Part 3

Sisäiset sodat, hyökkäykset ja väliintulot eri paikoilla (Udsha huhtikuussa 1907, Casablanca heinäkuussa 1907, Shauja 1907—08) täyttävät kysymyksen kolmannen näytöksen. Ranska ei ole luopunut hankkeistaan, mutta tuntee joka askeleella Algecirasin kahleena jalassaan. Syyskuussa 1908 tapahtui (Casablancassa) ranskalaisten ja saksalaisten välillä suoranainen yhteentörmäys, joka uudelleen paljasti tilan arkaluontoisuuden, vaikka kahnaus saatiinkin sovinto-oikeudessa suorituksi. Helmikuussa 1909, Bosnian kysymyksen huolten aikana, päätti Saksa ottaa sovinnollisen askeleen: luopumatta Algecirasin sopimuksesta muissa suhteissa taipui se nimenomaan tunnustamaan Ranskan »valtiolliset erikoisedut» kiistanalaisessa maassa ja tyytymään itse puolestaan ainoastaan taloudellisiin. Algecirasin »kansainvälisen kiinnityksen» sijalle oli täten osittain tullut saksalainen, ja molemmat vastustajat ryhtyivät nyt yhteisesti taloudellisiin yrityksiin paikalla, kun Ranska arveli valtiollisen pelin voitetuksi; se piti näet sopimusta Saksan täydellisenä luopumisena tähän puoleen sekaantumasta ja katsoi sitä siis jo poistetuksi kiistanaiheiden joukosta.

Niinpä alkoi Ranska nyt olla vähemmän tarkka Algecirasin sopimuksen pohjatekstin noudattamisessa. Toukokuussa 1911 näyttää se katsoneen hedelmän kypsyneeksi: jokseenkin läpikuultavien tekosyiden nojalla toimeenpantiin sotilasretki suoraan pääkaupunkia Feziä kohti. Siitä alkaa näytelmän neljäs ja toistaiseksi viimeinen näytös.

Se tuli yhtä draamallisen jännittäväksi kuin ensimäinenkin, uuden yllättävän toimenpiteen johdosta, johon Saksa ryhtyi, se kun tällä kertaa lähetti kanuunavene »Pantherin») marokkolaiseen _Agadirin_ satamaan, heinäkuussa. Tällä oli Saksa antanut pontta mielipiteelleen, että retki Feziin oli kokonaan muuttanut v. 1909 tehdyn sopimuksen edellytykset; nyt oli Algecirasin sopimus rikottu ja siis uudelleen sama tila kuin 1905, eikä Saksa nyt enempää kuin silloinkaan halunnut jäädä laskuista pois — muuta tietä Marokon valtiuteen ei ollut kuin joko sodan tai sovinnon tie Saksan kanssa.

Syistä, jotka toisessa yhteydessä tulevat selvemmin esiin, tuli edellinen vaihtoehto ensiksi näkyviin. Kaksi kuukautta oli sodanvaara Länsi-Europassa uhkaavampana kuin milloinkaan ennen silloisen miespolven aikana. »Illustrierte Zeitung» esitti jälkeenpäin 21/12 1911 vaaraa karttakuvilla Englannin ja Saksan laivastojen asemista Pohjanmerellä 24. heinä-, 19. elo- ja 18. syyskuuta; kaikki oli valmiina taisteluun, jopa eräänä yönä torpeedoverkotkin olivat alaslaskettuina. Siispä seisoi Englanti lujasti Ranskan puolella, puhuttiin 150 000 englantilaisen lähettämisestä (Belgian kautta) mannersotaan, ja vuoden 1905 tilanne uusiintuu siinäkin, että jälleen tapaamme Delcassén Ranskan ministeristössä. Vasta syyskuun lopulla oli rauhallisen ratkaisun toive luotettava, mutta vielä kesti kuukausia, ennenkuin neuvottelut johtivat perille, s. o. Saksan irtilunastamiseen Marokon kuolinpesästä, jotta Ranska vihdoinkin pääsisi käsiksi himoitsemaansa perintöön.

Vielä kerran täytyi siis Ranskan maksaa, vieläpä tällä kertaa jo omistamiansa maa-alueita. Alussa luultiin, varsinkin Saksassa, että Saksa tavoitti alueita itse Marokossa (Sus-laaksoa, »Etelä-Mauretaniaa»); ja juuri tämä käsitys teki aseman kansainvälisesti niin arkaluontoiseksi, kun Ranska ei voinut suvaita uutta Elsassinrajaa, eikä Englanti uutta Kiautshouta, näillä mailla. Mutta pian ilmeni, että »pantterinhyppäys» oli tarkoitettu vain diplomaattiseksi keinoksi eikä todelliseksi rantavaltaukseksi: Saksa tyytyi korvaukseen muualla (»cherchons ailleurs»: etsikäämme toisaalta), turvattuaan taloudelliset ansiomahdollisuutensa Marokossa. Jonkun aikaa oli ajateltu tällaista korvausta siinä muodossa, että Ranska tukisi Saksan Bagdadinratahanketta (»Le Temps» huhtik. 1907); nyt sovittiin, että Saksa saisi korvauksen maa-alueissa päiväntasaajan seuduilla olevista Ranskan maista. Edellisiin maksuihin Marokosta — osa itse maata Espanjalle, vaatimukset Tripoliin nähden Italialle ja Egyptiin Englannille — tuli siis nyt lisäksi suuri kaistale omaa aluetta _Kongossa_ Saksalle.

André Tardieu on 1912 osoittanut, että tämä yhdistelmä Marokko-Kongo ei laisinkaan ollut niin luonnoton, kuin ensi katsannolta näyttää. Itse asiassa oli pieni Kongokiista Saksan ja Ranskan välillä ollut käynnissä rinnan suuren Marokkoriidan kanssa. Vuosina 1899—1908 lienevät saksalaiset siellä Kamerunin rajalta käsin vähitellen anastelleet Ranskan aluetta miljonien hehtaarien laajuudelta. Yritys yhteistoimintaan oli tehty 1909, mutta epäonnistui pian, samoin kuin samanaikaiset yhteistoimet Marokossa. Täällä oli siis asiain järjestely kipeästi tarpeen, ja jo 1905 oli lausuttu ajatus näiden molempien etujen vaihtamisesta.[7] Tällä pohjalla saavutettiin nyt ratkaisu sopimuskirjalla 4. marraskuuta 1911: Saksa luopui lopullisesti kannattamasta Marokon sulttaania, saaden uusia, tarkoin määrättyjä »avoimen oven» takeita siellä sekä 2½ milj. ha uutta maata Ranskan Keski-Afrikan alueista — niin että Kamerun nyt ulottuu kaksilla »kravunsaksilla» (Clémenceau) Kongon jokialueelle (Ubangi- ja Sangalaaksot), sekä yksillä merelle Espanjan Guinean eteläpuolella.

Tämän alueellisen järjestelyn geopoliittista merkitystä valaistaan lähemmin Saksaa koskevassa osassa (ks. tuonnempana s. 188 seur.). Maailmanpoliittisesti merkitsee se, että Marokon kysymystä nyt voi katsoa poistetuksi päiväjärjestyksestä, sen oltua siinä hyvin etualalla kymmenen vuotta ja saatettua Europan sinä aikana kaksi kertaa maailmansodan kynnykselle.

Mutta eivätpä pilvet haihtuneetkaan heti sinä marraskuun päivänä, jolloin sopimuskirjat allekirjoitettiin. Ei kukaan voinut väittää, että ratkaisu oli kaunis, ja molemmin puolin kuuluikin tyytymätöntä nurinaa (ks. tuonnempana). Saksan oli pitänyt tinkiä sangen paljon alkuperäisistä vaatimuksistaan, jotka käsittivät koko ranskalaisen Kongon (saksalaista Togo-siirtolaa vastaan) ynnä taloudellisen monopoliaseman Marokossa; se oli myöskin kärsinyt tuntuvasti rahapulasta, joka johtui ranskalaisen kullan takaisinvaadinnasta — Ranska oli tässä taistelussa suurella menestyksellä käyttänyt »viidettä aselajiaan». Ranskassa taas harmiteltiin alueen menetystä siinä määrin että ulkoasiainministeri ja sittemmin koko _Caillaux'n_ ministeristö, joka joutui sopimuksen tekemään, sai mennä uutena vuonna 1912. Uusi _Poincaren_ ministeristö saattoi suuren saaliin kansainoikeudelliseen satamaan, huhtikuussa 1912, kun Marokon sulttaani nimenomaan tunnusti itsensä Ranskan suojeluksen alaiseksi. Mutta nyt ilmestyi selkkauksia Espanjan kanssa, joka Ranskan Feziin tekemän retken jälkeen riensi valtaamaan El Arishin ja El Ksarin luoteessa. Kun »Le Matin» (marrask. 1911) julkaisi lokakuussa 1904 tehdyn sopimuksen, sai Ranskan yleisö suureksi ja katkeraksi hämmästyksekseen tietää, että _Delcassé_ todellakin oli luovuttanut koko pohjoisosan Espanjalle, joten vastikkeena kaikista suurista suorituksista oli vain sangen suuresti typistetty Marokko. Tämän paheksuvan mielipiteen painosta on hallitus ryhtynyt uusiin keskusteluihin Espanjan kanssa, ja seurauksena on ollut välien pingoittuminen hyvinkin kireälle. Sitten on jäljellä todellinen valtaus, joka aiheuttanee paljon huolta. Näitä Marokon jälkinäytöksiä jatkuu vielä, kun tätä (elok. 1912) kirjoitetaan.

Me näemme tässä politiikan, joka vuosikymmenen ohjaa vain yhtä pistettä kohti, niinkuin musiikki, jolla on vain yksi ainoa johtoaihe. Ranskan koko ulkopolitiikan 1900-luvulla määrää yksi ja ainoa halu: Marokko. On etsittävä tämän politiikan tuonnempaa suuntapiiriä, ja ehkä ensin kuunneltava sen arvostelua kotona.

Jätämme siinä syrjään sosialistisen vastarinnan, joka on säestänyt jokaista päämäärää kohti otettua askelta moitteella, että leikitään tulen kanssa; sellaisia eduskuntaesteitä, jotka osaksi ovat oman itsensä tarkoitusperänä, täytyy nykyään jokaisen länsieuropalaisen suurvallan ottaa lukuun. Emme myöskään takerru niihin lukuisiin lausuntoihin, jotka pitävät kauppaa liian kalliina (»meillä oli valtakunta, meille jätetään vain käytäviä», Hanotaux Kongosta; »me maksoimme liian myöhään, sentähden saimme maksaa liian paljon», Pinon). Vakavampia ovat ne muistutukset, jotka katsovat itse saaliin arvoa epäiltäväksi. Ennen, sanoo Millet (1905), oli Ranskalla saareusaseman voima Pohjois-Afrikassa, Välimeren, aavikon, turkkilaisten ja Marokon anarkian välillä; nyt on luotu »kansallisvaara» hankkimalla näiden sijaan naapureiksi Italia ja Espanja. Varsinkin vaaranalaista oli kolmiliiton jäsenen, Italian, päästäminen Tripoliin, sillä siellä on se saanut toimintaperustan Tunisia vastaan, jossa italialainen kansallisuus jo on ranskalaista suurempi, jota paitsi tiet Ranskan Tsad-maihin kulkevat sen kautta. Toiselta puolen on Tripolitania Turkin kaliifin ainoa jäljellä oleva yhdysside Afrikan kanssa, jonka vuoksi tämän kaupan täytyy katkeroittaa häntä myöskin Ranskaa vastaan ja vahingoittaa Ranskan perinnäistä asemaa Levantissa. Ei siis milloinkaan olisi pitänyt luovuttaa Tripolia; olisi riittänyt, että Italia olisi saanut Barkan. Entinen ulkoasiainministeri _Pichon_ lausuikin senaatissa julki (8/2 1912) huolestumisen, että Saksa ja Italia kenties rakentavat Kongon—Tripolin rautatien. Näitä näkökantoja vastaan pidetään laihana lohdutuksena sitä, että Ranskan politiikka on tehnyt Välimerestä »latinalaisen meren»; »latinalainen unioni» on utukuva, jonka vuoksi ei kannata mitään uhrata.

Tätä vastaan voi väittää, että tässä latinalaisessa veljestymisaatteessa on paljonkin realipolitiikkaa; vai eikö se hyvin sovellu vastapainoksi Saksan vetovoimalle Espanjaan ja Italiaan nähden? Vuosina 1906—09 näemmekin todella Espanjan uskollisesti seuraavan Ranskan vanavedessä, ja ne välipuheet toukokuulla 1907, joita on nimitetty »Välimeren-sopimukseksi» (Albin, s. 127 seur.), näyttivät vahvistavan sen yhtymisen kolmisopimusvaltoihin. Tapaamme myöskin Italian selvästi tällä puolella Algecirasissa, kuten muuallakin, huolimatta sen virallisesta kuulumisesta kolmiliittoon. Mutta Marokon kysymyksen kehitys on tosin samentanut näitä suhteita, kahnaukset Espanjan kanssa itse paikalla ovat käyneet yhä lukuisammiksi ja yhä pahemmanlaatuisiksi, viime aikoina on myöskin suhde Italiaan huonontunut selkkauksista, jotka ovat johtuneet Tripolin asiassa (Tunisin ja Tripolin riidanalaisella rajalla olevan Djanetin keitaan lopullinen valtaus ranskalaisten puolelta joulukuussa 1911, ranskalaisten höyrylaivain takavarikkoon-otto italialaisten puolelta uutena vuonna 1912). Huomautusta, että Marokkopolitiikka on tuottanut Ranskalle kahnauskohtia ia hyökkäyspintoja, ei siis voida syrjäyttää väitteellä, että se on vain opillinen; yhtä vähän kuin Pichonin kantaa, että Ranska heikentää sotilasasemaansa Europassa sitomalla itsensä kiinni Marokkoon — näkökanta, joka siirtomaapolitiikan vastustajilla oli 1880-luvulla (ks. edellä s. 21).

Tämä on kuitenkin se nurja puoli, joka väkisinkin liittyy kaikkeen edistyspolitiikkaan. Laajennamme nyt katsetta ja kiinnitämme huomion itse tämän edistyksen suuntaan, s. o. Marokkopolitiikan vaikutukseen Ranskan yleiseen asemaan valtakuntain keskuudessa. Siinä on tietenkin arvostelun ratkaiseva kohta.

Silloin pistää ensinnä silmään, että tämä politiikka on juottanut Ranskan yhteen _Englannin_ kanssa todelliseen »entente cordialeen», sydämelliseen sovintoon[8], kuten ainakin suurten ja vaarallisten kohtaloiden yhteisyys. Kuiva kauppasopimus 1904 on pannut alulle yleisen yhteisymmärryksen, joka on kestänyt tuulessa ja tyynessä. Kaikissa selkkauksissa on Englanti asettunut lujasti Ranskan puolelle. Useammin kuin kerran (viimeksi syksyllä 1912) onkin ollut kysymyksessä askeleen astuminen päähän saakka ja »ententen» muuttaminen »allianssiksi» (»entente permanente», kuningas _Edvard_ 25/5 1908). Tätä kehitystä on estänyt — kuten »Le Temps» selkeästi osoitti 26/5 1908 — Ranskan luonnollinen toivomus saada takeita Englannin voimasta myöskin maalla, mutta ne takeet ovat sangen epävarmoja niin kauan kuin Englanti ei päätä toimeenpanna yleistä asevelvollisuutta. Että sotilassopimus tai ainakin suullinen välipuhe jo nyt on olemassa erinäisten mahdollisuuksien varalta, on jokseenkin varmaa (huolimatta pääministerien virallisista kieltelyistä, Clémenceau marrask. 1906, _Asquith_ jouluk. 1911); kun entente siis tekee saman viran kuin allianssi, niin voidaan tulla toimeen ilmankin tätä kiinteämpää muotoa.

Mutta minkä vaikutuksen tekisi tämä läheinen suhde Ranskan pysyvään, vahvistettuun liittoon _Venäjän_ kanssa? On huomattava, että entente tehtiin ilmisodan puhjettua Ranskan liittolaisen Venäjän ja Englannin liittolaisen Japanin välillä ja oloissa, joissa Venäjä yhä katsoi Englantia todelliseksi vihollisekseen. On ilmeistä, että entente näin ollen vaikuttaisi jäähdyttävästi allianssin lämpöön, joka muutenkaan ei enää ollut erin suuri (ks. edellä s. 28). Olihan tämä sentään, Venäjän kannalta katsoen, liian pitkä ja hellä tanssi vieraan naisen kanssa, jotta sitä olisi voitu selittää vain »viattomaksi ylimääräiseksi numeroksi» (I Osa, s. 201). Samoin kuin molemmat liittolaiset tähän aikaan maantieteellisesti käänsivät toisilleen selkänsä kulkien kumpikin omia teitään — toinen Marokkoa, toinen Mandshuriaa kohti — samoin olivat heidän sydämensäkin kylmenneet. Erittäin kireäksi pingoittui tila syksyllä 1904, kun Doggermatalikon juttu toi sodan puhkeamisen Venäjän ja Englannin välillä uhkaavan mahdollisuuden piiriin. Ranska esiintyi tässä luonnollisena, puolueettomana välittäjänä ja sai ylläpidetyksi rauhan; mutta kysyä sopii, sitäkö Venäjä odotti. Välittäjiä ja rauhanystäviä voi tässä maailmassa löytää ilmankin kansainoikeudellista kristillistä avioliittoa. Venäjästä täytyi tuntua, että Ranska oli jättänyt sen pulaan. Ja niinpä lienee Doggermatalikko Nevan rannalla kirjoitettu samaan tiliin kuin Fashoda Seinen rannalla — se oli Ranskan vastaus ja kuitti Venäjälle sen menettelystä 1898.

Ajat olivat siis paljon muuttuneet niistä innon ja riemun päivistä, jolloin »alliance franco-russe» syntyi. Silloin kohtasivat asianosaiset toisensa Englantiin (samoin kuin Saksaan) kohdistuvan yhteisen vihan tukevalla pohjalla, eikä heidän itsensä välillä näyttänyt olevan mitään loukkauskiviä; nyt oli toinen puoli aloittanut läheisen suhteen Englannin kanssa, keskinäisiä kahnauksia oli myöskin ilmennyt, ja allianssi oli havaittu käytännössä arvottomaksi, juuri kun asianosaiset enimmin olisivat olleet tuen tarpeessa. Tähän aikaan piti sidettä koossa tuskin mikään muu kuin puhtaasti rahallinen näkökanta: Venäjän alituinen lainantarve ja Ranskan huolehtiminen niistä miljardeista, jotka tämän nojalla jo sinne olivat vaeltaneet.

Silloin kääntyi lehti vielä kerran, mutta nyt allianssin eduksi, Englannin ja Venäjän sovinnon johdosta elokuussa 1907. Kahden allianssi laajennettiin _kolmen ententeksi_ — kolmisopimukseksi — _Freycinetin_ jo 1880-luvulla esittämän ajatuksen ja vuosisadan alussa ilmenneiden englantilaisten harrastusten mukaisesti (ks. edellä s. 29). Tässä ei ole paikka niiden vaikutinten selvittelyyn, jotka johtivat tähän huomiotaherättävään tulokseen; me huomautamme vain, että Ranskan kaksinainen peli tämänkautta näytti saaneen siunauksen. Olot palasivat luonnollisempiin uomiin, pahin pilvi allianssin yltä häipyi, valtiollista yhteistyötä Venäjän kanssa näytti odottavan uusi lupaava kehitys.

On päivän selvää, että tämä uusi asiaintila merkitsee uutta Ranskan suhteiden huonontumista kolmanteen päävaltaan _Saksaan_ nähden. Epäilemättä oli kosto, _revanche_, yhtenä niistä vaikuttimista, jotka alusta saivat ranskalaiset valtiomiehet tavoittamaan liittoa Venäjän kanssa, samoin kuin tietenkin se yksin selittää Ranskan yleisön riemun liiton syntyessä: liitto oli Janus,[9] ranskalaiset katsoivat etupäässä niitä kasvoja, jotka uhkaavina olivat käännetyt Saksaa vastaan, kun taas venäläiset katselivat niitä, jotka kääntyivät päin Englantia. Toisaalta saattaa tuskin erehtyä siinä, että miespolven aika oli saanut revancheajatuksen laimenemaan, huolimatta _Deroulèden_ »isänmaanystäväin liitosta» 1880-luvulla ja muusta yllyttelystä pinnalla. Uusi miespolvi, joka itse ei ollut kokenut Sedanin päivien tuskaa, oli nyt ehtinyt kasvaa; eikä keisari Vilhelm II ollut koskaan laiminlyönyt tilaisuutta voidella vanhaa haavaa huomaavaisuuksien ja kohteliaisuuksien balsamilla. Uuden vuosisadan alussa kuulemme Ranskan sosialistien vaikutusvaltaisten johtajain eduskunnassa (_Jaurès_, _Pressensé_) useita kertoja nimenomaan hylkäävän kaikki vanhat kostoajatukset; olemmepa nähneet aika ajoin yrityksiä sovintopolitiikkaan vastuunalaisten valtiomiestenkin puolelta, kuten viimeksi _Hanotaux_ 1890-luvulla (ks. edellä s. 24).

Ei myöskään voi sanoa, että Marokkopolitiikka sinänsä käänsi mitään kärkeä Saksaa vastaan; siksi olivat Saksan valvottavat edut paikalla liian vähäpätöiset. Asian teki arkaluontoiseksi Delcassén tahallinen Saksan sivuutus kysymyksen vireillepanossa. Jo silloin, 1904, oli Millet varoittanut tämän seurauksista; hänen ankara arvostelunsa Delcassén personasta, Englannin ja Ranskan sopimuksesta (»peräytyminen hyvässä järjestyksessä, siinä kaikki») ja koko »litviikkipolitiikasta» Marokon kysymyksessä heijastaa saksalais-ystävällistä Hanotaux-suuntaa englantilais-ystävällisen hallitussuunnan vastakohtana. Mutta ei myöskään käy kieltäminen, etteikö Saksan diplomaattien kömpelöhkö tapa paljonkin edistänyt välien pahenemista ja antanut yllykettä sille ajatussuunnalle, joka pitää Saksaa »raa'an väkivallan» edustajana. Sinänsä sen seikan, että Ranska joka askeleellaan Marokon näyttämöllä kohtasi Saksan ehkäisemässä, täytyi vaikuttaa ärsyttävästi, varsinkin kun kummankin kansan sydämen pohjalla oli vanhaa kaunaa. Tästä on ollut seurauksena, että Ranskan ja Saksan välisen sovinnon toiveet, jotka vuosisadan alussa olivat kirkkaat ja valoisat, Marokkojutun aikana yhä enemmän himmentyivät, kunnes lopulta tuntuu, kuin näkisimme kansallisvihan pohjalähteiden jälleen alkavan pursua ja sodankiihkon vimman hehkuvan silmissä.

Jos tähän onnettomaan asiainmenoon tahtoo etsiä mieskohtaisia syyllisiä, on niitä siis kummallakin puolella; mutta tuskin kukaan voi olla huomaamatta, että suurin osa syystä on Delcassén. Kerrotaan hänen buurisodan aikana rauhoittaneen Englantia vakuuttamalla, että »Ranskalla on, kuten ennenkin, yksi ainoa vihollinen»; sillä hetkellä otti hän harteilleen päävastuun — mikäli se voi langeta yksityisen miehen osalle — jos yleinen mannersota vielä kerran on raateleva Europaa, kuten viimeksikuluneiden vuosisatojen alussa...

Onko kysymyksen ratkaisu marraskuussa 1911 ollut omiansa haihduttamaan näitä vaarallisia mielialoja? Paljon on puhuttu siitä, kuinka suurimerkityksellistä oli, että Ranska ja Saksa ylimalkaan saattoivat tehdä rauhallisen sopimuksen; tämä tapahtuma, lausui valtakunnankansleri _v. Bethmann_ jälkeenpäin Saksan valtiopäivillä 5/12 1911, on »suuremmanarvoinen kuin kaikki keskustelut sovinto-oikeudesta ja aseidenriisumisesta — — — olisi ollut ajattelematonta heittää pois kiveä, josta voi tulla nurkkakivi», Europalaisen mannersovinnon näköala aukenee tässä saksalaisen valtiomiehen silmän eteen. Schiemann, jonka arvellaan olevan keisari Vilhelmiä lähellä, säestää tätä viikon toisensa jälkeen »Kreuz-Zeitungissa», ja toiselta puolen kuulemme kuinka Hanotaux selittää entente-politiikkaa päättyneeksi luvuksi, jonka jälkeen pitäisi voida aikaansaada yleinen yhteisymmärrys »tasapainopolitiikan» pohjalla. Mutta tämä ranskalainen rauhanääni näyttää hukkuvan suureen metelinhälinään, joka ei ennusta hyvää tulevaisuudesta. Siitä päättäen näyttää rauhansopimus marraskuussa pikemmin enentäneen kuin vähentäneen jännitystä.[10]

Ei siis voi erehtyä siitä, että uusi haava Kongossa oli repinyt auki Reinvirran arven. Ne, jotka lähemmin ovat tutkistelleet mielialoja nykyisessä Ranskassa, todistavatkin yhdestä suusta, että kostoajatus on jälleen korkeassa kurssissa. Jo viime vuoden kahnauksen aikana herätti Ranskan tyyni päättäväisyys huomiota. Suuri muutos mielissä on siellä tapahtunut aivan viimeisimpänä aikana: pitkäaikainen heikkoudentunne näyttää kadonneen, sotilaallinen itseluottamus kasvaneen, ja samalla ovat militarismin osakkeet kohonneet ja niiden oleellisena osana myöskin kostoaatteen. Jälleen riemuitsee kansa suurissa sotaväenkatselmuksissa; armeija on taasen kansansuosiossa kuten muinoin; kaiken, mitä Millerand — entinen sosialisti — sotaministerinä vaatii sotalaitosta varten, myöntää eduskunta tinkimättä. Luottaen englantilaiseen ystäväänsä ja etevämmyyteensä »neljännessä aselajissa» (lentotaidossa), tuntee Ranska olevansa »täysin valmis» — kuten 1870.

Tämän mielialan ilmausta on kukaties myöskin viimeisin ministeristönmuodostus, tammikuussa 1912, _Caillaux'n_ jälkeen, jonka katsottiin osoittaneen saksalaisystävällistä kantaa hoitaessaan Marokon kysymystä: viime aikojen etevimmät eduskuntasuuruudet ovat miltei kaikki yhtyneet »suureen ministeristöön», jossa siis jälleen tapaamme _Delcassén_, päämiehen vuodelta 1905. Tämä keskitys tässä yhteydessä näyttää todistavan samaa kuin yksityiset ja yleiset todisteet. Täytyy sanoa, että Marokko-kahnauksen johdosta jälleen herännyt Ranskan itsetunto kuuluu nykyajan huolestuttavimpiin pahan-enteihin.

Tiedemies, joka päiväntapahtumain ja päiväntunnelmain takaa etsii pysyväisiä kehitystekijöitä, pysähtyy tässä ja kysyy: oliko tämä kehitys Ranskalle tarpeellinen? Onko sitä katsottava edes luonnolliseksi? Eikö mikään muu yhtymä ollut mahdollinen tai hyödyllinen? Vastaukset ovat etsittävät valtioiden olevista oloista, syrjäyttämällä mieskohtaiset mielensuunnat ja tunteet. Tässä tutkimuksessa voi tuskin tulla muuhun tulokseen kuin siihen, minkä Schiemann jo uuden kurssin alussa (1903) lausui arvostelullaan, että Ranskan nykyisellä poliittisella järjestelmällä on »sisällisen itsensäpettämisen kaikki tuntomerkit».

Jos ensinnäkin katsomme liittoa Venäjän kanssa, niin on se jo alun pitäen perustunut väärälle pohjalle, kun sitä Venäjän puolelta ilmeisesti ei milloinkaan ole aiottu aseeksi Ranskan kostoaatteelle. Tämä ilmeni jo Itä-Aasian sodan aikana, jolloin Venäjä vastasi ranskalais-englantilaiseen ententeen silmäänpistävällä lähentymisellä Saksan puoleen; mutta kolmisopimuksenkin synnyttyä on tämä selkeästi ilmennyt keisarikohtauksessa Potsdamissa, marraskuussa 1910, kun Venäjä ja Saksa avoimesti ilmoittivat olevansa vastahakoisia antautumaan hankkeisiin toisiaan vastaan (ks. tuonnempana s. 198). Erittäin voimakkaan vaikutuksen teki Ranskaan, kun Venäjä nyt tämän vahvistukseksi poisti osan armeijastaan länsirajalta. Että liitto tämän lisäksi peitti todellisia etujen ristiriitoja Levantissa, tiedämme jo (taempana s. 28); sulttaanin valtakunnan mahdollisessa pesänjaossa on Ranskalla Syyriaan ja Palestinaan nähden perinnäinen vaatimus, jota Venäjä ei liene taipuvainen kannattamaan.