Part 2

"Nepä ne... Vai jäätä? No, lapsilla on lapsen usko. Minä olen jo vanha mies, olen ollut monessa myllyssä ja tunnen hivenen näitä asioita. Minä olen tehnyt viimeiset majat näille Korvenkylän kuolleille, saatellut heidät näinikään hautaan toisen toisensa jälkeen ja ollut ylimäisenä vieraana ja virrenveisaajana kaikissa maahanpanijaisissa lähemmä viisikymmentä ajastaikaa.

"Ehtii siinä ajassa jo nähdä yhtä ja toista.

"Ehtiipä niinkin. Kerrankin, juolahti tuossa mieleeni, kannoimme muuatta höyhenkevyttä, taudin nuolemaa äijän käppyrää metsäpolkua pitkin venevalkamaan — siihen aikaan näet vietiin ruumiit kirkolle kesäisin vesiteitse. Tultiin siitä rantaniityn veräjälle, niin sanoo muuan kantajista: Nykäiseppä, Ville, alas pari sulkupuuta, niin sujautamme arkun aidanraosta kuin pirtapussin. Vaan ennenkuin saimme pirtapussin veräjästä, täytyi se purkaa viimeistä sulkupuuta myöten. Ja muutaman sadan sylen matkalla veräjältä rantaan piti levähtääksemme kolmasti, vaikka meitä oli kantajina neljä vaurasta miestä, ja perille päästyämme olimme hiestä märkiä kuin uitetut koirat.

"Piti maar siinä olla kymmenhankainen kirkkovenhe mokomaa paatta kantamassa."

"Eikä ollut, tavallinen kaksisoutu vain. Sen, näet, maapirun valta ei ylety vesille, missä on omat haltijansa, vesipirut... Liehän siellä putelin pohjassa pisara vielä?"

Heikki kaivoi pullon povestaan ja ojensi Villelle. Tämä, ennenkuin otti ryypyn, pudisteli ja tarkasteli välkähtelevää nestettä taivaan rannalla kenottavaa kuun kantaa vasten.

"Sitä tuon vanhan silmä hämärtää — näyttäähän tuo niinkuin kolmanneksen vajautuneen... Äh!"

"Mitäs tyhjästä, Ville ottaa miehen ryypyn", kehoitti Heikki. "Ei pidä vähäksyä köyhän antia. Kun tästä loppuu, löytynee tilkka lisää reenseviltä heinäsäkistä.

"Heinäsäkistä?... Älä veikkonen puhu sitten mitään."

Pullon pohja keikahti taas ylöspäin, ja kuun kanta peilaili kapeata naamaansa pyöreässä pohjassa, tällä kertaa tovin aikaa.

"Ähäts!... Onpa, onpa... mistä?... Otahan, isäntäkin, seh!... Aina se on isäntä vieraan veroinen... Mistä tuota... ähäts!... löysit vielä kuusen juurella keitettyä?"

"Puhumatta paras."

"No, niinpä kai. Enpä ole mokomaa junkkaria maistanut sitte kotipolton aikain... Pistähän tuosta rouheita piippuusi. Tuntuu tuo ilma hiukan lämmähtäneen, että tarkenee tässä jo piippuunsa pistää, eikä ole pelkoa, että piip... Eikös perh...! Puhelehan, Heikki, tuonne suupieleen, että pääsen tuosta nysästä eroon. Vetää piru huulia yhteen kuin maneetti ja pistelee kuin sata neulaa", puhua sopotti Ville toisesta suupielestään. "Siinä on tuo suukappale läkkipellistä, ja on se joskus ennenkin tulipalopakkasilla jäätynyt huuliin kiinni... No sillälailla, sillälailla... väkevällepä tuo henkesi höyrähtääkin... Ähä, jopas irtautuu ylähuuli. Puhelehan vielä, että irtautuu alahuulestakin... no sil... sillälailla. Sen tuon vanhan huulissa ei ole lämpöä enempää kuin vanhassa anturanahassa."

Jatkoivat siitä matkaansa tupakoiden. Savu jäi leijailemaan jäljelle tyynessä ilmassa, ja Ville kertoili ajan ratoksi seikkailuja kuolleitten kanssa, omiansa ja muitten.

"Väitteli kerran kaksi rohkeata miestä keskenään, kumpi heistä olisi rohkeampi. Löivät siitä vetoa, ja pelkäämättömyytensä todisteeksi oli kummankin noudettava yksin pimeänä syysyönä hautakammiosta kuolleen luu. Arvalla määrättiin, kumman ensin oli kokeensa suoritettava. Se, jolle arpa lankesi, lähtee määrättynä yönä hautuumaalle, siirtää kansilaudat syrjään, laskeutuu tikkaita myöten hautakammioon ja löydettyään luun aikoo lähteä — 'Jätä rauhaan, se on minun vaarini luu', kuuluu kammion nurkasta ääni kuoleman kolkko, ja siellä näyttää häämöittävän joku valkea haamu. Jättää etsijä saaliinsa ja löytää toisen. — 'Jätä rauhaan, se on minun isäni luu.' Tekee mies työtä käskettyä ja löytää kolmannen luun. — 'Jätä rauhaan, se on _minun_ luuni.' — 'Olkoon vaikka kenen luu, mutta menee se nyt', vastaa etsijä ja nousee saaliineen tikkaita myöten ylös, juoksee kipittää hiljalleen käytävää pitkin portille päin ja kuulee hipsuttavia askeleita aivan takanaan. Ei uskalla katsoa taakseen, multa ei saa ilmankaan oltua. Näkee silloin kintereillään valkoisen haamun, kädet levällään kuin syliinsä tavoittaen. Samassa kaatuu takaa-ajettu kiljaisten käytävälle. Siitä hänet seuraavana aamuna löydettiin kuolleena, kädessä kuolleen sääriluu."

"Se oli sen valkoisen haamun sääriluu?" kysyi Heikki.

"Se valkoinen haamu oli se toinen vedonlyöjä, joka oli edeltäpäin salaa piiloutunut hautakammion nurkkaan, valkoinen hursti ympärillä."

"Noutamatta taisi nyt jättää se hurstimieskin kuolleen luun?"

"Noutamatta. Kun sitä toista vedonlyöjää lähdettiin viemään arkussa hautaan, lähdettiin toista kuljettamaan köysissä hullujenhuoneeseen."

Ville kopisti piippuaan arkun päätylautaan kuin onttoon kumisevaan honkaan, kaivoi perät poskeensa ja pisti piipun taskuunsa.

Istua kyyröttivät taas ääneti kuin varikset mustan riihen harjalla. Mutta nyt tapahtui jotakin ihmeellistä, jotakin samantapaista kuin jos mitään pahaa aavistamaton ihminen istuisi kivellä ja sen sisällä yhtäkkiä räjähtäisi dynamiittipanos. Syviin ajatuksiinsa vaipuneet miehet kimmahtivat yhtaikaa kuin näkymättömän käden heittäminä kauas reen sivulle seisaalleen ja silmät renkaina tuijottivat olkansa yli arkkuun, ikäänkuin odottaisivat jotain vieläkin kauheampaa.

"Oli se pamaus", sai Ville vihdoin änkytetyksi.

"Oli — oli se jymäys — kuin tykillä olisi ampunut", säesti Heikki.

Arkusta heidän altaan oli jo pitemmän aikaa kuulunut salaperäistä ritinää ja napsahtelemista ja viimein yhtäkkiä voimakas, rämähtävä paukahdus. Samalla tuntui kuin arkun kansi olisi saanut voimakkaan sysäyksen ylöspäin.

"Nyrkilläänkö lie iskenyt... vai olisiko potkaissut?" kysyi Heikki.

"Lie iskenyt nyrkillään ja lie potkaissut samalla kertaa. Tuntuihan menneen pirstoiksi koko arkku."

"Hyvä oli, että oli takonaulat", jatkoi Heikki, pyyhkien turkkinsa hihalla hikeä otsaltaan.

"Entäpä se sen tekikin niiden rautanaulojen takia", vastasi Ville... "Sinulla taitaa olla lämmin?"

"Löi vähän lämpimäksi."

"Mitä sinä mainitsit taannoin heinäsäkistä? Ei taitaisi nyt tehdä pieni pahaa. Kajautti tuon pääni niin selväksi, että se on tyhjä kuin Oulunmaa."

"Heinäsäkistä?... jaa, niin."

Heikki pysäytti hevosen, ja otettuaan pullosta jatkoivat miehet taas matkaansa, aluksi kävellen reen sivulla; mutta kun arkusta ei enää kuulunut muuta kuin tuttua, salaperäistä napsahtelemista, uskalsivat he istuutua taas entiselle paikalleen — uutta kummaa ihmettelemään.

"Näkeekö Ville tuolla tiellä mitään?" kysyi Heikki hiukan värähtävällä äänellä.

Tarkastettuaan osotettuun suuntaan sanoi Ville:

"Tahtoo asustaa usva vanhan silmässä — näyttäähän niinkuin liikkuisi tuolla jotakin mustaa."

"Pitkä häntä vain letkuttaa kahdenpuolen. On tuo näköjään kuin kettu, vaan saattaa se olla koirakin... Seh, seh!"

"Älä häntä huutele, kyllä ne hännän heiluttajat tunnetaan."

Kun ketunnäköinen yhä vain pitkitti kulkuansa edellä tietä pitkin, väliin istahtaen, niinkuin odottelisi jäljessä tulevia, sanoi vihdoin Heikki:

"Ei taitaisi Ville tareta laulaa. On tuolla ketuksi vähän oudot eleet."

"Sehän tuo lie virkani näillä matkoilla", vastasi Ville.

Samalla kun hän päästi äänen, loikkasi ketunnäköinen tiepuoleen, näyttäytymättä enää. Sen sijaan rasahteli silloin tällöin tiepuolessa, ja puitten välissä vilahteli valkoisia, kiitäviä haamuja. Toisinaan kuului ylhäältä puitten latvoista omituisia honottavia ääniä ja siipien räpyttämistä... Vilahdelkaa, honotelkaa, räpytelkää nahkasiipiänne — sitä voimakkaammin vyöryy sana Villen huulilta.

Kilometrien päässä ajotiestä erämaan mökkiläinen menee talliin hevoselleen aamuapetta laittamaan. Pihapolulle pysähtyy, kuuntelee — kutsuu vaimonsakin, ja kuuntelevat yhdessä.

"Kuka hullu se huutaa sydänmaassa yöllä?" sanoo mies.

"Eihän sillä liene mikä hätä, sillä huutajalla?"

"Liekö tuolla nyt hätäkään, muuten mölynnee lämpimikseen. Kuulostaa tuo koommin kuin Korpeis-Villen ääneltä; olisiko siellä Korvenkylällä joku muuttanut majaa."

"Kirkolle päin tuntuu laulu loittonevan. Vaan eihän ne korpeisetkaan ennen ole laulaneet kuolleilleen muualla kuin kylien kohdalla."

Ajettuaan asumattomia kankaita, soita ja järvien kumisevia jäitä pitkin peninkulmamäärin miehet vihdoin yhdyttivät kirkon lähettyvillä valtamaantien ja asutut seudut. Kaakon kulmalla alkoi jo sarastaa hopeankirkas päivänsalo. Öisen erämaan lumot ja sydäntä kouristavat tapahtumat matkan varrella tuntuivat enää vain pahalta, kaukaiselta unennäöltä.

"Heruneeko sieltä heinäsäkistäsi pisara vielä?" kysyi Ville. "Kovin on kipakkata tuo pakkanen — se tässä päivän valetessa on purevimmillaan."

Otettuaan pullosta siinä teitten risteyksessä hyvät naukut jatkoivat miehet viimeistä taivaltaan kirkolle.

"Ville se on säilyttänyt vielä tuon veisuun äänen, vaikka on jo vanha mies", kehui Heikki.

"Tuolla kun korvessa parkasitte, niin sitä vailla, ettei kuura puista tipahdellut, ja eikö lie tipahdellutkin alimmilta oksilta."

"Käheäksi käypi vanhan kukon laulu", vastasi Ville. "Vaan olisit kuullut ennen nuorianna. Oli tässä rovastina siihen aikaan Intreeni-vainaa, ja Jumalaa palveltiin vielä vanhassa kirkossa. Kerran piispankäräjillä... no, kun itse piispa on kuulemassa, koettaa kukin parastaan niin luvussa kuin laulussa. Oli kysynyt pappilassa piispa rovastilta: Kuka oli kirkossa se nuori mies, joka lauloi urkujenkin yli? Oli vielä naurahtanut piispa Intreeni-vainaalle ja sanonut, että uusi on teidän kirkko tehtävä, sillä jos seurakunnassanne on kymmenenkin mokomaa miestä, jotka laulavat urkujenkin yli, niin mene tiedä, voivat veisata tämän vanhan kirkkoröttelönne kumoon kuin Israelin lapset Jerikon muurit ennen vanhaan aikaan. Ja — vaikka mä sen itse sanon — kun minä ennen nuorta miessä piirin syrjässä laulaa hujauttelin lemmen lirutuksia, niin messingille se veti tyttöjen suut — messingille, ja kiilsi silmä."

"Taitaa Ville osata ulkoa kaikki virret?" kysyi Heikki.

"Osannenhan noita vanhasta virsikirjasta jonkun verran — kaikki ruokavirret ja tuota kuolemaa koskevat. Uudesta en monta osaa, ne eivät olekaan aikamiesten virsiä."

"Taidatte osata ne latinankielisetkin?" uteli Heikki edelleen.

"Osannenhan niitäkin jonkun."

Kun Villen päähän Heikin kehuessa oli noussut muutakin kuin humala, alkoi hän laulaa latinankielistä virttä, näyttääkseen Heikille suurta taitoansa. Alkujaan hän aikoi veisata näytteeksi vain hiukan virren alusta, mutta kerta alkuun päästyään unohtui laulamaan kaikki kaksitoista säkeistöä yhteen mittaan. Kirkonkylän läpi ajettaessa hän jo veteli viimeistä värsyä.

Tien varrella ilmestyi akkunoihin kummastuneita kasvoja, ja uteliaimmat hyökkäsivät maantielle kuuntelemaan outoa virttä ja poistuivat vasta kun laulu hautuumaan portille tultaessa lakkasi.

Kun loimi otettiin arkun kannelta, näkyi siinä päästä päähän ulottuva leveä rako. Suntio, joka laulun kuultuaan oli tullut virkansa puolesta vastaan ottamaan, sanoi:

"Kaikkeen se vilu vihansa iskee. Taitaa olla arkku tehty tuoreista laudoista?"

Ville loi Heikkiin merkitsevän silmäyksen: kyllä ne vihat tunnetaan. Suntiolle hän ei siitä asiasta kuitenkaan mitään virkkanut, sanoa jorauttihan vain:

"On siellä meidän puolessa ollut tapa sellainen, että tuoreesta on arkku tehtävä — että kun mies kaatuu, niin petäjäkin kaatuu."

Heikki kurkisteli kannen repeämästä arkkuun.

"Ole tirkistelemättä!" kivahti Ville melkein vihaisena.

"Niin, eihän se kyllä ole mikään kuvakaappi katseltavaksi", varoitti suntiokin.

Kannettuaan arkun kolmisin yhteiseen hautaan lähtivät miehet paluumatkalle, lämmiteltyään ja syötyään eväskontistaan suntion luona.

Mutta sielukellot unohtuivat soittamatta.

IV

Eräänä iltana — oltiin jo päästy kevätkesään — Heikki kuivan iltasensa syötyään heittäysi sänkyyn kyljelleen. Hetkisen tupakoituaan hän — pää käden varassa ja sammunut piippunysä veltosti hampaissa — unohtui silmää räpäyttämättä tuijottamaan lattiaan. Äiti, joka vielä jatkoi syöntiään, oli viime päivinä usein tavannut Heikin näinikään sanattomana tuijottamassa kesken kiireisintä työtään. Mitä hän, poikaparka, mahtanee mielessään hautoa, oli äiti koettanut arvailla ja kiertäin kaartaen udella, mutta ei ollut onnistunut pääsemään selville asiasta. Jotakin raskasta se lienee, joku salainen rikos tuntoa painamassa. Sitä huolestunut äiti nytkin mietti, kun Heikin piippu pudota kolahti lattialle ja hän itse samassa ponnahti istualle sängyn laidalle ja sanoi:

"Jollei tässä ruokakomento parane ja kaikki muukin naisväen komento, niin..."

"Niin mitä sitten?" kysyi äiti.

"Te olette jo liian vanha."

Äiti oli parhaillaan ojentamassa kättään kalakuppiin, mutta nykäisi sen puolitiestä takaisin, ikäänkuin hän olisi ollut ottamaisillaan varkain vieraan omaa. Lakattuaan samalla syömästä ja kiitettyään kädet ristissä Jumalaa keskeytyneestä iltasestaan hän nousi pöydästä ja Heikkiin kääntyen sanoi liikutuksesta väräjävällä äänellä:

"Liian vanha?... Tämmöinenkö kiitos sinulla on annettavana äidillesi, joka olen elämäni ijän hyväksesi raatanut ja hikeni uhrannut — nyt, kun alan tulla jo vanhaksi ja voimattomaksi... Sinä taidat toivoa kuolevaksi minua — äitiäsi ja hyväntekijääsi?"

"En minä teitä kuolevaksi toivo", vastasi Heikki, "mutta te olette jo liian vanha emännyyttä hoitamaan". Sitten hän pyysi äitiänsä tuomaan aitasta hänen pyhäpukunsa ja puhtaan paidan.

"Mitä varten — tähän vuorokauden aikaan?" kysyi äiti.

Ryittyään rintansa puhtaaksi selitti Heikki:

"Ihmisen, joka on nähnyt niin monta auringon nousua kuin äiti, pitäisi käsittää sen verran, että kun isäntämies lähtee naimamatkalle taloiseen taloon, niin hänen yllänsä pitää olla kirkkopuku ja puhdas palttinapaita, jonka kauluksessa nappi on vähemmän silmäänpistävä kuin tinanappi siinä pinttyneessä pakkopaidassa, joka nyt on hänen alastomuutensa verhona."

"Naimamatkalleko sinä nyt sitten lähdet?⁴ kysyi äiti.

"Naima..."

Mummo, joka luuli tämän olevan tavanmukaista piikittelemistä poikansa puolelta, haki aitasta puvun ja paidan ja laskien ne penkille virkahti hiukan pisteliäästi:

"Tässä nyt olisi isännän naimapuku."

Mutta kun Heikki vastoin äitinsä luuloa alkoi pukeutua, tuli jälkimäinen hiukan levottomaksi, niinkuin käy rauhattomaksi mehiläispesän vanha ruhtinatar, kun uusi samanlainen on tulossa.

"Vai naimamatkalle", jämäsi hän. "Olisipa hauska tietää, onko tuo rikaskin, minun tuleva miniäni ja Töyrylän uusi emäntä."

"On se ainakin sata kertaa rikkaampi kuin Töyrylän vanha emäntä on ikinä ollut", vastasi Heikki.

Töyrylän "vanha emäntä" oli tillahtaa itkuun, niin kipeästi häneen arvostelu koski. Eihän hänellä, Jumala paratkoon, ollut kuin tyhjät kämmenet naimisiin mennessään.

"Eihän se vain liene niitä heinäladon hovin kaunottaria", sanoi hän puolestaan.

Muistutus "heinäladon hovin kaunottarista" sai Heikin kiivastumaan ihan suunniltaan. Hän oli näet kerran ennen lähtenyt naimaretkille näinikään yötä vasten, mutta toisten yökenkäläisten välityksellä tuli jälkeenpäin tiedoksi, että sittenkun Heikki oli turhaan koputellut yhden ja toisen aitan ovelle, hän oli kolean ja myrskysateisen syysyön värjöttänyt autiossa niittyladossa, jonka harjalta tuuli muun harmin lisäksi oli pyyhkäissyt katon alas.

Heikki melkein huusi äitinsä korvaan, että hänellä on kierroksessa talon tyttö, pomon tytär oikein, jolla on nähty ennen muinoin kirkkomäellä hattukin päässä, sulkaniekka rumilas sellainen. Mutta ei se ole sitä käyttänyt sen koommin, kun... tuota noin... Vaikka yhdellekö sitä maailmassa niinkin käy. Mutta kyllä se niin on, että kun minä Alatalon Annin...

Äiti iski kämmenensä yhteen, että läjähti.

"Alatalon Annini"

"Alatalon Annin tänne tuon, niin kyllä silloin äiti saa siirtää luunsa ja lumppunsa saunan nurkkaan. Sillä ei suinkaan se sellainen hieno ihminen, jolla on nähty hattukin päässä, tyydy asumaan saman katon alla tuommoisen..."

"Mi-inkä?"

Välttääkseen pitempiä puheita kiiruhti Heikki ulos ja pitkin Alataloon vievää oikotietä. Äiti katseli pihamaalta poikansa jälkeen, kunnes tämä oli näkyvistä kadonnut, ja palasi taas tupaan. Iltasen korjattuaan hän kallistui vuoteelle, asetti kätensä ristiin ja luki iltarukouksensa raskaammalla mielellä kuin pitkiin aikoihin.

* * * * *

Vaikka Alatalo oli vain pieni nuppatalo ja sitäpaitsi velkaisenpuoleinen, sen tyttäret olivat kuitenkin kohtuuttoman ylpeitä ja pöyhkeileviä, niinkuin tyhmät ihmiset usein ovat. Oltiinko kirkkomäellä tai nuorten illatsuissa, aina he esiintyivät niin, että heidät huomattaisiin yli muiden. Ja olihan niitä, jotka heitä huomasivat ‒ liiankin hyvin. Vanhat ja viisaat ihmiset, jotka eläessään olivat katselleet ympärilleen avoimin silmin, ennustivat, että tässä ei ikinä kunnian kukko laula. Ja kyllä se olikin häpeän ja murheen kirjava kana, joka kaakotti Alatalon tyttärien aitan orrella. Useimmat heistä olivat kompastuneet elämän polulla, kuka enemmän, kuka vähemmän. Kauimmaksi oli kuitenkin Anni-"neiti" eksynyt luvalliselta ja viitoitetulta valtatieltä. Hänen lapsensa oli tosin kuollut melkein heti synnyttyään, mutta tästä kuolemasta kuiskailtiin kylillä hyvinkin ikäviä huhuja.

Myöskin Heikissä oli melkoinen määrä ylpeyden ja turhamaisuuden henkeä. Sen hän kuitenkin piti kiistämättömänä, että Anni syntyperänsä puolesta oli ylemmällä portaalla kuin hän. Mutta sen jälkeen kun tämä oli tehnyt huiman hyppäyksensä alaspäin — niin, ohi hänen oman kunniallisen portaansa — seisoi Anni juuri sen verran alemmalla asteella kuin vaimon Sanankin mukaan pitää miehensä vasemmalla kupeella seisoman.

Näitä ajatteli Heikki seistessään vyötäisiään myöten Raitajärven rantaliejussa luhtaheinää niittelemässä, sorsien armastellessa hiukan ulompana ruohikon rinnassa, tai kulkiessaan aamuisin sydänmaan polkuja pitkin, kirves olalla, kiskospuukko tupessa ja tuohikerä kainalossa.

* * * * *

Ylen pikaisestipa kuluu kesäinen yö ja aurinko nousee. Se oli kiivennyt jo yläpuolelle puitten latvojen, kun Heikki palasi Anninsa luota. Veisaten hän palasi — veisatenpa:

Pienet, hienot haavan lehdet, tuuli niitä liikuttaa.

Mutta vielä hän kerran pysähtyi ja katsoi taakseen siinä, missä Alatalo viimeksi pilkahtaa Töyrylään mentäessä..

"Niin, niin... hyvästi, hyvästi!"

Ja sitten hän taas jatkoi matkaa, jatkoi veisua

Mulla on pikkunen oma kulta, jota minä tahdon kiikuttaa.

V

Tuli vihdoinkin se ilta juhannuksen edellä, jolloin Heikin oli määrä lähteä tekemään lopullinen sopimus kuulutuksiin menosta Annin kanssa. Malttamattomana hän kurkisteli makuuaittansa oven raosta ulos, odotellen äitinsä levolle asettumista, mutta tällä näytti riittävän ilta-askareita loppumattomiin. Tuolla hän nyt vasta karjatarhassa lehmää lypsää — myöhään se lypsäminen oli jäänytkin tänä iltana, ja kiusallisen kauan hän siinä Mansikin kupeella nyt kyykkii. Vihdoin äiti kohoutui seisaalleen, oikaisi voihkaisten ruumistaan ja vei maitokiulun aittaan. Sieltä palattuaan hän meni kotaan ja alkoi haahlossa riippuvasta padasta mättää haudeheiniä koppaan.

Lehmä ynähti, huiskautti laiskasti häntäänsä ja käveli hitain askelin kodan ovelle. Nostettuaan haudeheinät lehmän eteen laittoi mummo vasikalle iltajuomista ämpäriin.

48

JUHO HOKKANEN

SUURIA PYRKIMYKSIÄ

49

Heikki vilkaisi hätäisesti kelloonsa, sitten taas lehmään. Häiläyttäen silloin tällöin laiskasti korviaan, vuoroin toista, vuoroin toista, ja huiskautellen hännällään kärpäsiä, vuoroin kumpaiseltakin kupeeltaan, lehmä söi heiniään niin sietämättömän hitaasti, että Heikin teki mieli lyödä sitä, teki mieli työntää nyrkillään heinät yhtenä pallina sen vatsaan, joka ilmankin oli leveä kuin seitsemän leivän uuni. Kumma, ettei sen maha halkea.

Kun heinät aikaa voittaen olivat loppuneet, huuteli Henna omituisella nuotillaan lehmiä veräjästä laitumelle.

"Ma-ansikki, Ma-ansikki, le-ehmäni, tpruitprui-tprui-tprui-iiii...!"

"Mm-myy..." ynähti lehmä ja alkoi seurata emäntäänsä.

"Y-yy..." säesti vasikka, liittyen viimeisenä hitaaseen kulkueeseen.

"Mä-änsikki, Mä-änsikki!" matki Heikki aitassaan. "Saattaa se nyt Anni ajatella mitä hyvänsä, saattaa luulla, etten ehkä tulekaan, että olen häntä narrinani pitänyt ja hätävarana. Voi suuttua ikävissään odottaessaan, ylpeäluontoinen ihminen... Mä-änsikki!... mokoma rapamaha!"

Hän kurkisti taas oven raosta. Henna oli juuri palannut lehmiä viemästä, kädessä taitettuja katajan oksia siivilää varten.

"Kunhan äiti nyt iltamaidon siivilöi, niin se toki lienee mummon viimeinen askare tänä iltana", ajatteli Heikki, heittäysi odottaessaan sänkyyn pitkäkseen, kietoi kätensä pieluksen ympäri ja kuiskaili hellästi:

"Anni!... Annukka!... rakas!"

Oli Heikki ennenkin rakastanut, mutta kun hän, tavoitellen vain talontyttäriä tai muita "parempia" ihmisiä, ei ollut onnistunut saamaan vastarakkautta juuri nimeksikään, oli hänen salainen lempensä muihin tyttöihin ollut kuin vesivelliä nykyiseen verrattuna. Kun Anni ujostelematta kietoi kätensä kaulan ympäri ja pusersi, niin sitä oli tukahtua siihen paikkaan, ja pelkkä hänen suudelmansa muistokin poltti huulia kuin tuli.

Kuitenkaan ei asia ollut vielä läheskään valmis. Oli vielä monta mutkaa matkassa, ennenkuin hän seisoisi Annin rinnalla vihkipallin ääressä, ja se epätietoisuus teki levottomaksi ja hermostuneeksi. Anni itse oli hyvin monipäinen ja oikullinen — sen Heikki oli jo ehtinyt kokea — ja Annin isäukko ei suvainnut tyttärensä ja Heikin naimisiin menosta puhuttavankaan. Oli siinä sitten vielä viidentenä pyöränä se Tuomo, Alatalon renki, joka myös koetti Annia liehitellä. Vaikka kyllähän torppari aina yhden rengin laudalta lyö — mäkitupalainenkin on parempi mies kuin renki, saati sitten torppari. Ja palstatilaksi hän tämän torppansa isännältä ostaa, tekee työtä yötä ja päivää ja nostaa tähän talon semmoisen, että ei pitäisi Anninkaan hävetä siinä emäntänä piikoja komennellessaan — sopisi taas vaikka hatun päähänsä painaa, jos muuten ilkiäisi. Syvästi halveksimansa rengin takia Heikki oli kuitenkin paljoa levottomampi kuin hän uskalsi itselleenkään tunnustaa. Tuomon naamarustinki ei ollut hulluimpia, päinvastoin hän oli oikein nätti poika — eikähän ne nykyajan kevytmieliset tytönhuitukat usein juuri muusta välitäkään. Heikki otti liivinsä rintataskusta pienen ympyriäisen kuvastimen ja katseli siitä omaa tauluansa.

"Hm... Posket pyrkivät päivä päivältä painumaan yhä syvemmille kuopille", ajatteli hän itsekseen. "Eikä tuon nenänpään tarvitsisi olla varsin noin neulanterävä... Nuo siniset puolikuut silmien alla eivät juuri kaunista, antavat vain kasvoille kissapöllön naamaa muistuttavan näön, varsinkin kun tuo nenä on terävä kuin linnun nokka... Ja poskien väri on liian kalvakka, kuin pakkastiaisen poskilla — semmoinen herrasväen korea... Onneksi on tukka säilyttänyt synnynnäisen pellavanvalkean värinsä, niin että se nyt ainakin on hyvä. Heikin täytyi katkeruudekseen tunnustaa, että hän, vertaillessaan tässä suhteessa itseään Tuomoon, joutui auttamattomasti alakynteen."

Heräten haaveistaan Heikki ponnahti sängystä seisaalle ja vilkaisi kelloonsa — se oli jo liki yksitoista. Hän aikoi ilman muuta lähteä matkaansa, mutta kurkisti kuitenkin varmuuden vuoksi vielä oven raosta. Henna oli kantanut kaivon kannelle röykkiön tyhjiä maitopyttyjä, joita hän parhaillaan huosiamella ja hiekalla hankasi puhtaiksi. Tämä uusi viivytys sai Heikin kiivastumaan niin, että hän kaikin voimin iski nyrkillään aitan oveen, ikäänkuin se olisi ollut syyllinen. Työhönsä syventynyt pesijä hätkähti ja vilkui pelokkaana ympärilleen, pääsemättä selville, mistä salaperäinen jysäys kuului. Viimein hän loi epäilevän katseen riiheen, siunasi, sylkäisi kolmasti ja jatkoi taas pyttyjen pesemistä.