Part 3

Vasten kasvoja lyövät lumivihurit tekivät Annille hyvää, ne saivat hänet toimimaan nopeasti ja päättävästi. Ei Anni enää muistanut, että hän oli vain heikko nainen ja että hän oli ypöyksin, että lähin ihmisapu oli Lumivaaran torpassa, kolmenkymmenen kilometrin päässä. Hänen miehensä elämä oli kyseessä, hänen oli jouduttava, ennenkuin olisi myöhäistä.

Hän otti nurkalta suurimman vetokelkan ja sukset, kiinnitti peitemytyn kelkkaan, ettei se putoaisi, pujotti kelkan vetohihnan rintansa ympäri sekä läksi lyhty toisessa ja sauva toisessa kädessä hiihtämään Ilon perästä, joka edellä hyppien, ulahdellen ja haukahdellen alkoi painua hongikkoselkoselle ja suoraan Naarvalammen korpea kohti.

Anni oli hyvä hiihtäjä ja tottunut kelkan kera metsissä liikkumaan. Hän oli heidän yhdyselämänsä ensi vuosina, kun heillä ei ollut vielä hevosta ja Antti sattui pitempiä aikoja kotoa poissa viivähtämään, vetänyt suksipelissä kelkalla metsästä sekä polttopuita että heiniä. Oli noutanut monasti niitä, vaikkei olisi ollut tarviskaan, helpottaakseen Antin töitä ja valmistaakseen Antille edes lyhempiä ylimääräisiä lepohetkiä.

Viime vuosina oli elämä kyllä ollut paljon mukavampaa, kun oli saatu hevonen hankituksi. Ei tarvinnut enää enemmän Annin kuin Antinkaan metsätöissä kelkkaan turvautua. Mutta metsien kova koulu oli ehtinyt Annin kasvattaa ja karaista, ja hänellä oli sen lisäksi jo verissä esivanhemmiltaan perintönä pitkien ajanjaksojen kokemukset. Hän oli suurten metsien sukujuurta, ei voinut häneltä milloinkaan metsissä liikkumisen tottumus unohtua.

Siksi Anni hiihtikin pitkin, varmoin sysäyksin solkevassa hongikossa, jossa risut ja juuret eivät olleet kulkua haittaamassa. Eivätkä hänen polvensa enää horjahdelleet, ei sauvaa pitelevä käsi tehnyt ainuttakaan hapuilevaa liikettä. Eikä Anni ajatellut vastassaan olevia kolkon korven vihaisia voimia. Hän ajatteli vain Anttia, rakastamaansa miestä. Anni tahtoi hänet pelastaa, tuoda hänet kotiin, sitoa hänen haavansa, virvottaa hänet uudelleen elämään, vaikka hänen olisi sen hyväksi oma elämänsä pitänyt uhrata. Ja Annin sydämessä elpyi, lujittui toivo, että hän saisi Antin pelastetuksi, kun vain joutuisi sukkelaan. Ilon käyttäytyminen osotti Annin mielestä, että Antti eli vielä, oli ainakin silloin elänyt, kun Ilo jätti hänet ja riensi kotiin apua hakemaan.

Myrsky tohisi ylhäällä honkien latvoissa ja puisteli tupruavaa lunta Annin niskaan. Se tohina oli kuin raskasta kuolinsoittoa, se huokaili ja vaikeroi. Oli kuin olisi se laulanut pitkäveteistä, lohdutonta säveltä: ho-hoih, ho-hoih kun oli lyhyt se elämä, se onni! Ho-hoih, ho-hoih se sammuu, sammuu!

Anni ei kuunnellut myrskyn vaikerointia, ei huomannut niskaansa putoavia lumitupruja. Hän valaisi eteensä lyhdyllään, että huomaisi välttää tielle sattuvia esteitä; painautui sitten kumaraan, potkaisi jaloillaan ja sysäsi sauvallaan voimiensa takaa. Välillä vilkaisi hän lyhdyllä valaisten taakseen, ettei peitemytty pääsisi putoamaan hyppelehtien perässä tulevasta kelkasta. Ilo pysytteli koko ajan hänen edessään, johti häntä varmasti, epäröimättä, ja yhä rajummaksi tuli sen haukahtelu.

Ei Anni huomannut, miten pitkälti hän jo oli hiihtänyt, ei huomannut, ennenkuin selkonen alkoi yhtäkkiä viettää alaspäin ja hän näki kuusikkokorven edessään. Se oli Naarvalammen korpi; hän tiesi purolle olevan vielä matkaa parisen kilometriä ja se oli kaikki korpitaivalta.

Korpeen jouduttua hidastui matkanteko. Kuusikko oli sakeaa, sen alaspäin riippuvat lumiset oksat tukkesivat välistä tien kokonaan. Sen lisäksi oli lumen peitossa näkymättömiä esteitä, jotka tartuttelivat suksiin ja olivat monasti lennättää Annin nenälleen. Mutta osasi Anni korvessakin liikkua, hän väisteli taitavasti pahimpia esteitä, valaisi lyhdyllään aavemaisina seisovia lumisia kuusia ja pujottelihe niiden riippaoksien lomitse ja alaitse eteenpäin. Ilo puikkelehti edellä, pyörähti joskus hänen suksilleen, hyppäsi nuolaisemaan hänen kasvojaan sekä puhalsi sitten eteenpäin haukahdellen maltitonna.

Anni tunsi olevansa jo aivan hiessä, hänen sydämensä löi kiivaasti ja veri takoi hänen ohimoillaan, mutta mitään väsymystä hän ei tuntenut. Hänen sisällään soi vain yksi ääni: eteenpäin, nopeasti eteenpäin!

Äkkiä katosi Ilo kauemmas, päästi siellä rajun haukunnan sekä syöksähti sitten Annia vasten aivan mieletönnä, ollen vähällä kaataa hänet kumoon.

Anni tunsi sydämensä pysähtyvän, kohotti lyhtyään ja hidastutti vauhtiaan sekä katseli tarkasti eteensä. Hän painautui edessään olevan suuren kuusen oksien lomitse:

Sen takana oli muutamia syliä laaja aukeama, ja aukeaman keskellä makasi Antti suksilleen kaatuneena, pyssy selässä.

Toisen sauvansa oli Antti vetänyt poikittain eteensä ja piteli sitä yhä vasemmassa kädessään, joka oli, käsivarsi hiukan koukistuneena, hänen päänsä alla. Toisesta kädestä oli sauva luiskahtanut ja oli se käsivarsi painettu tiukasti kylkeä vasten. Näköjään oli Antti aivan hengetön; hänen päälleen oli jo karttunut hienoinen kerros sulamatonta pyrylunta, vaikka siinä suurten kuusten suojaamassa aukeamassa olikin aivan tyyni.

Joka jäsen vapisten painui Anni polvilleen Antin viereen ja kumartui lyhdyn valossa tarkastamaan hänen kasvojaan. Ne olivat aivan valkeat, silmät kiinni painuneet ja suupielissä näkyi hiukan verta. Anni pujotti kätensä pystyyn nostetun takin kauluksen alle: kaula oli lämmin, Antti eli!

Tulviva riemu täytti Annin sydämen, hän alkoi hätäisesti etsiä haavaa. Pian se löytyikin, se oli kylkeä vasten puristetun oikean käsivarren juuressa rinnan puolella. Antti oli käärinyt sen päälle paksun villaisen kaulahuivinsa ja se, samoin kuin takki ja hiha olivat yltäpäältä hyytyneen veren peitossa.

— Se on oikealla puolella, se ei ole tavannut sydäntä! vilahti Annin aivoissa. — Keuhkoja on ehkä tavannut hiukan, mutta ei paljon niitäkään, kun Antti on jaksanut hiihtää lähes kaksi kilometriä. Verenvuoto vain on Antin uuvuttanut, Antti pelastuu, pelastuu, kun ei ehtisi paleltua!

Anni asetti lyhdyn hangelle, veti kelkan Antin viereen ja levitti hirventaljan sen liisteille kaksinkerroin alustaksi. Senjälkeen hän painoi kelkan syvemmälle, irrotti Antin selästä pyssyn ja siirsi Antin varovasti kelkkaan, kääri hänet huolellisesti toisella peitteellä sekä sitoi lopuksi vyöllä jaloista ja keskiruumiin kohdalta kiinni.

Verenvuoto näytti jo tyrehtyneen, jonka vuoksi Anni antoi haavan olla koskematta. Pyssyn hän pani myös Antin viereen kelkkaan. Antin sukset hän nosti pystyyn keskelle aukeamaa ja otti niiden toisen sauvan itselleen, että voisi selkoselle päästyään hiihtää nopeammin. Ilo teuhasi koko ajan Annin ympärillä, sen riemulla ei ollut mitään rajoja.

Anni joutui sukkelaan taipaleelle, mutta taipaleen teko kuusikkokorvessa oli nyt hyvin vaikeaa. Antti oli kookas, ruumiikas mies, ja siksi raskaaksi käynyt kelkka upposi pehmeässä lumessa pajuvitsojaan myöten, tartutteli lumen sisässä piileviin oksiin ja pyrki vähän päästä niihin kaatumaan. Oli kulettava hyvin varovasti, pahimmissa paikoissa takaperin kelkan edellä hivuen. Kuusten oksilta tupsahteli suuria lumimöhkäleitä Annin niskaan; hän oli yltäpäältä sulavan ja jäätyvän lumen peitossa. Sen lisäksi oli hän aivan hengästynyt, hiki juoksi virtoina hänen kasvoiltaan, ja sulava lumi valui hänen kaulaltaan alas hartioille ja rinnoille. Mutta Anni ponnisteli hengähtämättä, hivui eteenpäin askel askeleelta ja pääsi vihdoin selkosen laitaan.

Siitä lähtien alkoi matka joutua nopeammin. Kuu oli kohonnut taivaalle, ja vaikka sakeat lumipilvet peittivät sen tyyten näkyvistä, valaisi se silti sen verran, että Anni huomasi näkevänsä ilman lyhtyä. Hän pani sen kelkan seville ja läksi sen jälkeen kahdella sauvalla sysien eteenpäin.

Myrsky soitti honkien latvoissa raskasta soittoaan, huokaili ja vaikeroi, mutta Anni ei kuullut sitä. Hän kuuli vain sydämessään sykähtelevän toivon: Hänellä oli elämä, kallis elämä kelkassaan. Se oli hänen rakastamansa miehen elämä ja se oli myös hänen elämänsä sekä heidän lastensa elämä. Se ei saisi sammua, sillä silloin sammuisi kaikki. Ei olisi enää Naarvasalolla elämää eikä olisi muuallakaan hänelle. Hän menehtyisi tai menettäisi järkensä, joka olisi vielä kauheampaa.

Anni ajatteli, ettei kohtalo voinut olla hänelle niin kova, se ei riistäisi Antin elämää, kunhan hän vain joutuisi sukkelaan kotiin, saisi hänen jäykistyneihin jäseniinsä uuden lämmön hierotuksi.

Anni hiihti huohottaen, vahvasti etukumarassa, pidellen sauvojaan alhaalta ja sysien niillä tasaisen joukeasti, ettei vetohihna nykisi kelkkaa ja tekisi sen kulkua epävakaiseksi. Vetohihna kiristi tiukasti hänen rintojaan, kelkka kulki raskaasti pehmeässä lumessa. Hänen sydämensä löi kuin halkeamaisillaan olevat palkeet, mutta hänen lihaksensa toimivat kuin sitkeät vieterit. Ne eivät lamautuneet, ne eivät antaneet perään. Lumisena ja matalaksi etukumaraan painuneena Anni muistutti talvierämaan tonttua, joka kiidättää kallista aarrettaan piiloon kolkon korven menninkäisiltä. Erämaan talven vihaiset voimat temmelsivät hänen tiellään, yö oli hänen ympärillään ja kuolo hiiviskeli hänen kantapäillään. Mutta hän hiihti niitä säikkymättä ja niitä uhmaten. Hän hiihti niinkuin hänen kaukaiset esiäitinsä olivat ehkä monasti hiihtäneet puolustaessaan korpien salatuissa pimennoissa jokaista kylvämäänsä elämänsiementä, jokaista sen häviävän pientä pisaraa pohjattomalla rakkaudellaan. Hänelläkin oli sammuva elämänkipinä kelkassaan ja sitä pelastaakseen hän hiihti oman uupumuksensa unohtaen, hiihti kuin henkensä edestä. Ja Ilo rohkaisi, kiihotti häntä maltittomalla haukahtelullaan ja pyörähtäen tämän tästä hänen käsiänsä nuoleskelemaan.

Anni tunsi sydämessään suurta kevennystä, kun hänellä oli edes yksi ystävä suuressa hädässään, oli edes Ilo. Paljon kolkompaa olisi ollut aivan yksin. Ilo oli uskollinen toveri, tajusi hänen hätänsä, ei heittänyt, ei hylännyt häntä. Hän puheli Ilolle hyväileviä sanoja lyhentääkseen aikaansa ja vapautuakseen aivoissaan polttavasta ajatuksesta, että hän kulki liian, liian hitaasti. — Hyvä jumala, eihän hän päässyt nopeammin, ei päässyt, vaikka miten olisi ponnistanut!

Välistä vilahti Annin aivoissa ajatus, että pitäisi pysähtyä, pysähtyä vain sen verran, että saisi koetella Antin kaulaa, vieläkö se oli lämmin, vieläkö Antti eli. Mutia hän hylkäsi heti säikähtäen tuon ajatuksen. Se olisi viivyttänyt, se olisi voinut maksaa Antin elämän, heidän kaikkien elämän. Epätoivoisesti hän silloin puristi sauvojaan, kun tuo ajatus vilahti. Painautui vielä matalammaksi ja sysi niin, että tupruna tuiski lumi, ja käärmeinä sujahtelivat notkeat sukset.

III.

Antti oli saanut tapaturmalaukauksen kopistellessaan pyssynsä perällä onttoa komokkopuron jäätä, jonka alla saukko piileskeli. Siinä oli jää särkynyt ja pyssy lauennut. Luoti oli lävistänyt oikean käsivarren juuressa olevat vahvat rintalihakset ja tunkeutunut senjälkeen rintakehään tavaten myös hieman keuhkoja.

Antin pyssy oli harsu rihlaluodikko, jommoisia käytetään ilvesten ja muiden suurempien otusten ampumiseen. Sellaisen rihlan luoti tekee pahan jälen läheltä ammuttaessa, ja Anttihan oli saanut laukauksen läheltä, niin läheltä, että pyssyn suusta lyövä tuli oli kärventänyt vaatteet ja jättänyt merkit ihoon haavan ympärille.

Niinpä olikin luoti repinyt pahasti rintalihaksia, josta oli luonnollisena seurauksena hyvin runsas verenvuoto. Osaltaan oli tätä vuotoa lisännyt sekin, että Antti oli koettanut omin voimin ponnistella metsästä kotiin. Antin hiihtäessä olivat lihakset haavan ympärillä liikahdelleet pannen veren juoksemaan melkein kuiviin.

Verenvuoto vei Antin voimat kokonaan. Sidottuaan haavan sai Anni pitkän aikaa hieroa Antin jäykistyneitä jäseniä, ennenkuin sai häneen ensinkään elonmerkkejä. Ja kun Antti lopulta heräsi tajuttomuuden tilastaan, oli hän niin heikko, ettei jaksanut puhua montakaan sanaa. Nieli vain muutamia tilkkoja Annin valmiiksi varustamaa viiniä ja vaipui sitten raskaaseen, horrostilan tapaiseen uneen.

Seuraavana päivänä pysyi hän kyllä valveilla hyvän aikaa, koettipa laskea leikkiäkin lasten kanssa, jotka pyöriskelivät hänen vuoteensa ympärillä. Mutta heikko hän oli, ei mikään eine maistunut. Viini oli ainoa, mikä meni alas.

Se oli sitä metsäherran pikku pojun varpajaispitoihin tuomaa viiniä, jonka Anni oli siiloin tallettanut. Se sattui nyt hyvään tarpeeseen, se pelasti Antin hengen.

Ei ollutkaan Annilla paljon muuta sairaalle sopivaa ravintoa. Lihanlientä hän vain voi laittaa ja marjakeitoksia, siinä kaikki. Ei ollut maitoa. Muutamina talvina olivat he päässeet maidosta maitoon, mutta tällä kertaa sattuivat onnettomuudeksi kaikki heidän lehmänsä olemaan ummessa, ja Annin laskelmien mukaan piti ensimäisen niistä poikia vasta kuukauden kuluttua.

Se maidottomuus tuotti Annille tuskallisia ajatuksia. Maito oli ollut Antin mieliruokaa terveenä ollessakin, ja nyt oli Antti verenvuodosta mennyt niin näännyksiin, että olisi ehdottomasti tarvittu sitä. Mutta sen hankkiminen oli mahdotonta, he olivat salollaan aivan eristettyinä muusta maailmasta. Ainoa heidän kauttaan Aunuksen rajoille kulkeva salotie oli kokonaan ummessa. Muutamina talvina oli sillä tiellä ollut aika paljon liikettä, kun sattui olemaan tukkitöitä niillä perukoilla. Mutta nyt oli sellaisia töitä vain paljon kauempana pohjoisessa, ei heidän lähettyvillään, ja niinpä he eivät kuukausimääriin voineet odottaa ketään vierasta.

Sanalla sanoen ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta saada viestiä ihmisten ilmoille heidän hädästään. He saivat tulla toimeen kokonaan omin voimin.

Anni päättikin panna parastaan Antin hoitelussa ja hän uskoi Antin lujan ruumiinrakenteen tulevan hänelle siinä hyväksi avuksi. Ehkäpä Antti hyvinkin pian voimistuisi sen verran, että kykenisi nauttimaan hänen valmistamiaan liharuokia ja marjakeitoksia. Siihen mennessä riitti kyllä viini.

Tällaisia toiveita Anni rakenteli, mutta sitä tehdessään hän unohti pois haavakuumeen. Se oli näet ensi päivinä pysynyt aivan lievänä, sitä tuskin huomasikaan.

Mutta se alkoi kohota. Jo kolmantena yönä ilmeni vakavia merkkejä: Antin poskille nousi pahaenteinen puna, ja hän pyysi tavallista useammin juotavaa.

Salainen pelko täytti Annin sydämen, kun hän nämä oireet näki. Hän koetti kuitenkin peitellä pelkonsa Antilta, tekeytyi iloiseksi ja tiedusteli vain aivan kuin ohimennen, eikö Antti tuntenut poltetta haavassaan tai sen lähettyvillä. Hän arveli näet kuumeen aiheutuvan jollain tavoin haavan taitamattomasta sitomisesta.

Antti kuitenkin vakuutti, ettei hän mitään poltetta tuntenut, sekä lisäsi leikkiä laskien haavan olevan sidotun niin hyvin, ettei paras lääkäri olisi voinut sitä sen paremmin tehdä.

Annia eivät nämä vakuuttelut rauhottaneet. Hänen hätänsä kasvoi vain suuremmaksi, sillä seuraavana iltana alkoi kuume kohota jo hyvin aikaisin tuoden mukanaan ankaran hijotuksen.

Anni ajatteli toivottomana, että apteekkiin oli matkaa lähes kahdeksankymmentä kilometriä, eikä ollut edes minkäänlaisia kuumepulvereja. Heillä ei oltu konsanaan sairasteltu ja siksi olivat ne jääneet hankkimatta.

Hänellä ei ollut mitään muuta neuvoa kuin koettaa kylmiä kääreitä. Hän asetteli niitä Antin otsalle ja rinnalle sekä hieroi silloin tällöin kylmällä pyyhkeellä hänen muutakin ruumistaan. Se auttoi jonkun verran, mutta ei pitkäksi aikaa. Hikoileminen ei lakannut, ja sen seurauksena alkoi Anttia kiduttaa ankara jano. Yhtenään hän pyysi juotavaa. Anni sekotti siihen silloin tällöin viinitilkkasen, ja sillä tavoin sai hän Antin vielä sinä yönä pysymään tajussaan.

Seuraavana yönä Antti rupesi hourailemaan. Hän puhui sekavasti metsästysretkistään ja uutisviljelyksistään. Välistä hän odottamatta hyppäsi puhumaan myös heidän ensi tutustumisestaan, heidän muuttamisestaan Naarvasalolle, heidän pirttinsä rakentamisesta ja heidän suuresta onnestaan, kun se oli saatu valmiiksi. Pehmeä tuli silloin sointu Antin ääneen, ja hän voi toistella pitkät ajat sana sanalta jotakin heidän kesken tapahtunutta keskustelua, joka jo ammoin oli unohtunut Annin mielestä.

Mutta sitten säpsähti taas Antti, onnenkuvat katosivat hänen sekavasta aivokuvastimestaan. Hän alkoi tuskallisesti hokea verenvuodosta ja vaikeroi, ettei jaksanut hiihtää kotiin. Hän alkoi liikutella käsiään, koetti nousta sängystään, ponnisteli epätoivoisesti. Hän oli pyrkivinään Naarvalammen korvesta kotiin, mutta se korpi oli loputon. Hän hoki käheällä, epätoivoisella äänellä: Ei, minä en jaksa, en jaksa, vereni vuotaa kuiviin. En pääse tästä korvesta, tänne jään, ja Anni ei tiedä, ei aavista mitään! — Hän huoahti raskaasti ja Anni tunsi hänen käsiensä, joita hillitessään hän juuri oli saanut ponnistaa kaiken voimansa, valahtavan aivan hervottomiksi.

Kauan ei hervottomuuden tilaa kuitenkaan kestänyt. Seuraavana hetkenä alkoi houreiden villi kiertokulku uudelleen, käyden vain yhä sekavammaksi, yhä katkonaisemmaksi.

Eivät auttaneet enää kylmät kääreet eivätkä pyyhkeet, eivät voineet ne Anttia tajunnan maailmaan palauttaa. Vain hiukan rauhallisemmaksi Antti tuli kääreiden muuton jälkeen, mutta se rauhottuminen kesti vain hetkisen.

Jäätävä tuska ja tylsä epätoivo alkoivat saada vallan Annin vapisevassa sydämessä. Välistä luuli hän henkensä salpautuvan nähdessään tuskan kuvien väikkyvän Antin kuumehohtoisilla kasvoilla, nähdessään Antin silmien säikähtyneen katseen ja kuullessaan hänen sydäntäsärkevää, hätääntynyttä vaikerointiaan. Ja kun Antti sitten odottamatta hyppäsi puhumaan heidän rajattomasta riemustaan, kun he ensi kerran koristivat uuden pirttinsä tuoksuavilla tuomenlehvillä, tunsi Anni sydämensä kuristuvan kokoon.

Hänen aivoissaan vihloi ajatus, että Antin houreet ennustivat heidän onnensa särkymistä. Antin ääni kuulosti tulevan jo melkein haudan takaa, portti oli enää hiukan raollaan. Se painui, painui vähitellen, armottomasti kiinni. Lähellä odotti jo ikuinen yö.

Anni oli tuntevinaan sen yön lähenemisen ja hän kuuli valvomisesta rasittuneilla korvillaan kummallisia ääniä. Hän ajatteli: se on varmaan kuolonenkelin siipien havina. Se kuulosti tulevan yhä selvemmäksi ja selvemmäksi. Kuului myös kiireellistä hakkaamista, veistämistä ja naulan takomista. Hän ajatteli: arkkua siellä jo valmistetaan. Kuului hiiviskelyä oven ulkopuolelta ja ikkunain takaa. Se outo vieras tarkisteli siellä puolijäätyneistä ikkunaruuduista sisään. Se seisoi siellä ja odotti, Anni tunsi sen kylmän katseen ja hengityksen. Vilunväreet kävivät hänen olentonsa läpi. Oli niin kolkkoa olla yksin, ypöyksin, syvä talviyö ympärillään ja kuolema ikkunoista kurkkimassa.

Kolme seuraavaa yötä olivat yhtäläisiä. Jo aikaisin illalla alkoi Antin houraileminen ja jatkui sitä sitten lyhyin väliajoin myöhään aamuhämäriin asti. Ja yhä sekavammiksi tulivat Antin kuumeisten aivojen hourekuvat, yhä useammin ne katkesivat ja hämmentyivät. Antti samoili loputtomiin asti öisessä torvessaan, jossa silloin tällöin pilkahti hänen tielleen heikko, kaukainen valonvälähdys. Epätoivoisesti hän ponnisteli tavottaakseen sitä valoa, mutta se pakeni yhä hänen tieltään. Hän eksyi yhä pahemmin, hänen voimansa pettivät. Hän heittelehti sinne tänne sängyssään, ja hänen silmissään paloi rajuna kuumeen kuluttava tuli.

Anni vaali häntä kuin pientä lasta, muutti kääreitä, antoi kylmiä pyyhkeitä ja vaihtoi yhtenään hänen paitaansa. Mutta kaikki näytti olevan hyödytöntä. Antin sammuva elämänliekki lepatti yhä heikommin. Pisara pisaralta kuivi sitä liekkiä yllä pitävä öljy. Kohta se näytti olevan lopussa, ja silloin sammuisi lamppu, tulisi pimeys.

Kauhistuen Anni tuijotti tuohon yhä lähemmäksi hiipivään pimeyteen valvonnasta turvonnein silmin. Hän ei jaksanut enää mitään ajatella, hänen sisällään oli kaikki turtunut, menehtynyt. Vain lastensa vuoteen ääressä voi hän vielä silloin tällöin löytää lyhyen unohduksen hetken. Mutta kahta raskaampana tuli sitten toivoton hätä, kun hän näki kylmän kuolonenkelin hänen ja lastensa kohtalosta välittämättä jatkavan armotonta työtään.

Päivillä Antti makasi enimmät ajat tylsässä horrostilassa. Hyvin harvoin hän enää oli valveilla ja silloinkin oli hän niin nääntynyt, että jaksoi puhua vain katkonaisin kuiskauksin. Mitään muuta einettä ei hän voinut ottaa kuin viiniä. Sitä nieli hän tilkan silloin tällöin, ja se piti vielä yllä hänen heikosti lepattavaa elämänliekkiään.

Antin posket laihtuivat silmissä. Ne muuttuivat luiseviksi ja kulmikkaiksi, niille laskeutui vähitellen kalman eloton leima. Vain kovina kuumeen hetkinä ne vielä hehkuivat, mutta silloin olivat ne palavine, luonnottoman suuriksi käyneine silmineen pelottavat katsella. Anni luuli monta kertaa menettävänsä järkensä niitä nähdessään.

Päivillä Anni toimitteli välttämättömät ulkotyöt kuin unessa. Hän ruokki hevosen ja karjan, vieläpä hän sitä tehdessään puheli lehmilleen hyväileviä sanoja. Mutta sen hän teki vain tottumuksesta, ei hän sitä yhtään ajatellut. Ei hän jaksanut ajatella sitä eikä mitään muutakaan.

Navetasta palatessaan hän joka kerran pysähtyi pitkäksi ajaksi kartanolle seisoskelemaan. Hän katseli silloin Lumivaaraan päin lähtevän umpeutuneen tien suuntaan ja kuunteli, sitä itse huomaamattaan, joka hermo äärimmilleen jännitettynä. Mutta mitään ei hän kuullut, hänen ympärillään asui nukkuvan talvisen luonnon suuri hiljaisuus. Pyryjen jälkeen olivat tulleet tasaiset pakkasilmat, ja se hiljaisuus tuntui nyt kahta raskaammalta, kahta toivottomammalta. Se henki korvesta ja hongikosta, joka suunnalta. Se aivan kuin vihaisesti uhosi tuota mitätöntä torppaa, jossa vielä uskallettiin erämaan suurta rauhaa häiritä..

Toivottoman väsyneeksi ja yksinäiseksi tunsi Anni itsensä, kun hän lopulta havahtui seisoskelustaan ja läksi sisään laahustamaan. Ja vielä lohduttomammaksi kävi siellä hänen mielialansa, vielä raskaampana laskeutui väsymys hänen valvomisesta nääntyneihin jäseniinsä.

Lapsetkin olivat kokonaan muuttuneet. Ne olivat tulleet aroiksi ja äänettömiksi, liikkuivat aina kuin jotain peläten, eivät milloinkaan enää ilakoineet. Äidin ulkosalla ollessa ne tuskin uskalsivat keskenään puhua muuten kuin kuiskaamalla, ja pelko vavisutti niiden pikku sydämiä, kun ne silloin tällöin salaa kurkistivat isänsä elottomia, kulmikkaita kasvoja. Ne tajusivat, että jokin kauhea ja pelottava teki tuloaan. Eivät ne tienneet, mikä se oli, mutta niiden herkkä lapsenvaisto sanoi, että se tulija muuttaisi heidän kaikkien olon toisenlaiseksi kuin siihen asti. Se oli sen jo muuttanut. Isää he tuskin enää tunsivat, ja äitikin oli tullut niin kalvakaksi ja vakavaksi. Äiti hyväili heitä kyllä yhä edelleen iltaisin heidän maatapannessaan, mutta itkuun teki heidän silloin mieli pillahtaa.

Se oli lähenevän kuolonenkelin siipien havina. Yhä selvemmin se kuultiin Naarvasalon uutistorpassa.

* * * * *

Neljännen ankaran kuumeyön jälkeen avasi Anni haavan kääreet ja puhdisti haavan. Hän taisteli kauan, ennenkuin uskalsi sen tehdä, mutta lopulta hän teki sen. Hän ajatteli, että kuoleehan Antti kuitenkin, ja hänen sydämessään liikahti heikko, sammuva toivo: Jos hän edes hetkisen voisi jatkaa Antin elämää, jos haavassa olisi mätää, jonka poistaminen lievittäisi Antin tuskia.

Haavasta kohosikin hiukan mätää, ja kun Anni varovasti puristeli sen reunoja, kohosi sieltä mädän mukana pari pientä, särmikästä esinettä, joiden Anni päätteli olevan luodin rikkomia luunsiruja. Ne olivat nähtävästi kohonneet aika syvältä, eikä niiden ja mädän poistaminen ainakaan pahemmaksi ollut. Näin ajatteli Anni itsekseen pannessaan huolellisen puhdistuksen jälkeen uudestaan kääreitä haavan päälle.

Antti ei tiennyt haavan puhdistuksesta mitään, mutta iltapäivällä hän oli jonkun aikaa valveilla. Hän otti vähän viiniä ja jaksoi taas katkonaisin kuiskauksin puheitakin muutaman sanan. Anni tiedusteli heliävaroen, tunsiko hän kipua haavassaan, mutta Antti vakuutti, ettei kipua ollut. Muutenkin sanoi hän tuntevansa hyvin kevyeksi ja tuskattomaksi olonsa. Tätä sanoessaan hän koetti hymyillä, mutta Annille vilahti mieleen: Se on lähenevä kuolema, silloin tuntuu aina helpommalta.