Part 2

Hänen lähtiessään kotiseudultaan ei Garou muorin tilus ollut tuottanut sanottavia, ainoastaan sen verran, että talon väki sai juuri ja juuri elatuksensa, kun raatoi aamusta iltaan. Georgetten äiti luuli tekevänsä hyvinkin viisaasti heittäessään hyvästi koko talolle, jota hän halveksien nimitti »lehmän hännäksi», ja lähtiessään Parisiin. Hänen aikomuksenaan oli anoppinsa, Garou muorin, kuoltua myydä maat ja mannut ja ostaa rahoilla pieni liike. Sillä välin ei hänen pikku tyttönsä maksanut hänelle mitään, ja kun hän kesäisin kävi parisilaisen isäntäväkensä kustannuksella Sublaines'issa muka näyttelemässä hienoa naista, hän sai, peloittelemalla muoria, että hän muka veisi tyttönsä mukaansa, aina kiristetyksi itselleen ruokatavaroita, niin että hän saattoi viedä mukanaan Parisiin melkoiset varastot perunoita, munia, voita, jopa kananpoikia ja viiniäkin. Kaiken päälliseksi hän oli ylpeä petkutuksistaan ajatellessaan, että Garou muori teki työtä hänenkin puolestaan pysyen itse köyhänä, jota vastoin hän voisi miehensä palkan, Grand Hotelista saamansa ansion ja tuon anoppinsa talosta kiskomansa verotuksen turvin elää pulskasti tarvitsematta kieltäytyä paljostakaan. Mutta Garou muori eli yhä vain, sota oli loppunut, ja kun kallis aika pakotti hänet yhä enemmän supistamaan muita menoja, tuottivat samat ruokatavarat, joista Parisissa täytyi maksaa huikeat hinnat, Garou muorin tilalle odottamattoman suuria rahamääriä. Lehmien utarista valui kultavirta. Pellon vaot hikoilivat kultaa. Pähkinäöljyn hinta nousi frangista seitsemästäkymmenestäviidestä centimestä kuuteentoista frangiin litralta. Omenaviini, josta varhemmin oli juuri ja juuri saatu kolmekymmentä frangia tynnyristä, maksettiin nyt kaksisataa. Talvella nousi munien hinta viiteentoista frangiin tusinalta; niin paljon ei niistä oltu saatu miesmuistiin. Niin korkealle olivat maalaiset saaneet hinnat korotetuksi viekkaudella ja salakavaluudella, lakkaamatta naukumalla kurjuuttaan. Parisilaiset huomasivat sen lopulta, mutta liian myöhään!

Kun Georgette oli nyt naimisissa, Garou muorin omaisuus meni äidiltä ja isäpuolelta sivu suun, ja muori, jonka ei enää tarvinnut pelätä, että hänen pojantyttärensä riistettäisiin häneltä, kosti miniälleen tämän aikaisemmat kiskomiset kieltämällä häneltä pienimmänkin avustuksen.

* * * * *

— Oletpa sinä kaunis, Georgetteni, sanoi täten osattomaksi jäänyt äiti lähestyessään tytärtään.

Nuorikko näytti hiukan pöyhistelevän:

— No, kun on yllä nämä silkkiryysyt!

Georgette oli miestään melkein puolta päätä pitempi ja antoi itse erityisesti arvoa ruumiinvoimilleen ja jänteville käsivarsilleen, joita miehen käsi ei kyennyt koukistamaan, kun hän ojensi ne jäykiksi. Tietäen omistavansa tällaisen pääoman, jonka oli pyhittänyt maakamaran palvelukseen, hän ei arvioinut kauneuttaan kasvojensa viehättävyyden, vaan ruumiinsa kestävyyden kannalta, se kun pystyi väsymättä suorittamaan kaikkein raskaintakin työtä. Äiti tiesi sen ja mairitteli häntä:

— Sinä olet vahvempi Emileä.

Emile oli hänen miehensä, Georgetten isäpuoli, jonka lihakset olivat kehittyneet niin voimakkaiksi, että hän käden käänteessä nosti olalleen matkustajien raskaat matkalaukut ja kantoi niitä niin vaivattomasti, kuin ne olisivat olleet olkikupoja.

Äiti jatkoi:

— Sinä, Georgette, olet oikea onnen myyrä! Minun ruumiinvoimani ovat huonot. Vatsani on vallan pilalla. Tarvitsisin helposti sulavaa ruokaa... kananpojanpaistia, tuoreita munia. Kernaasti ottaisin niitä joitakin mukaani... Mutta isoäitisi sanoo, että kaurat ovat liian kalliita...

Hän kohautti olkapäitään ja jatkoi:

— Ikäänkuin ette saisi kauroja samalla hinnalla kuin kaikkea muutakin, viljaa, vihanneksia, siipikarjaa!... Teidänhän tarvitsee vain kumartua noukkimaan maasta. Jos tahdotte kaniininpaistia, ei muuta kuin tapatte ja nyljette elukan, ja mäiskis vain, kun se on padassa!... Viinit, omenaviini... sama asia. Avaatte vain viinitynnyrin tapin, niin viiniä heruu aina. Meidän parisilaisten sitä vastoin täytyy ostaa kaikki, ja millaisella hinnalla!... Annathan minulle kananmunia, Georgette?... Olethan sinä nyt emäntä talossa...

Hän hyväili tytärtään katseillaan. Nuori vaimo myöntyi:

— Didier saa pistää niitä sinulle huomenna mukaan laatikollisen.

— Jos teiltä liikenisi päärynöitäkin, niin kyllä nekin minulle kelpaisivat.

Hänen siniset silmänsä loivat katseita muurin takaa kohoaviin, hedelmien painosta notkuviin puihin, ja sitten ympäri pihaa, navettaan, asuinrakennukseen, kanalaan ja kaniinitarhaan päin, jonka hän tiesi olevan hänen lähtönsä jälkeen rakennetun komean riihen takana. Näin hänen pyyteensä kohdistuivat kaikkeen siihen maalliseen hyvyyteen, joka oli luisunut hänen käsistään.

— Paljonko saatte tätä nykyä maidosta? hän kysyi kateellisena. Varmaankin viisikymmentä frangia päivässä.

— Eipä juuri vähempääkään, Georgette vastasi.

Mieli katkerana äiti arvioi ääneen:

— Kanat munivat epäilemättä pari tusinaa munia päivässä... Sanotaan summittaisesti kymmenen tusinaa viikossa... tusina seitsemän frangia... nykyinen hinta... Entä viljaa!?... Paljonko saatte siitä?

Hän kääntyi Didier'hen päin. Tämä pudisti päätään uskaltamatta, vaistomaisesti varovaisena, ilmaista viljan myynnistä saatua vuotuista tuloa.

— No niin, ymmärrän kyllä, vaikk'ette sanoisikaan, että pistätte vasikoista, oljista, kauroista, pähkinöistä, perunoista... ja kaikesta muusta taskuunne neljäkymmentätuhatta frangia. Hitto vieköön!

Tosiasiassa ei Garou muorin tila tuottanut enempää kuin noin puolet tuosta rahamäärästä. Mutta oli sitä jo siinäkin. Olihan muori, vaikkei hän ollut siitä maininnut miniälleen, laajentanut tiluksiaan muutamalla maatilkulla, kartuttanut lehmien ja kanojen lukua ja alkanut harjoittaa hanhienhoitoa.

Nuoret aviopuolisot näyttivät ikäänkuin yhteisestä äänettömästä päätöksestä varovan korjaamasta hänen tuloarviotaan paheksuen moista urkkimista, koska he liiankin hyvin älysivät sen tarkoituksen: hän olisi tahtonut kiskoa itselleen osan noista kaitselmuksen suomista rahoista, joista talon väki puolestaan piti kiinni synnynnäisen itaruuden voimalla.

Kun Georgetten äiti jälleen avasi suunsa jatkaakseen valitusvirttään, hänen miehensä kutsui häntä tallin kynnykseltä:

— Germaine, tulehan tänne!

Mies seisoi siinä tallinoviaukossa lyhyen jäntteränä, leveäharteisena, isokouraisena, näyttäen paikoillaankin ollessaan siltä kuin olisi kantanut hyvin raskasta taakkaa, selkä kumarassa ja hajasäärin. Hänen pöhöttyneistä, kelmeistä juoponkasvoistaan pistivät esiin mustat viikset, jotka tuntuivat korostavan hänen ilmeensä raakuutta ja ilkeyttä.

Germaine, Georgetten äiti, meni nyrpeänä miehensä luo toistellen ajatuksissaan: »Neljäkymmentätuhatta frangia!» Talo oli tuskin tuottanut kuuttatuhatta frangia siihen aikaan, jolloin hän oli Garou vainajan vaimona. Sitä ajatellessaan hän tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä ja sydämensä olevan kateudesta pakahtumaisillaan.

Aviopuolisot menivät puutarhaan. Lapset olivat jättäneet sen veräjän auki. Tytöllä, Rolandella, oli yllään vaaleanpunainen karttuunihame, pojalla kastanjanruskea nuttu ja polvihousut. Tyttö oli kömpelösti piilottanut hameensa poimuihin kukkavihon Georgetten ja Didier'n keskustellessa äidin, anopin, kanssa. Vaistomainen tarve veti nuorta paria viljelysmaita kohti, jotka olivat toissapäivästä asti olleet omissa hoivissaan ja nyt äkkiä käyneet heille yhä rakkaammiksi, ne kun kangastivat heidän mielessään entistään kirkkaampina niiden suurten rahamäärien valossa, jotka Georgetten äiti oli kysymyksillään loihtinut heidän silmiensä eteen.

Vastapäätä talon julkisivua oli matalan aitauksen juurella hoidotta jätetty, erilaisia kukkia kasvava sarka: siinä oli isoja punalatvoja, helakanvärisiä jalopeurankitoja, neilikoita ja kellanvihertäviä resedoja, lomassa ajuruohoa, laventelia ja loppuun kukkineita liljoja. Nämä kohosivat kirkkaan kirjavien liekkien tavoin puutarhan aitausta vasten, ainoana koristeellisena »silmänruokana». Heti kukkalavan jälkeen alkoivat hyötykasvit: punervalehtiset puutarhamansikantaimet, kaalin kuvut, tukipuikkoihin kiinnitetyt tomaatit; kauempana oli papuja, jotka näyttivät kuivien säleiden varaan heitetyltä verholta... Siellä täällä kohosi matala puunkänkkyrä, jonka kyhmyiset oksat olivat katkeamaisillaan vihreiden omenien tai kypsyvien päärynöiden painosta, jotka riippuivat lehtien alla pitkänsoikeina kuin suuret mahlapisarat.

Lehtikuja kohosi loivasti kummulle asti, jossa se leveni ympyrän muotoiseksi. Aukeaman keskellä kohosi omituinen, pyöreä rakennus, jonka tiilikattoa peitti sammal ja jonka seinässä ammotti pyöreä aukko. Siitä oli muinoin pistänyt esiin raskaiden puisten siipien akseli, joita kumpua pyyhkivät tuulet auliisti pyörittivät. Vanhaa myllyä sanottiin Garoun-myllyksi, ja siitä oli maatilakin saanut nimensä. Tällä puolen ei ollut lainkaan aitaa kasvitarhan suojana, vaan siellä alkoivat heti pellot. Punertavien tähkien lomasta pistivät näkyviin malvanväriset ohdakkeiden mykeröt. Vilja oli valmista korjattavaksi.

— Huomenna aloitetaan elonkorjuu, virkkoi nuori aviomies.

Yö pimeni hiostavana. Tuntui savun ja olkien lemua. Auringonlaskun kohdalla hivelivät vielä taivasta hehkuvat ruskot. Ennen kuin ne sammuivat, niiden hohde kohosi taivaan lakeen asti kuin suunnattoman tulipalon kajastus.

Sakenevan iltahämärän yläpuolella, joka jo kietoi harmaaseen vaippaansa syvänteet ja notkot, hohtivat maiseman kohopaikat kuin sula metalli. Myllyn kylki hulmahti punaiseksi. Georgetten hame näytti ruusunpunaiselta ja hän itse tässä valaistuksessa kauniimmalta ja kasvoiltaan ruskeammalta. Hänen silmänsä säkenöivät ja tuntuivat laajenevan hänen siinä katsellessaan avaraa tuleentunutta viljapeltoa, joka oli hänen valtakuntaansa ja omaisuuttaan. Silloin Didier'ssä leimahti intohimon liekki; hän sulki morsiamensa kiihkeästi syliinsä ja painoi suudelman hänen lujalle poskelleen, johon oli tarttunut ruohon ja nisupellon tuoksua. Olihan Georgette hänen osalleen tullut nainen, hänen onnensa, ja toihan hän myötäjäisinä nuo uhkuvat viljavainiot. Georgette ojensi hänelle huulensa. Ja heidän suunsa yhtyivät ensi kerran. Sitä ennen ei Didier ollut koskaan rohjennut häntä näin lähennellä, ja Georgette oli siihen asti ylpeydessään pidättynyt kokonaan hellyydenosoituksista. Kun he havahtivat hurmastaan, oli taivaan hehku jo sammunut. Viileä tuuli hyväili heitä. Hämärä ravisti heidän ylitseen yhä tummenevia harsojaan. He palasivat asunnolle hitain askelin, käsivarret toistensa vartalolle kietoutuneina lujemmin kuin muratti puun rungon ympäri. Heidän lähestyessään taloa hypähti Rolande, jolla oli vaaleanpunainen hame, heidän eteensä ja kavahti Georgetten kaulaan.

— Teitä odotetaan illalliselle, hän sanoi ja toimitti. Georgette ja Rolande tulivat sisälle käsikkäin. Didier kulki heidän jäljessään, ja kun he kaikki kolme nousivat kynnykselle, he hipaisivat ovenpielessä kasvavaa ruusupensasta, joka varisteli heidän päälleen kukkiensa veripunaisia terälehtiä.

Kattolamppu oli sytytetty valaisten katettua pöytää, jolla ei ollut pöytäliinaa, vain isoja metallilautasia ja muita karkeatekoisia maalaispöytäastioita.

Rolande ei herjennyt suutelemasta nuorta emäntää ja silittämästä hänen valkoista silkkihamettaan. Tuo köyhä lapsi, jonka päivän aamusta iltaan täytti iloton työ, tunsi sillä hetkellä ylipursuvaa iloa.

— Jätä hänet rauhaan! tiuskaisi muori. Sinähän likaat hänen pukunsa!

Ja muori kohotti jo hiilihankoa, uhaten tyttöä, joka pakeni tuvan perälle veljensä viereen.

He olivat molemmat miellyttäviä lapsia. Heidän kalpeahkot kasvonsa kuvastivat älykkyyttä. He olivat kuin kaksi pesästä pudonnutta linnunpoikasta, köyhäinhoidon kasvatteja, jotka Garou muori oli köyhyyden aikoinaan ottanut taloon, pitäen heitä kodissaan ja vaatien heitä suorittamaan kaikenlaisia pikkuaskareita. Sisko ja veli korvasivat yhdessä palvelijan. Eukko ei erityisesti hellinyt heitä, mutta Georgette piti aina heidän puoltaan, ja he osasivat olla tyytyväisiä, kun olivat niin nuoria ja nöyriä.

Käytiin ruokapöydän ääreen. Seurasi hieman kiusallinen epäröimisen hetki. Didier oli tähän asti istunut vaatimattomasti pöydän alapäässä. Nyt Georgette tahtoi, että hänen oli asetuttava kunniasijalle Garou muorin viereen. Tämä ei uskaltanut vastustaa, mutta siirsi tuolinsa kauemmaksi ja jurotti vihamielisen vaiteliaana. Nuori emäntä ja muut istuutuivat vastapäätä, niin kuin on tapana Tourainessa, jossa talonpoikaisvaimon velvollisuus on osoittaa kunnioitusta aviomiehelleen; usein hän syö seisoallaan samalla tarjoillen puolisolleen.

Oltiin omin joukoin. Tottuneina säästäväisyyteen Garou muori ja hänen pojantyttärensä rajoittivat häämenot yhteen ainoaan ateriaan, joka oli tarjottu vieraille kylän ravintolassa. Iltapäivällä nuori pari ja häävieraat olivat rattailla käyneet Bléréssä valokuvauttamassa itsensä ja hiukan näyttäytymässä ihmisille. Sublaines'iin palattua kukin oli mennyt kotiinsa.

Kaniininpaisti kaalin kera, vihreät pavut, pähkinäöljyllä höystetty salaatti ja valkoinen juusto muodostivat ilta-aterian. Kaikki oli Garoun tilan omia tuotteita. Germaine mutisi itsekseen: Täällä tarvitsee vain kumartua ottamaan maasta ravintonsa. Ei mikään maksa heille mitään. — Turhaan hän haki tilaisuutta ottaakseen toistamiseen asian puheeksi.

Didier ja hänen vaimonsa eivät enää hetkeksikään irroittaneet katsettaan toisistaan, ja heidän silmäterissään värähteli samanlainen rakkaudenpalo, joka maailman alkuaikoina kaikui metsissä valtaeläinten huudoista niiden hääaikoina. Nuori siskospari lörpötteli kuin kaksi kilvan visertelevää lintua tämän tästä purskahtaen nauruun. Germainen mies, Boutet, jauhoi äänetönnä, tuntien itsensä tungettelijaksi tässä vieraassa ympäristössä. Hän puhutteli muoria »rouvaksi» ja tarjoili hänelle ahkerasti voidakseen itse samalla ottaa toistamiseen ruokaa lautaselleen. Hän joi vahvasti kuin mies, jonka jano on suunnaton, ja kenties kuvitellen kavalassa mielessään voivansa tyhjentää talon koko viinivaraston. Sillä tavoin hän puolestaan koetti saada takaisin osan vaimonsa entisestä omaisuudesta. Aterian lopulla hän alkoi viinistä lämmenneenä luoda nuoreen pariin säädyttömiä katseita. Hän tuuppasi kyynärpäällään vaimoaan vilkuttaen silmäänsä heille. Hän ei voinut pidättyä lausumasta ääneen sopimattoman vallattomia huomautuksia. Mutta kun nuoret puolisot eivät vastanneet tai eivät kuulleet ollessaan vaipuneina kokonaan omiin ajatuksiinsa, hän kääntyi lasten puoleen, jotka käsiinsä tukahduttivat nauruntirskahduksensa. Nyt he nauroivat yhdessä kaikki kolme punoen jotakin kepposta. Rolande nousi, kulki kömpelösti varpaisillaan, näytti salaperäiseltä ja aikoi siepata yksinkertaiselta pähkinäpuiselta astiakaapilta metsäsianpään muotoisen säästölippaan. Georgette huomasi sen ja käski ankarasti:

— Anna sen olla! En kärsi tuollaisia kujeita.

Silloin nuo salavehkeilijät nousivat noloina pöydästä. Muori sanoi lapsille:

— Joutuin nukkumaan, kakarat! Huomenna korjataan astiat pöydästä.

Boutet meni ulkoportaille tupakoimaan. Hänen vaimonsa seurasi häntä sinne. Taivas oli täynnä tähtiä. Kasvitarhasta kantautui kasteen kostuttaman kirvelin ja käenkaalin kirpeää tuoksua, johon yhtyi navetan lemua. Heinäsirkkojen siritys ja sammakkojen kurnutus kohosi ilmoille äärettömänä kuorona joka taholta. Lähempänä kuului koira tempovan vitjojaan, jotka oli unohdettu irrottaa, navetassa ynisi lehmä vasikalleen. Maaseudun runollisuus hillitsi Boutet'ta ja hänen vaimoaan, niin että he puhuivat keskenään aivan hiljaa, vaimo vilkkaasti, mies lyhyesti mörähtäen joukkoon. Epäilemättä he hautoivat mielessään onnettomuuttaan tai päättelivät ahdistaa seuraavana päivänä Georgettea, saadakseen kiskotuksi häneltä viemistä mukaansa, heidän kun oli määrä lähteä paluumatkalle päivän koitteessa, sillä Boutet, asemamies, oli saanut vain kolmen päivän loman.

— Lukitkaa sitten ulko-ovi! Garou muori kehoitti heitä.

Vanhus sammutti kattolampun, jätti pöydälle palamaan kynttilänpätkän ja poistui kapeaan käytävään, jonka seinät olivat valkoisiksi kalkitut. Nuoret aviopuolisot olivat kadonneet.

Heidän huoneenaan oli talonemännän huone, josta Garou muori oli saman päivän aamuna luopunut korjaten siitä kapistuksensa. Aikaisemmin Germaine oli asunut siinä ensimmäisen miehensä, Garoun, kanssa. Nyt Georgette vuorostaan asettui siihen, ja hänen oli määrä pitää sitä hallussaan siihen päivään asti, jolloin hänen synnyttämänsä poika karkoittaisi hänet siitä hääiltanaan. Sellainen on vanha tapa, joka määrää talon parhaan huoneen sen pariskunnan makuuhuoneeksi, joka on täysissä voimissaan ja tehokkaimmin palvelee maakamaraa.

Vanhanaikainen pähkinäpuinen vuode, jossa oli punakukkaiset kretonkiuutimet, neljä olki-istuimista tuolia, synkkä jykevä kaappi, pieni matto permannon punaisilla hiekkakivilaatoilla, vähäinen kuvastin pesupöydän yläpuolella, jonka pesumalja oli emaljoitua rautaa, vihkivesimalja ja puksipuun oksa muodostivat tämän kolkon huoneen koko sisustuksen, johon valoa pääsi ainoastaan pohjoisen puolella olevasta pienestä pyöreästä ikkunasta. Huoneen ummehtunut ilma tuoksahti kosteudelle, omenille ja kvitteni-puun lehville. Keskellä kamiinan reunaa, lasikuvun alla, joka lepäsi kultaripsuisella punasilkkipatjalla, oli pomeranssinkukkaseppele, jonka kellastuneet lehdet olivat käpristyneet ja joka kertoi Georgette Garoun vanhempien perinnäistapojen mukaisista häistä.

Nuori aviovaimo ei ollut tahtonut koristaa huonettaan uusilla huonekaluilla, tuollaisilla Ludvig XV:n tyylisillä tai mauttomilla uudenaikaisilla tuotteilla, joita Parisin Saint-Antoine-esikaupungissa valmistetaan joukoittain ja myydään äkkiä rikastuneille maalaisille. Ainoa uutuus, jonka hän oli hankkinut, oli vaaleanpunaisella silkillä päällystetty haahkanuntuvainen peitepatja, outo ja naurettava laitos tässä yksinkertaisessa maalaishuoneessa. Nuoren rakastuneen naisen päähänpisto, joka ajattelee vain yölepoaan puolisonsa vieressä.

Suljettuaan oven he painoivat toistensa huulille rajun suudelman. Georgette hellitti ensiksi ja sytytti kamiinan reunalla olevaan rautaputkeen pistetyn kynttilän. Sen häilähtelevässä valossa näkyi kahden tuolin varaan asetettu hieno peitepatja, yötä varten valmiiksi tehty vuode ja ruskeassa savimaljakossa tuore kukkavihko, jonka saattoi arvata helläsydämisen Rolande tyttösen siihen pistäneen.

Georgette torjui luotaan Didier'n, joka aikoi auttaa häntä riisuutumaan:

— Älä huoli! Et sinä osaa kuitenkaan!

Otettuaan ylleen yöpukunsa, siveänä karkeassa sertinkipaidassaan, jota kankea koruompelu kaulassa ja ranteissa vielä jäykisti, hän heitti halveksien syrjään sen korean harsokankaisen, nauharuusukkeilla koristetun yöpuvun, jonka hänen äitinsä oli laskenut poikittain vuoteelle, ja pujahti karkeiden raitien väliin, jotka tuoksuivat hampulle ja kurjenmiekoille.

Didier'n ei tarvinnut valloittaa häntä. Olihan hän vapaaehtoisesti valiten ottanut itselleen tämän miehen, ja hän antautui hänelle täydesti.

Oi noita terveitä, teeskentelemättömiä rakkaudentunteita, jotka jatkavat ihmissukua...

II

He nousivat jo päivän sarastaessa, kun pääskyset alkoivat aamun kelmeässä hämärässä hiljaa viserrellä jokeltaen kuin lapset, jotka puolitorkuksissaan lukevat iltarukoustaan.

Garou muori nukkui vielä, vanhat jäsenet olivat väsyneet edellisen päivän rasituksista. Mutta Germaine oli jo täysissä pukimissa; hattu päässä ja musta silkkivaippa hartioilla hän auttoi miestään piilottamaan rattaisiin vaatteiden ja olkien alle raskasta arkkua, jonka antelias Georgette oli salavihkaa sullonut täyteen ruokatavaroita, ennen kuin muori heräsi.

— Kas noin, Boutet virkkoi puoliääneen. Anna tänne matkalaukku. Asetamme sen etupuolelle...

Hän nivoi kahteen kertaan nuoran sen ympärille. Sitten hän kääntyi tyytyväisenä katselemaan ympärilleen lyhdyn valossa, ettei vain päivän valjettua mikään ilmaisisi, mitä oli anastettu talon oikealta emännältä. Vajan maalattiassa oleva verilätäkkö osoitti, että siellä oli vastikään tapettu kana. Germaine huomasi sen ja peitti sen mullalla.

Oli melkein kylmä. Kuu kumotti vielä taivaalla, joka oli samea kuin harmaa vesi. Kukat ja vihannekset kylpivät kastepisaroissa. Raju tuuli tuiversi hedelmätarhan puita. Germaine nosti vaippansa kauluksen pystyyn ja palasi sisälle. Boutet seurasi häntä paitahihasillaan, paukuttaen käsiään vastakkain saadakseen niistä pölyn irtautumaan.

Georgette valmisteli äidilleen ja isäpuolelleen varhaista lähtöateriaa. Hän oli jo asettanut pesusoikkoon edellisenä päivänä pesemättä jääneet astiat, tuonut pöytään ison leivän ja kulhon täynnä paistettua sianlihahakkelusta. Hellan yli kumartuneena hän keitti maitoa, Rolande tyttösen hääriessä kahvin keittohommissa kalpeat kasvot vielä unen pöpperössä, vaalea palmikko riippuen aivan sekaisin selässä, edessään kaulasta nilkkoihin ulottuva esiliina, jonka takaa näkyi kulunut, kurja hame.

Georgetten ilmeissä ei näkynyt merkkiäkään edellisen yön tapauksista. Hänen silmissään ei säteillyt enää, niin kuin edellisenä iltana, tuollainen ihmeellinen odotus. Salaisuus oli jo toteutunut. Yllään harmaa hame ja pusero hän ryhtyi jälleen jokapäiväisiin askareisiinsa. Olihan maailmassa vain yksi aviopari lisää. Mutta hänen korvansa kuulosti Didier'tä. Ja kuullessaan miehensä seulovan tallissa kauroja, ennenkuin antoi niitä hevoselle, hän tunsi sydämensä paisuvan ylpeydestä. Hän tunsi olemuksensa täydelliseksi eikä siitä lähtien toivonut muuta kuin että saisi kuolemaansa asti jatkaa työn ja rakkauden täyttämää elämää Didier'nsä rinnalla.

— No niin! Nyt voitte istua pöytään, hän virkkoi sitten kaataessaan kiehuvaa maitoa isoihin kukkamaalauksilla koristettuihin kuppeihin.

— Kiitoksia, Rousseaun nuori emäntä! vastasi hänen isäpuolensa mielistelevästi.

Ja kattolampun himmeässä valossa hän tarkasti tungettelevasti nuoren vaimon kasvoja huomatakseen niissä hääyön mielenliikutuksen merkkejä. Mutta hän näki Georgetten silmissä vain vilahdukselta itsetietoisen tyytyväisyyden välkähdyksen. Tosin hän nyt oli »emäntä» eikä enää »Garoun tyttö», joksi häntä siihen asti oli mainittu kylässä. Aivan kuin aatelisarvo siirtyi maa-alueiden omistusoikeus isoäidiltä hänelle: hänen päähänsä siirtyi orjantappurakruunu, josta hän oli yhtä ylpeä kuin kultakruunusta. Mutta Didier'n tullessa tupaan ja aikoessa painaa suudelman hänen kaulalleen, niin kuin maaseudun nuorten aviomiesten on tapana tehdä osoittaakseen muille puolisonoikeuksiaan, Georgette torjui hänen suudelmansa, sillä hän oli liian juro ja ujo näyttääkseen muille moisia hellyydenkohtauksia. Hän käänsi päänsä sivulle ja kysyi:

— Oletko jo valjastanut hevosen? Päivä vaikenee. Aika rientää.

Huomatessaan hänen näin kiirehtivän miestään ja sinuttelevan häntä kaikki purskahtivat nauruun. Mutta ankea lähtötunnelma karkoitti heti samassa matkamiesten hilpeyden.

He söivät nopeasti, sanomatta halaistua sanaa, ehtiäkseen viimeisen kerran täyttää ilmaiseksi vatsansa ja peläten myöhästyvänsä junasta, joka kuitenkin lähti vasta kello kuusi aamulla.

Garou muori kömpi viimein esiin, nyrpeissään, kun oli ehditty aloittaa ennen häntä, ja katsellen epäluuloisesti matkalle aikovien käsiä ja taskuja. Viimeiseksi saapui poikanen, François, silmät vielä unesta turvoksissa, jalassa paljaat saappaat ilman sukkia. Hän painoi aamutervehdykseksi raikkaat huulensa kaikkien poskille.

— Siinähän sinä olet, pikku François, Georgette sanoi lempeästi.

Hän painoi pienokaisen rintaansa vasten äidillisen hellästi.

Ulkona kukot kiekuivat kilvan tervehtien toisiaan talosta taloon. Pimeä alkoi hälvetä aamuhämärän tieltä. Ikkunaruudut vaalenivat, ja avoimesta ovesta näkyivät piha ja puutarha selväviivaisina, ilman varjoja, kuin harmaalle paperille piirretty luonnos. Georgette sammutti kattolampun. Huoneessa tuli hieman hämärä, mutta saattoi jo huomata aivan kirkkaasta, pilvettömästä taivaasta, että päivästä tulisi kaunis.

Päivän työt jaettiin.

— Minä lähden kyytiin asemalle, sanoi Georgette.

— Sitten minä lypsän lehmät, virkkoi vanhus.

Sitten hän alkoi komentaa lapsia: