ja kääntyvät olevia oloja vastaan. Se taipumus valtiolliseen vallattomuuteen, jota Laurin (1910) havaitsee ranskalaisten veressä ja joka Parisin-kommunissa 1871 puhkesi niin kaameaan lieskaan, alkaa tihentyä hajaannusliikkeiksi, milloin satunnaisemmin ja viattomammin maakunnissa taloudellisista aiheista (viininviljelijämellakat Languedocissa 1907 ja Champagnessa 1911), milloin säännöllisesti ja kohtalokkaasti kehkeytyen sosialisella alalla: työläismaailma alkaa nyt järkyttää yhteiskunnan perusteita, pidettyään niitä lakkaamattomien lakkojen kautta huojumassa.

Dreyfusjutun voittajat, sanoo Georg Brandes (1912), tahtoivat herättää Ranskan oikeudentuntoa, mutta heikensivät samalla sen voimaa, ja saivat surukseen nähdä taistelunsa synnyttäneen _Hervén_ kaltaisia miehiä. Paljoa vaarallisempi kuin tämä puhtaan anarkismin apostoli (»La guerre sociale») on kuitenkin työläisten ammattiyhdistyksissä (syndikaateissa) järjestetty anarkismi, joka luokan nimessä on julistanut yhteiskunnalle, valtiolle ja isänmaalle ilmisodan, joka pitää yhteiskuntaa alituisessa piiritystilassa »ulkonaisen paineen» ja »suoranaisen toiminnan» kautta (lakko vakituisena harjoitteluna »sabotagen» — työvälineiden tärvelyn — sissisotaan ja »suurlakon» ratkaiseviin taisteluihin) ja joka pohjimmaltaan pyrkii asettamaan syndikaatit vanhan valtion tilalle uuden yhteiskunnan soluiksi. Jo 1895 irtautui tämä liike _syndikalismina_ eduskunnallisesta sosialismista ja keskittyi C. G. T:hen (Conféderation Générale du Travail: työn yleisliitto); mutta vasta vuosikymmentä myöhempään alkaa se esiintyä mahtina Ranskan julkisessa elämässä, »Le mouvement socialiste» pää-äänenkannattajana ja _George Sorel_ profeettana sekä »työpörssit» imuletkuina maakunnissa. Nyt alkoivat valtionpalvelijat kulkulaitos-alalla virrata sen lippujen alle, ja vihdoin toimeenpantiin vanhan yhteiskunnan säikyttämiseksi hyökkäyksiä sen elinhermoja vastaan: P. T. T.-lakko (posti, telegrafi ja telefoni) keväällä 1909 ja rautatielakko syksyllä 1910, joista jälkimäinen hetkeksi kokonaan eristi Ranskan sen mahtavimmista naapureista.

Tasavallan hallitus on tässä joutunut täyttämään alkeista velvollisuutta puolustaa valtion itsesäilytystä sisäänpäin; ja kun vanhasosialismi eduskunnassa ei tahdo tai uskalla kokonaan kieltää isäntunteitaan näitä ulkopuolella olevia liikkeitä kohtaan, on välttämättömänä seurauksena ollut valtiollinen ero porvarillisen radikalismin ja sosialismin välillä. Sosialipoliittinen uudistustyö on edistynyt hitaasti (työväenministeriön perustaminen 1906, vanhuudenvakuutuksen toimeenpano 1910), samalla kuin tasavallan voimia on vaadittu kolmanteen taisteluun elämästä — tällä kertaa vasemmistorintamalla.

Tasavallan johtajina tässä viimeksimainitussa taistelussa on rinnakkain ja toistensa jälkeen esiintynyt kaksi huomattavaa miestä, _Clémenceau_ (pääministerinä 1906—09) ja _Briand_ (1909—11); edellinen vanhaa vapaamielistä lajia, ehkä viimeinen vallillaseisoja vuodelta 1789, kolmannen tasavallan uskollisin poika Gambettan ja Ferryn jälkeen ja samalla sen terävin miekka eduskunnassa — jälkimäinen uudenaikaisempaa laatua, sosialistileiristä lähtenyt mies, joka kerskui »erinäisistä isänoikeuksista suurlakko-aatteeseen», jota vastaan hän sitten joutui taistelemaan aina »laittomien keinojen» rajalle ja sen rajan sisäpuolelle saakka (puhe 29/10 1910). Clémenceau nousi heti vastustamaan Jaurèsia eduskunnassa — (»ihminen on parannettava, eikä yhteiskuntamuoto», 18/6 1906; »työmiesten ei tule olla orjia, mutta ei myöskään hirmuvaltiaita», 11/3 1907) — ja siitä pitäen tulivat näiden kahden väittelykamppailut eduskunnassa melkein yhtä säännöllisiksi kuin valtakunnankansleri Bülowin ja Bebelin välillä Saksan valtiopäivillä. Toiminnassa ei hallitus kuitenkaan ole osoittanut yhtä suurta voimakkuutta ja vasta suuren rautatielakon jälkeen sai se ryhtiä taivuttamaan eduskunnan vakavaan päätökseen (»Briandin laki» sabotagea ja valtionpalvelijain lakko-oikeutta vastaan 1911).

Näyttää ilmeiseltä, että eduskuntavaltiuden osakkeet ovat näissä oloissa laskemassa. Sitä on nimitetty »voimattomuuden, turmeluksen ja anarkian vallaksi» (välikysely kesäk. 1909), eikä ainoastaan kansallismieliseltä taholta. Anarkia leviää hivuttavana tautina valtionruumiiseen; se ei pysähdy vain yhteiskunnalliselle alalle, se jäytää kaikkialla hallinnossa, syö merisotavoimaa ja aiheuttaa tappioita kuin ilmisodassa (panssarilaivat Jena 1907 ja Liberté 1911; meriväentutkimuskomissioni 1909), hiipii aina ulkoasiainministeriöön saakka (neuvottelut Saksan kanssa 1911), liikkuu avoimesti kaduilla ja turuilla ja aiheuttaa yleistä epävarmuutta (»apachit», »autorosvot» 1912) enemmän kuin nykyaikaisessa oikeusyhteiskunnassa on laatuunkäypää. Ranskassa alkaa kasvaa voimakas järjestyksen kaipuu ja sen ohella yhä suurempi halveksuminen »naurettavia tyranneja» kohtaan (Leyret 1911) nykyisessä eduskunnassa ja vahvempi epäilys yleensä heidän poliittisen suuntansa oikeudesta.

Vielä vuoden 1910 yleisissä vaaleissa ei tosin tämän vaikutusta ole havaittavissa: monarkistit menettivät jälleen parikymmentä paikkaa ja sosialistit voittivat saman verran, edellisten vaaka (mukaanluettuna suuresti harvenneet kansallismieliset) painui alle ja jälkimäisten nousi päälle 100, mutta keskusryhmä pysyi melkein ennallaan ja valtiolle uskollinen oikeisto säilytti n. 60 ääntänsä. Mutta vaikkakaan vaalikoneisto ei vielä petä vallanpitäjien toiveita ja temppuja, niin eivät he kuitenkaan saata salata itseltään, että maan luottamus on vähenemässä. Itse Jaurès puhuu »uuden mélinismin» tulosta, s. o. 1890-luvun oikeistotasavaltalaisuuden palajamisesta. Konjunkturi on siis uuden sovintopolitiikan puolella, nykyisen suunnan asemesta, jossa useinkin olemme nähneet molempain siipien toimivan yksistä puolin eduskuntataktiikassa (kuten _Clémenceaun_ kukistamisessa heinäkuussa 1909). Tämä on sisäpoliittisena edellytyksenä _Poincarén ministeristölle_ tammikuusta 1912 ja _suhteellisten vaalien_ toimeenpanolle saman vuoden kesällä; yhä voimakkaamman yleisen mielipiteen pakottamana »sosialiradikalinen» enemmistö, joka koko tämän vuosisadan ajan on vallinnut Ranskan eduskuntaa, on täten kukaties vahvistanut oman kukistumisensa.

Miespolvea jälkeen ensimäisen »suuren ministeristön» (_Gambetta_ 1881), joka osoitti vanhan oikeiston vaikutusvallan loppua eduskunnassa, näemme siis nyt Ranskan valtiolaivan käännähtävän hiukkasen oikealle uusi »suuri ministeristö» komentosillalla. Ovatko kaikki valtiomuotoa uhkaavat vaarat sillä torjutut? Kaksi kertaa ennen on tämmöinen suunnanmuutos merkinnyt monarkian osakkeiden nousua; emmekä voi erehtyä jälleen ilmenneen tämänsuuntaisia merkkejä, huolimatta vaalipuntarin osoituksesta 1910. Kirjallisuudessa (Maurice Barrès, erikoisesti »Le roman de l'énergie nationale» I—III, 1897—1902), sanomalehdistössä (Charles Maurras, »Action française»), aatteen levittämisessä toiminnan kautta (nuorisoyhdistys »Camelots du Roi») nostaa _nuoroikeisto_ päätänsä huomattavasti monarkissävyisenä — ei ilman henkistä yhteyttä Comten ja Rénanin, kuten syndikalistit Proudhonin kanssa — ja nämä »perimykselliset» (»traditsionalistit», kuten Guy-Grand heitä nimittää) tapaavat hyvin muokattua maaperää sivistyneiden luokkien mielipiteissä. Mikäli nykyinen hallinto on ollut kykenemätön turvaamaan järjestystä ja varmuutta valtion sisäistä vihollista vastaan, sikäli on ymmärrettävääkin, jos uskollisimmatkin kansalaiset siirtävät tyytymättömyytensä ja epäilyksensä hallitsevista itse valtiomuotoon, muuntavat yhteiskuntarauhan kaipuunsa lujan käden kaipuuksi valtakunnan johtoon.

»Te olette avanneet ovet uudelle vallankumoukselle tai keisarivallalle», sanoi natsionalisti _de Clagny_ Clémenceaulle vasten kasvoja kesällä 1909. Kuutta vuotta ennen, keskellä kultturitaistelun tuoksinaa, syytti entinen ministeri _Leygues_ samasta Combesia: »Te olette valmistaneet tietä keisarivallan palaukselle.» Ennustukset, että Ranskan vapaudenaika lähestyy loppuansa, käyvät yhä lukuisammiksi (»Gaulois» valmistaa mieliä siihen joka päivä). »Minä kuulen kaukaa hevosen kavionkapseen, mutta en vielä erota ratsastajaa», lausui ranskalainen pääministeri (Dupuy) jo Dreyfusjutun aikana. Tämä on asema, lyhyesti sanoen. Päivän melun keskitse Ranskassa olemme kuulevinamme ratsun yhä lähenevän, vuosi vuodelta aina likempänä; mutta ratsastaja on yhä näkymättömissä. Eduskuntasumusta hahmottuvat yhä selkeämmin kruunun ja valtaistuimen piirteet; emme vain näe valtaistuimelle nousevaa miestä. Ainakin näyttävät viralliset kruununtavoittajat, Orleansin prinssi Filip ja prinssi Viktor Napoleon huonosti tyydyttävän voimakkaan käden kaipuuta kansassa; eivätkä ne manifestit, joilla he silloin tällöin muistuttavat olemassaoloaan (kuten 1909 ja 1910), ole heittäneet kipinää ruutitynnyriin.

Se näyttääkin nykyään olevan Ranskan kolmannen tasavallan päävakuus, ettei nähdä kruununperijän personaa. Se on samalla myöskin eräänlaisena takeena maailmanrauhasta; sillä tasavalta pelkää — eikä ilman syytä — että kostaja on nouseva sodasta.

Tasavallan ei vielä puolenkaan vuosisadan pituista historiaa silmätessä on aina sen ansioksi luettava, että se ylimalkaan on jaksanut pysyä pystyssä ja pysäyttää vallankumousten ja valtiokaappausten kiertokulun. Se on myöskin hankkinut maalle maailman lähinnä suurimman siirtomaavaltakunnan. Psykologisen yhteyden ymmärtää: ulkoisella suuruudella ja loistolla on se pyrkinyt peittämään vaarallisia sisäisiä railoja. Yhtäkaikki tuntuu kuin se nyt olisi itseään tuhoamassa, kun se on rakentanut jättiläistalonsa yhteiskunnan oman elinehdon: maallisen ja hengellisen esivallan tottelemisen kustannuksella. Me alamme aavistaa, että nuo suuret rakennukset ovat vain Potemkin-seiniä ja tasavallan voitot kotona Pyrrhuksenvoittoja ennen kukistumista.

Tämä kehitys johtuu pohjaltaan siitä, että valtiomuodon ristiriitaisuuden ja historiallisen vastakkaisuuden ratkaisua on etsitty yksinomaan vasemmistotaholta. Taistelussa kansan- ja virkavallan välillä on edellinen päässyt voitolle ja väärinkäyttänyt voittoansa, lainsäätäjä on pitänyt toimeenpanevaa valtaa tavallansa piiritystilassa alituisesti puhkoen raja-aitaa, kuten Ruotsissa vapauden-aikana; siten on kyllä käytännössä pulma ratkaistu (Seignobos), mutta siinä on myöskin hallinnon nykyisen anarkian juuri. Siihen ei näytä olevan muuta parannuskeinoa kuin ratkaisu oikeistosuuntaan, monarkian palauttamisen muodossa.

Jos niin kävisi, silloin olisi rakenteellinen yhtenäisyys valtiolaitoksessa palautettu yhtäältä ja se ainainen taudinsiemen, joka nykyisessä valtiorakennekahnauksessa on, lopullisesti hävitetty. Valtiomuodon kuolema vahvistaisi siis valtion elämää. Niin turmiollinen kuin nykyisen tilan täytyykin olla maalle ja niin repelöivää kuin onkin sen sisäinen riita, emme kuitenkaan uskaltaisi varmasti sanoa oltavan alaspäinmenossa, ellei päivän ilmiöiden päälle lankeisi synkempi varjo — varjo kansasta, joka on alkanut menettää tahdon ruumiillisesti itseänsä uudistaa.

Katsellessa niitä tekijöitä, jotka vaikuttavat suurvaltain voimaan tai heikkouteen, olemme tähän saakka liikkuneet maantiedollisilla, kansatieteellisillä, yhteiskuntataloudellisilla ja historiallisvaltiollisilla aloilla, mutta emme puhtaasti antropologisilla, sillä tarkastamaimme kansojen elämä ei ole osoittanut mitään luonnottomuutta. Ranskan suhteen on meidän nyt avattava aivan uusi lehti, lukeaksemme siinä tuomion sen tulevaisuudesta säälimättömän selkeänä.

Ensi silmäyksellä Ranskan väestötilastoon hämmästyttää _väkiluvun kasvun heikkous_. Se ei ole viime puolivuosisadan aikana kohonnut edes 2.5 ‰ (vuosikymmenten keskimäärältä) ja on viime vuosikymmeneltä (maalisk. 1901 — maalisk. 1911) tuskin 1.7 ‰, kun Europan yleinen luku nyt lähenee 10 ‰. 64 000 on kaikki, minkä tämä suuri kansa on kasvanut pääluvulta vuodessa nykyisen vuosisadan alusta alkaen.