Part 5

Ja tämän uuden Dreyfus-skandaalin uhri teljetään vankilaan. Mutta sielläkin kasvavat vain hänen sankarilliset mittasuhteensa. Kolmasti valmistavat uskolliset ystävät hänelle pakotilaisuuden. Yhtä monta kertaa hän kieltäytyy. Hänhän ei ole mikään pahantekijä, ei ole tehnyt mitään rikosta, miksi käyttäisi hän siis kurjain rikollisten teitä? Ja loppuisiko riistoluokkain barbaria vankilaporttien ulkopuolella? Eikö koko nykyinen kapitalistinen yhteiskunta työväenluokalle merkinnyt suurta kuritushuonetta, eikö pohjakerta ole kaikkialla kahleissa, eikö se joka paikassa ole yhtä alttiina yläluokan sorrolle ja vääryydelle? Niinkuin hän itse oli saanut ja saa kärsiä mielivallasta ja vainosta, niin saavat kärsiä kaikki työläiset. Parempi odottaa, kunnes kaikki syyttömät uhrit, maailmanköyhälistö, murtaa jättityrmänsä ukset, jaoittaa maahan koko kuritushuoneyhteiskunnan. Silloin vasta olisi todella vapaa hänkin.

Ja niin jää Marty itsetietoisen työläisen levollisuudella vankilaan suorittamaan rangaistustaan, mihin hän on tuomittu siksi, että hänellä on omatunto, että hän on kunnianmies.

JEANNE LABOURBE

Ranskalla oli jo ennestään suuri Jeannensa -- Jeanne d'Arc, Orleanssin neitsyt, isänmaansa pelastaja, pyhimys.

Nyt sillä on toinen suuri Jeannensa -- Jeanne _Labourbe_, koko ihmiskunnan esitaistelija, marttyyri mutta ei pyhimys (sanan porvarillisessa mielessä).

Jeanne d'Arcin kiduttivat kuoliaaksi Ranskan viholliset.

Jeanne _Labourben_ tappoivat omat maamiehensä, valkoiset ranskalaiset upseerit, lahtarit.

Jeanne d'Arcille on pystytetty viisi muistopatsasta Pariisiin, lukemattomia pitkin Ranskaa.

Jeanne _Labourben_ luut lahovat jossakin Odessan hautausmaan kolkassa, koirankuopassa, eikä hänelle ole vielä kohotettu ainoatakaan monumenttia, mutta hänen muistonsa elää ikuisiin aikoihin maailman työväenluokan tietoisuudessa ja suurten, lahjomattomain runoilijain kanteleet tulevat helkkymään hänelle ajasta toiseen.

Jeanne d'Arc julistettiin pyhimykseksi viisisataa vuotta kuolemansa jälkeen.

Jeanne _Labourbe on jo nyt_ pyhimys -- satain miljoonain proletaarien siunaama siksi.

Mikä sitten hänen elämänjuoksunsa?

Koruton mutta kaunis: herkeämätöntä uhrausta alaluokan hyväksi, vihdoin kuolema sen puolesta.

Jeanne Labourbe oli opettajatar. Hän olisi siis varsin hyvin voinut olla klerikaaii, uskonintoilija, pakanainpuettaja, köyhäin irvistelijä, rikkaiden nuohooja, jos olisi ollut tyypillinen ammattinsa edustaja.

Mutta luontopa olikin siunannut häntä tarkkanäköisillä silmillä, älyllä ja urheudella. Hänellä oli silmää näkemään köyhälistön kurjuuden, älyä ymmärtämään oikea paikkansa, rohkeutta seisomaan siinä.

Hän polveutui Père Lachaise-kirkkotarhan urhoista, hän oli siellä ammuttujen kommunaardien henkinen jälkeläinen. Hän oli Pariisin Kommuunin myöhäisvesa. Hän imi elinmehunsa pariisilaisen kirkkomaan kommunistijoukkohaudoista. Kummakos siis, jos hän itse kaatui kaukana, kaukana toisella hautausmaalla, toisella valkosutten temmellyskentällä.

Mutta kertokaamme hänestä asiallisemmin.

Hän oli ranskatar mutta jo varsin nuorena siirtynyt Venäjälle.

Täällä kohtasi hän ranskalaisen, köyhyyden keksinnöillä silatun kurjuuden sijasta alastoman, törkeän, taivaaseen asti huutavan kurjuuden, tapasi kotimaansa viehkeästi lakipykälillä puuteroidun mielivallan sijasta tsaarillisen nagaikkahirmuvallan, tutustui hirsipuihin.

Mutta tutustui myös muuhunkin: uljaasta kumoussuvustaan huonontuneen oman maansa työväenluokan sijasta, joka varpusten tavoin tappeli keskenään rikkaiden pöydiltä pudonneista muruista jaksamatta luoda katsettaan kauemmas ja korkeammalle, tämän vajakasvuisen kotimaansa pohjakerran sijasta ilmestyi hänen silmiensä eteen Venäjän ilmiömäinen työväenluokka, joka sitä vähemmän tyytyi muruihin mitä syvemmin sitä kynteli solmuruoska, joka suuntasi katseensa sitä kauemmas mitä alemmas tomuun sen polki santarmin rautakanta, työväenluokka, jonka kalpeilla, kärsivillä kulmilla leikki uudenajan huomensäteet, ihmiskunnan suuren pääsinpäivän sarastus.

Ja kas: täällä löysi Jeanne Labourben taistelutarmo oikean maaperänsä, täällä tovereja, joiden kanssa kelpasi uurastaa, täällä urhoja, joille hetken etu ei merkinnyt mitään, vaan jotka iskivät ja uskalsivat iskeä suurensuuren asian puolesta: koko maailman köyhälistön vapautuksen puolesta.

Ja Venäjän pohjakerran kumotessa valtaistuimen, suistaessa pylväiltään kaikki veriset entispyhimyksensä, taittaessa solmuruoskan ja maahan romahduttaessa hirsipuut liikkui Jeanne ensimmäisenä mukana hävitys- ja uudestiluomistyössä, liikkui itse ja veti mukanaan muita maanmiehiään.

-- Mitäpä me, murisivat nämä. Olemmehan vieraassa maassa, mitä meille kuuluu tämän maan työväen pyrkimykset, komprometteeraamme vain itsemme, jos työväenluokka häviää.

-- Mitäkö teille kuuluu? Hävetkää! -- sähisi heille kelpo ranskattaremme. Ja tekö mukamas "suuren" vallankumouksen ja Pariisin Kommuunin jälkeläisiä? Haudassaan kääntyvät oivat esi-isämme, jotka suuressa vallankumouksessa kuolivat yläluokkamme etujen vuoksi, kahdesti kommunaardit, jotka kaatuivat oman luokkansa puolesta. Pysähtyivätkö maamme vallankumousten vaikutukset omaan maahamme, eikö niiden aatteet ja esimerkki ole mullistaneet koko maailmaa, eikö itse tämä Venäjänkin vallankumous ole vain niiden jatkoa, eikö Pariisin Kommuuni nyt vain uudistu monikertaistuneena, sata kertaa valtavampiin kaavoihin valautuneena, selväpiirteisempänä, suuremmoisempana. Ei ole nyt kysymys yksin Venäjästä, vaan koko ihmiskunnasta, kaikista maista ja kansoista. Soihtu, joka tänään on sytytetty Moskovassa ja Pietarissa, loimuaa huomenna tai ylihuomenna taikka myöhemmin myös Pariisissa, Berliinissä, kaikkialla. Yli maailman kimmahtavat punakipinät, syttyy kumouksen liekki ennemmin tai myöhemmin. Venäjän vallankumous -- se on yleismaailmallisen proletariaatin yhteinen asia, kaikkien meidän asia.

Ja nurisijat häpeävät, huomaavat olevansa väärässä, liittyvät mukaan. Ranskalainen työläinen tarttuu venäläisen veljensä käteen, porvareiden päähänpänttäämä patriotismi haihtuu utuna kansainvälisen veljeydenaatteen siipien tieltä: työläisellä on vain yksi isänmaa: luokkansa.

Mutta voittoisa vallankumous alkaa kauhistuttaa kaikkien maiden vallassaolijoita.

-- Ilmeinen maailmanvaara, ähisevät nämä aivan oikein.

Sitä vastaan siis kynsin hampain. Loppuu varsinainen kapitalistinen maailmansota. Hyvin joutuvat venäläisten työläisten pyöveleiksi kaikkien maitien upseerit, ammattimurhaajat. On tankkeja, on lentokoneita, on merihirviöitä, on myrkkykaasuja -- kas niillä kelpaa höyhentää kumouksellisia työläisiä. Suomella oli Mannerheiminsa saksalaisine välikappaleineen, ja selvä tuli: Suomen työväenluokka iskettiin ikivaivaiseksi. Eikö meilläkin ole riittävästi Mannerheimeja (ja joutaa se hänkin) ja välikappaleita, niitähän on niin, ettei mihin panna. Venäjän köyhälistön kurkkuun siis! -- raivoavat kaikkien maiden kapitalistit hampaitaan purren.

Ja palkkamurhaajajoukot syöstään joka puolelta saarron avulla nälkiinnytetyn vallankumous-Venäjän kimppuun. Asetakkiin pakotettuja työläisiäkin saadaan petoksella ja uhkauksilla matkaan. -- --

Surukseen saa Jeanne kuulla, että osasto ranskalaisiakin sotureja, hänen omia maamiehiään, on viskattu rajan yli pyövelöimään hänelle niin kalliiksi käynyttä vallankumousta.

Hetkeäkään viivyttelemättä kiiruhtaa hän Odessaan, missä nämä ovat ryhtyneet ukrainalaisten maanylkyreiden arvottomiksi rengeiksi.

Nyt vasta pääsee hänen älykkäisyytensä, kaunopuheisuutensa ja rohkeutensa täysiin oikeuksiinsa. Valkoiset upseerit ovat kuolemanrangaistuksen uhalla kieltäneet "bolshevikikiihoituksen". Kiihoittaa saa vain tsaarin ja muiden riistäjien hyväksi. Mutta Jeanneko siitä säikähtyisi? Ei.

Vastustamattomana, mukaansatempaavana kulkee hän ranskalaisen soturin luota toisen luo.

-- Mitä? -- sanoo hän, aijotteko todella taistella venäläisiä työläisiä vastaan, te, ranskalaiset työläiset, taistella omaa luokkaanne, niin, ja siten omaa itseänne vastaan? Oletteko te todellakin maailmansodan kauhuissa niin menettäneet ymmärryksenne, ovatko petolliset kansanjohtajat niin hämmentäneet teidän käsityksenne, että nyt aiotte tappaa saman aatteen esitaistelijoita, jonka puolesta mainehikkaat esi-isänne itse taistelivat ja kaatuivat? Milloin ranskalainen työläinen, monien luokkasotien jälkeläinen, on vajonnut niin alas, että on ruvennut isäinsä teilaajien veräjäkoiraksi? Tulitte pitämään kurissa pahantekijöitä, niinkö? Kääntäkää siis pistimenne päälliköitänne vastaan, kaikkia Venäjän kansan kuristajia vastaan, sillä he ovat ainoat pahantekijät tässä maassa. Kysykää kansalta siellä, missä nämä ovat kulkeneet, niin saatte vastauksen: murhaavat, murhaavat. Vapauttamaan maata, niinhän? Päinvastoin: vapauttakaa vain oma maanne kiskurien hirmuvallasta, tämän maan, Venäjän maan, ovat työläiset jo vapauttaneet. Voi voi, rakkaat veljet, huonoilla jäljillä olette. Tehkää parannus, lyökää veljenkättä "vihollisenne" kanssa ja kääntykää sitten kotiinne. Älkää ruvetko veljienne pyöveleiksi. -- --

Ja hyvä sana vaikuttaa aina milloin sillä on otollinen maaperä. Ranskalaisilla sotureilla ei toden totta ollut muuta mielessäkään kuin päästä kotiin -- neljän vuoden sotahelvetti oli jo vienyt halun tappaa ja tulla tapetuksi. Häpesivät jopa, että _tiaisen_ oli tarvinnut tulla saarnaamaan heille järkeä. Ja niinpä tapahtui se, mistä koitui niin paljon työtä ja vaivaa ranskalaisille sotaoikeuksille ja mistä keltakuumeinen Marokko sai niin paljon uusia vieraita: sotilaat tekivät kapinan.

-- Emme lähde Venäjän työläisiä vastaan, sanoivat nämä.

Mutta eihän riittänyt "sivistyneille" ranskalaisille valkokaartiupseereille rykmenttinsä rankaiseminen. Pitihän rangaista kiihoittajaakin.

Tiesihän koko Odessa, että Jeanne Labourbe se oli sotilaat villinnyt. Hän se siis otetaan kiinni, raastetaan kenttäoikeuteen ja tuomitaan kuolemaan. Mutta taas tapahtuu jotakin ilkeää: ei saada ainoatakaan sotilasta ampumaan häntä. Sirot ranskalaiset luutnantit vääntelevät vahattuja viiksejään:

-- Tämäpä vasta pirua: ei mitään kuria, ei mitään järjestystä. Mitä enää sanovatkaan meille sotaministeri, mitä Clemenceau, mitä ystävämme kansanjohtajat?

Mutta pian ottavat he järkensä vangiksi. Suottako he olisivat käyneet tyyriitä sotakouluja. Tottahan he nyt itsekin pystyvät ottamaan hengen tuollaiselta turhanaikaiselta ihmisolennolta.

Ja niin panevat he täytäntöön teon, jonkalaisesta vastikään syyttäessään saksalaisia liittolaisia liittolaismielinen maailmansanomalehdistö laukoi järeitä panoksia loppumattomiin: saksalaiset murhanneet naisen, saksalaiset murhanneet naisen!

Iltahämärässä vievät sydämettömät upseerit Jeannen hautausmaalle ja ranskalainen ritarillisuus suorittaa viimeisimmän urotekonsa: kymmenkunnan ratsupistoolin kuulat puhkaisevat naisrinnan; länsimainen demokratia, "länsimainen sosialidemokratia", länsimainen kaulusraakuus, konnuus, roistomaisuus, kaikki mikä sen yläluokassa ja veijarikansanjohtajissa on kurjaa, viheliäistä ja siivotonta -- ja mitä muuta heissä sitten on? -- kaikki se vyöryy "sivistyksen" ja "kulttuurin" nimessä hennon naisruumiin yli, vaatii uhrikseen yhden aikakautemme ja kaikkien aikakausien ylevimmistä naisluonteista, joka eli ja kuoli luokkansa puolesta, tukahutti kaikki yksilölliset pyyteensä ja auliisti antoi nuoruutensa, intohimonsa, sulonsa suuren asiansa alttarille: koko kärsivän ihmiskunnan paremman tulevaisuuden lunnaaksi.

Mutta vaikka Jeanne Labourben luut lahovatkin tuntemattomassa koirankuopassa jossakin Odessan hautausmaan kolkassa, kuten verratonten suomalaisten sisariensa Hennalassa ja muualla, elää ja liikkuu hänen henkensä kaikkialla missä työläinen taistelee riistäjämurhaajia vastaan, ja hänen muistonsa vaeltaa kuin kiertotähti ajasta toiseen, on yksi vapautuneen ihmiskunnan kalleimmista entisperinnöistä vielä silloin, kun maailma ei enää tiedä eikä tahdo tietää mitään niistä verisistä hirviöistä, jotka maassa ja toisessa tappoivat työläisiä ja teilasivat naisia.

Ja silloin ymmärretään Ranskassakin, että sen suurin Jeanne on -- Jeanne _Labourbe_.

MARSELJEESI

(_Pikku Vapulle_)

Me olimme lehdossa leikkineet miten parhaiten olimme voineet. Mure mielessä, mutta kuitenkin tovin toisenkin niin ilakoineet.

Ja kimpsut koottiin ja kampsut, kun hämär heitteli huntujansa ja tanssikummulle kokoontui kylän karkelovalmis kansa.

Mut pois! Mitäs meille melskeestä väen nuoren ja nauravan moisen. Kukin kuulihan vielä korvissaan sorasointujen pauhinan toisen.

Oli toinen tanssi tanssittu kotipuolessa kolkko juuri, kova kuolemantanssi, min pyörteisiin oli kaatunut kansa suuri.

Kukin kenties hiljaa huokasi vain: "Niin täällä kuin meilläkin _muinen_ ilo elämän osansa ottavi, kun yö saa sulohaaveiluinen"

Ja hymähti vielä matkalta, kun monen vinhan jo virisi laulu, kylä karkeloiva kun katosi pois: "Niin tuttu, tuttu se taulu". -- --

Pois, pois. Kukin kolkassa vaunun vait oli kuin kuvapatsas ikään, johon hehkua hengen lietsoa ei vois maallinen mahti mikään.

Mut -- kommunistinhan muistatte, joka saarnasi lohtua vaivaan? Mitä lausuikaan hän: "Lapsosten on valtakunta taivaan."

Äkin viisauden tuta saimme me tuon, vaitolo kun vaikea katkes, syliss' äitinsä joukkomme nuorin kun lapslahjoin lauluhun ratkes.

Tytön tyllerö, vuosilta neljän kai, elohopean heljä ja herkkä, sinikello keinuva taikka kuin suvituulessa tutjuva kerkkä.

Sinikello --. Ei. Kuin hopeisen soman soivan sa tiun luulit, kun haltioissaan lauluaan äkin lapsen sa laulavan kuulit.

Mitä lauloi hän? Sitä lauloi hän, joka joukkojen suussa helää joka kerta kun vuossadan eteenpäin ne yhdessä tovissa elää.

Kun Bastiljen ne valloittaa, kun seisoo ne suluilla kadun tai kaatuu pyövelipistimiin verin kirjaten sielunsa sadun.

Jota lauloi raatajat Suomenmaan, kun uutta ne uursivat innoin, yöst' aikain kun rotu rohkein sen ylös astui henkensä hinnoin.

Jota sankarit ryysyiset lauloivat ovell' ollessa tuhon jo hirveen, jota kaiutti impemme kaunoiset pään päällä jo päilyissä kirveen.

Niin, _marseljeesia_ lauloi hän suin hartain meille, jotka maan vieraan helmaan heittänyt oli koston korppikotka.

Ah, intoa, toivoa lauloi hän, tulikipinän sieluhun viskas, jokapäiväisyyden arjesta taas säveleillään kiehtoen kiskas.

Ja määrään viittasi ylvääseen, joka kaihtua uhkasi huoliin: suku Suomen vartovi vaivattu, verin viskattu piinatuoliin. -- --

Niin lauloi hän. Lumos laulullaan myös vieraat. Outo kieli lisäs tenhoa vain. Mitä puuttuikin, sen korvasi hehkuva mieli.

"Kas vain sitä tyttöä, ranskatar hän varmaan on", tokas eräs, kun marseljeesihin maireimpaan hän vaununnurkassa heräs.

Ei, vieras, älköhöt Ranskahan sua viekö sävelet vapaat, ja työläiskunto jos kaipios on, sitä lähempääkin sä tapaat.

Luo katseesi Suomeen! Siellä sä näät, mik' on työläisrinnoissa syttö, mikä kunto kahlitut kaunistaa. -- Yks _heistä_ on vain tämä tyttö.

KOHTAUS PIILOPIRTISSÄ

Tuli mieleeni piilopirtti ja kolkko kohtaus siellä: ovest' astui vangitun vaimo, hän nälkäleirille tiellä.

Oli uupunut matkallansa, toviks poikkesi ystäviinsä. Ah, kuin koko luokkansa kurjuus oli syöpynyt piirteisiinsä!

Ja kummakos: raskaana raukka ja lapsia kotona joukko, ei turvaa, ja puhtaaksi nuoltu kodin köyhän jok' ainoa loukko.

Valon välkettä ei niin missään, joka puolella haikeus harmain, nälän vaiva, mut vaivoista vaikein: isä perheen piinassa armain.

Se se viilteli kuin väkipuukko, se se kannusti vaimorukkaa palan viimeisen miehelle viemään -- muu kaikkihan huolien hukkaa.

Oli käärössä kannikka leivän ja särvintä myös erä niukka ja variksenvarpaita lasten, oli suuteloitakin hiukka.

Ja viitaten viemisiinsä tokas perheen äiti aimo: voi jotakin aina, jos tahtoo! -- Ihan melkein ylpeä vaimo.

Teki lähtöä juur rupatellen miten miehen mieli nyt hyvä salatuomiset saadessansa -- kun sattui jo isku syvä.

Palas leiriltä vaimo toinen jobin-postin polttavan tuoden: mies toisen jo kylmänä, kuolo edell' ehtinyt antinsa suoden.

Polo leski! Hän kalpeena kalman varis niinkuin tuulessa lehti. Tovin tuijotti tyhjyyteensä. Pisar kuuma kulmille ehti.

Pisar ainoa. Ammoin kaikki jo kuivuihan kyynelten lähteet. Ja _tääkin_ kun auvo nyt ehtyi, vihan viljaa vain oli tähteet.

Tovin tuijotti. Tuskasta huokas. Eväskäärönsä kaappasi kuumein. -- Tämä lapsille, lasten nyt vuoro! näin voihkas hän vimmaisin huumein.

-- Isän osa nyt lapsien olkoon. Hyväks heidän mun täytyvi jaksaa siks, että mä nään miten lapset verikoirille velkansa maksaa.

Teko tehtävä lasten on eessä, se syntymätöntäkin uottaa. Hyvä että on monta heitä, niin voinhan ma kostohon luottaa. --

Noin virkki, ja viimein läksi pois horjuen ystävistään. Mut kuin koko luokkansa hurjuus nyt heijasti piirtehistään.

HUONOSTI HAUDATTUJA

Ne on niin huonosti haudattu -- niin voivotti muudan lehti: pääkalloja turpeista irvistää, moni vilkkuu sääri ja kyynärpää. Jo koiratkin haudoille ehti.

(Nelijalkaiset nyt vuorostaan.) Ja siinäkös toraa ja riitaa, rakit työläisluista kun ärhentää, ja nalkutus sen, joka ilman jää, yön kaihessa viiltävi viitaa.

Sen verran ois toki odottanut, maan että mustiin multiin edes kunniall' olis kuopattu niin joka työläinen, joka ammuttiin, niin pitkälle kerran kun tultiin.

Näin lehti vaisuna vaikeroi. Mut' turhaa kait sen huoli: meka laatuun käy nelijalkaisten, ei häiritse unta se lainkaan sen, joka koirankuopalla kuoli.

Kun kerran on kestetty orgia tuo, _kaks_jalkaiset johon ryhtyi, vert' ahmasi kun susi valkoinen ja bakkanaaleihin kanssa sen veritahrainen hunnikin yhtyi.

Kun on kestetty _suttenkin_ ulvonta, mitäs koirista tällöin taikaa. Peto jokainen osansa ottaa vain. Sehän sääntö on Suomen valkean lain. Tämä Suomenhan "suurta" on aikaa.

Ja siksi toiseksi: haitaksi ei ole koirain ulvonta siellä: kenties syvän surunsa uinua pois väki riistetty, raadeltu, raiskattu vois, meka öinen jos ei olis tiellä.

Ja valkeat luut, nepä muistuttaa mitä tehtiin ja tehdään maassa. Joka luuranko on "mene tekel", mi yön läpi johtaa kostajajoukkoa työn, vihan punnus se vain ajan vaa'assa.

Siell' olkoot miss' ovat -- valkeat luut. Pian loppuu pilkka jo julkee. Pian loppuu ilveily hirtehinen, pito hurmeinen päättyy pyövelien. Punakummitus haudoille kulkee.

Ja kuolleet kummuista nostattaa ja vaivatut varsilta hautain, joka piilopirttihin ennättäy, esikartanoihin kuoleman käy vapauttain kytkemät rautain.

Ja murhamiehillä täyttää taas joka haudan, jost' uhrin se nostaa. Vajapaikkaan oikea rikollinen, sato kylvöstä niittää nyt työnä on sen, punakummitus kun kova kostaa.

Niin taantua ei näet maailma voi, ikipilkka että ja -piina olis parhaimmiston palkkana vain. Ei, ei! Side valkoinen vainoojain vain valmis on käärinliina.

KANSA LUOMISTYÖSSÄ

Käy sääli teitä, vanhat tapaukset, joist' aikakautten halki laulut uhos: jo aukes teille unohduksen ukset, jo koitti kerran, aika mennyt, tuhos. Käy himmeäksi sankartöittes maine ja sädekehäs sammuu aamun sumuun, lyö patsaas lakoon ajan uuden laine ja vaisu äänes hukkuu huomenhumuun, kun ryntää esiin uusi sankarseura ja uudet maineteot maailman täyttää, kun iskee Idän uljas jalopeura, kun _kansa_ kerran suuruutensa näyttää.

Niin, kansa, Idän ihmetäysi kansa, mi vuosisatain pakkoikeen taittaa ja verta valuin astuin alhostansa kuin kuumeess' uutta yhteiskuntaa laittaa ja kiven kiveltä sen muurin nostaa ja pylvään pystyttää ja jälleen pylvään, ja hengellään sen joka tuuman ostaa ja uhraa kaiken eestä teon ylvään, kun vanhan hirmukauden haamut hirveet ne pedonkynsin raatajia raastaa ja yllä kansan häilyy kostonkirveet ja luokat luhistuvat syytää saastaa.

Ah sitä näytelmää. Se huimaa, huumaa, kun hökkelit ne linnoiks avartuvat, kun ryysyt verhoo luomistulta kuumaa ja ryysyist' astuu uudet jumalkuvat, kun hän, mi tomuun tallattiin jo ammoin, mi astinlautana vain pöyhkäin värjyi, mi kantoi kirot aikakautten kammoin ja jolle kylläs niinkuin koirall' ärjyi, kun hän, mi pilkkaa vain ja tuskaa niitti, nyt nousee niinkuin ihmeluoja tarun ja voimin, jotka vainon vaiva siitti, luo luomustaan nyt jälkeen pitkän parun.

Luo luomustaan, ja katso: kaikki horjuu, hän mihin koskettaa nyt käsin vankoin, ja rinnoin paljain vainoojansa torjuu, jotk' esiin ennättäyvät parvin sankoin, kun joka iskusta hän kaksi antaa ja kaatuissaankin kaatajansa voittaa ja korkealla jälleen päänsä kantaa ja jälleen taistelee ja jälleen koittaa, hän kunnes kerran lyönyt kaikki tieltään on vallat vaanivat, yön kantajoukot, ja toteuttain aatostaan ja mieltään luo temppeleiksi orjuutensa loukot.

Luo luomustaan, mut voitoistaan ei juovu kuin raukat kääpiöt nuo entisaikain, päämaalistaan ei ihanasta luovu, suur aina sankari on suurten taikain, ain omanhyödyn kutsulle on kuollut ja _aseena_ vain itseänsä palvoo, ei oman minuutensa tähden huollut, vaan ihmiskunnan onnea vain valvoo ja kaikkeuden tähden vuotaa verta ja kaikkeuden vuoksi yössä uurtaa, niin: _kaikkeuden on se voitto kerta_, min vuoksi verta valuen se puurtaa.

Tuo ryysysuuruus juuri varjoon peittää, mit' tehty suurt' on aikakautten mennen, se paaden päälle kaiken vanhan heittää, sen vertaista ei nähty maassa ennen, kun nousee _miljoonat_, miss' _yksi muitten_, kun _koko kansa_ nähdään ihmetyössä ja profetia kuuluu tuhatsuinen maan vyörynä nyt muiden murheen yössä: -- Maat, kansat kaikki, nähkää meidän työmme, kuin me, te tehkää: laaskaa laiskain valta ja lyökää säälittä niinkuin me lyömme ja nouskaa, nouskaa raunioiden alta!

Venäjän päivänä 7-XI-19.