Part 4

-- Hänen ruumiinsa! ihmettelevät valkoiset viranomaiset. Kaikkiapa sitä tiedusteltiinkin! Ikäänkuin ei ruumiita olisi ollut niin paljon, ettei isä jumalakaan voisi sanoa mihin kukin raato on kuopattu.

Ja taas älyää poika olevansa sulan suotta jalkeilla. Lähtee siis kotipuoleensa. Mutta matkalla saa uuden valoisan ajatuksen: ainakin voi hän laittaa kuolinilmotuksen lehteen.

Kirjottaa siis kotiin päästyään kuolinilmotuksen, missä kaunistelematta mainitsee, että veljensä se ja se kuoli Helsingin vankileirillä, ja isänsä se ja se ammuttiin Tammisaaressa, ja että heitä surren muisteli veli ja poika se ja se. Kirjoitti toisin sanoen aivan tavallisen kuolinilmotuksen, missä oli merkille pantavaa vain se, että kiertelemättä kaartelematta pisti alle oman nimensä, prikkasi tahallaan itsensä.

Omantunnon tähden näet.

Mutta jos hän oli luullut siitä jotakin myrskyä nousevan -- pieni marttyyrituska ei hänestä olisi ollut lainkaan haitaksi --, niin erehtyi hän pahasti. Valkoiset eivät ensinkään osottaneet mieltään. Tapahtuiko tämä siksi, ettei varsinainen valkoinen herrasväki pitänyt niin erin suurta lukua mitä joku viheliäinen pillerinpyörittäjä sai päähänsä tehdä, vaiko siksi, että hän toimenpiteellään tuli rauhoittaneeksi valkoista omaatuntoa yleensä, ei ole hyvä mennä sanomaan.

Ja pääasiahan oli, että urhea farmaseuttimme itse sai tyynnytettyä araksi käyneen sydänalansa, niin että hän saattoi entistä kepeämmin mielin lyöttäytyä matkaan, kun herttainen valkoinen vallasväki jälleen teki tavallisen hauskuttelumatkansa saarelle.

Sun fralilalilei.

RUUMIINRYÖSTÄJÄ

Cabaret Rouge on Skandinavian hauskimpia huvittelupaikkoja. Siellä on toisinaan verrattomia taiteilijoita. Mutta toisinaan on ohjelma huonompi.

Esiintyipä siellä tässä kerran "taiteilija", joka nikotiinin, alkohoolin ja ties minkä kerrassaan vaivaiseksi panemalla äänentähteellä kiitteli päissään olevaa yleisöä sen muka Saksalle sen vastoinkäymisessä osoittamasta myötätunnosta. Ajatelkaa nyt: kabaret-yleisön edessä ymmärryksensä loppuun juonut mies naukumassa sympatiaa suurelle, joskin sen yläluokan päänsä seinään lyöttämälle maalle. On sekin se heidemannilaisten diplomatiaa: palkata mokoma variksenpelätti valvomaan maailmanvallan etuja piskuiseen kapakkaan. Sillä voidaan olla varmoja siitä, ettei varieteen itsensä kannata maksaa tämän sortin taiteilijalle niin suurta korvausta, että sillä kannattaisi joka illaksi prässäyttää mustanpuvun housut, käydä tarpeeksi usein lääkärissä ja väkiperäisesti jatkaa organisminsa myrkyttämistä "kiihoitusaineilla". Tällainen "taiteilija" ei ole isästä jumalasta.

Mutta muuten on Cabaret Rouge, kuten sanottu, aika hauska paikka, ja kertyy sen pieni salonki tavallisesti valioyleisöä täpösen täyteen.

Siellä istuvat ne, joilla ei sen raskaampaa aherrusta olekaan, jotka sota-aikana ja ennen sitä osasivat turvottaa mahaansa mutta varsinkin kukkamaan köyhän kansan laihtuessa ja köyhtyessä entisestäänkin: kriisiaikain paratiisilinnut, nuo, joiden omatunto ei koskaan pane vastaan mitä voitonjano vaatii.

Ja sitten istuu siellä näiden oikeat kädet, kullan parittajat: kaikenlaiset chefit, joilla on isäntiensä paheet mutta ei näiden omaisuutta, mutta joita nämä öljyttävät parahiksi sen verran, että heillä riittää intoa hiestyttää alapuolellaan olevia, sekä varoja sen verran, että silloin tällöin voivat pistäytyä Rougessa nauttimassa viinigrogista ja vajaverhoisista kintunsätkijöistä. Mikäli he istuvat siellä joka ilta, on se merkkinä siitä, että he ovat isäntiensä tavoin oppineet kahmaisemaan sieltä missä on.

Niin, ja pistäytyy siellä toisinaan kelpo maalaissetäkin haihduttamaan huoliaan sen vääryyden johdosta, minkä hänelle on tehnyt elintarvehallitus maksamalla elintarpeista vain kymmenkertaisen hinnan.

Siinä Rougen kotimaiset vieraat.

Ulkomaiset taas ovat karvaa kaikenlaista alkaen liikemiehistä sanomalähettiläihin saakka, joista viimeksi mainitut kylläkin tarvitsevat alkohoolin innoitusta kyetäkseen sadannen tai tuhannennen kerran paikallisessa sanomalehdistössä torjumaan kukin maansa työväenluokan ulkomaille levittämät (tietysti) täysin perättömät tiedot Mannerheimien, Noskien, Petljurain y.m. tekosista: tapettu on työläisiä -- oikasevat nuo auliisti palkitut neekerit -- mutta taiten. Ei liikaa.

Hauskoja iltoja lienevät Rougessa myös viettäneet Suomen hallituksen myöntämällä puolella miljoonalla ja muilla näppärästi hankituilla varoilla Mannerheimin ja Judenitshin kalpakaveri, demokraatti, kubanilainen kasakkaeversti seurueineen, nuo, jotka ovat tehneet murhia aatteellisista syistä mutta rosvouksia vähemmän aatteellisista -- maan kunniavieraat, joiden karkoittaminen ei olisi ollut kenenkään mieleenkään, samaan aikaan kun Suomen valkopirujen käsistä paenneita työläiskrekkaleita vietiin viivana takaisin rajan yli.

Kirjavaa kansaa siis, joskin kysymys koskee vain vivahduseroa. Läpeensä sivistynyttä luonnollisesti. Täyttyyhän salonki kansainvälisestä kermasta. Ei kukaan häiritse toistaan. Osataanhan antaa arvo aate- ja säätyveljille. Vain joskus rikkoo ylevän harmonian tökerö sorasointu.

Niinpä löysi sinne taannoin tiensä muudan Mannerheimin valkoisenruusun ritari, oikea malliexemplaari, ja nehän, kuten tunnettua, eivät tunne "muuta johtajaa ei luojaa" kuin oman itsensä. Niillä on omat tapansa asua tätä maailmaa ja sankaruus pursuaa niistä muuallakin kuin köyhäinkortteleissa ja vankileireillä. Niiden ylin into on kaikkialla näyttää mitä miehiä ovat, jos kohta suuri yleisö alkaa siitä jo olla muutenkin selvillä.

No niin. Pistäysi kabarettiimme. Heittäytyi Napoleon-eleillä tuolilleen. Eli ensimmäisestä ohjelmanumerosta alkaen mukana. Löi kepillä tahtia. Hihkasi milloin ei arvellut laulajan tulevan omin apuineen toimeen, kun taas tanssinumeron kestäessä ponnahti tuoliltaan ja esitti omaa ohjelmaansa pöytänsä ympärillä. Kihosi grogi yhä enemmän tukkaan. Pääsi yhä enemmän valloilleen. Kätteli taiteilijoita ja hurrasi äänensä käheäksi. Hoputti viinurin tuomaan ruusuja, paljon ruusuja à 2 kruunua. Syyti niitä lavalle puolisen kuormaa. Ihmetteli, kun ne eivät aikaansaaneet varsin silmiinpistävää kiitollisuutta: niitä sotkeutui esiintyjäin jalkoihin, varisi salongin puolelle, vieri sinne ja tänne -- ihan tarkoituksellisesti. Eikä sitten edes hyvin ansaittua hymyä kevytkenkäisen sulottaren rusomaalisilta huulilta, mutta kyllä vahingoniloisia katseita yleisön taholta.

Suuttui lopuksi Mannerheiminmies. Kohosi omissa silmissään kuin roomalainen sadanpäämies. Tiuskasi äkäisenä jotakin suuremmoista:

-- Minä olen Helsingistä!

Jäi suu auki odottamaan minkä vaikutuksen tekisi tämä korkealuontoinen "Sesam, aukene".

Lavalla juuri viehkeä keiju oli leijaillut viimeisen kuvionsa. Sieppasi sivumennen korvaansa helsinkiläisen ihailijansa huomautuksen. Niijasi, nyökkäsi, iski häijynä suurelle yleisölle silmää ja myhähti:

-- Helsingistäpä tietenkin, mistäpäs muualta.

Myhähti ja katosi samassa raskaan samettiväliverhon rakosesta.

Suuri yleisö hengähti helpotuksesta. Se ei tietenkään tahtonut kieltää sukulaisuuttaan, mutta pyysi saada olla rauhassa. Viinurit vaihtoivat keskenään ymmärtäväisen katseen. Mannerheiminmies putosi ylilastissa tuolilleen älyämättä mitään. Eihän ole järki haittana näillä muutenkaan, miten sitten, kun moniviikkoista humalaa on terästetty kymmenkunnalla viinigrogilla.

Jos olisi älynnyt, olisi varmaan tullut sanoneeksi itselleen:

-- Kannattipa nyt tämänkin takia taistella oikeuden ja totuuden puolesta ja saada vapaudenruusun. Puhumattakaan siitä, että kansa lakoisi kahden puolen, ei saa edes vaivaista silmäniskua pahanpäiväiseltä tanssijattarelta. Täähän vasta hassua.

Tai jotain muuta sinnepäin. Sillä epäilemättä on typerää kahlata kainaloita myöten työläisveressä ja ammatikseen ryöstää ruumiita, puhdistaa työväenjärjestöjen kassoja ja kaikkia muita kassoja niin roimasti, että kähvelletyillä varoilla voi elellä Suomessa kuin Kroisos, mutta myös pistäytyä naapurimaassa ja liikkua siellä leveästi ja kylvää kuormittain ruusuja à 2 kruunua silloin kun suomenmarkka on makulatuurin arvossa, kun tällä kaikella sankaruuden ja rosvottujen varojen tuhlauksella ei kuitenkaan kykene herättämään edes varieteesulottaren myötätuntoa.

Paremmanhan toki luulisi olevan pyyn pivossa kuin kahden oksalla: jos ei olisi puuttunut henkeä koskeviin asioihin eikä havitellut köyhäin työläisten otsansa hiessä hankkimia niukkoja varoja, niin olisi toki omatunto ja kädet puhtaat ja nauttisi ainakin omaa kunnioitustaan.

Kun nyt sensijaan: ei retkua parempi, roikko, jolle nyrpistetään nenää, ikäänkuin viattomain työläisten veri lemahtaisi ruusujen sijasta, joita ruumiinryöstäjä toivottomana kylvää.

SUUR-SODAN SOTURI

Honoré on champagnelainen muonamies. Hänellä on kolme lasta. Hän on otsansa hiessä syönyt jokapäiväistä leipäänsä. Vaimo on käynyt ansiotyössä. Muuten olisivat lapset nähneet nälkää. Vieraan vehnävainiolla on mies raastanut kouransa kyhmyisiksi, vaimo sierottanut viinitarhassa kätensä. Ranskalainen sirous on heiltä kadonnut pellonojiin, riiheen ja viinikuurnaan. He eivät ole viehkeämpiä kuin käsikiviä vääntänyt pohjoismainen orja. He ovat tyypillisiä ranskalaisia maalaistyöläisiä, jotka suunnattomilla ponnistuksilla ovat onnistuneet hankkimaan vain niukan toimeentulon ja joiden lapset kulkevat repaleissa.

Mutta he ovat olleet suhteellisen tyytyväisiä. Uskonnollinen hapatus oli heistä suurimmalta osaltaan haihtunut. Mitä oli jäljellä, se oli velvollisuuden oppia: olihan alemman kansan raadettava. Eikä siinä tarvittu uskontoakaan. Oli olemassa nälän laki ja kaikellaisia muita lakeja, joiden mukaan köyhän oli tehtävä työtä, rikkaan oli vain korjattava sato. Kirjoitettu laki ei pakottanut työhön kumpaakaan. Mutta se suojeli vain rikasta jättäen köyhän oman onnensa nojaan.

Tee siis työtä! Ja Honoré vaimoineen teki työtä. Kunnes puhkesi sota, jolloin muonamiehemme oli pukeuduttava asetakkiin ja henkikurkussa riennettävä rajalle saksalaisia vastaan.

Tämä outo käänne oli järkyttävä. Olisi tehnyt mieli hieman haikailla. Aina on niin kovin kummallista milloin täytyy tehdä jotakin sellaista mistä ei ymmärrä vähääkään. Honoré ei viljellyt kirjallisuutta eikä sanomalehtiäkään eikä niinmuodoin oikeastaan tiennyt, että saksalainen oli hänen verivihollisensa. Itsepuolestaan ei hän kantanut kaunaa ei enempää juutalaista kuin kreekkiläistäkään kohtaan, ja jos hän olisi saanut sopia jupakan jonkun saksalaisen turpeenpuskijan kanssa, niin ei koko maailmansodasta olisi tullut yhtään mitään. Olisivat vain menneet krouviin, ottaneet hyvät homssit ja vaikkapa sen päälle muodon vuoksi vähän tapella nujuuttaneet, mutta rauha siitä olisi yhtäkaikki tullut pitkiksi ajoiksi. Kun sen sijaan sodasta nyt päättivät Pariisin, Berliinin, Wienin, Pietarin, Lontoon ja New Yorkin pankkiirit, ja nämä eivät keksineet laiskojen pääomiensa kartuttamiseksi mitään läheskään niin verratonta keinoa kuin sodan. He sijoittivat afääriin pääomat, Honoréet selkänahkansa, ja asia oli sitä myöten selvä.

Mutta tätä kaikkea ei Honoré tietenkään ymmärtänyt. Hän oli selvillä vain siitä, että työväki yleensä, eikä ainoastaan hän, oli kaikkinaista sotaa vastaan. Mutta nyt selittivät kansanjohtajat, että tämän sodan suhteen oli asianlaita aivan toinen. Tällä kertaa oli kysymyksessä kansan vapauden ja vapauden puolustaminen yleensä raakalaisia ja vapauden sortajia vastaan. Nämä kun nyt vain lyötäisiin, niin ei ainoastaan varmennettaisi entistä vapautta vaan myös saavutettaisiin aivan uusi ihmeellinen vapaus, köyhyys ja kurjuus loppuisi, taivas astuisi alas maanpäälle. Yksi ainoa kansanjohtaja vain, Jaurés-niminen, uskalsi tuoda esiin, että sodalla päinvastoin paiskattaisiin koko "sivistynyt" maailma perikatoon. Mutta hän ammuttiin kuin hullu koira ja ampuja pantiin varmuuden vuoksi tallelle odottamaan palkkaa isänmaallisesta hyvästätyöstään.

Ja niinpä Honoré kelpo isänmaanpoikana riensi nupisematta rajalle, sai Charleroissa ensi kerran mitä kuuluu, peräytyi joukkojensa mukana Marnelle, syyti siellä puolestaan lyijyä peräytyväin saksalaisten luokkatovereidensa selkään, kaivautui Aisnella juoksuhautoihin, jahtasi siellä vuosikausia lähimmäisensä henkeä, teki uloskarkauksia pitkin edellähyökänneiden senegalilaisten rotevia selkiä, oli itse alttiina kivääri- ja kuularuiskutulelle, kykki kranaattisateissa, sai niskaansa pommeja taivaasta, haukotteli myrkyllisissä kaasupilvissä, haavoittui kymmenkunta kertaa, oli kolmasti pilkkukuumeessa ja lukemattomat kerrat muissa kuumeissa, näki monesti nälkää, suri vaimoaan ja lapsiaan, kävi sotaa toisin sanoen, kunnes Der Kaiser pisti miekkansa tuppeen ja niinikään asetakkiin pakotettu saksalainen työläinen lähti kotiinsa kuulemaan mitä Liebknechtillä oli sanottavana.

Ehdittyään Marnelta Reinille -- saatettuaan sodan maalleen voittoisaan loppuun sai Honoré palata kotiinsa. Ja kyllä jo oli aikakin. Hän oli tykkänään menehtynyt. Hänestä ei ollut minnekään. Jokin sotasairaus, jota eivät lääkäritkään ymmärtäneet, viskasi hänet kotiin päästyään vuoteelle. Perheen elättäjä oli hukannut työkuntonsa juoksuhaudoissa, kauhuissa, kärsimyksissä. Hän kykeni enää vain yhteen: odottamaan sitä uutta ja ihmeellistä, joka kansanjohtajain vakuutusten mukaan välittömästi seuraisi sodan voittoisaa loppua. Hätäkös tässä oikeastaan, vaikka olikin mennyttä kalua, kun kerran isänmaa oli pelastettu eikä perheelläkään tulisi olemaan mitään hätää: yksi viheliäinen muonamies sinne tai tänne, siitä nyt ei kannattanut melua nostaa, ajatteli kaiketi Honoré kulta-aikaa odotellessaan.

Mutta kyllä sitä sai odottaa. Sen tulosta ei näkynyt pienintäkään merkkiä. Päinvastoin: "sota voittoon asti" näytti koituneen köyhän kansan turmioksi. Koskaan ei se ollut kärsinyt niin syvää kurjuutta kuin nyt. Koskaan ei sen asema ollut näyttänyt niin toivottomalta kuin nyt. "Kallis aika" kerrassaan tyrmistytti. Perheet, jotka onnistuivat saamaan takaisin huoltajansa, näkivät nälkää nekin, mitä sitten sellaiset, jotka olivat jo aikoja sitten menettäneet tukensa. Pariisissa vietettiin huimaavia voitonjuhlia, Joffre, Petain ja Foch saivat kultamiekkansa kukin, suurpelureita kannettiin riemusaatossa, mutta pelinappuloita, noita kaikkia kaikessa, armeijaa sankarin takana, sitä ei oikeastaan muistanut kukaan. Nimettömät sankarit ja sankarien omaiset, ne näkivät nälkää, kärsivät puutetta, ja viruivat tautivuoteella. Raajarikot, ne kerjäsivät kaupunginporteilla.

Ja aikansa odotettuaan Honoré pitkästyi, kääntyi sotadepartementin puoleen, valitti huoliaan ja pyysi apua. Sotadepartementissa kehoitettiin häntä kääntymään johonkin toiseen departementtiin, sieltä kolmanteen. Kolmannen jälkeen jäi hän odottamaan: olihan selvää, ettei häntä unohdettaisi. Olihan paitsi kansanjohtajia, myös suorastaan itse hallitus sadat kerrat pyhästi luvannut "muistaa urhoja".

Vääntelehti siis Honoré vuoteellaan ja odotti. Ja, aivan oikein: kuukausien perästä vihdoin astui santarmi muonamiehen matalaan majaan. Mielenliikutuksesta on poloinen sotapotilas menettää tajunsa. Haetaan vaimokin työstään. Tämä pyyhkii ilonkyyneleitä silmistään. Variksenpelättimen näköiset lapset painuvat ryysyineen hyväntekijän ympärille.

Santarmi penkomaan laukkuaan. Penkoo ja vihdoin ottaa sieltä esille ja ojentaa vuoteella viruvalle Honorélle -- ei maksuosoitusta, ei setelitukkua, ei sopimuskirjaa, jolla herra Clemenceau Ranskan hallituksen päämiehenä sitoutuisi pitämään huolta sotapotilaasta ja tämän perheestä -- ei, vaan kuparisen muistomitalin, johon on kaiverrettu: "suur-sodan soturille". Ojentaa sen juhlallisesti, nyökäyttää ylevästi, kapsahuttaa yhteen kantapäänsä, lähtee.

Ja "suur-sodan soturi" jää tuskaisen tolkuttomana hypistelemään arvotonta kilistintä, vaimo purskahtaa itkuun, lapset parkuvat leipää.

Muonamiehen perhe ymmärtää tulleensa perinpohjin petkutetuksi. Sitä on petkuttanut hallitus, sen on kavaltanut sosialistijohtajat. Sitä on hosuttu nokkosilla ylhäältä ja alhaalta. Sitä on lyöty puulla päähän. Se on viskattu ristille. Luvattu vapaus oli vapautta kuolla nälkään.

Ei tule kysymykseenkään huolehtiminen sotaorvoista, leskistä, rammoista, rujoista -- heitä voidaan korkeintaan hyvitellä muistomitalilla tai parhaassa tapauksessa mitään merkitsemättömällä rovolla, kuin koiraa luulla, sillä mistä ne varat tulisivat ja millä sitte palkattaisiin Mannerheimin miehiä ja muita pahantekijöitä ympäri maailman murhaamaan Venäjän työläisiä?

E-hei. Köyhä kansa on tehnyt tehtävänsä, köyhä kansa saa mennä. Pariisin, Rooman, Lontoon ja New Yorkin pankkiirit hykertelevät kämmeniään ja sosialistikavaltajat pitävät huolta, ettei Honoré ja ne muut liian äänekkäästi isottelisi.

Mutta entä jos sentään: jos Honoré sittenkin tuskastuu, nousee viimeisillä voimillaan ja iskee taudinkuihduttamat mutta sitä luisevammat sormensa pankkiirien ja luokkansapettäjäin kurkkuun, kuinkas sitten, hyvät herrat?

Köyhä kansa lienee kohta kypsä näet.

MARTY -- MARTTYYRI

Martya on Ranskan yläluokka rangaissut 20 vuoden kuritushuonetuomiolla siitä syystä, että hänellä on omatunto, että hän on kunnianmies ja että hän on köyhän luokkansa kaunistus; rikollinen yläluokka ei voi sietää sortamansa alaluokan hyveitä, häpeämättömyys ei viihdy kunniallisuuden parissa -- telkien taa siis miehekäs jalous.

Mikäkö miehiään Marty?

Alkujaan tavallinen matruusi, mutta tavattoman lahjakkaana ja älykkäänä kehittänyt avujaan. Suoritti Toulonin merikonekoulussa kurssin mekaniikassa. Oli opiston parhain oppilas. Päätti kurssinsa loistavasti. Oli opettajainsa silmäterä, ainaisen kunnioituksen esine.

Vielä nytkin vuosien kuluttua, kun häntä syytetään raskaista rikoksista, antavat hänen opettajansa hänestä mairittelevia lausuntoja:

"Muistelen aina hänen sivistynyttä ja velvollisuudentuntoista palvelustapaansa ja hänen hienoa käytöstään", lausuu muudan hänen opettajistaan.

"Olen aina kunnioittanut Martya hänen loistavien ominaisuuksiensa tähden. Hänen puheensa ja kirjoituksensa olivat aina mitä suurimman velvollisuudentunteen läpitunkemat. Uskon, ettei hän voisi tehdä mitään kunniatonta. Kunnioitukseni häntä kohtaan ei koskaan horju", vakuuttaa taas puolestaan opiston johtaja.

Ja tätä samaa vakuuttavat kaikki, jotka ovat olleet Martyn kanssa lähemmissä tekemisissä.

Taitonsa johdosta on hän korotettu ylimekanikoksi. Laivaston palveluksessa sodan aikana suorittamiensa ansioiden takia on meriministeri kahdesti osoittanut hänelle suosiotaan.

Torpeedonhävittäjällään Mustan meren eskaaderissa on hän miehistön suosikki. Upseerit häntä sensijaan vihaavat. Eivät voi sietää hänen nauttimaansa arvonantoa, hänen, joka "oikeastaan on vain matruusi", vaikka kantaakin upseerin pukua. Häntä vainotaan. Hänelle ei ole kahteen vuoteen myönnetty lomaa. Mutta hän alistuu kuriin.

Sattuu kuitenkin tapauksia, jotka panevat maltin maljan pahasti läikähtelemään.

Martyn isä kuolee kotimaassa. Poika tahtoisi mennä syleilemään itkevää äitiään, lohduttelemaan surevia veljiään. Mutta ei saa lomaa, vaikka olisi siihen oikeutettu. Isku seuraa toistaan; saapuu jälleen suruviesti: on kuollut isoäiti ilman että Martylle oli annettu tilaisuutta suudella tätä ennen kuolemaa.

Martyn sappi käy sameammaksi. Viha vääryyttä vastaan ei ehkä sentään vielä purkautuisi, ellei olisi syytä suurempaankin.

On alkanut näet koko laivaston miehistöä arveluttaa. Mitä tekemistä heillä on Mustalla merellä? Onhan sota loppunut. Miksi siis he, tuhannet matruusit, pakotetaan yhä elämään erossa omaisistaan ja taistelemaan ja kuolemaan Venäjän rannikolla tietämättä miksi? Venäjän työläisethän eivät ole Ranskan vihollisia, miksi siis pitää yllä saartoa ja taistella näitä vastaan?

Ja miehistö soutaa maihin, nostaa punaisen lipun ja solmii ikuisen toveriliiton venäläisten veljiensä kanssa.

Laivastolla on niinmuodoin puhjennut "kapina". Lahjakkaimpana ja luonteikkaimpana joutuu Marty kiilankärkeen. Hän se tietenkin on "kapinanjohtaja". Hänet pidätetään. Mutta laivastokin höyryää kohti kotimaata.

Nyt katoaa Marty neljäksi kuukaudeksi jäljettömiin. Hänestä ei tiedetä mitään. Hän viruu jossakin salaperäisessä vankiluolassa, jonne ehkä menehtyisi, elleivät hänen uskollisimmat toverinsa rangaistuksen uhallakin uumoisi hänen piilopaikkaansa ja pitäisi hänen miehekkyyttään yllä osoittamalla hänelle rakkauttaan, vakuuttamalla kunnioitustaan.

Neljän kuukauden perästä otetaan hänen asiansa esille sotaoikeudessa.

Vankilakurjuuden heikentämä, muusta maailmasta tykkänään eristetty Marty tuodaan pistinten välissä oikeuteen. Ja täällä, täällä puhkee hänen miehekkyytensä kaikista kokemistaan kärsimyksistä huolimatta kauneimpaan kukkaansa. Marty, joka "oikeastaan on vain tavallinen matruusi", pitää loistavan, kaksi ja puoli tuntia kestävän puheen "kapinallisten" matruusitoveriensa puolesta, Venäjän köyhälistön puolesta, maailmanproletariaatin puolesta -- vähiten itsensä.

Hän ei kiellä "rikostaan". Päinvastoin sanoo hän ottavansa vastatakseen toveriensakin "rikoksista". Hän nimittäin on täysin näiden kannalla, sillä kannalla nimittäin, että sota Venäjän köyhälistöä vastaan on niin suuri rikos, etteivät he voineet ottaa sitä tunnolleen. Kun Ranskan edustajakamari ei kerran ole julistanut sotaa Venäjää vastaan, sotii Ranskan laivaston oleskelu Mustalla merellä kansainvälisiä lakeja vastaan. Ja siksi toiseksi ei heillä, matruuseilla, työläisillä, yleensäkään ole mitään halua taistella venäläisiä luokkatovereitaan vastaan, Venäjän rikollisesti näännytettyä köyhälistöä vastaan, joka puolestaan ei ole uhannut Ranskaa eikä nostanut asettaan sitä vastaan. Venäjän työläisten, Venäjän petomaisesti kidutetun pohjakerran asia on heidänkin asiansa, koko maailman köyhälistön yhteinen asia. Venäjän vapauden päivän sammuessa sammuisi myös maailmanproletariaatin vapauden toivo. Viattomain työläisten verestä nousisi riistoluokkain hirmuvalta sellainen, että se kytkisi koko maailman kansat ikuisiin aikoihin. Näin suuressa rikoksessa, yläluokan rikoksessa työtätekevää luokkaa vastaan ei minkään maan työläinen voi olla osallisena.

Näin puhuu puolueellisten tuomariensa edessä Marty, puhuu syvimmällä sielunsa hehkulla, valaa esitykseensä kaiken luokkansa miehekkyyden, painostaa käsitystään voimalla, joka on sitäkin ihmeteltävämpi, kun hän on neljä pitkää kuukautta virunut viheliäisessä vankiluolassa, eikä hänellä nytkään ole mitään tukea lähellään, ei puolustusasianajajaa, ei todistajia hänen puoleltaan.

Mutta hänen puheensa kaikuu kuuroille korville. Torpeedonhävittäjän upseerit tulevat ja kannustavat yhdestä suusta hänen päälleen, alhainen koston- ja vahingonilo viettää riemujuhlaansa: kerrankin saadaan nujerrettua miehistön suosikki, saadaan tieltä pois kiusallinen kilpailija, joka "oikeastaan on vain matruusi".

Ja taas nähdään sama näytelmä, joka Ranskassa ja muualla on uudistunut niin lukemattomia kertoja: kunnianmies sorretaan konnain sotkuportaaksi, valtiollinen roistomaisuus pyhitetään lainmukaisuudeksi ja oikeudellisuudeksi, korkein inhimillisyys, kaunein hyve julistetaan rikokseksi.

Mies, "joka ei voisi tehdä mitään kunniatonta", selitetään kunniattomaksi ja tuomitaan kahdeksikymmeneksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Ja rikos? "Oikeus" on havainnut syytetyn olleen suhteissa bolshevikien kanssa, "vihollisten" kanssa, joita vastaan ei kuitenkaan koskaan ole julistettu sotaa.