Part 3
"Tuollaisia vanhoja huuhkajia ei edes nukuta. Kaiket yöt ne koluavat eläissään — ja vielä kuoltuaankin... Vai tekeekö äiti kiusaa, aavistaako se jotakin? Kyllä totisesti on tarpeen nuorempi ihminen huushollista huolta pitämään", päätteli Heikki ja tarkkasi äitinsä puuhia kello kädessä minuutteja laskien kuin jotakin kilpasuoritusta. Eipä silti, että hänen olisi tarvinnut äidiltään lupaa kysyä nyt enempää kuin ennenkään. Mutta oli tämä siksi tärkeä matka, että akkasen eläjän ei sopinut olla sitä näkemässä eikä ensimäisenä vastaan tulemassa.
Saatuaan vihdoin pytyt pestyiksi ja huuhdelluiksi Henna asetti ne kuivamaan piha-aidan seipäisiin, jotka törröttivät sinne tänne nojallaan kuin humalaiset, päässä valkoiset lakit kallellaan. Luotuaan vielä tutkivan silmäyksen ympärilleen poistui Henna tupaan ja sulki porstuan oven mennessään.
Heikki odotti vielä vähän aikaa ja lähti sitten tuttua polkua Alataloon päin. Riihen ohi kulkiessaan hän, kuten aina öiseen aikaan, tunsi kylmiä väreitä kulkevan selkäpiitänsä pitkin, ja talvellisten tapausten muisto sai sydämen sykkimään tavallista kiivaammin. Jonkun matkan päässä polun varrella makasi Mansikki ja märehti haudeheiniään. Heikki potkaisi sitä ohi mennessään kylkeen, jolloin lehmä lakkasi märehtimästä ja korvat vihaisesti luimussa katsoi isäntänsä jälkeen.
Matkan puolivälissä polun polvekkeessa Heikki oli vähällä kaataa kumoon vastaantulevan Kuppari-Kaisan, jonka sarvipussi yhteentörmäyksessä lentää huiskahti kalisten kauas tiepuoleen.
"Sus siunatkoon!... kun päälle tulee. Etkö sinä saata katsoa eteesi, kun kuljet ihmisiä vastaan. Kiitää nokka ojona kuin nuolihaukka, että vaikka seinä eteen tulkoon, niin suoraan vain, vaikka pää haletkoon... Hyi, kun säikähdin, että eikö tulle vesikohtaus. Tuolla se on nyt kanervikossa sarvipussinikin — eivätkö lie sarvet kappaleina, rakot rikki.⁴⁴
"Älkäähän nyt, älkäähän nyt, Kaisa. En huomannut, on tässä vähän kiire", koetti Heikki tyynnyttää suuttunutta Kaisaa.
"Kiire?... Sen kyllä huomaa — huohottaa rinta kuin pajan palje ja mies on märkänä kuin uitettu. Minne sinä olet menossa?"
"Käväisenpähän vähän tuolla kylillä. Mistäs se Kaisa tulee, näin myöhään?"
"Tuolta tulen Alatalosta."
"Vai Ala... Oltiin kai siellä kotona?"
"Kotona oltiin. Istahdin lähteissäni Annin aitan kynnykselle ja tartuin suustani kiinni. Kuinka paljon kello jo liekään?"
"Paljon on, paljon on — siinä puolen yön korvissa... Ei tainnut olla puhetta minusta?"
"Sinusta?... Ei ollut puhetta." Kaisa vilkaisi tutkivasti Heikin pyhäpukuun. "Ethän sinä vain?... No, jo minä nyt, jo minä nyt!... Oli, oli vainenkin puhetta sinusta, narrasin suottani äsken. Mutta joudu, riennä, Anni siellä ihan kuolee ikäviinsä."
"Pitää mennä, pitää mennä. Hyvästi, Kaisa."
"Hyvästi. Joudu, joudu, ennenkuin toinen ehtii — hahaha!"
"Pitipäs sittenkin tulla ämmä vastaan, ja vielä kuppari-ämmä", pahoitteli Heikki mennessään. Taloa lähestyessään hänelle tuotti lisää harmia kartanokoivussa kukkuva sorakielinen käki.
"Kukkuu! khukak-khakak-khak!" se äänteli pahaenteisesti.
Heikki ei ollut koskaan ennen kulkenut kotinsa ja Alatalon väliä näin nopeasti. Sentähden hänen täytyi perille päästyään istahtaa Annin aitan rapulle hengähtämään ja hikeä kuivailemaan. Tyynnyttyään hän hiljaa koputti sormellaan aitan oveen.
"Anni!"
Sisältä ei kuulunut hiiren hiiskahdusta.
Kuunneltuaan pää kallellaan kuin tikka hongan kupeessa toukan liikkeelle lähtöä Heikki koputti uudelleen, tällä kertaa niin lujasti, että sisällä olijan olisi pitänyt herätä raskaastakin unesta.
"Anni!... kuulehan!... Minä tulin nyt puhumaan siitä... siitä pappilaan menosta."
Aitta pysyi edelleen mykkänä kuin suljettu hauta.
Heikki ajatteli, että Anni ei olekaan kotona, vaikka Kaisa niin sanoi... Tai että — hänen kätensä puristuivat nyrkkiin — että aitassa Annin kanssa on joku toinen — ehkä Tuomo. Siinä tapauksessa... jumaliste!... tätä yötä mainitaan. Hän aikoi ensin hakea karjatarhasta havutukin ja paiskata sen oven kera sisään, mutta tyytyi kuitenkin iskemään nyrkillään useita kertoja oveen, niin että kartano raikui.
"Ähs!" kuului aitasta tyytymätön äännähdys, sitten liikkumista ja paperin rapinaa. Hetkistä myöhemmin raotettiin aitan ovea, ja paljas, pyöreä käsivarsi pisti aukeamasta esiin.
"Annukka! kuiskasi Heikki ja ojensi kätensä tervehtiäkseen, kun hän samassa tunsi jonkun pienen esineen tipahtavan kämmenelleen. Käsivarsi nykäistiin nopeasti takaisin, ovi paukahti kiinni, telki laskettiin kolisten oven eteen, ja sen takaa kuului Annin pilkallista naurun kikatusta ja matkivalla, venytetyllä äänellä:
"A-annukka."
Sen jälkeen kaikki oli taas haudanhiljaista.
Kuin puusta pudonneena Heikki katseli kämmenellään kiiltävää ohkaista kultasormusta, jonka hän muutama päivä sitten oli Annille kihloiksi antanut. Rukkasten saaminen tapahtui niin nopeasti ja aavistamatta, että hän aluksi ei käsittänyt asemaansa, sillä ajatuskyky tuntui kokonaan pysähtyneen. Tuntui ihan uskomattomalta, että hänen ja Annin välit nyt olivat kokonaan rikkoutuneet, — että he tämän jälkeen tulisivat olemaan vieraita toisilleen. Tietämättä oikein, koputtaako uudelleen, saadakseen edes jonkun selvityksen, vai palatako kotiin niine hyvineen, jäi Heikki aitan portaille neuvottomana seisomaan. Ties kuinka kauan hän olisi siinä seissyt ja kynsinyt korvallistaan, ellei talon isäntä vihdoin olisi ilmestynyt pihamaalle liinasissaan, keppi kädessä.
"On parasta, että Heikki ottaa sääret allensa ja lähtee tiehensä hyvän sään aikaan, sanoi ylpeä isäntä ja koputti uhkaavasti kepillään maahan.
"Onko tämän sormuksen takaisin antaminen teidän tahtonne vai Annin? kysyi Heikki puolestaan.
"Se on minun ja Annin yhteinen tahto. Heikin on viisainta tarjota sormustaan jollekulle vertaiselleen — ei pidä pyrkiä ylemmä kuin siivet kannattaa.
"Vertaiselleen!"
Heikin kalpeat kasvot leimahtivat tulipunaisiksi. Isku oli sattunut kaikkein arimpaan kohtaan.
"Vertaiselleen?..." Joo, niin se onkin parasta, jatkoi hän murhaavan tyynesti. "Kiljuvankoskeen minä, hyvä isäntä, tämän sormukseni upotan, sillä kukaan minun vertaiseni ei siitä enää huoli, sitä kun on kantanut sormessaan äpäränsä murhaaja, jonka oikea paikka olisi vankilan kopissa — vertaistensa joukossa."
Sänky aitassa narahti hermostuneesti, ja Heikki kuuli sieltä hiljaisen, kipeän älähdyksen. Isännän käsi kohosi vitkaan korvalliselle, ja leuka tärähteli kuin syvässä mielenliikutuksessa.
"Vastaatko sinä puheesi, mies?" hän kysyi äänellä, jossa tarkoitetun ankaruuden sijaan soinnahti masentunut avuttomuus.
"Koko maailmahan sitä huutaa."
Tämän lyhyen keskustelun jälkeen tuntui kuin miehet olisivat lausuneet toisilleen kaiken sanottavansa. Isäntä meni keppineen takaisin kamariinsa, ja pian sen jälkeen lähti Heikkikin. Mutta paluumatkansa yksityiskohdat hän oli unhottanut kuin humalainen yölliset retkensä. Hän ei jälkeenpäin varmasti muistanut, oliko hän tullut suoraan oikopolkua vai kiertäen kärryteitse, ja mihin aikaan oli kotiinsa saapunut. Herättyään äitinsä kolkutukseen myöhään aamulla hän ikäänkuin löysi itsensä sängystään täysissä tamineissa suullaan makaamassa.
VI
Henna istui Kiljuvankosken äärellä selin aurinkoon, joka suurena ja veripunaisena teki laskuansa luoteisella taivaan rannalla. Hän oli tullut kosken äyräälle saunan herttaisesta löylystä, vilvoitellut alastonta ruumistaan veden hengessä, pukeutunut puhtaisiinsa ja unohtunut siihen "saunakivelle" kosken kuohuja katselemaan. Hiukan ylempänä seisoi koivun runkoon nojaten Kuppari-Kaisa, joka oli saunakestinä Töyrylässä. Varjostaen kädellään silmiänsä auringon säteiltä hän uteliaan näköisenä tähysti sinipunervalle järven selälle kosken alapuolella.
Järvellä souteli lukuisia veneitä, ahdinkoon asti täynnä remuavaa nuorisoa. Siellä laulettiin, naurettiin ja heilutettiin hattuja ja liinoja tervehdykseksi tuttaville. Siellä läiskytettiin airoilla ja äyskäreillä vettä toistensa venheisiin, ja tytöt kirkaisivat, kun joku vene oli kaatumaisillaan. Lopuksi ryhdyttiin kilpasoutusille, ken ensiksi ehtisi Kokkosaareen juhannuskokkoa sytyttämään.
"Heidän mieltään ei suru paina", sanoi Kaisa ja tuli Hennan viereen kivelle istumaan.
"Ei vielä, mutta ennenkun ovat meidän ijässä, ehtivät kyllä vielä murhettakin maistaa", virkkoi Henna. "Iloitkoot nyt ja riemuitkoot, kun on ilon aika."
"Iloitkoot ja huutakoot. Eipähän tässä meidän enää tee mieli viserrellä, koska eivät näy jaksavan kaikki nuoretkaan", sanoi Kaisa ja hetken kuluttua lisäsi salaperäisesti kuiskaten:
"Ei ole tainnut Heikki mennä kokolle?"
"Ei se ole mennyt."
"Missäs se on — kun ei tullut kylpemäänkään?"
"Olenko minä hänen paimenensa", vastasi Henna jotenkin kärsimättömästi. "Tuolla kai se on aitassaan."
Kaisa vilkaisi kartanolle päin ja sanoi:
"Ei näy Heikki tuoneen koivuja rappusten eteen nyt, niinkuin aina ennen juhannusaattoiltoina."
"Ei ole tuonut... eikä se viime päivinä ole ollut entisensä muutenkaan."
"No sen minäkin sanon, että entisensä ei ole. Minä pahoin pelkään, että poika-paran täällä näin..." Kaisa koputti sormellaan otsaansa — "täällä ylikerrassa on mööpelit jollakin tavalla sekaisin."
"Älä, hyvä ihminen, noin hirveitä höpsi."
"Ajattelin näin: en huoli hiiskua tästä Hennalle mitään, suotta vain mielensä raskauttaisin. Mutta kun näkyy itselläsikin olevan hajua asioista, niin saatanhan sen nyt sanoakin."
"Hyvänen aika, mitä se sitten on? Puhu, Jumalan luoma!"
"No, minä menin iltavastoja taittelemaan tuonne pellon aitovarteen, niin olin kuulevinani pellon sisästä joitakin sanoja. Kuka se siellä, ajattelin minä ja hiivin lähemmä. Mutta siellä olikin vain Heikki yksin. Minun silloin sydäntäni kummasti hytkäytti ja ajattelin näin: aha, annas olla, minkälaisia munia se kana hautoo. Minä kyykistyin katajapensaan taakse piiloon."
"No?"
"Heikki istuu kököttää ojan partaalla ja katselee pikku esinettä hyppysissään. Mutta vaikka minä käteni alta katsoa tiirotin, niin että vettä silmiini itketti, en kuolemakseni saanut selkoa, mikä se oli. Mutta sitten se auringon valossa välähti — niinkuin kirkas välähtää... Jo minä silloin, jo minä silloin!... Arvaappas, mikä se oli?"
"Mikähän lie ollut — en osaa arvata."
"Ka, soormus, soormus!... Sitä hän kääntelee, puhaltelee, hankaa paitansa hihalla ja yrittää tunkea pikku lilliinsä. Viimein hän pistää sormuksen liivinsä taskuun ja katsoo yhteen kohti — näinikään toljottaa. Vaan annas olla, kun se yhtäkkiä läjäyttää kämmenellään reiteensä, niin säikähdin, että olin lentää selälleni. — Ei, jukuliut! sanoi — olkoon hänen sanomansa — ja siinä samassa tempasi taikon käteensä. Ja sen minä sanon, että lantakuormat, joita hän oli siellä hajottelemassa, eivät olleet omilla asioillaan. Risut lentelivät sinne, tänne, tuonne, ja kuiva poro pöllysi kuin tuulispäässä. Se siinä lantakuormien kimpussa riehui taikkoineen kuin suuttunut sonni sarvineen... No, mitäs tästä nyt sanot?"
"Sitäkö se vain olikin. Ei sitten olekaan vaarallista, kyllä niistä taudeista lääkkeittä päästään", vastasi Henna.
"Jo minä Heikille sanoin", jatkoi Kaisa loukkautuneena Hennan välinpitämättömyydestä, "sanoin, että liian lennät korkealle, kun talon tyttöä tavoittelet, köyhän kakara. Ja niinpäs piti käydä kuin ennustin ja minulle unessakin näytettiin. Sieltä pudota muksahti poika pilvistä alas eikä taida kuuna kuhan valkeana siitä notkosta nousta."
"On se Heikki yhtä hyvä kuin Annikin", huomautti Henna terävästi.
"Nyt en ymmärrä."
"Sen minäkin uskon."
"Yhtä hyvä...? Jo nyt ollaan nöyräpäisiä, niin äidit kuin pojat... jo minä nyt lähden pois."
"Onhan tietä menevällä", sanoi Henna. "Ja jos viitsin Heikille sanoa, että olit luurailemassa ja niitä ihmeitäsi taas ympäri kyliä kuulutat, niin ajaisi sinut yön selkään."
"Älä, Henna rakas, puhu tästä Heikille mitään. En kuolemakseni hiisku sanaakaan kellekään, enkä olisi sinullekaan, mutta kun niin pyysit. Ja milloinka olen ennen puhunut, saatatko sanoa? Ja oliko nytkään minun syyni? Minkä mahdan minä sille, että on Jumala luonut minulle näkevät silmät ja kuulevat korvat."
Mummojen keskustelu katkesi, kun Heikki tuli aitastaan ulos.
"Minne sinä menet?" kysyi äiti.
Vastaamatta Heikki hiukan hoiperrellen astui rantaan ja lykkäsi veneen vesille.
"Kun se ei vain tekisi mitään itselleen", huomautti Kaisa. "Oli tuo naamaltaan vähän sen näköinen kuin hirteen menevä."
"Mitäpä hän nyt tehnee", tuumasi Henna, mutta meni kuitenkin Kaisan kanssa harjun korkeimmalle kohdalle huiskuttamaan käsiään, herättääkseen saaressa olijain huomiota.
"Muistitko sinä edes panna veneen tapin kiinni?" huusi Henna poistuvan jälkeen.
Heikki lakkasi soutamasta ja alkoi airon ponnella paukuttaa puutappia venheen pohjaan.
"Enkös minä sanonut, että auki se jäi. Se mies ei näe, ei kuule mitään", päivitteli Kaisa.
Muutamat saaren rannalla ryypiskelevät miehet huomasivat pian saarta kohti soutavan veneen.
"Silläpä soutajalla on kiire", ihmetteli joku. "Enpä totisesti ole eläissäni nähnyt mokomaa soutumiestä."
"Kulkeeko sen vene vettä myöten vai ilmassako lentää?" arveli toinen.
"Kylmille tulille hän nyt kuitenkin enää ehtii."
"Ja hiisikö ämmiä riivaa? Katsokaa, miten ne tuolla kosken harjulla räpyttelevät kuin lentoon lähtevät varikset."
"Se on se, se on se", sanoi Alatalon renki Tuomo hiukan kalveten. "Kylläpä se antoikin vahdata itseään; luulin jo, ettei se enää tulekaan. — Kuulkaa, autattehan te sitten, jos tarvitaan. Me kun ollaan yhden puolen miehiä, niin..."
"Niin annetaan miestä koniin, ettei jää ehjää kuin isoimmat luut — niinkö, Tuomo?"
"Joo, joo. Ottakaahan tästä vielä rohkaisuryypyt", tarjosi Tuomo ja antoi pullonsa kulkea miehestä mieheen. "Onko teillä asetta — veistä tai muuta, jos niinkuin olisi pakko iskeä miehestä vähän suonta?... Ei kynttä karkeampaa?... Sepä perhanaa. Pistäkää sitten tuosta rannalta edes kiviä taskuunne."
Miehet valikoivat kivensä.
"Tällä kun nal-naljauttaa miestä otsikkoon, niin keikahtaa siinä ketarat taivasta kohti, vaikka olisi parempikin öykkäri", kerskaili muuan pitkä miehen roikale, kädessä pyöreä ja sileä kivi kuin kananmuna.
Sen jälkeen miehet poistuivat tanssijain joukkoon.
Heikin vene törmäsi puoli pituuttaan rantahietikolle ja toi suuret aallot mukanaan maalle. Juhannuskokon paikalla tissusi enää vain palaneita jätteitä, ja läheisellä aukeamalla oli piiritanssi vilkkaassa käynnissä. Heikki pysähtyi ulommaksi katselemaan. Tuomo ja Anni näkyivät muitten mukana olevan piirin sisässä, Tuomon käsi lujasti kiedottuna Annin vyötäisille. Heikin sieramet pari kertaa laajenivat, ja silmissä välähti. Hän murtautui piirin sisään, mutta ei ollut huomaavinaankaan Annia ja Tuomoa.
"Ei meillä runttuja ruusata — tuota", hän pöyhisteli ja heilutti viinapulloa päänsä päällä, hyppi tasajalkaa ja hihkui. Pistettyään taas pullon povitaskuunsa hän alkoi kädet housuntaskuissa kävellä ympäri piiriä, notkutellen polviaan kuin koskensauvoja ja laulaen useaan kertaan yhtä ainoata säettä, minkä sattui tällä kertaa muistamaan. Väliin hän paisutti äänensä niin voimakkaaksi, että yhteinen piirilaulu tukahtui aivan kuulumattomiin:
"Sun retkuma_rei_ ja raliali_lei!_"
Tanssijain joukosta alkoi kuulua tyytymätöntä murinaa ja vihaisia huomautuksia; häiritsijään muljauteltiin samalla suuttuneita silmäyksiä. Heikin tultua Tuomon lähelle tämä pöyhkeili riitaa haastaen:
"Älä tule niin lähelle, että napit yhteen sattuu."
Vastaukseksi Heikki levitti sylinsä ja hihkaisi. Tuomo silloin päästi sellaisen rähäkän kuin olisi Heikki iskenyt hänen hampaansa kitalakeen.
"Sinä tyrkkäsit minua!" hän kiljui ja pui Heikille nyrkkiä.
"Tyrkkäsi se, tyrkkäsi se", säestivät Tuomon apurit.
"Ei tyrkännyt", kuului myös rauhoittavia vastaväitteitä. "Mitähän lie takin hiha vähän hiipaissut."
"Herraapa sitten tyrkkäsi — kuin renkiä", ratkaisi Heikki lyhyeen asian.
Nopeasti kuin salama iski silloin Tuomo Heikin rinnuksiin, jolloin naiset ja arkaluontoiset miehetkin vetäytyivät loitommalle. Vikkelästi tarrasi Heikkikin Tuomon rintapieliin, ja hetkisen seisoivat kilpakosijat rinta vasten rintaa, silmät silmiin luotuina, kuin tunnustellen, kumpainen ensin heittää. Suuresta, henkeään pidättelevästä väkijoukosta ei kuulunut luiskahdustakaan. Äkkiä Tuomo kyykistyi, taivuttausi taaksepäin ja nopealla tempaisulla nykäisi Heikin rintansa päälle, mistä hän ruumiin ja käsivarsien voimalla ponnahdutti vastustajansa ylös ilmaan ja sieltä kaaressa päänsä yli, niin että tämä jäi liikkumattomana makaamaan. Kaikki tapahtui niin nopeasti, että naiset tuskin ehtivät siunata.
"Jokohan tapoit miehen?" kuului syyttäviä huomautuksia, kun Heikki nähtävästi ei jaksanut yrittääkään ylös.
Hermostuneelta näytti Tuomokin.
"On katsottava, miten nakkaa huonompaansa. Määrä se pitää olla heittäjälläkin."
"Oli se heitto", ihmeteltiin taas toisekseen maassa makaavan Heikin ympärillä.
"Heitti riiviö kuin höyhensäkin päänsä yli näinikään — ja siinä makaa mies, että evät tärisee."
"Mutta vertapa sylkee."
"Vertako!"
"Vähemmästäkin — keuhkotautinen mies."
Varsinkin viime muistutus heilautti yleisön myötätunnon Heikin puolelle niin voimakkaasti, että Tuomo tunsi tarvetta puolustautua.
"Tarvitsiko sen tulla syyhymättä saunaan, tarvitsiko tulla minua ensin lyömään ja tyrkkimään, syyttä synnittä."
"Valehtelet!" keskeytettiin hänet jyrkästi. "Ei se sinuun koskenut sormensa nenällä... ja vaikka olisi vähän koskenutkin, tarvitsiko sinun silti ruhjoa kuoliaaksi sairasta miestä. Sietäisit niin...!"
Tuomo tunsi ilman ympärillään käyvän liian sähköiseksi. Kun lisäksi useat tunnetut voimamiehet alkoivat häntä härnäillä, uhkaavasti lähennellä ja pyörähdellä kantapäillään, piti hän parhaana puikkia ajoissa tovereinensa veneelleen.
"Et taida kyetä omin apuinesi nousemaan ylös?" käännyttiin taas säälien Heikin puoleen.
"Ehkä minä tästä — auttakaahan sentään vähän. Lipsahti jalkani äsken, mutta tulee se vielä minunkin vuoroni. Kyllä minä tämän... oih!... tämän vielä Tuomolle maksan kaksin kalliin."
"Älä hyvä mies puhu kostosta mitään. Kiitä luojaasi, että sait henkesi pitää."
"Jätä kosto meille", sanoivat voimamiehet.
Pari Heikin läheistä tuttavaa auttoi hänet jaloilleen, ja kahden puolen tukien lähtivät saattamaan häntä kotiinsa.
"Lakki!... lakki jäi!" huudettiin heidän jälkeensä, kun he olivat jo jonkun matkan edenneet.
Joku lähti juoksuttamaan lakkia, mutta painoi sen huomaamattaan Heikin päähän niin, että lippa jäi katsomaan taaksepäin.
* * * * *
Vähitellen läksi muukin juhannusyleisö soutamaan eri tahoille, ja yksinäiseen Kokkosaareen jäivät vain palaneen kokon jätteet haikoamaan.
VII
Kareettomana ja peilikirkkaana on Raitajärven pinta. Sen rannoilla vihreät lehdot seisovat tyynessä ilmassa lehden liikahtamatta kuin kuvassa, ja keskellä selkää kohottaa yksinäinen Kokkosaari jättiläispovensa veden pinnan yläpuolelle. Taivaalla paistaa kuu täyteläisenä, ja siellä täällä tuikkaa joku yksinäinen, himmeä tähti.
Helteisillä niityillä ja rannan ruohikoissa heräävät hallan henget ja kevein utupurjein liukuvat järven hopeapintaa pitkin, jättäen jälkeensä ohuen usvapeitteen, joka kasvaa ja kattaa allensa järven, niityt ja rannan lehdot. Äskeisen hopeapinnan sijalla on nyt kuin valkoinen maitomeri, joka eteläiselle ilmansuunnalle ulottuu silmän kantamattomiin. Valkoisen usvapeitteen on hengittänyt myös Kiljuvankoski vaahtoisen, levottoman rintansa ylle, ja sen tukahtunut ääni kuuluu syvältä kuin manalasta.
Tämä näky silmien edessä, tämä maanalainen kohina korvissa tanssitaan ylhäällä Töyrylän pihanurmikolla Heikin ja Annin häitä.
Kutsumattomia häävieraita on tullut pitkin iltaa, veneillä ja jalkaisin. "Sulhaspoika" — naapuritöllin vanha Ville — kuiskaa uusien miestulijoitten korvaan jotakin, jolloin nämä ymmärtävästi päätään nyökäyttäen vetäytyvät porstuan pohjassa olevaan kamaripöksään. Pöydällä sakean tupakansavun ja alkoholin höyryjen ympäröimänä tuikuttaa himmeä talikynttilä, säteillen taivaankaaren väreissä kuin pyhimyskehä. Sulhanen kaataa kylältä lainaamiinsa pikareihin kirkasta viinaa isosta ruskeasta pullosta. Naukattuaan heittävät vieraat pöydälle mikä markan, mikä puoli, saavat uudet ryyppynsä ja poistuvat tyytyväisinä suutaan maiskutellen tanssijain joukkoon pihamaalle.
Ikämiehet, joiden jalka ei enää tahdo taipua tanssin tahtiin tai jotka muuten pitävät arvolleen sopimattomana moisen hullutuksen, ovat vetäytyneet syrjemmälle ja piha-aitaan nojaillen tai kivillä istuskellen katselevat tanssia, tupakoivat ja pakisevat keskenään.
"Enpä häntä olisi uskonut vielä muutama vuosi sitten, vaikka pappi olisi saarnastuolista sanonut, että se tämä Alatalon mamselli tähän Töyrylän tölliin emännäksi päätyy."
"Tämän Heikin akaksi?"
"Niin."
"Kyllähän se vähän yli ymmärryksen käypi. Mutta niinhän se on, että joka itsensä ylentää, se alennetaan."
"Niinpä se usein tahtoo olla. Ja kyllä kai Anni toisenkin kerran päänsä ympäri mietti, ennenkuin otti tämän askeleen. Viime juhannuksen aikana hän kuuluu vielä soutaneen ja huovanneen, että tullako vai eikö tulla. Mikä kumma vetämyksensä hänelle nyt viimein lienee tullut, eivät sitä ainakaan vanhempansa olisi mielellään Heikille antaneet."
"Ei sitä kuulemma olisi mielellään annettu, eikä olisi tainnut olla halua tulla itselläänkään, mutta kuuluu nyt olevan asiat niin, että oli pakko antaa ja oli pakko tulla."
"Ovatko asiat niinpäin?"
"Niinpäin kuuluvat olevan — jos lie perää Kaisan puheissa."
"No sitten on toista... Heikinkö lie?"
"Mene tiedä."
"Ei näy Alatalon mahti sallineen hänen tulla tyttärensä häitä katsomaan."
"Jopahan se salli. Ne on lujassa vanhan kukon pyrstösulat, ei ne hevin irtau."
"Ei irtau. Vaikka kyllä ovat tyttäret parhaansa panneet isänsä ylpeyden pyrstöä kyniessään — ne on nämä häätkin sitä samaista höyhentämistä ukon luonnolle."
"Luja äijä muuten. Joltakulta toiselta Alatalon sijassa olisi aikoja sitten luonto lauennut, mutta tämä ei kun äityy."
"Vaan suotta hän tässä kohdassa pyrstöänsä pöyhistelee. Kun ajattelee asiaa tarkemmin, niin siinä on Heikissä Annille ukkoa liikaakin — ahkera työmies ja aikaan saapa."
"Totta. Mutta tarvittaisiin sitä tällaisten töllien kohentamiseen neljäkin kättä. Ei nämä tällaiset hovit tahdo hattupäitä rouvia kannattaa."
"Saahan nähdä, minkälainen soppa sitä tästäkin keitoksesta syntyy."
"Saahan vainenkin nähdä, joka elää."
Aikansa keskusteltuaan ja tanssia katsottuaan ikämiehet muijineen lähtivät kotiinsa, mutta nuoret jatkoivat tanssia väsymättömästi.
Tömisee tanner kuin riihtä puidessa raskaitten anturain alla, kun korven pojat pyyleviä neitojansa polkan tahdissa pyörittävät, palavat piiput suupielessä, seiväsjäykin vartaloin. Väliin he taidon näytteeksi könähtävät polvilleen kuin nuijitut teuraat, väliin kohottavat kirkaisevan heilansa korkealle ilmaan. Heilahtelee tyttöjen paksut palmikot ja valkoisen liinan nurkka, ja hulmuaa hameenhelmat kiivaimmissa kierrekohdissa, rusottaa posket, silmät välkkyy ja hymyssä on suu.
Mutta valkoisena kuin aave, päässä morsiusruunu, maata tavoittava harso takana leijuen tanssii morsian kuin raivotar, tartuttaen kiihkoansa muihinkin. Jokainen tahtoisi tanssia ainakin kerran hänen kanssaan; kun yksi jättää, toinen ottaa. Annin entiset ihailijat sinkauttelevat hänelle karkeita pilapuheita.
"Olisivat saaneet siirtyä nämä kemut vähän tuonnemmaksi, niin olisi tanssittu häät ja ristiäiset yksin häpein."
"Ei se sinun häpeäsi ole", antaa Anni sanan sanasta.
"Eipä ei. Vaan mitäs sanoo pappi?"
"Mitäs se pappia liikuttaa, enempää kuin sinuakaan."
"Eikö ole raskasta tanssia — noin...?"
"Siitäkö näyttää?"
"Ovat nuo siunatut morsiamet ennen osanneet hävetä sen verran, etteivät ole kehdanneet morsiusruunua päähänsä painaa — eikä se taida olla luvallistakaan."
"Jos olisi luvallista, en olisi sitä päähäni pannutkaan."