Part 2

Kuului vihlova rääkäisy. Ilves köyristäysi kokoon oksallaan. Sitten se horjahti, tarrasi kynsin hampain kiinni, mutta retkahti samassa hervottomaksi ja vierähti alas, pudoten raskaasti mätkähtäen hankeen. Samassa silmänräpäyksessä hyökkäsi Sepe sen kimppuun. Syntyi lyhyt kamppailu. Ilves koetti pehmeässä lumessa sukeltautua koiran vatsan alle, mutta tämä heittäytyi syrjään ja iski samalla sivuuttain hampaansa pedon kurkkuun. Sen vihainen rääkynä tukehtui vähitellen kurluttavaksi murinaksi, sen potkivat käpälät oikenivat vavahdellen. Sitten se oli hiljaa...

Lari makasi paikallaan hangessa pyssy yhä tähtäysasennossa. Hän näki kuin unessa ilveksen putoamisen ja kamppailun edessään lumella. Hän tunsi itsensä sanoin selittämättömän onnelliseksi hyvin tähdätystä laukauksestaan. Mutta häntä väsytti, tuskin jaksoi enää selvästi ajatellakaan. Hän kääntyisi hiukan sivulle; siinä oli pieni näre, johon voi niin mukavasti nojata selkänsä.

Lari kuuli tuulen ryskeen yläpuolellaan puiden latvoissa; ja näki lumituprujen lentävän ilmassa. Mutta ne eivät häntä liikuttaneet, hänen oli lämmin ja pehmeä olla siinä kuusikon suojassa.

Äkkiä johtui Larin mieleen, että jospa hän oli nähnytkin unta, jos ilves ei ollutkaan pudonnut alas. Hän päätti ottaa siitä selvän ja huusi Sepelle:

— Sepe, Sepe poikaseni, tuo tänne se otus, tuo joutuin!

Sepe vastasi iloisesti haukahtaen ja alkoi vetää retuuttaa raskasta saalista perässään. Sepen täytyi kiertää pitkän matkaa päästäkseen edessä olevan hongan ympäri, mutta tuokion perästä ilmestyi se toiselta puolen innostuksesta heiluva häntä edellä ja raahasi ilveksen aivan isäntänsä viereen.

Lari taputti Sepeä, joka hyväillen pujahti hänen kainaloonsa ja alkoi nuoleskella hänen käsiään ja kasvojaan.

Tunnustelevasti siveli Lari ilveksen turkkia. Se oli vielä aivan lämmin, ja miten tuuhea se oli! Kerrassaan suuremmoinen! Ja hän oli sen ampunut, vaikka kova onni koetti panna kaikin voimin vastaan.

Lari hymyili ylpeänä.

Mutta sitten häntä rupesi nukuttamaan. Silmät pyrkivät kiinni ja ajatukset sotkeutuivat niin kummallisesti. Lari tunsi kuin keinuvansa pehmeällä alustalla. Hämärästi liikahti syvällä aivojen komerossa ajatus, että hänen pitäisi tehdä jotakin. Lari koetti muistutella mitä — tultako?

Mutta hänenhän oli niin lämmin, että ihan hikoili. Rakovalkea tuntui paahtavan siinä ihan vieressä niin unettavasti ja hyväillen. Ei häneltä puuttunut mitään.

Lari oli jo nukahtamaisillaan, mutta silloin irtautuivat ajatukset äkkiä ja lähtivät liitelemään kuin lennossa. Lari tunsi kuin kirkkaan aamun valkenemisen aivoissaan. Kaikki hänen pitkän elämänsä tapahtumat sukelsivat esille hämärästään loputtomana sarjana. Lari katseli niitä ihastuneena, eli ne uudestaan.

Hän oli olevinansa pieni poika, pahanen paitaressu vain, mutta jo silloin veti häntä riistan ajo. Hän juoksenteli kotimökkinsä pihalla paitasillaan ja ajeli heidän ainoata kanaansa, joka juoksi siinä hänen edessään kaakottaen. Lari oli jo saamasillaan kanan kiinni, mutta silloin se lehahti lentoon aivan hänen nokkansa edestä. Sitten kana unohtui ja Lari eli ensimäisen metsästysmatkansa. Pieni oli hän vielä silloinkin, vain kahdeksan vuoden vanha. Mutta hänellä oli jo yksi ansa, oma virittämänsä rihmanen kotimökkinsä riihen takana olevalla selkosella suuren muurahaispesän vieressä. Siinä tapasivat teiret käydä muurahaispesässä kylpemässä, ja siihen oli Lari isänsä opastamana ansansa asettanut ja itse vihinkin kuusen- ja katajanoksista laittanut. Ja hän juoksi sitä katsomassa kaksi kolme kertaa päivässä. Ja kun hän taas kerran juosta vilisti sinne paljas paita leiskuen, niin katso: rihmasessa pelmuaa teiri, suuri elävä teiri! Silloin hyppäsi Larin sydän, hän hyökkäsi kuin kissa teiren kimppuun ja kuristi sitä hyvän aikaa vielä senkin jälkeen, kun se oli jo aivan hiljaa. Laria pelotti, että jos se tekeytyi vain kuolleeksi ja aikoi lentää tiehensä, jos hän hellittäisi. Mutta kuolluthan se oli, Laria aivan nauratti nyt turha pelkonsa. Miten lapsekas hän silloin olikaan ollut! Mutta ylpeä hän oli, kun hän sitten teiri sylissään palasi kotiin. Se oli kyllä naarasteiri, semmoinen harmaa, mutta teiri joka tapauksessa. Ei mikään pahainen pyy eikä noituva riekon rehvana.

Lari muisteli edelleen. Kuva kuvan perästä vilisi hänen sielunsa silmien editse. Hän metsästi, metsästi. Ensin isänsä kera, sitten yksinään. Ensin ansoilla, sitten pyssyllä ja ansoilla yhtärintaa. Ensin pienempää riistaa, sitten yhä suurempaa ja suurempaa.

Lari eli kaikki metsästysretkensä uudestaan.

Lari ajoi kuusitoistavuotiaana ensimäistä hirveään. Hurja oli se ajo eikä Larilla ollut koiraa mukanaan. Se oli iso uroshirvi ja pakeni pitkän aikaa kuin nuoli laskematta Laria ampumamatkan päähän. Se pakeni kauas salolle, mutta hän ei hellittänyt; hän seurasi yhä hirven jälkiä, vaikka nälkä ja väsymys panivat polvet tutisemaan. Sitten hän tavotti sen suurella aholla, jossa kasvoi nuoria, miehen korkuisia mäntyjä. Hirvi pureskeli niiden latvakerkkiä ja alkoi vihaisena mylvähdellä hänet nähtyään. Lari ei silloin vielä ymmärtänyt, että iso uroshirvi oli vaarallinen, kun se alkoi sillä tavoin mylvähdellä. Hän tähtäsi rohkeasti ja ampui. Kuula oli kuitenkin liian pieni niin isolle otukselle, se ei tappanut paikalla. Ja silloin hyökkäsi hirvi häntä kohti sarviansa viskoen ja sieraimet raivosta pärskyen. Lari luuli jo tuhonsa tulleen, sillä hänen pyssynsä oli suusta ladattava, joten oli mahdoton saada siihen uutta panosta kyllin nopeasti. Hirvi oli jo aivan lähellä, Lari näki selvästi sen pienten silmien vihasta leimuavan. Onneksi sattui suuri puu siihen lähelle. Lari kaapaisi siihen kuin orava ja pääsi juuri parahiksi korkealle, kun hirven suuret kaviot iskivät puun kylkeen aivan hänen allaan. Kuori sinkoili kauas sen potkun edessä, vaikka puu olikin paksukaarnainen kuusi. Ja sitten alkoi hirvi mylviä, tanssia ja potkia siinä kuusen ympärillä. Mutta nyt Laria naurattivat sen hassunkuriset liikkeet, sillä hän ei ollut hellittänyt pyssyään, vaikka oli ollutkin niin turkasen kiire.

Hän latasi siellä puussa uudelleen, huolellisesti ja varmasti. Ja sitten hän tähtäsi suoraan sen vihaiseen tiirusilmään, kun se parhaillaan katsoa killisteli häntä kohti. Ja se laukaus tehosi; vain pari kertaa hirvi enää viskasi päätään, sitten alkoi horjahdella ja kaatua rojahti lopuksi mylvähtäen. Se oli mahtava saalis, siitä tuli lihaa, maukasta lihaa pitkäksi aikaa koko perheelle.

Sitten Lari metsästi kaksikymmenvuotiaana lintuja ja hänellä oli koira mukanaan. Hän pani tuhat, kaksi, kolmetuhatta ansaa. Lähes viikkokauden kesti kierros, kun hän kulki niitä kokemassa. Runsas taakka tuli joka päivä lintuja, sillä hän ampui siinä sivulla koiran haukulta. Linnuille teki Lari lavat ylös suuriin puihin, sillä mahdoton hänen oli niitä sieltä monien peninkulmien päästä joka päivä kotiin kantaa. Jokaisen Larin vakituisen yöpymispaikan luona salolla oli sellainen lintulava. Sitten ensimäisellä talvikelillä ne kelkan kera vedettiin kauppiaalle, ja silloin saatiin paljon rahaa ja hyviä kulijauhoja. Itsellä ei kasvanutkaan viljaa, vain vähän perunoita niissä karuissa, kivisissä peltotieroissa. Mutta kun linnuilla saatiin jauhoja, ja sitten talvella ammuttiin vielä hirviä, niin oli hyvä elää.

Ja talvella Lari tappoi vielä saukkoja pitkistä salopuroista. Ne asustivat niissä mielellään, kun kuusenjuurten ja komojen alla oli paljon onttoja paikkoja, joissa ne voivat piileskellä. Mutta hän tukkesi puron ja vahti sitten nousureijällä. Viisas lurjus se saukko kyllä oli ja varovainen, niin hemmetin varovainen. Voi tirkistellä tuntimääriä siinä nokka reikänsä suulla, ennenkuin kömpi ylös ja. läksi toiselle purolle. Mutta lopulta sen sentään oli pakko lähteä, ja silloin — piu! Se oli rahakasta riistaa. Kahdella saukonnahalla sai kokonaisen jauhokulin ja lisäksi vielä ruutia ja muita hyviä tavaroita.

Ja sitten eleli Lari yksin torpassaan, ei ollut enää isää eikä äitiä. Ja Larilla oli ikävä, hän viihtyi paljon paremmin metsässä kuin kotona. Hän nukkui parhaasta päästä rakovalkean ääressä ja ajatteli siellä kaikenlaisia asioita. Mutta sitten tuli mieleen niin kummia ajatuksia, oli ikävä sielläkin.

Ja sitten — sitten tuli Aune, ja he elelivät kahden torpassaan. He olivat onnellisia, ja sitä kesti kauan, monta vuotta. Heillä oli jo kolme lasta, ja heillä oli oma lehmä, muutamia lampaita ja porsas. Aune hoiti lapsia ja karjaa kotona, kutoi kangasta ja ompeli vaatteet. Ja Aunella oli aina lämmin keitto valmiina, kun Lari monen päivän perästä palasi salolta kotiin. Lämmin keitto ja sauna, höyryävä sauna. Oli niin suloista kaudella siellä kohmettuneita, väsyneitä jäseniään. Ja vielä suloisempaa oli sitten saunan jälkeen istua Aunen ja lasten kera pirtissä.

Mutta sitten — Lari liikahti tuskallisesti — sitten katosi Aune ja lapset ja kaikki. Lari koetti muistutella, mihin ne menivät ja hän muisti:

Ne vietiin hautaan — ensin lapset ja sitten Aunekin, melkein perätysten, sinä suurena tautivuonna, jolloin kuoli paljon ihmisiä kylissäkin. Ja sitten oli niin tyhjää ja autiota kotona, ei saunan lämmittäjää, ei lämmintä keittoa, ei Aunea, ei jokeltavia lapsia, ei mitään. Aina vain yksin, yksin.

Ja sitten Lari painui takaisin metsään, eli siellä, metsästi päivät ja nukkui yöt nuotiolla. Hongat humisivat hiljaa ja viihdyttävästi, suuri yksinäisyyden tunne haihtui vähitellen. Joskus se palasi pitkinä syysöinä, kun uni ei tahtonut silmään tulla. Silloin Lari itki yksin nuotiollaan, itki hiljaa ja ajatteli, miksi Aune ja lapset oli häneltä riistetty. Kohtalo oli ollut hänelle liian kova, hän ei olisi mielestään sitä ansainnut. Hän olisi antanut vaikka mitä, jos edes Aune olisi, tullut takaisin. Ja mikä kumma — kun hän oli itkenyt aikansa ja sitten lopulta vaipui uneen, niin Aune tuli ja tulivat lapset ja kaikki, ja he elivät taas yhdessä ja olivat onnelliset.

Näin vierivät vuodet, eikä Lari enää tarkoin tiennytkään, miten kauan siitä oli, kun Aune kuoli. Ei Lari sitä ajatellut eikä siitä välittänyt, kun hän näki Aunea öillä. Se oli niin kummallista, mutta hyvä hänen oli olla, ei hän enää yksinäisyyttä pelännyt.

Nytkin Lari näki Aunen. Aune viittoi hänelle mökin veräjältä, kun hän käveli lintutaakka selässään ahoa pitkin kotiin. Hän läksi juoksemaan ja jalat lennättivät häntä niin kevyesti. Mitä, juoksiko hän? — hänhän lensi!

Niin, hän lensi korkealla ilmassa. Hän näki kaikki tutut salot allaan, ja kevätaamun aurinko rusetti ja heitti ensimäisiä sädekimppujaan tuolta kaukaa Rajavaarojen takaa. Ja sieltä kuului kuin kaukaisena huminana teirien kuherrus. Ne olivat siellä soitimella, ja Aune viittoi sieltä kutsuen, kiirehtien.

Lari lensi sinne. Hongikot ja suot ja ahot vain vilahtelivat hänen allaan. Hän lensi keinuen. Ja sitten suli kaikki sinertäväksi autereeksi.

Tuli suuri hiljaisuus...

Myrsky rytisi metsässä ja villit vihurit ajoivat hurjina tanssivia lumipyörteitä suonselällä.

Sepe, joka oli loikonut ilveksen vieressä, nousi varovasti. Nuuski ja nuoleksi kauan Larin kylmennyttä kättä. Painautui sitten hänen kainaloonsa ja vinkua niiskutti valittavasti.

NAARVASALON UUTISTORPAN ANNI

I.

Naarvasalon uutistorpan Anni rakasti syvästi miestään Anttia. Tämän rakkautensa lakia totellen oli hän jättänyt kotitalonsa Ilomantsin Lumivaaran kylässä ja painunut Antin mukana asumattomalle Naarvasalon ruununmaalle, jonne he yhdessä olivat rakentaneet uutistorppansa aukean ahon laitaan, ainoaan paikkaan koko perukalla, jossa kasvoi vähän kaunista koivumetsää loputtoman hongikon reunassa ja jossa sitäpaitsi oli lähistöllä muutamia kirkasvetisiä ja kalaisia salojärviä.

Torpanmaan oli Antti saanut auliisti metsäherralta kahdestakin syystä: Ensiksi oli Antin isä myös ruununtorppari Lumivaaran lähisalolla, ja toiseksi oli metsäherra jo kauan mielinyt perustaa Naarvasalon perukalle erikoisen vartiopiirin, mutta ketään halukasta metsänvartijaksi lähtijää ei ollut ilmestynyt. Kaikki pelkäsivät sitä, että Naarvasalolta oli lähimpään ihmisasuntoon, jo mainittuun Lumivaaran ruununtorppaan, runsaasti kolmekymmentä kilometriä ja itseensä Lumivaaran kylään lähes viisikymmentä.

Antti ei kuitenkaan sitä pelännyt. Hän oli salojen lapsi ja hänelle olivat Naarvasalon ruununmaat pojasta pitäen tuttuja. Hän oli niitä samoillut ensin isänsä kera, sitten yksinään ansojansa asetellen ja niitä kaiket syksyt kokien. Monasti oli hän näillä matkoillaan yöpynytkin Naarvasalolle ja silloin oli hän aina valinnut yösijakseen saman paikan, sen hongikkoselkosen laidassa kasvavan koivumetsän. Siinä kasvoi koivujen keskellä aivan ahon reunassa yksi ainoa jättiläissuuri kuusi. Sen juurelle oli Antti vakinaisen tulisijansa laittanut, siinä oli hän monta yötä rakovalkeansa ääressä uinaillut.

Antti oli vähitellen alkanut rakastaa sitä ahonreunaa, ja kummia ajatuksia rupesi silloin siinä havuvuoteella kelliessä mieleen tulemaan. Rakovalkean pihkalta tuoksahtava lämpö hiveli niin unettavasti väsähtyneitä jäseniä, mutta sydämessä ailahteli outo ja hämärä kaipaus. Ei Antti aluksi ollut oikein selvillä mitä se oli.

Mutta kun hän sitten Lumivaaran kylällä silloin tällöin käydessään tutustui Anniin, alkoi se kaipaus ja ne oudot ajatukset hänelle vähitellen selvitä. Ei hän hyvään aikaan rohjennut niistä Annille mitään puhua, vaikka Annin silmien katse olikin sellainen, että se hänen mielestään aivan kuin kehotti puhumaan. Se katse sai kuitenkin aikaan sen, että Antille tuli yhä useammin asiaa Lumivaaran kylälle, ja joka käynnin jälkeen tuli hänen olonsa salollaan yhä rauhattomammaksi. Annin katse seurasi häntä kaikkialla, se kutsui ja houkutti. Se ilmestyi hänen sielukuvastimeensa päivällä ja yön unissa, ja lopulta alkoi tuntua siltä, kuin olisi se katse yhtaikaa pyytänyt ja soimannut häntä.

Silloin teki Antti päätöksensä, läksi mitään muuta asiaa tekosyyksi ottamatta Annia tapaamaan ja puhui hänelle suoraan kaikki ajatuksensa. Ja kun hän oli lopettanut puhumisensa, ja Anni nosti maahan painuneen katseensa häneen, näki hän siitä katseesta vastauksen. Se katse sai Antin melkein mielettömäksi riemusta. Hän tempasi Annin syliinsä ja painoi ensi kerran suudelman naisen huulille, eikä Anni vastustellut.

Seuraavana kesänä he sitten läksivät Naarvasalolle ja rakensivat sinne uutistorppansa. Annin vanhemmat ja koko suku panivat aika lailla vastaan, mutta Anni totteli rakkautensa lakia ja läksi. Vanhemmat suutahtivat tästä itsepäisyydestä niin pahasti, että antoivat Annille myötäjäisiksi vain yhden arkullisen vaatteita ja nuoren hieholehmän, vaikka talo oli kohtalaisissa varoissa. Mutta Anni lähti sittenkin.

Koko muukin kylä oli ymmällä Annin lähdöstä. Anni oli kylän pulskin tyttö, ja kylän poikamiehet katsoivat jokainen henkilökohtaiseksi loukkaukseksi Antin, tuon metsien kutsumattoman tungettelijan ilmestymisen heidän riistamailleen. Ja kaikki käkesivät, että Anni kyllä pian palaa takaisin sieltä salolta ja polvillaan kerjää vanhemmiltaan anteeksiantoa ja kattoa päänsä päälle.

Mutta ennustukset eivät toteutuneet, Anni jäi Naarvasalolle. Vuodet vierivät ja yhä syvemmin rakasti Anni miestään, yhä täydellisemmäksi tuli heidän onnensa.

Se oli eheä ja täydellinen vuodet läpeensä, mutta varsinkin oli joka vuosi yksi päivä, jolloin he muita täydellisemmin tunsivat onnensa suuruuden. Se oli se heinäkuun päivä, jona he ensi kesää Naarvasalolla eläessään olivat saaneet pirttinsä valmiiksi ja koristaneet sen yhdessä tuoksuvilla tuomen- ja pihlajanlehvillä sekä siirtäneet sinne yhteisen vuoteensa tilapäisestä tuohimajastaan. Joka vuosi he pyhittivät sen päivän, joka vuosi he silloin uudestaan koristivat pirttinsä tuoksuvilla tuomenlehvillä ja istuivat sitten sitä ihaillen pöydänpääpenkillä pitkän aikaa sylityksin, niinkuin olivat silloin ensi kesänä istuneet. Se oli heidän yhdyselämänsä suuri sunnuntaipäivä.

Jo kahdeksan sellaista sunnuntaipäivää he olivat viettäneet, kahdeksan vuosirengasta oli jo mennyt umpeen heidän elämänsä onnenkudelmassa. Heillä oli jo kaksi kaunista lasta, seitsenvuotias Olli ja viisivuotias tytönnypykkä Liisu.

Muutakin tavaraa oli jo aika paljon karttunut: Oli heillä kolme lehmää, härkämullikka, vasikka ja hevonen sekä monta lammasta. Ahosta oli jo suuri osa muokattu kauniiksi viljapelloksi, ja lisää peltoa oli Antti raivannut etemmäs korven laitaan. Sen lisäksi oli Antilla metsänvartijan palkkansa ja uudelta, nuorelta metsäherralta lupaus sen korottamisesta vanhempaan ikäluokkaan sekä vielä toinen lupaus Naarvasalon uutistorpan saamisesta omaksi perintötilakseen.

Mutta pääasia oli, että Antin käsivarret olivat yhtä vahvat kuin silloin alussakin, ja että Annin poskilla läikehti myös veri yhtä lämpimänä ja raikkaana.

Sivuutettuaan yhdyselämänsä kahdeksannen vuosipäivän saivat he pian viettää yhden ylimääräisen juhlapäivänkin. Saman vuoden marraskuun lopulla Anni synnytti kolmannen lapsensa, vantteran pojan.

Ei ollut heillä sen syntymähetkellä vierasta apua enemmän kuin oli toistonkaan lastensa syntymähetkellä ollut. Antti oli yksinään Annin apuna. Antti vaali ja hoiteli sekä häntä että pienokaista synnyttämisen jälkeen. Samoin toimitteli Antti myös kaikki Annin työt, ruokki ja lypsi karjan, keitti keitot ja lämmitti saunan, niinkauan kun Anni makasi lapsivuoteessaan.

Kauan ei Anni lapsivuoteessa maannutkaan, jo aikoja ennen joulupyhiä hän oli täydellisesti toipunut. Ja kun sitten heti uudenvuoden jälkeen nuori, iloinen metsäherra saapui vieraaksi, pidettiin Naarvasalon kodikkaassa pirtissä uuden tulokkaan varpajaispidot.

Metsäherra oli jo aika syksyllä käydessään luonut pitkän, merkitsevän silmäyksen Anniin ja sanonut hänelle leikkiä laskien, että hän tulee varpajaispitoihin heti uuden vuoden jälkeen. Ja hän piti sanansa, hän tuli renkinsä kera ja toi tullessaan kaksi miehen kantamusta kaikenlaisia hyviä lahjoja.

Erikoisista syistä on tässä mainittava, että hän muiden tavarain ohella toi myös kolme pullollista parasta viiniä, mitä oli saanut hankituksi. Silloin juotiin Naarvasalon pirtissä ensi kerran viiniä. Mutta ainoastaan yksi pullollinen juotiin, toiset kaksi pani Anni säilöön vastaisen varalle, niinkuin hän sanoi.

II.

Suurten metsien sylissä piilevät omat kohtalottarensa.

Ne kohtalottaret eivät suvaitse heikkoja ja hemmoteltuja metsien neitseellisille antitöille tungettelijoita. Ne valikoivat metsien asuttajiksi oikean sukujuuren ja siinä tarkotuksessa ne monasti kolhivat hyvin ankarasti metsien lapsia.

Naarvasalon uutistorpan ja sen eläjät ne kohtalottaret olivat jättäneet tähän asti rauhaan. Alkoi jo näyttää siltä kuin Naarvasalon Annin rakkaus olisi ne kokonaan lepyttänyt ja voittanut puolelleen niiden kalsean ja armottoman luonnon. Niin ei kuitenkaan ollut asianlaita. Ne kohtalottaret pitävät silmällä Naarvasalon uutistorppaa ja sen kaunista emäntää. Ne eivät kiirehtineet, ne odottivat aikaansa ja pitivät silmällä. Ja kun niiden aika oli tullut, panivat ne Naarvasalon Annin rakkauden kovalle koetukselle.

Se aika joutui toista kuukautta pikku pojun varpajaispitojen jälkeen, eli siis helmikuun loppupuoliskolla, ja se tuli aivan yllättämällä.

Se tuli sillä tavoin, ettei Antti eräänä pyrynsekaisena pakkaspäivänä palannut metsästä, jonne hän oli lähtenyt aamuhämärissä viisas repolaiskoiransa Ilo mukanaan, luodikko ja kahdet saukonraudat selässään sekä kirvesnysä kainalossaan.

Antti oli metsään lähtiessään luvannut käydä torpalta viiden kilometrin matkan päässä olevalla Naarvalammen purolla, jonne hän oli huomannut torpan luona olevan ahon poikki vievän veresten saukon jälkien. Hän oli sanonut virittävänsä siellä vain ne raudat saukon kulkureille ja tukkeavansa puron reikien alapuolelta kokonaan ja yläpuolelta sen verran, ettei saukko pääsisi siitä läpi, vaan olisi pakotettu tulemaan reijilleen.

Niin oli Antti luvannut, ja tähän luottaen Anni odotti hänen paluutaan jo hyvissä ajoin iltapäivällä, mutta Antti ei palannut iltapäivällä, eikä vielä hämärän tultuakaan.

Annin valmiiksi keittämä päivällisrokka rupesi jo jäähtymään. Surkumielin katseli Anni sitä. Hänen mielestään olisi ollut niin hauska syödä kaikkien yhdessä, mutta lapset olivat nälissään eivätkä jaksaneet enää odottaa. Siksi pani Anni heille keittoa vatiin ja asetti heidät pöydän nurkalle syömään. Senjälkeen hän penkoi hiillosta patansa alle, koettaen saada sen sillä tavoin lämpimänä pysymään.

Hämärä sakoi nopeasti talviyöksi, mutta Antti ei vieläkään palannut. Anni alkoi käydä levottomaksi, sillä yön pimetessä yltyi tuulemaan ja pyry kiihtyi ankaraksi lumimyrskyksi. Se vinkui ja vihelsi nurkissa, se piiskasi puolijäätyneitä torpan ikkunoita ja ulvoi uunin piipussa, jonka juskat olivat hiukan raollaan..

Anni oli houkutellut unisiksi käyneet lapset makuulle ja odotti yksinään. Hän kehräsi keskilattialle kattolampun alle siirtämällään rahilla istuen ja liekutti samalla toisella jalallaan kehtoa, jossa pikku poju uinaili. Hänen silmänsä seurasivat kellon viisareja, jotka näennäisestä hitaudestaan huolimatta taivalsivat toisen pitkän iltahetken toisensa jälkeen, ja hänen herkkä korvansa kuunteli tuskallisesti jokaista pienintäkin ääntä. Hän tahtoi erottaa heti ensimäisen merkin tulijoista rientääkseen porstuaan ulko-ovea avaamaan.

Mutta sitä odotettua merkkiä ei kuulunut, Antti ei palannut. Ja kun hitaasti matavat kellon viisarit lähentelivät yhdeksää, sai Anni aivan yllättävänä varmuuden, ettei Antti ensinkään palaa.

Antin repolaiskoira Ilo palasi yksin kotiin...

Kuului ensin kaksi lyhyttä haukahdusta ulkoa. Anni oli vähällä päästää riemuhuudahtuksen ja sysäsi rukkinsa syrjään rientääkseen ovea avaamaan. Mutta samassa vilahti joku varjo ikkunaa vasten, vilahti ja hävisi, ja seuraavassa silmänräpäyksessä alkoi haukunta kuulua rajuna, hätääntyneenä.

Ei Naarvasalon Anni ollut mikään pelkuri nainen. Hän oli terve ja karaistunut metsien lapsi, mutta tällä hetkellä hänen voimansa yrittivät pettää. Hän kuuli haukunnasta, ettei Antti ollut mukana, että Ilo oli yksin. Se tieto oli hänet ensi iskulla viedä tajuttomaksi; hän tunsi maailman mustenevan silmissään ja lattian keinuvan jalkojensa alla. Kuin unessa horjuen hän pääsi ovelle ja porstuaan.

Kun hän hyvän aikaa pimeässä haparoituaan löysi ulko-oven salvan ja sysäsi oven auki, syöksyi Ilo yltäpäältä lumisena suoraan häntä kohti ja oli vähällä kaataa hänet siinä pimeässä porstuassa. Ilo oli aivan mieletön. Se alkoi hyppiä ja ulahdella, tavotteli nuoleskellakseen Annin käsiä ja kasvoja. Se huohotti pakahtumaisillaan ja sen hätääntyneet silmät välähtelivät pimeässä.

Ilon käytös kertoi Annille kaiken: Antti oli saanut tapaturmalaukauksen, ei kyennyt kotiin hiihtämään, vaan oli lähettänyt Ilon apua hakemaan. Siinä tuokiossa maalautui Annin aivokuvastimeen koko tapahtuma ilmielävänä: Antti verissään hangella ja ponnistaen viimeiset sammuvat voimansa puhuu hän Ilolle: mene, mene kotiin, hae Anni! — Ilo epäröi, yrittää lähteä, mutta pöyrähtää neuvotonna takaisin ja tahtoo nuoleskella Antin käsiä. Silloin Antti toistaa hänelle käskevästi: Mene Ilo, vie sana Annille, vie sukkelaan! — Silloin Ilo lähtee.

Kun Anni palasi tupaan, oli hän jo ensi säikähdyksensä voittanut. Hänen sydänalassaan kyllä tuntui raskas, jäätävä herpautuminen ja hänen polvensa horjahtelivat. Mutta hänen valjuiksi valahtaneilla kasvoillaan kuvasti tyyni päättäväisyys. Hetkeäkään hukkaamatta hän alkoi valmistautua lähtöön.

Eikä Anni kauan aprikoinut, mitä hänen pitäisi mukaansa ottaa. Hän sai päällystakin ylleen, kääri paksun huivin päähänsä, tempasi orrelta hirven taljan ja heidän yhteisestä sängystään vuodepeitteet sekä naulakolta Antin pitkän lankavyön. Sillä kääräisi hän peitteet yhteen myttyyn, sytytti lyhdyn ja pisti tulitikut taskuunsa. Sen jälkeen väänsi hän lampun pienemmäksi, siirsi varovasti kätkyen lähemmäs lasten sänkyä ja heitti viimeisen siunaavan silmäyksen pienokaistensa yli.

Ilo odotti jo maltitonna ovella. Anni avasi ja sulki sen varovasti, joutui pihalle myttyineen ja lyhtyineen. Siellä riehui pelottava jumalanilma ja oli niin pimeä, ettei ilman lyhtyä olisi nähnyt tuuman vertaa eteensä.