Part 11
Toista vuosikymmentä on tämä kysymys ollut yhtenä Europan päähuolia. Joka kevät on se palannut niinkuin »valtiollinen heinäkuume» (Schiemann), milloin ankarampana, milloin lievempänä. Sen ymmärtämiseksi on otettava huomioon Balkanin niemimaan kansatieteellinen omituisuus: slaavilainen rotujuova (bulgarialaisia ja serbialaisia) leveysasteen ja slaavilaisvastainen meridianin suuntaan (helleenejä ja romanialaisia: muinaisen Kreikan ja Rooman myöhäisiä jälkeläisiä). Näiden välisenä maantieteellisenä leikkauskohtana on Makedonia luonnollisena polttopisteenä niiden katkeralle kamppailulle kansallisuuden nimessä.[16] Täällä kohtaavat siis toisensa kreikkalaisten, bulgarialaisten ja serbialaisten lähimmät suurvalta-unelmat nousten toisiansa ynnä turkkilaista isäntää vastaan. Mutta slaavilaisten takana seisoo Venäjä, ja slaavilaisvastustajain takana monien slaavilaisten holhooja, Itävalta. Makedonian kysymys on siis uusi keskipakoisvoiman synnyttämä irtaumisliike niinkuin niin moni entinen Turkin valtakunnassa, mutta monien pyyteiden hämmentämä: ensinnäkin kreikkalaisten, serbialaisten ja bulgarialaisten taholta näiden paikalliskahnauksissa — sitten Itävallan ja Venäjän puolelta suurpoliittisessa jännityksessä.
Kysymyksen kehittyminen oli seuraava. Suuri kahnaus verhottiin yhteistoiminnan politiikkaan — edellyttämällä toisten suurvaltain valtuutusta — paikallista vastaan, joka kävi yhä melskeisemmäksi. V. 1902 puhkesi ilmikapina Turkkia vastaan, ja 1903 alkoivat takuuvallat sekaantua asiaan: ensin uudistusohjelmalla (Wienissä helmik.), mutta pian suoranaisen väliintulon muodossa (Mürzstegissä lokakuussa). Niinpä ajettiin läpi, että turkkilainen käskynhaltija Makedoniassa saisi rinnalleen venäläisen ja itävaltalaisen »siviliasiamiehen», sekä että europalainen kenraali europalaisten upseerien avulla johtaisi santarmistoa. Keväällä 1904 oli tämä koneisto käynnissä. Mutta kun levottomuutta jatkui, vaihdettiin venäläis-itävaltalainen valtuus suurvaltain yhteiseen esiintymiseen toukokuussa 1905, ja alussa vuotta 1906 oli välityskoneistoa lisätty neljällä »finanssineuvoksella» muiden suurvaltain puolelta.
Tässä ilmenee Englannin kasvava vaikutus. Jo Mürzstegissä oli sillä ollut kätensä mukana; nyt lähestyy se Venäjää yhä enemmän, ja syksyllä 1907 solmitaan sopimus, joka uhkaa livahuttaa Itävallan pois ensimäisestä rivistä Balkanin-politiikassa. Vuotta ennen oli myöskin Serbia yrittänyt taloudellisesti vapautua, rohjennut ryhtyä tullisotaan suuren naapurinsa kanssa ja todella onnistunutkin löytämään uuden kauppapoliittisen suunnan, niin että Itävalta kahdessa vuodessa supistui 90:stä 15 prosenttiin sen vientimarkkinoista. Näin ollen on selitettävissä, että Itävalta-Unkarin uusi ulkoasiainministeri, vapaaherra _Aehrentha!_ — nojautuen myöskin vuoden 1907 »Ausgleichiin» Unkarin ja Itävallan välillä — katsoo ajan tulleen aktiviseen toimintaan. V. 1906 oli Bosnian päärata valmistunut Novipasarin rajalle (Uvatsiin); uutena vuonna 1908 sai maailma kuulla, että Itävalta nyt oli käyttänyt oikeuttansa ja sulttaanin kanssa sopinut 19 peninkulman pituisen rautatien rakentamisesta »sandshakin» halki. Tämä kulkuneuvopolitiikka merkitsi lujempaa otetta molempiin serbialaisiin pikkuvaltioihin — muistuttaen Englannin politiikkaa buurivaltioiden suhteen Etelä-Afrikassa — ja pienen Uvatsista Mitrovitsaan ulottuvan yhdysradan takana häämötti laajempi yhteys: Wien—Saloniki.
Nyt syntyi levottomuutta suurpoliittisessa leirissä. Venäläis-itävaltalainen yhteistoiminta ja sovinto on lopussa; Venäjä esittää heti rautatiepoliittisen vastavedon Tonavan—Adrian-radan muodossa (Nischin ja Mitrovitsan kautta Antivariin), mikä kuitenkin toistaiseksi on pysähtynyt paperille, ja liittyy kesäkuussa 1908 (hallitsijakohtaus Tallinnassa) Englantiin likeisemmin kuin milloinkaan ennen, yhteisen ja kiinteämmän Makedonian-politiikan perustalla. Suoranaisena vastauksena tähän on tapaus, joka äkkiä muuttaa kaikki: nuorturkkilaisten vallankumous. Eivät ainoastaan uudet suunnitelmat jouda nyt hyllylle, vaan myöskin toimessa oleva kansainvälinen hallinto Makedoniassa (uudistettu kuudeksi vuodeksi maaliskuussa 1908) pyyhkäistään pois, ja koko kysymys katoaa näköpiiristä.
Mutta sijalle nousevat _Bosnian kysymyksen_ vielä vaarallisemmat pilvet. Kun vapaa Turkki kutsui myöskin itävaltalaisten miehittämät alueet valtiopäiville Konstantinopoliin, ei väliaikaista tilaa voinut kauempaa jatkua. Kirjelmässä ulkoasiainministerilleen 5. lokakuuta 1908 »ulotti» keisari Frans Josef »suvereenioikeutensa» Bosnia-Herzegovinaan (asiakirjoja Schultessin julkaisussa, s. 270 ja seur.). Miehittäminen oli saavuttanut tarkoitusperänsä, valtakuntaan-yhdistämisen. Mutta heti ollaan valmiita maksamaan siitä hintaa; Itävalta poistaa varusväkensä Novipasarista ja jättää sandshakin takaisin sulttaanin häiritsemättömään valtiuteen — jolloin myöskin rautatiesuunnitelma tuntuu raukeavan.
Tämä toimenpide repi viimeisenkin verhon 1897 tehdyn sopimuksen yltä ja paljasti vihamielisen vastakkaisuuden, joka kinan jatkuessa sai mieskohtaisen »kaksintaistelun» muodon Itävallan ja Venäjän ulkoasiainministerien välillä. Turkki toimeenpani itävaltalaisten tavarain hylkimisen, Venäjä työnsi Serbiaa edellään sodanuhkauksena Itävaltaa vastaan, eikä kukaan saattanut erehtyä siitä, etteikö Englanti seisonut takana. Vaadittiin kansainvälistä kongressia, kuten rikotun Berlinin sopimuksen syntyessäkin. Myöskin Italia, haluten »korvausta», asettui tälle puolelle. Ainoastaan Saksa seisoi »Nibelungen-uskollisuudessa» liittolaisensa puolella; ja sen vakavat varoitukset Pietarissa maaliskuulla 1909 saivat pilvet hälvenemään. Venäjä peräytyi, silloin eikä käynyt sotaa ajatteleminenkaan: suurvallat hyväksyivät yhdistämisen, ja pieni Serbia, pettyneenä kaikissa tulevaisuustoiveissaan, sai jälleen ryömiä Itävallan jalkoihin. Ainoastaan Montenegron onnistui saada voitokseen vapautuminen Itävallan holhuun-alaisuudesta Berlinin sopimuksen 29. artiklan mukaan.
Viimeksimainittu oli uusi uhraus, jonka Itävalta sai tehdä yhdistämisen vuoksi. Eivätkä uhraukset pysähtyneet siihen. Lopullisessa sopimuksessa Turkin kanssa, joka tehtiin jo helmikuussa 1909 (painettu _Geographen-Kalenderissa_ v. 1910, s. 51 ja seur.), oli se sitoutunut maksamaan yli 40 milj. kruunua käteistä turkkilaisten sikäläisten valtiontilusten lunastamiseksi, lisäksi tekemään Turkille edullisen kauppasopimuksen sekä periaatteessa luopumaan postinhoidosta ja »kapitulationeista» (sopimuksesta, jonka mukaan sen Turkissa oleskelevat alamaiset olivat vapautetut Turkin oikeusviranomaisten tuomiovallasta). Tämän lisäksi tulivat vihdoin turkkilaisen tavarainhylkimisen, boikottauksen, aiheuttamat vahingot ja sangen suuret kustannukset sotavalmeudesta.
Epäilemättä on vuoden 1908 politiikka kohottanut valtakunnan arvoa ulospäin. Yleensäkin saapi sen ulkopolitiikasta aivan toisen levollisuuden ja lujuuden kuvan kuin sisäisestä historiasta; samoinkuin delegatsionien istuntojen leimana on arvokkuus, jota turhaan etsii valtiopäiviltä. Keisarin ja ulkoministerin personien edustama valtakuntayhteys astuu tässä esille. Nythän saikin maailma nähdä todellisen toimen, ilmauksen päättäväisyydestä ja voimasta, aivan erikoisesti yllättävän kun se tuli juuri hajaannuksen pääpesästä valtakuntasikermässä. Ei kummakaan, että vanha varovainen Europa ällistyi ja että Aehrenthalia ruvettiin pitämään »Europan mustana hevosena»! Mutta kun huumaukset haihtuvat ja historia tekee tilinpäätöksen, niin nähdään kenties että hinta ei ole ollut kohtuullisessa suhteessa saatuun tavaraan. Missään tapauksessa ei uusi alue tule edistämään valtakunnan-yhteyttä. Sen väestö on slaavilais-serbialaista ja sellaisena saksalaisvihollista; eikä se vitkastellut näiden tunteiden ilmaisemista, kun sen uudet maapäivät kesällä 1910 kokoontuivat.
Suhteet vieraisiin valtoihin, jotka Bosnian-kahnauksen takia joutuivat räikeään valoon, palasivat vasta vähitellen vanhoihin uomiin. Kauimmin kesti närkkä _Venäjää_ vastaan: vastaponnahdus ystävyydestä 1897, samoin kuin vuosikymmen sitä ennen oli vastapontta ystävyydestä Reichstadtissa 1876, joka puolestaan höllytti Krimin-sodan jälkeisen ankaran jännityksen — kuten näkyy, säännöllinen luode ja vuoksi, kuten sopii odottaakin naapurien kesken, joiden väliset rajat ovat luonnottomat (Galitsiassa) ja jotka kilpailevat samasta päämäärästä (Balkanilla). Nyrpeys Pietarissa ilmeni m. m. sillä tavoin, ettei yksikään suuriruhtinas saapunut keisarin riemujuhlaan Wieniin 1908, ja että tsaari Nikolai matkallaan Italiaan 1909 karttoi Itävalta-Unkarin alueita. Vasta maaliskuussa 1910 palautettiin säännölliset suhteet, joten Wien ja Pietari jälleen saattoivat keskustella toistensa kanssa ilman Berlinin tai Parisin välitystä.
Heti senjälkeen, kuningas Edwardin kuoltua, parani suhde _Englantiin_, joka selkkauksessa varmaankin oli kärsinyt suurimman vahingon; sillä Englannin julkivihollisuus loukkasi Itävaltaa sitäkin enemmän, kun tässä kahnaukselta tyyten puuttuu asiallista pohjaa — vaikkakin Wienissä kyllä ymmärrettiin, että Englannin uhkauksen todellinen osoite oli Berlini.
Kahnauksen tärkein ja pysyvä tulos on jo kolme vuosikymmentä kestäneen liiton lujittuminen _Saksan_ kanssa. Saksan epäitsekäs valmeus täyttämään liitosta johtuvat äärimmäisetkin velvoitukset — vastineeksi Itävallan esiintymiseen sen »loistavana varamiehenä» Algecirasissa 1906 — vaikutti suotuisasti semmoisillakin tahoilla, joilla liittoa oli vanhastaan vastustettu. Niinpä oli unkarilainen sanomalehdistö, joka vielä 1906 pahasti muristen uumoili Saksan vastarintaa irtaumispuuhissaan, nyt tulvillaan kiitollisuuden-ilmauksia liittolaisen kunniaksi. Syksyllä 1910 sai se uuden aiheen samanlaiseen tyydytykseen, kun berliniläiset pankit yhdessä wieniläisten kanssa välittivät suuren unkarilaisen lainahankkeen, joka Parisissa oli mennyt karille valtiollisista syistä: kahnauksen maininki, joka saattoi ranskalaissuosion Budapestissä laimenemaan. Niinpä on Saksan-Itävallan liitto Bosnian-kahnauksen johdosta tiivistynyt kiinteämmäksi yhteydeksi kuin milloinkaan ennen: vankimmaksi realiteetiksi (tosiolioksi) Europan nykyisessä kansainvälisessä tilanteessa.
Sitävastoin paljasti kahnaus vielä kerran toiseen liittolaiseen yhdistävien siteiden konesaumoja. Tätä on sattuvasti kuvattu siten, että Itävalta ja _Italia_ eivät voi elää yksissä muutoin kuin joko liittolaisina tai vihollisina. Niiden välillä ei ole ainoastaan Irredenta, vaan myöskin kilpailevia pyrkimyksiä Balkanin niemimaalla: niin ilmeisessä yhteydessä että irredentismi vaikenee heti kun Italialle ilmestyy toiveita Balkanilla, mutta »viriää kuin vihuri italialaisten asumilla rannikoilla», kun nämä toiveet pettyvät (Blaskovich). Uusitut mieskohtaiset uskollisuudenvakuuttelut (viimeksi syksyllä 1910 ulkoministerien kohtauksessa) verhoavat yhä heikommin näitä oleellisia tekijöitä (vrt. tuonnempana s. 202). Miten arkaluontoinen suhde on, on käynyt ilmi Italian nykyisessä sodassa Turkkia vastaan; Itävalta lienee jo kahdesti tehnyt muistutuksia Italialle (sotatoimia vastaan Albanian rannikolla ja Egeanmerellä, loka- ja marraskuussa 1911). Alkaa yhä enemmän näyttää siltä, että tämän liiton päivät ovat luetut.
Ulkopolitiikan alalla on jäljellä vain huomautus, että suhteita _Ranskaan_ vain samentaa suurpoliittinen ryhmittyminen eri leireihin, että suhde _Turkkiin_ on parantunut sitä mukaa kuin suhde Italiaan on huonontunut sekä että samat suunnitelmat Makedonian suhteen saattavat Itävallan ehdottomaan vastakkaisuuteen _Bulgarian_, voimakkaimman Balkanin-valtion kanssa — huolimatta likeisestä yhteistoiminnasta uhkaavina lokakuunpäivinä 1908.
Itävalta-Unkarin toiminnan Bosnian kysymyksessä sopisi kenties, kaikesta huolimatta, katsoa olleen hintansa arvoisen, jos sen todella olisi onnistunut kääntää riitelevien kansallisuuksien katseet niiden omista huolista ja vaatimuksista suureen valtioon kuulumisen etuihin. Sen pahempi on tämmöisiä merkkejä tuskin havaittavissa. Teko tuli mahdolliseksi pääkansojen kannatuksen avulla, saksalaisten vahvistaakseen siteitä Saksan kanssa, unkarilaisten nöyryyttääkseen slaavilaisia; ja tuskin oli muuta puoluetta kuin radikalien tsekkiläisten (_Kramarz_), joka suorastaan sitä vastusti (nämä, kuten sosialidemokraatitkaan, eivät ottaneet osaa keisarin juhlimiseen 1908). Mutta sen jälkeen näyttää kaikki palanneen entisiin uomiinsa — aina siihen saakka, että viimeiseltä (marraskuussa 1911) on saatu nähdä _koirapiiskaa_ käytettävän todistuskappaleena eduskuntakeskusteluissa Franzensringin varrella!
Valtakunnan kannattajat odottavat kaipauksella sitä päivää, jolloin nämä hillittömät kansat ovat löytäneet jonkun mahdollisen elämisen-muodon, kuten uskonnolliset suunnat Saksan valtakunnassa, ja »rotuimperialismi» on alistunut terveen taloudellisen politiikan alle, joka voimakkaasti ottaa vaarin rikkaan maan ja suotuisan aseman eduista, ei vähimmin itämaiseen kauppaan nähden (Blaskovich, Sieger). Näiden toiveiden kannalta on valtakunnan suurpoliittinen vierailunäytäntö 1908 katsottava toiseksi voitoksi, niinkuin Itävallan valtiosäännön kansanvaltaistuttaminen 1907 oli ensimäinen. Mikään ei tahdo auttaa kansallisuuskiihkon kuumetta vastaan. Se, joka tietää, että yhteenkuuluva kansallisuus on nykyaikaisen valtion _sielu_, ymmärtää myöskin, että mikään ei _voi_ auttaa — ainakaan ei ennenkuin pikkukansojen kamppailu tilasta on alkanut pysähtyä siedettäviin rajoihin, niin että liittorakennus on voitu pystyttää.
Valtakunnan ongelma ei siis ole mitään muuta eikä vähempää kuin itse yleisvaltion pienoiskoossa: ongelma, miten eri ihmisrodut ovat totutettavat korkeampaan valtiolliseen yhteyteen. Näin vaivanalainen tehtävä sisäänpäin ei jätä mitään voiman ylijäämää itsenäisiin tehtäviin ulospäin. Mutta se voi kyllä sopeutua jatkuvaan elämään valtiokerhon palveluksessa; »salpanako pangermanismin ja panslavismin välillä» (Blaskovich) vaiko avaimena edelliseen, sen tulevaisuus ratkaiskoon. Lienee myöskin ajateltavissa, että se ajan oloon voi saada vielä yhden tai toisen kansan tai kansanrippeen kuormaansa. Se vain vielä räikeämmin osoittaisi sitä omituista valaistusta, jonka historian ylväs iva nyttemmin on levittänyt valtiokerhon vanhimman ja arvokkaimman jäsenen ylle, tekemällä sen maista jonkinlaisen kaatopaikan valtiokerhon pienille rauhanhäiritsijöille...
Tämä on päävaikutelma, jolla me eroamme tästä omituisesta suurvaltamuodostumasta, joka elää valtiollisen välttämättömyyden, historiallisen perimyksen ja juoksevan virran varassa, mutta jolta puuttuu ainoa tarpeellinen: kansallinen personallisuus.
IV. ITALIA
Historiikki. — Ulkoinen yhdyntä. — Sisäinen hajaannus: eduskuntaelämä. — Yleinen morfologia. — Kaupallinen asema. — »Siamo poveri». — Ulkopoliittinen suunnan-etsintä: eri ohjelmat. — Vastoinkäymisiä siirtomaapolitiikassa. — Taloudellinen taistelu Ranskaa vastaan. — Uusi suunnan-etsintä. — Suhde Itävaltaan ja Turkkiin: _Albanian_ ja _Tripolin_ kysymys. — Sota 1911. — Uudistuksia ja tulevaisuudentoiveita.
Vanhimman luota Europan tämänaikaisia suurvaltoja käännymme nyt nuorimman puoleen. Ne ovat molemmat menneinä aikoina kuuluneet yhteen keisarikruunun loistossa; ne seisovat nyt jälleen rinta rinnan kolmiliiton suojassa. Mutta näiden molempain yhtymäkausien välillä — ja keskelläkin — on pitkiä pakollisten ja puolittaisten yhdyntäin jaksoja, ja on ollut aikoja, jolloin itävaltalaisten saksalainen nimi on italialaisten korvissa ollut kaikkein vihattavin.
Itse asiassa on italialainen suurvalta irroitettu itävaltalaisesta, saavutettu sen kustannuksella. Pitkät ajat oli Itävallan käsi ollut raskaana Italian päällä, välittömästi tai välillisesti; Itävalta ensi sijassa oli vanhoillisen Europan takuumiehenä Apenninien niemimaan valtiollisesta hajaannuksesta ja riippuvaisuudesta. Itävaltaa vastaan kohdistui senvuoksi ensi sijassa tämän kolminainen taistelu kansallisen yhdynnän, kansallisen vapauden ja valtiollisen vapauden puolesta.
Mutta tämän kamppailun saattamiseksi voittoon saakka eivät riittäneet niemimaan hajalliset voimat eikä Savoijan hallitsijahuoneen mahti. Tarvittiin tukea ulkoapäin, ja tämä tuki löydettiin ensin Napoleon III:n Ranskasta, sitten Wilhelm I:n Preussista.
Meidän ei ole tarvis viipyä siinä, kuinka _Cavour_ voitti Ranskan suosion yhtymällä sen politiikkaan Krimin-sodassa 1855; mitenkä sodassa Itävaltaa vastaan Ranskan aseellisella avulla ensimäinen askel Italian yhdyntään otettiin 1859; kuinka ryöppy vyöryi kautta maan kansankapinain ja Garibaldi-retkien muodossa, kunnes Viktor Emanuel saattoi ottaa Italian kuninkaan nimen 1861; mitenkä uudessa sodassa Itävaltaa vastaan Preussin aseellisella avulla Venetsia voitettiin 1866; ja kuinka Saksan Ranskasta saavuttamien voittojen varjossa työ saatettiin loppuun maallisen kirkkovaltion valloituksella 1870. Mutta yksi piirre tässä yhdistämistyössä kiinnittää erikoista huomiota: sitä ei ole suoritettu omalla voimalla. Syrjäisten on täytynyt tukea Italiaa kainaloista. Saksa kulki yksin ja ylväänä »veren ja raudan» läpi kansalliskysymyksensä ratkaisuun; ohjelma _»Italia farà da se»_ — Italia omille jaloilleen — teki vararikon 1849, nykyisen Italian on täytynyt käyttää vankkoja auttajia, Ranskaa yhteysrakentonsa nurkkakiviä, Saksaa perustan välikiviä varten. Se on ollut näistä riippuvainen siinä määrässä, että se niiden rinnallakin on kärsinyt tappioita; niinpä voitettiin italialainen siipi Solferinon luona 1859, kun ranskalainen voitti taistelun, samoin Italian sotavoima sekä maalla että merellä 1866, kun Preussi voitti sodan. Omien tappioiden ja liittolaistensa voittojen kautta on kulkenut Italian tie yhdyntään — sama »via lacrymosa», kyynelpolku, kuin Kreikan tie vapauteen.
Tämä piirre lyö jo alusta heikkouden leiman uuteen suurvaltaan. Tuntuu kuin ei aika vielä olisi ollut kypsä kun Cavour antoi merkin; tiedetäänkin, että hän itse ajatteli työn suorittamista kahdessa erässä, niin että alussa tyydyttäisiin Italian pohjoisosan yhdistämiseen. _»S'è fatta l'Italia, ma non si fanno gl' Italiani»_ — Italia on valmis, eivät italialaiset — lausui Mazzimo A' Azeglio v. 1866; ja kysyä sopii, eikö tämä arvostelu pidä paikkaansa vielä nytkin, jolloin kansa on saanut miespolven ajan kasvaakseen siihen valtioykseyteen, jonka konjunkturit sille lahjoittivat.
Italia on valmis. Ulkoinen yhteys, maan- ja kansatieteellisellä pohjalla, on perusteellisemmin toteutettu kuin juuri missään muualla. Niinpä on tällä suurvallalla mitä luonnollisinten rajain etu meressä ja Alpeissa. Rajakehässä on vain kaksi huomattavan heikkoa kohtaa, nimittäin ne, missä raja kulkee Ticinon ja Adigen laaksojen poikki. Siellä aukenee maahan johtavia luontaisia teitä, joita nykyään osoittavat suuret kansainväliset rautatielinjat S. Gotthardin (vuodesta 1882) ja Brenner-solan kautta (vuodesta 1867); samalla kertaa on niillä kohdin rajassa mutkia, jotka muodostavat vieraiden valtain lahdelmia italialaisella alueella. Lago Maggioren järvi toisessa, Veronan sola toisessa laaksossa naamioivat vain näennäisesti näitä terveiden rajaperiaatteiden rikkomuksia.
On erittäin opettavaista, että juuri näissä paikoin tavataan jäljelläolevat aukot Italian kansallisessa yhteydessä ulospäin. Molempia jokilaaksoja myöten on näet italialainen aines levinnyt nykyiseen Sveitsin kanttooniin Ticinoon ja itävaltalaisen kruununmaan Tyrolin (Trentinon) eteläosaan. Täällä ei siis kokoomustyö ole vielä loppuunsuoritettu. Sama on laita Itävallan »Litoralessa» Adrian rannalla; niinikään Ranskan puolella Nizzassa ja rajamerillä, missä Korsika vielä kuuluu Ranskan ja Maltan saariryhmä Englannin alueihin. Mutta sitä kansanosaa, joka asuu valtakunnan ulkopuolella vapauttamattomassa Italiassa (_Italia irredenta_), on kaikkiaan, kaikkein korkeimman laskelman mukaan, tuskin 1⅔ miljonaa; Tunisissa, Argentinassa ja Yhdysvalloissa olevat siirtolaiset mukaanluettuina laskettiin 1901 virallisesti 3⅓ miljonaa italialaista oleskelevan ulkopuolella kotimaata, hiukan yli 10 %. Jos sitten tarkastamme kansallisuuden ehjyyttä valtakunnanrajain sisällä, niin tapaamme muutamia pieniä saksalaisia kielisaaria Venetsiassa ja ranskalaisia laaksoja Piemontin alpeilla, kreikkalaisia siirtoloita Apuliassa ja Venetsiassa, albanialaisia ja serbialaisia asutuksia Adrianrannalla, slovenilaista ja furlanilaista sekarotua Friaulissa; mutta vaikka lasketaan mukaan Italiassa asuvat kultturikansoja edustavat ulkomaalaiset (puoleen miljonaan nousevaa vuotuista matkustajamäärää tietenkään huomioonottamatta), ei näiden yhteenlaskettu määrä nousse paljoa yli 300 000, siis ei täydelleen yhteen prosenttiin, jota paitsi ne äidinkielensä ohella melkein kaikki puhuvat italiaa.[17]
On siis ilmeistä, että nykyinen Italia tyydyttää kansallisuusperiaatteen ja maantieteellisen yksilöllisyyden vaatimukset sangen suuressä määrässä. Se on kansallisvaltio luonnollisen kehyksen sisässä, yhtä hyvä kuin mikä muu tahansa. Siinä on ratkaiseva erotus ja yhtä ilmeinen etu Itävaltaan verraten. Apenninien niemimaan suurvalta perustuu omassa kodissaan itsenäisesti elävään personallisuuteen. Sikäli on se täysin meidän aikamme terveiden valtioaatteiden tasalla.
Myöskin uskonnollisessa suhteessa eroaa se edukseen Itävalta-Unkarista, sillä katolinusko vallitsee vielä kansan mieliä melkein kilpailijatta. Mutta tässä suhteessa tulee lisäksi omituinen seikka, joka on omiaan suuressa määrässä tekemään tyhjäksi uskonyhtäläisyyden edun. Siitä saakka kuin valtio v. 1870 supisti paavin-istuimen valtakunnaksi, joka ei ole tästä maailmasta, siitä saakka ovat valtio ja kirkko viholliskannalla keskenään. Kirkko ei tunnusta perustavaa lakia 13/5 1871, jonka nojalla valtio on koettanut järjestää suhteensa siihen. Koko kirkollinen väki, kaksinkerroin voimakas niin aitokatolisessa maassa, vastustaa tietoisesti ja tarmokkaasti kansallista yhdistämistyötä, pitää Italian kuningasta vallananastajana, on mitä kauimmin pysytellyt poissa eduskuntatyöstä — ohjelman mukaan _»nè elettori, nè cletti»_, ei valitsijoita eikä valituita — ja pyrkinyt hajoittamaan kansallisvaltiota paavin esimiehyyden alaiseksi valtioliitoksi. Tämä seikka vaikuttaa tietenkin kuin kahle valtiomahdin jalassa; ja sellainen asiantuntija kuin P. D. Fischer sanoo 1899 katsovansa kirkollisen vastarinnan pikemminkin olevan kasvamassa kuin vähenemässä. Uuden vuosisadan alusta näyttää kuitenkin tapahtuneen käänne parempaan päin, sittenkun kirkolliset ovat alkaneet ottaa osaa valtiopäivämiesvaaleihin; niin tapahtui jo 1903, ja eräs paavin kiertokirje vuodelta 1905 lievensi vielä vanhaa kieltoa.
Ovatko sitten »italialaiset valmiit» itse valtioelämän alalla? Onko kansa tullut tietoiseksi sisäisestä yhteydestään ja yhteisistä tehtävistä valtiokerhossa?
Kaksi seikkaa on tässä keskittymisen esteenä. Toinen riippuu maan alueellisesta muodosta, toinen sen historiallisesta kehityksestä.
Tämä pitkulainen ja kapea valtioruumis, leveä pää Alppien juurella ja poikkileikattu jalka meressä Afrikan edustalla, tämä satapeninkulmainen pituus on sinänsä välimatkojen ja maantieteellisten vastakohtien takia omiaan ylläpitämään eroavaisuutta luonnonlaadussa ja ajatustavassa; sitäkin enemmän kun se on mukanaan tuonut kansatieteellisiäkin muunnoksia germanilaisen verensekoituksen vaikutuksesta pohjoisessa ja maurilaisen etelässä. Sitä eroavaisuutta manner-, niemi- ja saari-Italian välillä, jonka kartta näin on järjestänyt, on sittemmin maan muinainen historiallinen kehitys syventänyt, kunnes se on tullut suuremmaksi kuin tavallista ja hyödyllistä on samassa maassa. Vuosisatojen valtiollinen hajaannus eri hallitusjärjestelmineen ei mene mielistä vähällä. Tosin on voitu aikaansaada koneellisesti yhdenmukainen hallintojärjestys, ranskalaisen mallin mukaan, koko valtiolle; mutta oikeudenhoidon tärkeällä alalla ei ole päästy edes pintapuoliseen yhtenäisyyteen: Italiassa on vielä viisi ylintä tuomioistuinta (vaikkakin Roomassa oleva on alkanut saada jonkinmoista keskeismerkitystä). Ja kun katsomme julkisen elämän kulissien taakse, näemme yhä kuvan, joka on sangen kaukana todellisesta valtioyhtenäisyydestä.