Part 1

SUURIN RIKKOMUS

Romaani

Kirj.

DOMINIQUE DUNOIS

Tekijättären luvalla ranskankielestä (»Georgette Garou») suomentanut

Jalmari Hahl

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1930.

LUKIJALLE

Naiset ovat vallanneet Ranskan kirjallisuudessa yhä huomattavamman aseman. Se onkin onni. He täyttävät siinä olleen aukon. Viime aikoihin saakka ovat naissielua tutkineet ainoastaan miespuoliset kirjailijat. Huomattavimmat heistä ovat Maupassant ja Paul Bourget. Mutta heidän kuvaamansa nainen oli nähty miesten näkökulmasta. Naisen kuvailemana ja erittelemänä nainen esiintyy varsin toisenlaisena ja ennen kaikkea todellisempana. Hän ei ole enää sama heikko, teeskentelevä ja häilyvä olento, jota on määritelty sanalla, joka juuri ilmaisee miespuolisten psykologien vararikkoa: nainen — arvoitus.

Jos _Suurin rikkomus_ olisi miehen kirjoittama, sen päähenkilö Georgette Garou olisi vastenmielinen olento, jonka teon vaikuttimina ovat aineellisen hyödyn tavoittelu ja vieläkin alhaisemmat vaistot. Tarvittiin naisen sydän vaistoamaan jokapäiväisen tarinan puitteissa, jonka tapahtumat liukuvat lukijan silmien ohi, loputtoman monisäikeinen ja säälittävä sydämen draama. Voidakseen oikein arvioida tuota synnintekijätärtä kirjailijatar on lainannut hänelle sielunsa ja tunneherkkyytensä. Hän on harkinnut mielessään, mitä hän itse olisi tuntenut vastaavanlaisissa tilanteissa. Kirjoittaessaan romaaniaan hän itse on ollut Georgette Garou, rakastanut ja kärsinyt tämän kanssa. Hän itse on kuullut äänet, jotka yrittävät pidättää äitiä ja puolisoa oman kodin kynnyksellä, ennen kuin sulki sen oven ainiaaksi. Hän on vaikeroinut omantunnon tuskissa ajatellessaan rikkomusta, joka karkoittaa hänet pois. Ja vaikk'ei hän voikaan hyväksyä samaista rikkomusta, hän on niin hyvin vaistonnut sen syvästi naiselliset vaikuttimet, että Georgette Garou tuntuu meistä pikemminkin säälittävältä kuin syylliseltä ja että hänen hairahdustaan lieventää rakkauden puhdas valo.

Rouva Dommique Dunois [oik. Marguerite Lemesle] on nykyaikaisista naispsykologeista ensimmäinen. Hän on syntynyt Parisissa ja joutui lapsuudessaan paljon matkustamaan perheen muuttaessa majoituspaikasta toiseen. Hänestä kehittyi ajatteleva, harkitseva tyttö, joka huomasi kaikki ja painoi kaikki mieleensä. Viimeiset kaksikymmentä vuotta hän on asunut Tourainessa ja tarkkaa yhä edelleen elämää pienen, aurinkoisen, kukkien ympäröimän talon ikkunoista, jolle hän on antanut kauniin nimen Chimérie, »Haavelinna». Päivänä muutamana hänen haavekuvansa saivat hänet ottamaan kynän käteensä ja kertomaan nuoren tytön sydämen liikuttavan tarinan, jonka hän itse oli joutunut näkemään. Siitä tuli hänen ensimmäinen romaaninsa »Epouse» (Aviopuoliso), joka ilmestyi v. 1923. Sitten seurasi viiden vuoden aikana kokonaista seitsemän muuta, joista tässä suomalaiselle lukijakunnalle tarjona oleva »Suurin rikkomus» on viimeinen järjestyksessä.

Paljon työtä, niukalti menestystä. Kuinka voisikaan toivoa, että pelastuisi hukkumasta yhä lisääntyvään kirjallisuuden tulvaan? Onneksi on olemassa Fémina-palkinto.

Fémina-palkinnon on perustanut suuri parisilainen kirjakauppa. Sen palkintolautakuntaan kuuluu ainoastaan naisia, 22 kuuluisimpien joukosta valittua kirjailijatarta, mutta kilpailuun saavat ottaa osaa yhtä hyvin miehet kuin naisetkin. Tähän mennessä on palkinto joutunut neljätoista kertaa mies- ja ainoastaan seitsemästi naiskirjailijoille. Ei siis ole suuria toiveita sen saannista, varsinkin kun asuu maaseudulla ja on kokonaan tuntematon niille naispuolisille tuomareille, jotka määräävät kovin monien tavoitteleman palkinnon kohtalosta.

Tästä syrjäisestä asemasta huolimatta päätettiin v:n 1928:n Fémina-palkinto antaa rouva _Dominique Dunois'lle_ hänen romaanistaan »Suurin rikkomus» (Georgette Garou). Se on käännetty kaikille sivistyskielille, joten se ennustaa tekijättärelleen loistavaa kirjailijauraa.

I

Sublaines'in kylän asukkaat, jotka illan suussa istuivat mataloiden talojensa edustalla, herkesivät juttelemasta nähdessään heidän kulkevan ohi.

He astelivat hitaasti kotitaloa kohti palatessaan pienestä Quentins'n kylästä tervehtimästä sairasta, köyhää naissukulaista.

Georgette oli jo aamulla pukenut ylleen valkoisen morsiuspukunsa. Hän oli kulkenut tiellä heinäkuun säteilevässä auringonpaisteessa jäljessään iloinen, meluava hääsaatto, koko kylän väki, nuoret naiset kirjavan räikeissä puvuissa. Saatossa oli mukana myös se mies, joka nyt oli hänen aviopuolisonsa.

Määrin, kunnan esimiehen, edessä — joka myös oli talonpoikaissäätyä ja kymmenen kertaa Georgettea rikkaampi ja jonka pojan Georgette oli hylännyt — nuori nainen oli lausunut sen ratkaisevan sanan, joka liitti hänet lujasti toiseen. Monen mielessä tuo askel oli herättänyt paheksumista: olihan Georgette ottanut puolisokseen palvelijansa. Vaatimattomassa, alastoman näköisessä kylän kirkossa, joka tähän tilaisuuteen oli koristettu metsäkukkavihoilla ja kivilaatoille levitetyllä kuluneella matolla, Georgette oli polvistunut suorana, pää pystyssä, kirkonkellon kumeasti soidessa ja tärisyttäessä rakennuksen lakea ja lähettäessä kauas ympäristöön kauneimpia, helähtelevimpiä viestejään, aivan kuin Georgetten viereen polvistunut nuori, hintelä mies olisi ollut äveriään talollisen poika.

Georgetten toivomuksen mukaisesti oli aamiainen syöty kylän majatalossa, jonka julkisivussa komeili mustin kirjaimin maalattu nimi: _Kahvila_. Aterian aikana Georgette oli, ylenkatsoen vallattoman nuorison hillitöntä hilpeyttä, pysytellyt järkähtämättömän totisena, ja hänen sisäinen ilonsa kuulsi esiin vain hänen suurten, tummien silmiensä voitonvarmasta katseesta, joka syvänä hipoi etäisyyttä.

Ilta teki nyt tuloaan miellyttävän viileänä, ja Georgette nojasi miehensä käsivarteen, tuntien pikemminkin itsetietoista ylpeyttä kuin iloa ajatellessaan lähestyvää hääyötä, vaikka hän oli pysynyt koskemattomana, mikä on harvinaista Ranskan keskisissä maakunnissa. Hän kun oli kaikissa asioissa itsenäinen, hän oli pitänyt päänsä siinäkin kohden. Samoin hän oli valinnut elämäntoverikseen miehen, jolla ei ollut mitään, yksistään senvuoksi, että hän rakasti tätä. Ja kun rakkaus, todellinen, ainoa, vastustamaton rakkaus on Tourainessa vielä harvinaisempaa kuin hyveellisyys, seurattiin nuorta avioparia katsein, niin kauan kuin heidän rinnakkain etenevät hahmonsa saattoi erottaa tiellä, joka kylän keskipaikoilla teki äkkimutkan.

Kukaan ei kuitenkaan pyrkinyt ilkkumaan: olihan nuoren vaimon vakaumuksellinen ylpeys siksi kunnioitusta herättävää. Pikemminkin kyläläisten silmissä kiilui kateus. Joku mutisi: — Onpa ollut sillä miehellä onni matkassaan!

Georgettesta ei sanottu mitään, sillä kaikki tunsivat sisimmässään salaista kunnioitusta tuota karskia, itsepäistä ja siveää naista kohtaan, niin että soimaukset ja moitteet raukesivat itsestään.

Tien tomussa leikkivät lapset kavahtivat ylös hänen lähestyessään ja huusivat:

— Nuori emäntä tulee!

Tuossa syrjäisessä kyläpahasessa, joka oli loitolla rautatiestä ja sivistyneen maailman ylellisyydestä, oli valkoinen satiini mieltä jännittävä nähtävyys. Tenavat juoksivat luo ojennellen käsivarsiaan. Mutta Georgette käveli edelleen kääntämättä päätään, vilkaisematta vanhempiinkaan henkilöihin, jotka olivat nähneet hänet pienestä pahasta. Se ei johtunut suinkaan siitä, että hän olisi pöyhkeillyt turhamaisten ja kiemailevien naisten tavoin, jotka ylpeilevät uudella puvullaan. Hänen onnensa vain sai hänet unohtamaan kaiken muun. Tuonnempana kohtasivat häntä samanlaiset hämmästyneet ja miettiväiset katseet, samanlaiset lasten ihmettelevät huudahdukset.

Georgette oli kookas ja sopusuhtainen, ja hänellä oli pitkät jalat niin kuin Botticellin kuvaamilla naisilla. Vartalosta ja kasvoista päättäen häntä olisi voinut luulla kaksikymmenviisivuotiaaksi, vaikka hän oli vasta täyttänyt kahdeksantoista. Tuuheat, ruskeat kulmakarvat, jotka turkisnauhan kaltaisina kaareutuivat hänen tummien silmiensä yllä, saattoivat hänet näyttämään vanhemmalta kuin mitä hän todellisuudessa oli. Mutta hänen karski ulkonäkönsä johtui ehkä yhtä paljon hänen luonteestaan kuin matalasta otsasta, jolle tuuhea tukka valui kähäränä. Hänen poskiensa rusotus muistutti Tourainen viinien vaaleaa punaa. Mies oli lyhyenläntä. Hänellä oli vaalea, kauranhelpeiden värinen tukka, hienot kasvonpiirteet ja vaaleat silmät. Hän oli hintelä ja kärsivän näköinen kuin ainakin ihmiset, jotka ovat kokeneet kovaa lapsuudessaan ja joihin on syöpynyt monen sukupolven kestävän, kuluttavan vaivannäön ja puutteen leima.

He eivät sanoneet toisilleen sanaakaan, sillä heidän ajatuspiirinsä oli ahdas. Nuori aviomies kätki varovaisen ja ujon sielunsa pohjalle sen suuren arpajaisvoiton aiheuttamaan ilon, joka ei taivaan armosta sattunut hänen osalleen, sillä hän itse ei ollut tehnyt mitään ansaitaakseen sen. Pitkin päivää nauttimiensa ryyppyjen huumaamana hän ajatteli haltioituneena tiluksia, joiden omistaja hän oli ollut kello kymmenestä saakka. Väsymättä hän yhä uudelleen luetteli mielessään pellot, metsän, molemmat viinitarhat, talon rakennukset, navetan sekä kahdeksan lehmää, hevosen ja aasintamman, uuden riihen ja viinikellarin täysine omena- ja rypäleviinitynnyreineen. Tämä tuotti hänelle tyhjentymätöntä tyydytystä, vaikkei hän tahtonut osata uskoa kaikkea todeksi. Se tietoisuus, että hän nyt oli äveriäs talonisäntä, sai hänen koko olemuksensa ylpeydestä värähtelemään. Hänen henkilössään sai kokonainen köyhien esi-isien sarja ikäänkuin korvauksen kärsimyksistään. Tuon kauniin nuoren naisen omistamisen herättämä tyydytys oli vasta toisella sijalla.

Georgetten katse hipoi yhä etäisyyttä uhoten synnyinseudulle sen rakkausonnen ylenpalttisuutta, joka sulki hänet voimakkaaseen syleilyynsä.

* * * * *

Tämä hänen onnensa oli hänen oma aikaansaannoksensa, ja hän oli siitä ylpeä kuin voitosta konsanaan. Olihan hänen täytynyt kestää ankara taistelu äidinäitinsä, vanhan Garou muorin kanssa, joka olisi toivonut omaisuutensa karttuvan ulkoa tulleesta lisästä ja oli raivoissaan, kun näkikin sen siirtyvän nuoren miehen käsiin, jota tosin ei voinut moittia mistään, tämä kun oli nöyrä, hiljainen ja työteliäs, mutta jolla ei ollut pennin pyörähtävää eikä edes sukulaisia, joilta olisi voinut joskus vielä periä.

Georgette Garoun vahva puoli oli ollut se, että maatilan koko tulevaisuus oli hänen varassaan. Hänen isänsä oli kuollut neljätoista vuotta sitten, kesken kiireimmän elonkorjuun, ruttokärpäsen puremaan. Haavaa ei hoidettu ajoissa, lähin lääkäri asui seitsemän kilometrin päässä kylästä, eikä isäntä vaivautunut lähtemään liikkeelle kiireimpänä työaikana. Georgetten äiti, keimaileva, käsiään arasteleva ompelijatar, joka ei ollut mieltynyt maatöihin, meni vuoden kuluttua uusiin naimisiin Quentins'in kylästä kotoisin olevan miehen kanssa ja houkutteli tämän muuttamaan Parisiin.

Samoin kuin monet nuoret miehet, joita houkuttelevat helpompi, kahdeksantuntinen työpäivä ja kaupunkilaiselämän viehätykset, siirtyi Georgetten isäpuoli kaupunkiin ja sai serkkunsa suosituksesta kantajan toimen Orsayn rautatieasemalla.

Pikku Georgette alkoi parkua, kun puhuttiin, että hänen oli seurattava mukana kaupunkiin.

— En tahdo lähteä pois isoäidin luota! Minä tahdon jäädä Sublaines'iin!

Hän tarrautui kiinni muorin hameeseen, potki ja huusi, niin että kuului pappilaan asti.

Päätettiin antaa tytön olla, ja tämä päätös ratkaisi asian kaikkien mieliksi. Kaikki olivat tyytyväisiä, niin hyvin Garou muori, joka piti Georgettea suvun jatkajana, kuin isäpuoli, joka ei ollut kovinkaan halukas ottamaan elätettäväkseen itsepäistä tyttölasta, jopa äitikin, joka oli saanut liinavaatevaraston hoitajattaren toimen Grand Hotelissa ja jolle kuusivuotiaan lapsen olo yksin kaupunkiasunnossa olisi ollut hankalaa.

Georgette siis pysyi yksin uskollisena Garou suvun maatilalle. Jottei tämä siirtyisi vieraisiin käsiin, oli välttämätöntä, että hän menisi naimisiin ja saisi perillisiä.

Georgette oli viisitoistavuotias, kun Didier Rousseau tuli taloon palvelukseen. Kun hän oli täyttänyt kuusitoista, hänessä syttyi niin kiihkeä rakkaus tuohon nuoreen mieheen, että se tuntui hänestä kyllin voimakkaalta kestämään koko elämän ajan. Ja kursailematta hän ilmaisi tunteensa Garou muorille. Tämä suuttui silmittömästi.

Georgette selitti:

— Jollette salli minun ottaa häntä, en mene ollenkaan naimisiin.

Sen enempää hän ei puolustanut päätöstään. Isoäiti vastusteli hyvin tietäen, että nuori nainen aina menee miehelään, varsinkin jos hän sattuu olemaan seudun kaunein tyttö ja tarpeeksi varakas herättääkseen toiveita useammassa kuin yhdessä miehessä. Mutta Georgette hylkäsi kaikki naimatarjoukset yhtä vastustamattoman tarmokkaasti kuin jos olisi karkoittanut koiran piiskanläimäyksellä.

— Minä tahdon Didier'n enkä huoli kenestäkään muusta!

Kaikkein merkillisintä oli se, ettei hän edes ollut kysynyt Didier'n omaa mielipidettä. Ei hän liioin ollut sanonut tälle rakastavansa häntä. Hän puhui asiasta toisille Didier'n kuullen, joka hymyili vaieten, hyvin tietäen, ettei voinut toivoa omakseen tuota komeaa neitoa eikä hänen omaisuuttaan. Vaatimattomuutensa ja varovaisuutensa ansiosta hän sai jäädä entiseen paikkaansa. Garou muori ei uskaltanut erottaa miestä, kun tiesi, että naapurit kadehtivat häntä tuon kunnon palvelijan vuoksi. Kymmenen taloa olisi ilomielin ottanut hänet palvelukseensa, joten hän olisi joka tapauksessa jäänyt asumaan seudulle. Nuori mies oli raitis ja pidättyväinen ja teki työtä kahden puolesta. Talon etu painoi enemmän vaa'assa kuin muorin omat tuumat. Lisäksi hän toivoi, että Georgette lopulta väsyisi. Taistelua kesti kaksi vuotta. Mutta sitten tyttö selitti äidin äidilleen:

— Minä muutan tästä asumaan äidin luo Parisiin.

Sitä hän ei kyllä ollenkaan ajatellut. Mutta muori säikähti ja myöntyi.

* * * * *

Talot loppuivat äkkiä tien molemmin puolin. Silmien eteen aukenivat keltaiset, tuleentuneet viljapellot. Polttava aurinko oli paahtanut niitä päivät pitkät. Nyt ne iltaviileässä tuoksuivat suloisesti kuin lämmin leipä.

Tila oli puolen kilometrin päässä kylästä valtatien varrella, joka painuu toisella puolen Cher-joen laaksoon, toisella taas kohti etäisempää Indre-virran alankoa Sublaines'in kylän halki. Kun nuori pari oli ehtinyt aivan lähelle kotitaloa, lähti poikanen, joka oli seissyt tähystelemässä keskellä tietä, juosta livistämään huutaen:

— Nyt he tulevat!

Mutta kun heidän piti poiketa pihalle kotitalon portista, he huomasivat seurakunnan kirkkoherran tulevan tiellä heitä vastaan. Hän palasi katsomasta mehiläispesiään, jotka, hän oli asettanut viljelemättömälle maatilkulle. Hän harjoitti mehiläishoitoa myyden sekä hunajaa että mehiläisparvia kartuttaakseen niukkoja tulojaan.

Pappi oli vilkas, lyhyt ja hintelä mies, jonka silmät hohtivat vilpittömyyttään pyöreistä kasvoista. Erinomainen sielun nuorekkuus loi häneen nuorukaisen näköä, vaikka harvat, ohimoilta esiin pistävät valkoiset hapset ilmaisivat hänen olevan viidenkymmenen korvilla. Uhkuen toiminnanhalua ja saamatta riittävästi tilaisuutta kuluttaa tarmoaan kolmensadan sielun suuruisen seurakunnan hoidossa hän harrasti tieteellistä työskentelyä ja konesepän askartelua. Autojen alkuaikoina hän kyhäsi oman auton, merkillisen, rämisevän ja kalisevan rakkineen, joka herätti kylän kunnon asukkaissa sekä hilpeyttä että ihailua. Hän oli niin ikään onnellistuttanut kylää ensimmäisellä radiolla. Piirikunnan pääpaikasta, jopa kauempaakin saapui uteliasta väkeä hänen pappilapahaseensa tutustumaan tähän ihmeeseen. Sittemmin hän hommasi radioita lähikyliin virkaveljilleen.

Tämä sielunpaimen rakasti lampaitaan, noita yksinkertaisia sieluja, joiden myötätunnon hän oli voittanut hyväntuulisuudellaan. Lisäksi heissä herätti kunnioitusta kirkontorniin asetettu pitkä antenni, joka ilmasta sieppasi soiton sävelet aivan kuin noitakeinolla. Hänen ihailtavia ominaisuuksiaan oli vielä väsymättömän uuttera askartelu, hän kun alati laajensi hengellisen toimintansa alaa, opastaen torstaisin rippikouluoppilaitaan ja rientäen avuksi kokoamaan eloa ja heiniä katokseen ukonilman uhatessa. Kun kerran syttyi keskellä yötä vaarallinen tulipalo, joka oli vähällä tuhota koko kylän — Sublaines'issa ei nimittäin ole vettä muualla kuin syvissä kaivoissa, joista se ennen pitkää loppui — pappi ilmestyi vaarallisimpaan paikkaan talon harjalle levittäen kaameiden liekkien ja tukahduttavan savun keskellä märkiä vaatteita viereisen talon päädyn suojaksi. Hänet tunnettiin kauhtanastaan. Tätä tapausta ei unohdettu. Mutta voi! Tourainen asukkaat ovat epäkirkollisia ja löyhätapaisia, ja vaikka Sublaines'in seurakuntalaiset kunnioittivatkin kirkkoherraansa, he eivät välittäneet vähääkään hänen saarnoistaan. Enimmät miehet olivat epäuskoisia, ja nuoret tytöt rikkoivat siveyskäskyjä.

Pappi rakasti siis kristillisellä rakkaudella erityisesti Georgettea, karskia ja taipumatonta tyttöä, joka oli säilyttänyt hyveellisyytensä eikä ollut solminut avioliittoa aineellista etua tavoitellen. Tämän päivän aamuna hän oli vihkinyt Georgetten osoittaen sydämellistä sielunpaimenen hellyyttä. Rakkaus, jota Georgette teeskentelemättä ilmaisi tuntevansa puolisoansa kohtaan, ihastutti pappia. Hän arveli tätä enteeksi kauniille ja suoralle elämäntielle, jonka hän aikoi pysyttää kristillisenä. Nuoren naisen jurous ei tuntunut hänestä lainkaan vastenmieliseltä. Ovathan juuri yksinkertaiset lähimpänä Jumalaa!

— Olet siis iloinen? pappi sanoi tultuaan likemmäksi.

Kun Georgette ei vastannut, hän kun ei ollut lainkaan taipuvainen ilmaisemaan tunteitaan ja ehkä ujosteli hengenmiehen viatonta katsetta, pappi jatkoi vilkkaasti:

— Ei pidä hävetä! Sinulla on oikeus olla onnellinen. Se on velvollisuutesikin.

— En minä häpeäkään!

— No niin, se on oikein.

Sen pitemmälle ei keskustelu jatkunut. Poistuessaan pappi sanoi:

— Hyvä Jumala siunatkoon teitä, lapseni!

Hän alkoi ripeästi astella pappilaan päin, yhä mielessään siunaten heitä ja toivoen heille pian ja lukuisasti jälkeläisiä.

Aviopuolisot tulivat pihaan ruostuneesta rautaportista, joka oli varhaisesta aamusta asti ollut selkosen selällään ja jonka Didier tapansa mukaan sulki. He kulkivat asuinrakennuksen päädyn ohi. Talo oli yksikerroksinen, hyvin vanha. Ulkoportaissa oli kolme matalaa epätasaista, reunoista kulunutta astinta. Pihan yhdessä laidassa oli navetta, talli ja vaja, jossa säilytettiin ajoneuvoja ja maatalouskapineita. Perällä olivat kellari ja viininpuserrushuone viileässä siimeksessä, jonne aurinko ei koskaan päässyt paistamaan. Uusi, avara ja korkea, tiilikattoinen riihi sulki näköpiirin länteen päin, ja asuinrakennuksen vastakkaisella puolella suojasi matala pihamuuri vihannoivaa keittiökasvitarhaa.

Piha, joka oli aamulla lakaistu puhtaaksi, oli taas täynnä kanojen likaa, jota tarttui Georgetten silkkikenkien anturoihin. Mutta hän ei välittänyt siitä. Eiväthän nämä komeat pukineet liittyneet maatalon tärkeään, jokapäiväiseen elämään, eikä niillä enää ollut merkitystä, hän kun ei enää koskaan aikonut ottaa niitä ylleen.

Navetasta, jonka ovi oli auki, kuului kahinaa lehmien nyhtäessä heiniä häkeistä ja maidon lorinaa sen valuessa kiuluun, niin että astian metallilaidat soivat. Ulkoseinää vasten painautuneena, käsivarret hajallaan kuin lepakolla, seisoi pieni poika François, aivan kuin eksyneenä ylenpalttisen runsaalla mitalla tehdyn uuden pukunsa avaruuteen, hymyillen hullunkurisesti Georgettelle ja Didier'lle. Kun nämä olivat ehtineet pojan kohdalle, sai navetasta kuuluva kiivas kiista heidät pysähtymään.

Kimakka naisääni huusi:

— Kyllä te voisitte antaa niistä meille muutamia, kun itse saatte ne kanoilta ihan ilmaiseksi! Parisissa kiskotaan kananmunista ja kaikesta muustakin häpeämättömän huikeat hinnat.

Pitkä, epäselvä mutina kuului vastaukseksi tähän huomautukseen.

Kimakka ääni jatkoi:

— Vai olisi minun pitänyt jäädä kotiin... Sitä kai tarkoitatte?... Oliko kenties minun syyni, että miesparkani kuoli? Epäilemättä minun olisi pitänyt jäädä tänne. Tyttäreni mukana olisi kaikki tämä joutunut minulle. Georgetten naimisiinmenosta puhuen... mieletöntä soimata minua siitä. Syyttäkää itseänne! En minä ole toimittanut heitä yhteen. Tiedättehän itse liiankin hyvin, ettei Georgette välitä vähääkään minun neuvoistani. Jos hän olisi noudattanut minun tahtoani, hän olisi lähtenyt kanssani Parisiin. Hän olisi ansainnut rahaa minulle... Teinpä aika tyhmästi, kun jätin hänet teille. Kyllä olette osannut käyttää sitä hyväksenne. Eikä puhettakaan siitä, että korvaisitte uhraukseni minulle! Kitsastelette vain kaikessa, ikään kuin minä en olisi hänen äitinsä!

Garou muori tuli nyt äkkiä navetasta, täysi kiulu kummassakin kädessä. Hän oli kookas, roteva, ruskeaihoinen vanhus, jonka isoissa, mustissa silmissä oli häijy katse. Kyömynenä pisti esiin valkoisen myssyn röyhellettyjen reunojen välistä, joka oli jäykillä nauhoilla köytetty kiinni leuan alle. Nähdessään nuoren parin hän tuli huonolle tuulelle ja purki kiukkuaan poikasen niskaan:

— Mitä sinä siinä seisoa töllötät uusissa vaatteissasi? Ota edes esiliina eteesi! Älä luule, että ostan sinulle uuden puvun, kun pääset ripille! Ja ala laputtaa siitä hakemaan sisartasi! Missä se Rolande letukka viipyneekään?... Kattakoon pöydän. Kun tällä tavoin vetelehditään, niin kaikki tyyni viivästyy.

Muorilla oli vika kitalaessa. Hän lausui sanat epäselvästi, syösten ääntiöt nenän kautta, ja oli aina äkeissään, kun ei ääni tahtonut totella hänen tahtoaan.

Poika livisti puutarhaan, ja muori katosi asuinrakennukseen.

— Lähdenpä tästä katsomaan hevosta, Didier sanoi hellittäen vaimonsa käsivarren.

— Ei tarvitse. Olenhan minä jo täällä hevosta hoitamassa, kuului miehen ääni vastaavan tallin perältä.

— Rolande! Rolande! huuteli poika jo etäällä.

Illan tyvenessä hänen kirkas äänensä kohosi ilmoille kuin kiurun raikas viserrys.

Aviopuolisot seisoivat vastatusten, kasvoillaan tuollainen neuvoton ilme, kun ei ole vielä ehtinyt tottua uuteen, outoon oloon. He tunsivat jo kaipaavansa työtä. Didier katseli käsiään kuin ihmetellen, että ne olivat toimettomina. Georgette hypisteli miehensä takin vuoria raapien kynnellään tuota karkeata villakangasta, muuten vain huvikseen, kun sai koskettaa sitä. Odottavan hääyön ajatteleminen alkoi jo painostaa heitä ja loi heidän silmiinsä kaihtavia katseita, jotka ilmaisivat jonkinlaista häveliäisyyttä, he kun tiesivät olevansa liian lähellä taloa.

Nyt tuli vuorostaan navetasta näkyviin nainen. Hänen huonosta silkistä tehty merensininen pukunsa, joka kuitenkin oli parisilaiskuosinen ja jätti paljaiksi käsivarret ja lihavan, hyvin valkoisen kaulan, jolla kiilsi vähäpätöinen kultakoru, osoittivat oitis, että hänen ja maatalon väen välillä oli suuri ero. Ilmeisesti tuo nainen otti elämän eri kannalta, pani rahansa ylellisyysrihkamaan ja huvitteluihin sekä mahdollisesti myös elintapoihin, jotka eivät olleet aivan moitteettomat. Hänen sinisistä silmistään ja kaunispiirteisistä, mutta kuihtuneista, ihojauheen avulla nuorennetuista nelikymmenvuotiaan kasvoistaan heijastui sisäistä vilpillisyyttä, vaaleaverisen naisen kissamaista kiemailun halua, pintapuolisuutta ja rajuja intohimoja, joita hän yritti verhota teeskennellyllä lempeydellä. Hän kadehti tytärtään Georgettea, teeskentelemätöntä maalaisnaista, joka oli rikastunut satunnaisesta onnenpotkauksesta, jota hän, äiti, ei ollut osannut edeltäpäin arvata.