Part 2

Lopulla 1880-lukua, kun kolmiliitto oli vakiintunut, on Ranska aivan eristettynä Europassa. Se on samaa aikaa, jolloin boulangismi vähällä on saattaa sen sotaan Saksan kanssa (Schnäbelen vakoilujuttu 1887), ja jolloin Panama-romahdus lamaa sen politikan kotona. Tästä heikkoudesta ja yksinäisyydestä on ainoastaan yksi pelastus: liitto Venäjän kanssa. Venäjä on ainoa suurvalta, jonka kanssa Ranskalla ei ole mitään vihollisia kosketuskohtia; toisaalta yhdistää molempia riidat Englannin ja Saksan kanssa, ja yksi politiikan tärkeimpiä väittämiä on, että saman kanssa viholliset ovat keskenänsä ystävät. Tämä sääntö johtaa nyt Ranskan Venäjän syliin. Keskikesällä 1891 saapuu ranskalainen laivue Kronstadtiin, 22. elokuuta samana vuonna allekirjoitetaan Parisissa (salainen) luonnos liittosopimukseksi, seuraavana vuonna laaditaan Pietarissa täydentävä sotilassopimus; ulkona maailmankilpakentällä tavataan molemmat vallat aina yksissä, kaukaisessa Idässä Japania vastassa 1890 samoin kuin läheisessä Turkkia vastassa armenialaiskysymyksen johdosta 1896; ja 24. elokuuta 1897, keisari _Nikolain_ ja presidentti _Félix Fauren_ kohdatessa toisensa Kronstadtissa, julistetaan avoimesti ja ääneen koko maailmalle, että Ranskan tasavallan ja Venäjän itsevaltiusvaltakunnan kansat nyt ovat »nations amies et alliés», ystävä- ja liittokansoja.

Tämä uusi tila (»situation nouvelle», _Ribot_ 29/9 1891) antaa Ranskalle jälleen itseluottamuksen ja päättäväisyyden. Vastustus siirtomaaohjelmaa vastaan heikkenee, kun turvallisuus Europassa on vahvistunut. Ensimäinen ja välitön seuraus on nousuaika valtamertentakaisessa paisunnassa. Niinpä loppuun saatetaan Madagaskarin valloitus (1896), Indokiinaa laajennetaan Siamiin päin (1893, 1896), varsinaiseen Etelä-Kiinaan otetaan kiinnityksiä (Kvangtshou 1898), joiden ohessa sen kartalle piirretään »toimipiiri» (Hainan, Jynnan y. m.), ja uusia kiinnepaikkoja hankitaan Länsi-Afrikassa (Dahomei ja Timbuktu 1893). Mutta näillä teillä lähenee Ranska yhä enemmän Englannin etupiirejä, eikä vihdoin enää voida välttää kahnausta.

Eräässä kirjoituksessa vuodelta 1898 huomauttaa Ratzel, että Ranska nyt Afrikassa ja Taka-Intiassa on yhtä kipakassa kilpailija-asemassa Englannin suhteen, kuin se 150 vuotta sitten oli Amerikassa ja Etu-Intiassa. Vaarallisimmaksi täytyy kahnauksen käydä Afrikassa — jossa ennestään Egyptin kysymys oli heidän välissään — sillä siellä esiintyivät kummankin vallan pyrkimykset suurpoliittisena suunnitelmana. Ranskan ohjelma (jonka oli suunnitellut jo kenraali _Faidherbe_ 1862) on nyt kypsä toteutettavaksi; tahdotaan koota kaikki siirtolat Kongosta Senegaliin Välimeren rannalla olevien ja Punaisen meren rannalla sijaitsevan (nyt Djibutin) kanssa yhdeksi yhtenäiseksi pohjoisafrikalaiseksi siirtomaavaltakunnaksi, joka »halkaisee Afrikan omenan poikkipuolin». Tätä vastaan asettuu _Cecil Rhodesin_ ajatus englantilaisesta rautatiestä ja sitä seuraavasta Englannin valtiudesta »Kapista Kairoon», siis omenan halkaiseminen pitkinpäin, meridianin suuntaan. Siellä, missä nämä molemmat suuntaviivat leikkaavat toisiaan, on Ylä-Niilin varrella köyhä neekerikylä nimeltään _Fashoda_; ja siitä johtui, että tämä paikka hetkeksi joutui maailmanhistorian etualalle.

Englanti toimii tässä draamallisessa historiassa yhdessä Belgian-Kongon ja Italian kanssa. Vuonna 1894 sopi se edellisen kanssa bulvaanipalveluksesta Ylä-Niilin varrella, jälkimäisen kanssa Hararin valtauksesta Djibutin selkäpuolella; mutta Ranska, joka tässä toimi yhdessä Abessinian — osaksi Saksankin kanssa —, pakotti sen vastalauseillaan ottamaan sormensa pois. Se oli _Hanotaux_, joka Ranskan ulkoasiainministerinä hankki nämä diplomaattiset voitot isänmaalleen. Nyt pantiin kaikessa hiljaisuudessa toimeen suoranainen kilpajuoksu itse kiistan-alaiselle seudulle: pohjoisesta raivasi kenraali _Kitchener_ Mahdin hurjien joukkojen läpi verisen tien jokea ylös; lännestä ja etelästä tuli kapteeni _Marchand_ aarniometsien kautta ja jokea alas. Kun Kitchener syyskuussa 1898 saapui Fashodaan, näki hän trikolorin (Ranskan kolmivärisen lipun) liehuvan palmujen välissä Niilin rannalla: Marchand oli ehtinyt ennen. Nyt ei ollut enää mitään sovittelun tilaa; toisen täytyi väistyä; draama oli kehittynyt ratkaisukohtaansa.

Hetki ei ollut ratkaiseva yksistään valtiolliselle Niilin kysymykselle, vaan myöskin Ranskan koko suurpoliittiselle suunnalle ja senkautta maailmanhistorialle. Fashodan takana oli tienviitta _Elsass_ tai _Egypti_ — sovinto Saksan kanssa edellisen tai sovinto Englannin kanssa jälkimäisen hinnasta. Vaaka oli viimeisimpänä aikana kallistunut edellisen puolelle, Saksa kannatti vastalausetta Englannin Kongo-sopimusta vastaan 1894, Saksa kulki Venäjän toisessa käsipuolessa Japania vastaan 1895, ja kesäkuussa 1898 oli Saksa suorastaan ehdottanut yhteistointa Englantia vastaan lähinnä Portugalin afrikalaisen siirtomaavallan ylläpitämiseksi. Tämä tärkeä kysymys oli odottamassa vastausta Ranskan ulkoasiainministeriössä, kun Englanti käski »kädet ylös» Fashodassa.

Jos _Hanotaux_ vielä olisi isännöinyt Ranskan ulkoministeriössä, on ainakin mahdollista, että Saksan ojennettuun käteen olisi tartuttu ja Englannin puristettu nyrkki työnnetty syrjään. Hän edustaa Ranskan uusimmassa historiassa vähemmän saksalaisvihollista suuntaa, samoin kuin ennen _Jules Ferry_ alussa 1880-lukua ja itse _Gambetta_ hetken »kultturitaistelun» päivinä 1878. Mutta viikkoa jälkeen Saksan kysymyksen esittämisen oli Harotaux jättänyt paikan _Delcassélle_, jonka kirjoitukset »Republique Françaisen» ulkomaanpalstoilla eivät jättäneet tilaa epäilyksille, etteikö hänen ajatustapansa ollut englantilaisystävällinen. Tämä henkilövaihdos tuli ratkaisevaksi. Hetken epäröityään, koko maailman odottaessa suurella jännityksellä ja levottomuudella, alistui Ranska Englannin uhkauksesta, jolle vielä antoi pontta laivaston liikekannallepano; marraskuun alussa antoi Delcassé peräytymiskäskyn, ja Marchand, joka oli lähtenyt retkelleen suurpoliittisena henkilönä maailmanhistoriallisessa tehtävässä, sai äkkiä havaita olevansa vain tavallinen tutkimusmatkailija.[4] Mutta Saksan kirjelmä sai maata vastaamattomana Ranskan ulkoasiainministeriön arkistossa.

Egyptin Sudan oli siis todellisuudessa tullut Ranskalle olemaan miltei uusi Sedan toisen perivihollisen suhteen; ja sitä seurasi uunna vuonna 1899 samanlaatuinen peräytyminen Persian lahdelta, jossa Ranska oli aikonut hankkia itselleen Maskatin hallitsijalta hiiliaseman (Bandar Issarin). Näin syvältä täytyi Ranskan juoda nöyryytyksen kalkki, huolimatta liitosta Venäjän kanssa: tämän velvoitukset eivät ulottuneet tänne saakka, eikä ystävyyttä näkynyt riittävän täydentämään velvollisuuksia. Tämä kokemus, yhtyneenä Delcassén valtiollisiin mielihaluihin, määräsi Ranskan seuraavan ulkopolitiikan. Valinnan aika näytti olevan tullut: kun Ranska ei ollut kyllin voimakas pysymään molemmissa vanhoissa vaatimuksissaan, Elsassiin ja Egyptiin nähden, päätti se luopua jälkimäisestä ja liittyä Englannin puolelle, saavuttaakseen sen mahtavalla avulla uusia päämääriä.

Niinpä ei Fashoda-kahnaus johtanut sotaan, vaan sopimukseen Ranskan ja Englannin välillä, maaliskuussa 1899 (_Staatsarchiv_ Bd 64, nro 12238), jonka mukaan heidän toimipiirinsä Pohjois-Afrikassa jaettiin rajaviivalla Saharan halki. Raja vedettiin Vadaista lännessä Darfuriin idässä; Ranska on siis lopullisesti häädetty Niilinlaaksosta, sen siirtola Punaisen meren rannalla on eristetty laajemmasta yhtenäisyydestä, joten sillä on arvoa ainoastaan Madagaskariin ja Tonkiniin kulkevain laivain pysäyspaikkana ja Abessinian satamana. Mutta läntisessä suuressa toimipiirissä alkaa vilkas toiminta. Voitettuaan neekeripäällikkö Rabban 1900 laski Ranska valtansa alle Tsad maat yhä lujemmin, pani toimeen liikeyhteyden Välimeren, Valtameren ja Guineanlahden välillä, suunnitteli Saharanrataa tämän lujittamiseksi,[5] yhdisti alueensa Länsi-Afrikan kenraalikuvernöörikunnaksi (Senegambia — Niger) 1902 sekä lähetti Marchandin 1903 vielä kerran valmistamaan myöskin Kongon ja Tsadin siirtolain hallinnollista yhdistämistä. Me näemme politiikan, joka käsittelee muinaisia Välimeren- ja Afrikan-kysymyksiä suuremmassa koossa.

Samaan aikaan on Ranska huomattavasti vetäytynyt syrjään maailmanpolitiikan etualan näyttämöiltä. Se ottaa tietenkin osaa retkeen Pekingiä vastaan 1900 — happamesti tunnustaen saksalaisen ylipäälliköksi — ja tekee syksyllä 1902 Siamin kanssa uuden sopimuksen, joka kuitenkin kotona sai osakseen sellaista arvostelua, että Delcassén täytyi se peruuttaa ja laatia uusi alussa vuotta 1904. Europassa tehdään sovinto Italian kanssa ja syksyllä 1901 kaappaus Turkin vesillä (laivastoretki Mytileneen), muutamien yksityislaskujen suorittamisen ja erinäisten pienten etujen aikaansaamisen vuoksi asemalle Levantissa. Lienee riippunut Venäjästä, että saalis ei tullut suuremmaksi; molempain liittolaisten edut tällä näyttämöllä olivat joutuneet ristiriitaan jo 1899, kun Ranska havaittiin halukkaaksi sijoittamaan pääomaa Saksan suunnittelemaan Bagdadinrataan, ja yhä selvemmin näkyi, että kummallakin tässä oli erilaiset pyrkimykset. Nämä olivat uusia koetuksia liitolle, ehkä yhtä kovalle ottavia kuin Fashoda. Siteet näkyvätkin jo rupeavan höltymään. Valtionpäämiehet käyvät yhä toisiaan tervehtimässä, samppanjaa juodaan »uskollisen ystävän ja erottamattoman liittolaisen» kunniaksi (keisari Nikolai 29/5 1902), Venäjän sanomalehdistö ylistelee »säteilevää kaarta romanilaisen ja slaavilaisen maailman välisen kuilun yllä»; näemmepä maaliskuussa 1902 suurpoliittisen tuloksenkin, kun liitto silloin, vastineeksi Englannin ja Japanin väliseen liittoon, »ulotettiin Itä-Aasiaan»; mutta jos lukee sanamuodon (_Staatsarchiv_ Bd 69, n:o 13066), ei tämä laajennus kuitenkaan tunnu erityisen sitovalta, kuten siitä ei ollutkaan mitään todellisia seurauksia. Ei myöskään osoita suurta luottamusta se, että näinä uuden vuosisadan ensimäisinä vuosina havaitaan levotonta kolmannen liittomiehen hapuilemista: Böömissä (I osa, sivu 158), Skandinaviassa (nimimerkki Georgen Tukholmassa 1902 julkaisemia »Valtiollisia mietelmiä», joita »Peterburgskija Vjedomosti» tervehti suurella suosiolla), jopa itse Englannissa (Blennerhasset, England and Russia, »National Review» 1901).

Ranskan ulkopolitiikka vuosisadan vaihteessa (1898—1903) on siis, ainakin ulkopuolella Sisä-Afrikaa, jonkun verran kangistunut, samalla kuin suhde liittolaiseen on kylmenemässä. Tämä voi tuntua oudolta, kun näet tilaisuus oli erittäin otollinen suurpoliittisille hankkeille Englannin samanaikaisten vaikeuksien vuoksi Etelä-Afrikassa. Selitys on _Delcassén_ uudessa järjestelmässä: se mies, joka itse Fashoda-kahnauksen aikana oli pyhästi vakuuttanut, ettei hän luovu paikaltaan ennen kuin »la bonne entente» — hyvä keskinäinen ymmärrys — Englannin kanssa on palautettu[6], ei toki voinut todenperästä langeta kiusaukseen käyttää Englannin ahdinkoa yksipuolisten etujen hankkimiseen.

Tällaisilla edellytyksillä kävi Delcassé vihdoin toteuttamaan valtiollista ihannettaan. Itse asiassa sisältyi se jo maaliskuun sopimukseen v. 1899; mutta muutamien vuosien unohduksen huntu piti sentään pantaman Fashodan päälle, ennenkuin arvattiin ryhtyä panemaan toimeen sen seurauksia. Uunna vuonna 1902 näkyivät ensimäiset vakavat välähdykset sen yhteisymmärryksen palautumisesta länsivaltain välille, joka oli vallinnut Ludvig Filipin ja kolmannen Napoleonin ajalla; äänenkannattajat olivat niin mahtavia kuin »Times» ja »Standard» toisella puolen Kanaalia, »Le Temps» etupäässä toisella. Vuonna 1903 sai maailma nähdä kummia: Englannin valtionpäämiehen Parisissa, jota ei ollut tapahtunut 48 vuoteen, sitten Ranskan valtionpäämiehen Lontoossa, mitä ei ollut tapahtunut milloinkaan ennen, sen jälkeen kummankin maan kauppiasten ja lopuksi kansanedustajain vuorovierailuja. Se oli suuri koneisto ja huolellinen järjestely, joka muutoin ei jättänyt tilaa epäilyksille pelin tarkoituksesta. Niin kypsyi aika, heinäkuussa 1903 olivat valmistavat toimet suoritetut, ja 8. huhtikuuta 1904 allekirjoittivat Lontoossa Englannin ulkoasiainministeri _Lansdowne_ ja Ranskan lähettiläs _Cambon_ sen merkillisen sopimuskirjan, joka todistaa Ranskan rintamamuutoksen tapahtuneeksi ja samalla aloittaa uuden vaihekauden maailmanpolitiikassa.

Kun lukee tuon sarjan sopimuksia ja selityksiä — »konventioneja» ja »deklarationeja» — (_Staatsarchiv_ Bd 79, n:ot 13331—13335), vaikuttaa se kuin rauhanteko ilman edelläkäynyttä sotaa. Siinä järjestellään kahden vallan välit koko maapallolla, Uusista Hebrideistä Madagaskariin, Siamista Länsi-Afrikaan. Rarskan oikeus New Foundlannin etelärannikkoon kalastuksen vuoksi (»the french treaty shore»), josta oli kiistelty lähes 200 vuotta, lakkautettiin, ja korvaus Ranskalle tapahtui nimenomaisten maanluovutusten muodossa (Los-saaret, Jarbutenda) Länsi-Afrikassa. Mutta kaikkien muiden järjestelyjen yläpuolella on Egyptiä ja Marokkoa koskeneiden kiistojen kuittaaminen vastakkain: Ranska luopuu lopullisesti, kaikkine vaatimuksineen, edellisestä, ja Englanti taas erinäisillä ehdoilla vaatimuksistaan jälkimäiseen nähden. Tämä valaisee äkkiä Delcassén politiikan, niinkuin verhon poistaminen kuvapatsaan päältä. Päämaali, jota kohti hän koko ajan on pyrkinyt, tulee näkyviin. Egyptin kysymyksen pilvet painuvat näköpiirin taa, mutta niiden sijalle hahmottuvat _Marokon kysymyksen_ piirteet.

Diplomatiaan perehtyneille ei tämä uutuus tosin ollut mikään yllätys. Itse asiassa on Ranskan vaatimus Marokkoon nähden luontaisesti kuuluva ranskalais-afrikalaisen siirtomaavallan maantiedolliseen ryhmään ja edellytyksiin ylimalkaan. Tämä valta, lopuksi suurempi kuin koko Europa — yli tuhannen vuotta lykkäytynyt vastaus maurien tunkeutumiseen Europaan keskiajalla — on hallinnollisesti jaettu neljään yksiöön (Algerian emämaahan luetut maakunnat ja alueet, vasallimaa Tunis sekä kenraalikuvernöörikunnat Länsi-Afrika vuodesta 1902 ja Päiväntasaajan-Afrika vuodesta 1910), mutta nyttemmin täysin yhtenäinen ja (Wadain miehittämisen jälkeen 1900) jotakuinkin täydessä hallussa. Se peittää maanosan luoteis- ja keski-osat niinkuin mannerjäätikkö, joka 7 kielekkeellä (Tunis-Algeria, Senegal, Casamanza, Guinea, Norsunluurannikko, Dahomei, Kongo) koskettaa mereen. Näiden ulottimien välillä on siis, vielä valtaamattomina, joukko lovia jättiläisvallassa; toisten suurvaltain siirtoloita, mutta myöskin alkuasukasvaltio Marokko. Jo vähimmän vastapaineen lain täytyi siis suunnata jatkuva paisumispaine tälle taholle. Lisäksi tulee kolme erikoista asianhaaraa. Marokko on aivan toisen-arvoinen kuin tavalliset kuuman vyöhykkeen siirtolat, maanviljelys- ja vuorimaa, alaltaan yhtä suuri kuin Ranska itse ja väkiluvultaan niinkuin Ruotsi, tuntijain mukaan, kuten Th. Fischer, kolmesta Atlas-maasta verrattomasti rikkain: siis ensiluokkainen saalis. Se rajoittuu välittömästi Algeriaan, Ranskan-Afrikan kulmakiveen, ja on alinomaisen anarkiansa vuoksi todellakin rasittavana levottomuudenpesänä, siis vaarana Ranskalle. Mutta vihdoin on se maantiedolliselta asemaltaan tavattoman tärkeä: se on ainoa Afrikan maista, joka ulottuu sekä Atlanttiin että Välimereen, sen alueella on toinen »Herkuleen patsas», se on siis toinen luonnollinen ovenvartija Välimerelle, jota myöten Europan valtatie kulkee sekä pieneen että suureen itään — ja edustalla oleva meri on Gibraltarilla olevaan toiseen vartiopaikkaan saakka Tangerista käsin helppo sulkea nykyaikaisilla kanuunilla.

Kaikki tämä tekee Ranskan himon tämän lähimäisen huoneeseen hyvin luonnolliseksi ja suurvaltakannalta itsestäänselväksi. Ymmärtääpä, miksei se ole tahtonut täydentää 1845-vuoden sopimuskirjaa, joka jättää Marokon ja Algerian rajan etelässä epämääräiseksi. Jälkimäisen paisumisliikkeensä aikana oli se vähitellen saartanut himoitsemansa saaliin, huomaamatta siirrellyt asemiaan tämän selkäpuolelle, vihdoin käynyt suorastaan käsiksi; Insalan ja Tuatin keitaiden valtaus vuonna 1900 koski vielä kiistan-alaista maata, mutta Figigin valtauksella 1903 oli se anastanut riidattomasti marokkolaista aluetta. Arpa oli siten heitetty; ja sisällinen sota maassa vaati suorastaan, vallantavoittajan Bu Hamaran muukalaisvihollisen liikkeen takia, peliä jatkamaan.

Mutta Delcassé oli alun pitäen oivaltanut, että tätä peliä ei voisi hoitaa vain anastajan ja uhrin keskeisenä yksityisasiana. Sellainen idylli oli mahdoton varsinkin viimeksimainitun asianhaaran vuoksi. Marokon edullinen asema likellä yhtä maailmanliikenteen keskustaa nostaa välttämättömästi Marokon kysymyksen maailmanpolitiikan tasolle.

Kilpailijoita täällä olivat maantieteellisen asemansa vuoksi ensi sijassa Espanja, Marokon vastanaapuri, jolla siellä oli vanhoja kiinnityksiä (»praesidios»), sekä Englanti, ovenvartija Gibraltarilla, suurin osakas Välimeren liikenteessä; niiden jälkeen Italia, joka 1895 todella lienee katsellut paikkaa yksissä tuumin molempain edellisten kanssa (Pinon). Niinpä tarvittiin myöskin diplomaattisia valmisteluita. Siitä tuli »litviikkipolitiikkaa» (Millet) makseluineen eri tahoille. Ensin päästiin suoraksi Italian kanssa, 1901, ja hintana olivat Tripolia koskevat vaatimukset. Senjälkeen tuli Espanjan vuoro, ja tässä oli hintana pohjoinen osa itse Marokkoa. Vuonna 1902 oli Delcassé, joka hetkeksi näyttää luulleen mahdolliseksi saavuttaa päämäärän romanilaisten naapuriensa avulla ilman Englantia, valmis antamaan Espanjan osuuden ulottua aina Feziin saakka Sebu-laaksoineen, mutta kun tämä kohtasi tarmokasta vastarintaa eduskunnassa (Ribot 11/3 1903), supistettiin aluetta lokakuussa 1904 tehdyllä sopimuksella, joka kuitenkin toistaiseksi pidettiin salassa. Tällä Ranskan ja Espanjan sopimuskirjalla vahvistettiin samalla ne saman vuoden huhtikuussa tehdyn Ranskan ja Englannin välisen sopimuksen määräykset, joilla Englanti valvoi strategista etuansa salmen liikenteessä: koko pohjoisrannikko (Melillasta aina Sebuun saakka) säädettiin puolueettomaksi siten, että sille alueelle ei saanut rakentaa mitään uusia linnoituksia eikä Tanger siis saattaisi sulkea tietä Gibraltariin. Tämän varovaisuustoimenpiteen jälkeen vetäytyi Englanti syrjään Egyptissä saamine hyvityksineen, tunnustaen Ranskan etuoikeuden Marokon naapurina »valvoa järjestystä maassa ja auttaa sitä kaikilla niillä hallinnollisilla, taloudellisilla, rahallisilla ja sotilaallisilla uudistuksilla, joita maa saattaa tarvita» (art. 2 Egyptiä ja Marokkoa koskevassa deklarationissa).

Tämä oli Delcassén politiikan suuri valtti, vihdoin saatu hyvitys Fashodasta, palkka pitkästä suosiosta Englantia kohtaan. Tässä saattoi viitata yhteen suureen tulokseen »ententesta», sitä suurempaan, jos muistaa että Englanti keskellä entisen ystävyyden päiviä 1840-luvulla nimenomaan selitti marokkolaisen alueen valtausta sodan aiheeksi, ja vielä 1892 oli puhunut samaan suuntaan. Englannin suostumus oli havaittu verrattomasti kaikkein tärkeimmäksi, jota ilman ei kannattanut asiaa ajatellakaan. Kun se nyt oli saavutettu, näytti kaikki olevan kunnossa, ja luultiin muitta mutkitta voitavan ryhtyä toimeenpanemaan »pénétration pacifique» (rauhan levittämistä) — kuten valloituspolitiikan uusin lempinimi kuuluu.

Silloin ilmeni, että lasku oli tehty ei ainoastaan ilman isäntää, joka ei merkinnyt paljoa, vaan ilman erästä kokonaan kutsumatta jätettyä vierasta. Neljänneksi mieheksi peliin ilmoittautui Saksa juhlavassa muodossa: keisari Vilhelmin maissakäynnillä _Tangerissa_ maaliskuussa 1905. Senkautta joutui kysymys sangen vakavaan vaiheeseen.

Saksa ei voinut tukea vaatimustaan millään maantieteellisellä syyllä, kuten edelliset vallat, eikä Delcassé senvuoksi ollut katsonut tarpeelliseksi ottaa Berliniä lainkaan lukuun diplomaattisessa alkupelissä, ei edes sen vertaa, että olisi virallisesti ilmoittanut sinne 1904 vuoden sopimukset tehdyiksi. Mutta Saksan kauppavaihto Marokon kanssa oli vain Englannin kauppavaihtoa pienempi, ja sen valvottava etu Gibraltarin salmen liikenteessä oli ensiluokkainen senjälkeenkuin se oli tullut saamamieheksi Kiinan konkurssipesässä; Saksalle ei saattanut olla mieluisaa nähdä Ranskan yhdessä Englannin kanssa asettuvan Välimeren ovelle, Englannin istuessa entistään turvallisempana Punaisen meren portilla. Sitäpaitsi saattoi Saksa hyvin tarvita omalta kohdaltaan asemaa Marokon Atlantinpuoleisella rannalla levähdyspaikaksi matkan varrella nuoriin siirtomaihinsa. Aika oli esiinastumiselle erittäin suotuisa, koskapa Ranskan varsinainen liittolainen Venäjä juuri nyt oli kiinni valtavassa voimainkulutuksessa Itä-Aasiassa. Th. Fischerin ja Schiemannin arvoiset saksalaiset kirjailijat neuvoivatkin toimiin ryhtymistä Marokossa, ja suursaksalaiset muokkasivat yleisöä sekä kokouspäätöksillä että lentokirjasilla, joista ei puuttunut viittauksia siihenkään, että Ranska tässä oli, Saksan sivuuttamalla, loukannut sen kunniaa.

Kun Saksan keisarin lippua kantava laiva oli jälleen lähtenyt Tangerin myrskyisestä satamasta, jäi siis jäljelle saksalaisten vaatimus saada olla mukana pesänselvityksessä, ja tätä varten esitettiin _kansainvälistä neuvottelukokousta_ asiasta. Tämän tueksi saattoi Saksa vedota erääseen v. 1880 Madridissa tehtyyn sopimukseen, jonka mukaan kaikki vallat olivat yhtä oikeutettuja Marokon markkinoilla; ja kun väitettiin, että se vaitiolollaan oli hyväksynyt 1904 vuoden sopimukset, saattoi se vastata, ettei se semmoisia sopimuksia edes tuntenut.

Nyt oli Englannin ja Ranskan »entente» kestettävä kokeensa. »Le Matin» tiesikin sittemmin (lokak.) kertoa, että Englanti oli luvannut asettaa ei ainoastaan laivastoansa, mutta sen lisäksi vielä 100 000 miestä (Juutinmaan kautta) Ranskan puolelle sodan syttyessä Saksan kanssa. Delcassé luotti tähän lupaukseen ja oli kesäkuussa 1905 valmis uskaltamaan. Mutta hänen virkaveljensä hätääntyivät kuilun reunalla; Delcassé sai kukistua ja Saksan vaatimaan neuvottelukokoukseen suostuttiin. Siihen päättyy Marokon kysymyksen ensimäinen näytös. Ranskalainen »keltakirja» ja saksalainen »valkokirja» selittivät vuodenvaihteessa 1905—06 vastakkaisia kantoja; Saksan pääkanteina havaittiin olleen, että Ranska eksyttävästi oli sulttaanin edessä esiintynyt »Europan valtuuttamana», ja että se itse asiassa tavoitti maan »tunisoimista» eli valtausta — mitkä väitteet Ranska tietenkin kielsi.

Toinen näytös esitettiin pienessä espanjalaisessa _Algecirasin_ kaupungissa, kaikkien suurvaltain ja niiden lisäksi muutamien muiden kesken, tammikuusta huhtikuuhun 1906. Tulokseksi tuli kansainvälinen sopimus, joka vahvisti Marokon koskemattomuuden ja markkinavapauden, mutta antoi Ranskalle ja Espanjalle eräänlaatuisen poliisivallan siellä Europan puolesta ja tunnusti edelliselle muutamia erioikeuksia Algerianpuoleisella rajaseudulla; mutta Ranska ei saisi suurempaa osuutta kuin 3/15 Marokon valtionpankkiin, ja ranskalaisen ja espanjalaisen santarmiston ylitarkastajana tulisi olla sveitsiläinen mies. Englanti ja Ranska olivat neuvotteluissa uskollisesti olleet yksistä puolin, eikä Saksa ratkaisevissa kohdissa ollut saanut tukea muulta kuin Itävallalta, joka myöskin laati lopullisesti hyväksytyt sovitteluehdotukset.