Part 12

Tämä riippuu pohjaltaan siitä, että pitkien aikojen hallituksen-väärinkäyttö on juurruttanut italialaisiin, varsinkin etelässä, epäluulon itse valtioajatusta kohtaan. Valtio on niin kauan esiintynyt heitä vastaan sortajana ja taloudellisena verenimijänä, että he ovat päätyneet katsomaan valtiota sinänsä luonnolliseksi viholliseksi. Siitä yleinen taipumus pitämään valtiota syntipukkina, jonka niskaan tunnetun sananlaskun mukaan sälytetään syy sateestakin ja poudasta (»Piove, governo ladro» — sataa, saamarin hallitus!). Siitä tietenkin samalla suuri kansalaisvelvollisuudentunteen puute: täytyyhän pitää lujasti puoliansa tätä valtiota vastaan, jota on totuttu pitämään yksilön edun vastustajana, siis muodostetaan pieniä paikallisia seuroja keskinäistä itsensä-auttamista varten, jos mahdollista valtion kustannuksella (n. s. »spagnolismo»). Tällöin on juurtunut suoranainen piilopolkujen ja juonien suosiminen, aina laajoihin salaliittoihin saakka; Sisilian _Maffiaa_, Napolin _Camorraa_ on osaksi pidettävä järjestöinä nyrkkioikeutta varten kansan keskuudessa, joka ei usko saavansa oikeutta valtion viranomaisilta. Tämä kansalaisten todellisen yleishengen ja valtiollisen vastuuntunteen puute esiintyi räikeää taustaa vastaan oikeudenkäynnissä _Nasia_ vastaan 1904—08 — italialainen »Alberti-juttu» — kun valtiovarkaan sisilialaiset maanmiehet asettuivat hänen puolellensa. Me näemme tässä Italian yhteyden synkän varjopuolen, jossa vielä puolen vuosisadan kuluttua ei ole monta valokohtaa havaittavissa.

Uusi Italia astuu siis maailmaan suoritettavanaan aivan erikoinen tehtävä suurten uudestijärjestelyiden ohella: tehdä itse valtioaate ymmärrettäväksi kansalle ja saada se siihen sopeutumaan. Alussa, niin kauan kuin kansallisyhdynnän into vielä asui mielissä, ei hajoittavia voimia huomattu niin paljoa, ja Cavourin perimyksiä ylläpiti valtiopäivillä _consorteria_, puolue, jonka ytimenä oli Piemontin ja Toscanan vanha aateli. Mutta varsinaisen vasemmiston päästyä enemmistöön 1876, ja painopisteen siten siirryttyä Etelä-Italiaan, on julkinen elämä luisunut yksityispyyteiden kamppailuksi kunnes valtionäkökanta on kokonaan työnnetty syrjään. Pesästään Napolissa on »spanjolismi» levinnyt tuberkeleina koko valtioruumiiseen (Lowell).

Se on tuo jo ylen tavallinen kuva rappiolle joutuneesta eduskunnasta. Valitsijat vaalipiireissä katsovat valtiopäivämiestä paikallispyrintöjensä ja mieskohtaisten toivomustensa asiamieheksi; jos he tahtovat saada rautatien, on hänen ajettava se läpi, jos heillä on vireillä oikeusjuttu, odottavat he avustusta häneltä, jos heidän poikansa jäävät koulussa luokalle, on hänen pidettävä huolta että opettajaa rangaistaan (!) jne. Sanotaan, että jokaisen valtiopäivämiehen on valitsijainsa asioissa kirjoitettava keskimäärin 30 kirjettä päivässä (P. D. Fischer). Keskenään muodostavat valtiopäivämiehet ryhmiä ja kerhoja (»chiesole») jonkun kondottierimallisen johtajan ympärille. Personallinen on korkeinta tässä historiassa; eduskuntapäälliköt ovat kaikki »villejä» ja »vapaakeihäitä», kullakin seurueensa, taistelussa tai liitossa toistensa kanssa. Kirkollisten poissaolo kilpakentältä on paljon edistänyt tätä suurten ja aatteellisten vastakohtain puuttumisen tilaa; tasavaltalaisuuden heikkous toisella siivellä on vaikuttanut samaan suuntaan.

Eduskuntainen elämä kaipaa siis täydellisesti sitä hallintaa, joka on vakiintuneissa puolueyhtymissä yleensä ja englantilaisessa kaksipuoluejärjestelmässä erikseen. Siitä huolimatta on omaksuttu englantilaisen eduskuntaisuuden sääntö, joka sitoo ministeristöt toisen kamarin enemmistöpäätöksiin. Tuloksena on ollut parodia, irvikuva, jokseenkin samoin kuin Etelä-Amerikan matkiessa Pohjois-Amerikan kansanvaltaisuutta (Lowell). Suunnanmuutosten sijasta tapahtuu rintamamuutoksia (»transformismo») tai henkilövaihdoksia (»rimpasto») istuvassa ministeristössä — _Depretiksen_ menetelmäin mukaan vasemmiston voiton jälkeisenä vuosikymmenenä — tai korkeintaan uusi kokoomus uuden johtajan nimissä. Tällainen meno on kuin »nuoralla tanssimista» (Ferraris); suurin ei siitä voimia liikene valtakunnanetujen palvelukseen.

Näin ollen ei ole kumma, että Italian eduskunnassa tapaamme rikkinäisyyden ja rappeutumisen kuvan, joka tuskin on kauniimpi kuin Itävallan — mutta vielä vahingollisempi valtiolle, kun tällä kamarilla on suurempi valta. Onpa menty niin pitkälle, että kokousta Monte Citoriolla on nimitetty varsinaiseksi camorraksi, ja _Crispi_ — valtiollinen etualan mies Depretiksen jälkeisenä vuosikymmenenä — on kerran sanonut sitä sietämättömimmäksi paikaksi kuritushuoneen jälkeen. Tämä johtuu tiettävästi myöskin etelämaalaisen kuumaverisyydestä. Nämä _»onerevoli»_ (kunnian-arvoisat, eduskunnanjäsenten virallinen nimitys), jotka yksityiselämässä hymyilevät niin herttaisesti toisilleen ja tapaavat sinutella toisiaan ilmankin edelläkäyneitä veljenmaljoja, asettuvat, mitä tulee eduskuntaskandaalien toimeenpanotaitoon, arvokkaasti tsekkiläisten ja saksalaisradikalien rinnalle Franzensringin varrella...

Pari miespolvea sitten ennusti Carlo Botta suuressa Italian historiassaan, että eduskunnat eivät tule kukoistamaan maissa, missä oranssit kukkivat. Hänen isänmaansa kehitys on tähän saakka osoittanut hänen olleen oikeassa. Italian todelliset isänmaanystävät pitävät tätä turmeltunutta eduskuntaelämää vaarallisena tautina ja suuren huolestumisen aiheena tulevaisuuden suhteen. Mutta kirkolliset ja sosialistit riemuitsevat. Jälkimäisiä, johtajanaan professori _Ferri_, on täällä samoin kuin Itävallassa sopinut sanoa kansallisimmiksi politikoiksi, sikäli että he vähemmässä määrin kuin muut edustajaryhmät ajavat puhtaasti yksityisiä pyrkimyksiä; mutta suurlakkoyrityksillä 1904 ja 1906 sekä rautatielakolla 1905 ovat hekin näyttäneet kynsiänsä yhteiskuntaa vastaan. Heidän vaikutuksensa näyttää yhä kasvavan; ja sen mukana seuraa uusi tasavaltalaisuus kokoonkuivuneen vanhan, _Mazzinin_ aikaisen, sivussa.

Väitetään että viime vuosina olisi tapahtunut käänne kuningasvallan eduksi. Sitä ei ole vieraan helppo arvioida. Mutta se on kyllä selvää, että kysymys on Italialle kysymys elämästä tai kuolemasta suurvaltana. Tasavaltaisuuden voitto on suurvallan kuolema; sillä, kuten vanha tasavaltalainen _Crispi_ itse sai kokea ja tunnustaa: »monarkia yhdistää, tasavalta hajoittaa meitä» Monarkialla yksin on mahdollisuus koossapitää riitaiset ainekset ja siten johtaa maata eteenpäin sillä uralla, jota viitotaan hallitsijasuvun ylväässä tunnuslauseessa: _»Sempre avanti, Savoia!»_ (aina eteenpäin, Savoia).

Itse asiassa sopii kysyä, eikö koko eduskuntakoneisto tullut liian aikaiseen samoin kuin kansallinen yhdyntäkin. Kolmea tarvitsi Italian kansa: kansallista vapautta vieraista valtiaista ja dynastioista, kansallista yhteyttä pikkuvaltioihin hajaantumisen asemesta ja valtiollista vapautta itsevaltiudesta. Olisi epäilemättä ollut asianmukaisinta, jos ne olisivat suoritetut asteittain, niin että Cavourin ajatuksen mukaan olisi pysähdytty vapautustyössä pohjoisessa kunnes yhteysaate olisi ehtinyt kypsyä itsestään etelässä sekä samalla pysytty itsevaltaisissa muodoissa kunnes valtioaate olisi kypsynyt kansan mielissä. Suuri osa Italian nykyistä vaivaa johtuu siitä, että ei kuljettu tätä tyyntä tietä, vaan ryhdyttiin ratkaisemaan kaikkia kolmea tehtävää yht'aikaa.

Mutta tosin on tässä samalla huomattava, että kansoilla ei aina ole vapaata valinnan varaa historiassa. Kun konjunkturit tulevat, on paras tarttua niihin, vaikkei olekaan täysin varustautunut. Ja voipi myöskin epäillä, tokko Sardinian kuningaskunnalla olisi ollut riittävää vetovoimaa muiden 6 valtion kansoihin, ellei se olisi tarjonnut niille perustuslaillista vapautta samanaikaisesti kansallisen yhteyden ja itsenäisyyden kanssa.

Muutoin — eduskuntaelämä on osoittanut rappeutumisen oireita muissakin maissa kuin niissä, missä oranssit kukkivat, ilman että senvuoksi on tarvinnut pitää tulevaisuutta ylen synkkänä. Ja on aina muistettava, että Italia on nuori valtio, edessään tehtäviä, jotka esim. Ranska ja Englanti suorittivat jo keskiaikana. Eduskuntakurjuutta _voi_ siis käsittää lapsentaudiksi, joka kypsemmällä iällä paranee, kun ehkäpä katkerakin kokemus on lisännyt vastuuntuntoa. Tällä huonolla kortilla yksinään ei siis voi ennustaa tulevaisuutta.

Siirrymme nyt katsomaan suurvallan aineellisia edellytyksiä ja oloja.

Sekä laajuudeltaan että väkiluvultaan (28½ milj. ha — lähes 35 milj. asukasta väenlaskun mukaan 1911) on Italia pienin suurvalta; ellemme ota lukuun sen jokseenkin arvotonta siirtomaa-aluetta (ehkä 48 milj. ha — ⅔ milj. asukasta), jolloin se pinta-alaltaan on jonkunverran suurempi Japania ja Itävaltaa. Jos otamme lukuun (v. 1911 jälkeen) Tripolitanian, jäävät loppusummat kuitenkin noin 175 milj. ha maata ja 36½ miljonaan asukkaita. Päämaan suhteellinen merkitys Europan väkiluvussa on vähentynyt, 9,7 %:sta 1800-luvun alussa vain 8,1 %:iin sen lopussa. Kaikista suurvalloista, Yhdysvaltoja lukuunottamatta, on sillä niinikään pienin sotavoima: 280 000 rauhanaikana, 1,1 milj. sodassa. Liikumme siis täällä, vielä enemmän kuin Itävallassa, suurvaltamittojen ulkolaidalla.

Mutta Italian suurvalta-asemalta ei sentään puutu kaikkia ulkonaisia takeita. Luonto on antanut sille kaksi mitä suuriarvoisinta pysyvää etua: aseman ja pitkän rannikon.

Edelliseen perustui muinaisuudessa Rooman valtiollinen, jälkimäiseen taas keskiaikana Venetsian kaupallinen Välimeren-valtius. Italia on _Välimeren suuri satamasilta_, yhtä kaukana Gibraltarista kuin Bosporosta ja Suezista; ja pitkin sen laitaa kulkee Levantin meri kauimmaksi Europan sydäntä kohti. Tässä on selvästi Italian kultturitehtävä _Europan ja Levantin välittäjänä_. Turkkilaiset asettuivat sen tielle pannen leveän salpansa itä- ja länsimaan väliin; tämä tuotti vanhan kauppavallan (Venetsian, Genuan, Pisan) kukistuksen. Mutta meidän päivinämme on konjunkturi palannut, kun Suezin kannas on puhkaistu laivoille ja Alpit rautatiejunille; tämä tapahtui miltei samanaikaisesti Italian yhdynnän kanssa; Italia on siten saanut entisen etuisuus-asemansa — ja kun vetelehtijät Brindisin laitureilla joka sunnuntai-iltapäivä näkevät »Peninsular & Oriental-expressin» Lontoosta ja Parisista purkavan matkustajiaan ja postisäkkejään monihaaraisessa »peuransarvisatamassa» edelleen kuljetettavaksi Itämaille, silloin saattavat he vielä tuntea kuuluvansa kansaan, joka asustaa maailmanliikenteen keskustassa.

Tämän keskusaseman hyväkseenkäyttämistä varten on uudella Italialla meri pitkin 77 % rajojensa koko mitasta (890 peninkulmaa: 350 saarten, 340 niemimaan rannikoita sekä lähes 200 maarajaa — niistä taas 77½ Itävaltaa, 67 Sveitsiä ja 48 Ranskaa vastaan). Yhtä maarajakilometriä kohti tulee 3½ km rannikkoa, 1 rannikkokilometriä kohti yli 40 km² maata. Tämä on mereisluonne, joka kilpailee Englannin kanssa ja on Itävallan täydellinen vastakohta. Rannikonpuute on riistänyt viimeksimainitulta vallalta juurta myöten sen maailmankehittymismahdollisuudet; Englannille taas antaa sen rannikkorikkaus ensimäisen herätteen sen maailmanvaltaan. Niin suuri merkitys on tällä seikalla. Ja kun Italian maantieteellinen ala ei anna tilaa maavallalle, ovat kaikki sen suurvaltamahdollisuudet täällä, Englannin tiellä suuruuteen.

Näin ollen on Italian kehityksen painopiste ehdottomasti taloudellisella alalla, nimenomaankin merenkulun ja kaupan. Me tapaammekin sen tilastossa kauppalaivaston, joka sivuuttaa sekä Itävallan että Venäjänkin — valtionavustuksen nojalla, jonka uudistaminen 1909—10 oli yksi sisäpolitiikan polttavimpia kysymyksiä — ja sotalaivaston, jonka tonnimäärä on suurempi kuin Japaninkin puhumattakaan Itävallasta. Tässä ei Italia siis istu kaikkein alimmalla penkillä, kuten muutoin.

Mutta tärkeimmällä alalla, itse kaupan, tapaamme sen taas takapajulla. Sen numerot — 3¾ miljardia, joista 1,44 viennin ja 2,3 tuonnin osalla — ovat nykyisissä oloissa pieniä vallalle, joka käsittää muinaisajan merikuulut Suur-Kreikan ja Etrurian ynnä maailmankaupan keskiaikaiset keskustat. Ruotsikin syrjäkolkassaan voi esittää 33 % Italian kaupasta, vaikka sillä ei ole kuin 16 % sen väkiluvusta. Jos laskemme kauppavaihdon pääluvun mukaan, niin on se Italiassa vähän yli 140 kaikkiaan ja siitä 56 viennin osalla, Ruotsissa kaikkiaan 280 ja viennin osalla 120; Hollannin vastaavat numerot ovat vielä meidän aikanamme 1680 ja 756.

On selvää, että tämän jokseenkin vaatimattoman tuloksen maalle, jolle luonto kuitenkin on antanut ylivallan itse Välimerellä, voidaan selittää johtuvan Italian nuoruudesta suurvaltana ja muiden valtojen vaikeuttavasta kilpailusta; viimeksimainitut ovat rientäneet täällä edelle Italian heikkouden aikana. Tietenkin on aika joka tapauksessa ollut liian lyhyt sellaisten kilpailijain kuin Ranskan ja Englannin tunkemiseen pois vankasti pönkitetyiltä paikoiltaan. Mutta me pelkäämme, että syyt Italian kauppakehityksen vähäisyyteen ovat syvemmällä.

Jo rannikon laatu osoittautuu lähemmin tarkastaessa monin paikoin olevan vähemmin merelle houkuttelevaa, kuin suotavaa olisi. Niinpä on melkein koko Adrianranta, vailla satamia tai suojaavaa saaristoa, selvästi syrjässä liikenteestä. Toisilla paikoin on maatuminen tai soistuminen saanut ylivallan, sittenkun väki merirosvojen pelosta maan valtiollisen heikkouden aikoina oli vetäytynyt rannikolta loitommalle; ja sinne on sitten _malaria_, Italian surmanenkeli, asettunut estämään ihmistä palajamasta. Metsänhävitys, joka 40 vuodessa on vähentänyt maan metsäpinta-alan puoleen, on tavallaan valmistanut maaperää samalle vaikealle vitsaukselle. Malaria vaikuttaa siten Italian valtiollisiinkin oloihin se kun suuressa määrin erottaa väestöä rannikosta, jota kautta tie rikkauteen ja suuruuteen käy. Muinaisajan suuret kauppa- ja meriliikealueet Kalabriassa ja Etruriassa ovat melkein kokonaan joutuneet tämän vihollisen valtaan. Täällä on, kuten P. D. Fischer sanoo, todellinen »Italia irredenta», joka kaipaa vapauttamistaan käytöllisen valtiotaidon avulla.

Toisaalta tuntuu kuin Italian kansan luonne ei olisi erin soveltuva mereiseen kehitykseen. Kansalla, joka on lahjoittanut maailmalle Kolumbuksen ja portulanit, on kokonaisuutena katsoen tuskin sitä vesihenkeä, joka on todellisille merimieskansoille ominaista. Muistamme, että muinainen Rooma perusti Välimeri-valtansa maitse ja että Pompejuksen unelma Rooman merivallasta ei koskaan toteutunut. Vanhan ajan kirjailijat viittaavat usein roomalaisten »vesikammoon», ja vielä nytkin pidetään pysyvässä kansainnäyttelyssä Amerikan tähtilipun alla italialaisia verrattain epäluotettavina merellä. Olemme siis Schwerinin kannalla, kun hän tutkielmassaan kansojen »merikelpoisuudesta» (1900) ei myönnä Italian pojille ensiluokan merimiesominaisuuksia.

Sitävastoin ei kukaan ole kiistänyt italialaisten taipumusta kauppaan ja raha-asioihin, vaikka joskus kuuleekin valituksia heidän epäluotettavaisuudestaan asioissa. Vahinko vain että nämä taipumukset eivät tunnu nykyään olevan korkeimmassa kurssissa. Esteettiset pyrinnöt työntävät kauppamiesharrastuksia syrjään, ja usein pidetään laihaa limppua kruunun palveluksessa käytännöllistä toimialaa parempana. Italiaa (samoin kuin Ruotsia[18]) haittaa epäsuhtaisen suuri pyrkimys n. s. virkauralle, mikä on kaksinkerroin valitettavaa maissa, jotka niin kipeästi tarvitsevat taloudellisen perustansa vahvistamista. Kun tähän lisäksi tulee etelämaalaisen vastahakoisuus tehdastyön kuria ja yksitoikkoisuutta kohtaan, niin olisi luonnon tuskin tarvinnut olla niin saita kuin se on kivihiiliaarteisiin ja malmivarastoihin nähden, jotta Italian kauppa joka tapauksessa olisi kaivannut suuren kotimaisen vientiteollisuuden lähteitä. Huolimatta viime vuosien kieltämättömästä elpymisestä on tämä teollisuus todella saanut merkitystä ainoastaan silkinvalmistuksen alalla.

Itse asiassa johtuu Italian kaupan suhteellinen heikkous ensi sijassa tuotannon heikkoudesta. Italia on yhä vielä enimmäkseen maanviljelysvaltio; ja vaikka sen kamaraa ovat puolentoista vuosituhannen aikana vierasten säälimättömät jalat polkeneet sanomattomana vitsauksena, tarjoaa tämä ihana maa yhäkin auliisti viljaa ja viiniä ihmisille. Onkin erehdys kiistää kansalta yleensä työmiehen hyviä ominaisuuksia; italialainen maamies on ahkerasti kuokan ja auran kimpussa ja hän voittaa kenties kaikki muut länsimaalaiset vaatimattomuudessa toimeentulon suhteen. Mutta ei hänkään ole ajan pitkään voinut tyytyä kotimaansa miltei sietämättömiin oloihin. Tilasto osoittaa meille että Italian siirtolaisuusnumero on suurin Europassa (ellemme ota lukuun Irlantia erikseen). Se on »siirtolaisuuden klassillinen maa, työvoiman suuri vientimaa» (Frescura). Lukuunottamatta satunnaisten työntekijäin väliaikaista siirtymistä — ¼ milj. enimmäkseen pohjoisitalialaisia, jotka niinkuin muuttolinnut menevät rajan yli keväällä ja palaavat syksyllä — on se vuosina 1901—09 menettänyt yli 3 milj. Yhdysvaltoihin ja Argentinaan, enimmäkseen Etelä-Italiasta; yksistään vuosi 1906 nieli yli ½ milj., 1½ prosenttia väestöstä. Tosin palajaakin valtameren takaa tuntuva määrä, kenties joka kolmas; mutta alle 200 000 ei kuitenkaan keskimääräinen puhdas menetys vuodessa pysähdy. Vaaditaan terveitä oloja luonnollisessa väenlisääntymisessä (vuotuinen ylisyntyneisyys 380 000) tämän suuren verenlaskun vastapainoksi. G. Steffen on laskenut, että se suurenee hyvinä vuosina, joten perussyy on pysyvä ja tähtää suorastaan muutamien maakuntain (Kalabrian) tyhjentämiseen väestä samoin kuin Irlannissa. Tämä on vakava kansallisen sairauden oire. Kuin heijastuspeilissä näemme tässä kuvan taloudellisessa hädässä olevasta kansasta; ja kun kulkee New-Yorkin likaisissa, ihmisiä vilisevissä italialaiskortteleissa, tekee melkein mieli ajatella rottia, jotka ovat lähteneet uppoavasta laivasta.

Italian tautina on yhteiskunnallinen kysymys, ja yhteiskunnallinen kysymys on täällä pääasiallisesti maataloudellinen. Me tunnemme sen ensisijassa virallisen komitean (_Inchiesta agraria_) kuusivuotisista tutkimuksista vuoteen 1884. Vika on omaisuuden jaossa: liian suuria tiloja etelässä, liian pieniä pohjoisessa. Koko etelässä vallitsee suurtilajärjestelmä, sarja yli- ja alivuokraajia (»fattori»), joiden kaikkien tulee elää kartanosta, jonka omistaja nauttii huoletonta elämää suurkaupungissa; maa ei näissä oloissa ole enää elävä arvo, jota on huollettava ja kehitettävä, vaan koronkasvulaitos (säännöllisesti nelinkertainen korko), jota kaikki pyrkivät mahdollisimman tyystin lypsämään. Itse Rooma on keitaana autiossa ja aavikonkaltaisessa »Campagnassa», joka on neljän isännän omistama. »Latifundia Italiam perdidere», suurtilat hävittivät Italian, sanoi jo Plinus. Pohjoisen pikkupalstat taas eivät riitä elämiseen, varsinkin kun ne tavallisesti ovat jakoviljelyksessä (»mezzadria»); tarvitaan lisätuloja, ja kun kansa on niin vähään tyytyvää ja tilallistenkin täytyy olla työansiolla, alenevat varsinaisten maatyöntekijäin palkat suoranaisiksi nälkäpalkoiksi. Leikkuuaikana liikkuu kokonaisia armeijoita irtainta väkeä myyden käsivarttensa voimat puolestatoista markasta tai vähemmästä päivässä. Tiheät luonnonvitsaukset — malaria, ankarat sadekuurot, hyönteisparvet, maanjäristykset ja tulivuorenpurkaukset — yhtyvät tähän vielä tekemään maamiehen kohtaloa synkäksi. Tämmöisissä oloissa ei maanviljelys ole yhteiskuntaa säilyttävä lujike, jommoisena me olemme tottuneet sitä pitämään, vaan muodostuu itse levottomuudenpesäksi, lazzaronien ja rinaldinien taimitarhaksi, hyötyisäksi toimialaksi siirtolaisasiamiehille ja vaaraksi sisälliselle rauhalle. Veriset mellakat Sisiliassa 1893 ja Pohjois-Italiassa 1898 johtuivat maalaisväestön hädästä, kun taas suurlakot 1904—06 lähinnä lienevät katsottavat aiheutuneen sosialistien vallanhimosta, joka tosin myöskin on johtunut yhteiskunnallisista epäkohdista.

Maan onnettomuus on siis se, että siltä puuttuu voimakasta talollissäätyä ja samalla todellista suurtilallissäätyä, mutta että se sensijaan on tulvillaan maanviljelysköyhälistöä suuremmassa määrässä kuin ehkä mikään muu maa. Tähän tulokseen vaikuttaa maanjaon ohella myöskin pääoman ja luoton puute sekä raskaat verot. Jälkimäiset ovat luonollisena seurauksena kokoomustyöstä ja suurvalta-asemasta. Uusi Italia alkoi uransa 500 miljonan vaillingilla ensimäisessä vuosimenosäännössä ja on kauan senjälkeen ollut mitä vaikeimmissa raha-asioissa. Että tämä ei ole johtanut suoranaiseen vararikkoon, siitä saa maa kiittää erinäisiä rahaministereitä; kuten _Sellaa_ 1860-luvulla, joka kerran sai eduskunnan myöntämään vuoden perusverot etukäteen ja kuninkaan uhraamaan viidenneksen sivililistastaan, sekä _Sonninoa_ 1890-luvulla, joka pelasti mitä pelastettavissa oli suuren pankki- ja rakennushuijausromahduksen jälkeen 1888—1890. Uudella vuosisadalla, varsinkin jälkeen 1905, on onnistuttu saattamaan valtion raha-asiat loistavalle kannalle, ylijäämää aina 70 milj. vuodessa. Mutta valtion onkin pakko vaatia kansalaisilta uhrauksia paljoa yli tavallisen määrän. Sanotaan maanviljelyksen pitävän suorittaa valtiolle ja kunnalle suoranaisina veroina 30%; mutta lisäksi tulevat välilliset verot tavallisimmista elintarpeista ja painavat heikoimmat hartiat maahan.

_»Siamo poveri»_ — olemme köyhiä — kuului vanhan _Saraceon_ klassillinen lause 1897. Luottamatta liikaa kansallisvarallisuuslaskelmiin, jotka helposti saattavat johtaa harhaan, näemme kuitenkin selvästi sen tosiasian, että Italia on Europan köyhimpiä maita. Se tarvitsee sangen kipeästi vieraiden matkailijain ja palaavien siirtolaistensa tuomat kultavirrat, jotka kumpikin nousevat satoihin miljoniin. Mutta tämä köyhyys ehkäisee kehitystä kaikilla aloilla. Kansan heikko kulutuskyky ehkäisee tuotantoa, heikko tuotanto ehkäisee kauppaa ja heikko kauppa ehkäisee valtiollista elämää. Emme voi salata itseltämme, etteikö tämä yleinen heikkous heijastu myöskin siveellisellä alalla. »Heidät täytyy pestä», sanoi _Cavour_ rakkaista napolilaisistaan; ja tätä pesuntarvetta ei ole vielä tyydyttävästi täytetty edes Camorran tappion jälkeen 1900. On epäilemättä siru totuutta erään vapaamielisen italialaisen lehden ilmeisesti liioitellun synkässä kuvauksessa 1900, joka sanoo kotimaansa olevan »maan, jolla on suurin valtiovelka, kohtuuttomin veroitus, alhaisin työpalkka, surkein kansanravinto, huonoin talous, puutteellisin yhteiskuntalainsäädäntö, suurin lahjottavaisuus ja useimmat rikolliset» (»Jahrb. der Weltgeschichten» sitaatin mukaan).

Todellakaan, ei millään hallituksella ole niin ankaran vakavia tehtäviä edessään kuin Italian. Mutta tuskin minkään hallituksen on samalla niin vaikeata työskennellä nuorallatanssimisen täytymyksen vuoksi eduskunnassa. Ei kumpikaan seikka sinänsä, mutta tämä yhtymä on vamma, joka avaa samanlaisen näköalan kuin Itävalta-Unkarin kansallisuus- ja valtiomuoto-hajaannus.

Olemme piirtäneet ltalian kansainvälisen politiikan taustan. Tämän sisällisen tilan nojalla täytyy arviomme olla epäedullinen. Saamme nyt nähdä todellisuuden vahvistavan sen oikeaksi.

Kansallisyhteyden perustamisen jälkeen 1859—60 syntyi, kuten tunnettua, ankara jännitys Italian ja Ranskan välillä. Napoleon III halusi tosin Italian vapautta Itävallan vahingoksi, mutta ei suinkaan sen yhteyttä vahingoksi omalle maalleen; ja tämä hänen kantansa ilmeni paavin maallisen vallan puolustamisessa, jota Italian isänmaanystävät katsoivat kavallukseksi. Tämä närkkä Ranskaa vastaan pakotti uuden Italian yhteistoimeen, tosin ilman nimellistä liittoa, sen vallan kanssa, jonka hallussa ovat Välimeren avaimet; sillä ainoastaan Englanti saattoi turvata sen pitkän merirajan ja erilliset saaret. Englanti puolestaan tarttui mielellään ojennettuun — ja kilpailussa vielä vaarattomaan — käteen näillä vesillä, joilla Ranska oli todellinen kilpailija. Näissä merkeissä aloittaa kansallinen Italia suurpolittisen historiansa.