Part 6

Kaikki ihmiset Newskillä ovat hienosti puetut. Se on poliisiasetuksen ansio, sillä se kieltää ankarasti musikoita lammasnahkaturkeissaan siellä liikkumasta. Tavaton on liike katukäytävillä. Siellä naisia kirjavissa hatuissa ja komeissa päällystakeissa, vanhoja ja nuoria herroja kalleissa turkeissa ja karvalakeissa, joiden reunat ovat uusimpain muotien mukaan taivutetut.

Ja kaikki he ihmetellen muukalaisia katselevat. Ne eivät ole musikoita nuo siististi puetut, vanhat miehet, mutta sittenkin he näyttävät kuin erehdyksestä joutuneen Newskille keskellä kävelytuntia. Kuulee joka taholla huomautettavan: «suomalainen lähetystö«, sillä jo aamusella oli koko sivistynyt Pietari «Herold’ista« lukenut seikkaperäisen kertomuksen tästä harvinaisesta lähetystöstä, joka Suomesta oli saapunut. Ehkäpä oli lähetystö sinä päivänä yleisenä puheenaiheena, kävelypaikoilla ja ehkä siitä keskustelua jatkettiin päivällisen aikaan noissa tuhansissa hienoissa kodeissa.

Vaan vielä enemmän kuin myymälöitä ja taloja ja kirkkoja täytyi ihmetellä tuota ajajain pauhaavaa virtaa.

Kaksi-, kolmi- ja viiskertaisia rivejä ajajia liukui kilpaa rinnakkain kadun molemmilla puolin, vaan keskikadulla kulki raitiovaunuja ja omnibusseja. Jokaiselta sivukadulta imi Newskin mahtava päävirta uusia rivejä rekiä ja muita ajopelejä ja niitä poliisit, seisten keskellä kadunristeyttä, taitavasti, melkein huomaamattomasti, ohjasivat oikeihin uomiin. Väliin poliisi minuutiksi pysäytti virran nostamalla kätensä ylös, ja silloin saivat katukäytävällä olijat mennä kadun yli.

Samoinkuin katukäytävältä kaikki huonosti puetut kävelijät, samoin ovat keskikadulta kaikki kuormat ja työreet karkoitetut. Ja kumminkin siellä näkee niin äärettömän kirjavan valikoiman hevosia ja ajopelejä.

Tuolla tanssii Valkonen arabialaisrotunen orhi pienen, yksin istuttavan reen edessä, palvelijan seistessä suorana isäntänsä seljän takana, punasista tupsuista kiinni pidellen. Tuolla näkyy turkkilaisia taikka unkarilaisia hiirakoita, jotka melkein naurettavan itsetietoisesti kaartelevat kaulaansa, ikäänkuin näytelläkseen reessä istuvaa kaunista naista, jota tuhannet silmät tähystävätkin. Ja kas tuolla, kuinka tuo hirvittävän hieno englantilainen täysverihepo verkkasta vauhtia arvokkaasti liikkuu eteenpäin, häntä typistettynä, joten se on aivan tuulen peltoman merimerkin näkönen. Koko sen esiintymistavassa, kaikissa sen liikkeissä on jotakin maailmaahalveksuvaa ilmettä. Tuntuu siltä, kuin sitä hävettäisi vetää noita maalattuja yöperhosia, joita päiväpaiste tänään on viekotellut kadulle ja jotka nyt väsyneesti nojautuvat pehmyttä reenperää vastaan. Se kulkee aivan kuin jos se ei olisikaan aisoihin valjastettu. Pitkin, verkkasin askelin juoksee se noiden pienten, läähättäväin issikankonien ohi, jotka päät riippuvina ja kieli roikkuvana vetää retuuttavat rekeään melkein lumetonta puukatua pitkin.

Siinä tulevat hoviajopelit; ajajilla on heleänpunaset päällystakit ja kolmet kaulustat päällekkäin, joka kaulustan reunassa leveä, kultanen nauha. Vielä ihmeellisemmältä näyttää seuraava valjakko, sillä hevoset ovat kermankellertävät punasilla täplillä yltyli ruumiin, — senvärisiä vasikoita saa joskus Suomessakin nähdä, mutta hevosia — —. Vaaleansininen verkko on hevosten selkään viskattu ja verkon toinen pää on kiinnitetty rekeen; verkon on tarkoitus varjella reessä istujia lumitieroilta, joita hevosten kavioista lentelee. Ajaja näyttää seisovan reen kokassa käsivarret suorina, pidellen kiinteällä ohjaksia ja hänellä on päässään sinervä, neliskolkkainen lakki, joka on hopeaköydellä reunustettu. Reessä istuu kaksi upseeria, vaaleanharmaissa, väljissä turkeissa ja samanvärisissä karvalakeissa, joiden kupu on tulenpunanen, keskessä vain hopeainen risti. He ovat nuoria tserkessiupseeria, ehkäpä ruhtinaan poikia Kaukasiasta.

Huolettomina ja iloisina he kylpevät täällä hovisuosion loistossa, muistamatta, että heidän isä tai isoisä ehkä on kaatunut puolustaessaan vapaata vuoristoaan sitä armeijaa vastaan, jonka puvuissa he nyt komeilevat.

Mutta Newskillä kulkevat naiset heittävät salaisia silmäyksiä ajelijoihin ja kuiskaavat toisilleen hiljaa heidän nimensä. Vaan meidän suomalaisten silmät seuraavat ainoastaan noita korskuvia hevosia, kunnes ne kadunkäänteestä häipyvät pois. Meidän huomiomme kääntyy pian toisiin, aina uusiin hevosiin, ajajiin, rekiin ja reessä istujiin, joiden puvut ja värit ovat mitä vaihtelevimmat ja joiden kulkuset ja ruoskanpaukkeet ja iloiset äänet huumaavat korvia. Näköalaa semmoista, kuin Newski talvella tarjoo, saa turhaan etsiä koko maailmasta.

Kävelin siinä tämän kirjavan, vaihtelevan taulun tarkastamiseen kokonaan vaipuneena, kun tuttu ääni yhtäkkiä palautti ajatukseni siihen vakavaan toimeen, jota varten Pietarissa olin kaiken tämän ilon ja elämän koskessa. Se oli eräs tuttavani, joka minua tervehti kysyen:

«Oletteko kuullut uusinta uutista?«

Kerroin, mitä aamulla olin kuullut Agrosin konttorissa. Sen jälkeen en ollut mitään kuullut, ja jännityksellä nyt siis ahmin ystäväni kertomusta, joka minusta miltei sadulta tuntui. Ministerivaltiosihteeri oli aamupäivällä, valiokunnan hartaimmista pyynnöistä huolimatta, lähettänyt kirjallisen ilmoituksen H. M:lleen lähetystön saapumisesta. Eihän kukaan ollut voinut aavistaakaan, että hän muuten kuin suullisesti kävisi lähetystölle pääsyä pyytämässä; olihan se hänen velvollisuutensa meitä kohtaan, sekä velvollisuutensa kunnon miehenä. Ja tuohon kirjalliseen ilmoitukseen oli hän vielä liittänyt kenraalikuvernöörin kieltävän lausunnon lähetystön esillepääsemisestä. Tämä oli kuin pilkkaa maatamme vastaan ja se oli kuolemantuomio esittäjän kunnialle ja arvolle. Hän ei voi tuosta ankarasta tuomiosta päästä koskaan vapaaksi; sen tuomion on hänen aikansa langettanut ja hän itse on sen allekirjoittanut.

* * * * *

Vielä kävelin tuttavani rinnalla tuokion Newskiä, jossa liike yhä näytti lisääntyvän, vaan kun päivällisaika läheni, erosimme.

Tähän lopetankin tämän luvun, joka jo on pitkäksi venynyt. Menin yksinkertaisille perhepäivällisille erään kaukaisen kadun varrelle ja siellä sain kuulla valaisevan kuvauksen sen maan oloista, jossa oleskelin.

XVIII. KODIKAS ASUNTO, HIUKAN IISAKINKIRKOSTA.

Se odottamaton tapa, jolla ministerivaltiosihteeri oli keisarille ilmoittanut lähetystön saapumisen, oli tietysti yhtäkkiä muuttanut kaikkien hyvän toivon synkimmäksi epäilykseksi. Kadonnut oli unelma, että päästäisiin juhlalliseen vastaanottoon talvipalatsiin, jossa oli luultu voitavan jättää adressi kaikkien läsnäollessa esille ja jossa oli toivottu voitavan selvin sanoin tulkita kansan tunteita. Korkeintaan muutamat harvat voisivat nyt päästä majesteetin puheille — ja milloin?

Agrosin konttorissa minulle ei seuraavana aamuna osattu ilmoittaa muuta, kuin että asianlaita todellakin oli kuten minulle Newskillä oli kerrottu. Luultiin, että keisarilta tuskin saapuisi vastausta ennen maanantaita. Ministerivaltiosihteeri oli käynyt sisäasiainministerin luona ja puhunut myöskin kirkon luovuttamisesta lähetystön käytettäväksi, vaan siinä suhteessa hän ei ollut saanut mitään aikaan. Kirkot pysyivät meiltä kiinni, Kaikkien oli meidän kumminkin määrä sunnuntaina kokoontua aamujumalanpalvelukseen Suomen kirkkoon, — sitähän ei kukaan voinut estää.

En ollut vilahdukseltakaan nähnyt Brunströmiä sittenkuin Viipurin asemalla erottiin ja otin nyt konttorista selon hänen osotteestaan. Vähää myöhemmin koputin ovea n:o 29 siinä pitkässä eteisessä, joka halkaisee rautatien palvelusväen asuntokasarmin Simbirskajakadun varrella, lähellä asemaa.

Oven avasi rehevä, keski-ikäinen nainen, puettuna siistiin, puhtaaseen pumpulihameeseen ja suureen valkoseen esiliinaan.

Oli, kyllä Brunström oli siellä. He söivät parastaikaa.

Siistin keittiön läpi astuin jarrumiehen paraaseen — taikka ainoaan — asuinhuoneeseen. Jo heti kynnykseltä lehahti vastaani kodikkaisuuden tunne. Valkoset, puhtaat uutimet olivat ikkunoissa, kotikutoiset matot lattialla, kello nakutti seinällä ja uunin edessä oli puhdasta, valkosta hiekkaa. Suoraselkäisen sohvan ja tuolien päällystät olivat siistinnäköiset ja piirongilla näkyi kaikenlaisia pieniä porsliiniesineitä, joista työväennainen varmaankin on yhtä hyvillään, kuin vallasnainen konsaankin hienoista, kalliista porsliini- tai emaljihelyistään, joita hän varovasti pölyyttää ja järjestää.

Sohvan yläpuolella oli kaksi kuvaa: keisari kasakanunivormussa ja keisarinna vaaleansinervässä silkkileningissä; ja toisella seinällä oli väripainoinen «Runebergin hauta«, naulattu pienten paperilippujen avulla seinälle, niinkuin aikataulut asematalojen seinillä. Pienellä nurkkahyllyllä oli lasimaljan alla joku omituinen koriste, jossa oli koreita tekokukkasia, höyheniä, heiniä ja sammalta.

Brunström ja hänen huonetoverinsa, vankka, ruskeapartainen merimies Kemiöstä, istuivat paitahihasillaan ja söivät aamiaista. Valkonen salveetti oli heitetty punakirjavalle pöytäliinalle. Suuret lautaset olivat täynnä keitettyjä perunoita ja läskiä — oikein hyvänhajuista paistettua läskiä — ja niiden lisäksi oli pöydällä voita, juustoa, maitoa. Kaikki oli puhtaan ja herkullisen näköistä. Ja minusta näytti, että vieraat täällä olivat paljo tyytyväisemmän näköiset kuin toiset Grand Hotel'in saleissa.

«Niin, mainio meidän on täällä olla«, virkkoi Brunström, seivästäen perunan kahveliinsa, «ja huokea. Talonväki ei tahdo maksua muusta kuin ruoasta.«

Ja toverikin yhtyi siihen päätään nyökäyttäen ja kallisti samalla lautasensa, saadakseen siitä sitä tarkemmin veitsenkärelleen tuon hyvänmakuisen läskikastikkeen.

Kyökistä kuului kahvikuppien kolinaa ja kohta kun aamiainen oli päättynyt toi emäntä tarjottimen sisään; hyvää, tuoksuvaa kahvia vaaleanpunaisissa kupeissa, ja leipää lisäksi.

«Posliini on huokeaa Pietarissa«, virkkoi hän ikäänkuin puolihämillään, kun noita kauniita kuppeja kehuskelin. «Melkein hävettää kertoa, mitä niitä pari maksaa — viistoista kopeekkaa vain.«

«Taitaisipa kyllä kannattaa ostaa täältä kotiinsa yhtä ja toista«, virkkoi kemiöläinen, «vaan eiköhän lie oikeampi ostella kotimaasta«. Ja. Brunström oli samaa mieltä.

Edellisen päivän olivat miehet olleet kaupunkia katselemassa, mutta eivät olleet tulleet menneeksi sisään mihinkään, ei edes Iisakinkirkkoon, jota pidettiin merkillisimpänä koko Pietarissa. Kun minun oli mentävä sinnepäin, tarjousin lähtemään mukaan näyttääkseni heille kirkon.

Raitiovaunu meni portin ohi ja me olisimme heti voineet nousta siihen. Vaan Brunström oli huomannut, että Aleksanterinsillalta maksettiin ainoastaan 5 kopeekkaa keskikaupunkiin, mutta täältä 10, ja kun meillä ei ollut kiirettä mihinkään, niin miksipä olisimme tuhlanneet 5 kopeekkaa mieheen, kun sillalle ei ollut kuin muutamain minuuttien matka. Matkalla kertoivat minulle miehet, että kaikki Viipurin puolella asuvat valtuutetut olivat edellisenä iltana olleet kutsutut teetä juomaan rautatiehenkilökunnan huoneustoon.

«Oliko teitä montakin siellä?«

«Monta! Oli meitä ainakin seitsemänkymmentä suomalaista ja täkäläisiä suomalaisia oli yhtä monta, oli naisiakin.«

«Hauska juhla, samaan tapaan kuin Hullin merimieskirkossa«, virkkoi Brunström. «Tarjottiin kahvia ja teetä ja hedelmiä ja laulua ja soittoa. Pastori Bäck'kin oli siellä mukana ja hän puhui lopuksi.«

Paljo muuta he tietysti juhlasta kertoivat, mutta kun sillalle olimme ehtineet ja raitiovaunuun nousseet keskeytyi puheemme. Ja huomiomme kiinnitti taas vilkas katuliike ja muut uutuudet, joita raitiovaunun katolta taas ohimennessä saimme katsella.

Onko lisakinkirkko Pietarin nähtävin paikka, siitä voi olla eri mieliä. Vaan varmaa on, että se oli suurempi ja komeampi kuin mitä Brunström ja hänen toverinsa olivat voineet kuvaillakaan.

Kirkon aukea keskusta, joka näytti sitä suuremmalta, kun ei siellä ollut penkkejä niinkuin meidän kirkoissa, oli melkein kuin tori, ja sivukäytävät noiden mahtavain pylväiden takana olivat nekin leveät kuin kadut.

Pylväät, seinät ja katot olivat maalauksilla peitetyt. Olipa yksin tuo mahdottoman suuri tornikin kuin yhtenäinen taulukokoelma. Ulkoapäin näkyi tuo torni ja sen puoliympyräinen, kultalevyillä päällystetty kupu, jo hyvin laajalle. Vaan vasta kirkon sisästä saattoi päättää, kuinka korkea se todellisuudessa oli. Melkein päätä huimasi, kun katsoi tuohon sinervään korkeuteen. Ja ylinnä kuin pilven keskestä loisti valkonen kyyhky levitetyin siivin, Pyhän Hengen vertauskuvana. Se ei ollut suuremman näköinen kuin kanarialintu, mutta todellisuudessa — —

«Seitsemän jalkaa on siipien väliä, ja se on pronssista tehty sekä yltyleensä hopeoitu«, niin ilmoitti tuo vormuniekka vahtimestari, joka aivan kuin sattumalta näytti viereemme joutuneen. Kädet seljan takana tuijotti hänkin tuonne ylös, juuri kuin olisi hänkin sitä ensi kertaa katsellut. Ja sama vahtimestari oli kumminkin jo yksin minulle kolmesti näyttänyt kirkon. Osasinpa jo melkein ulkoa hänen kertomuksensa tauluista, pylväistä, pyhäinkuvista ja kalleuksista.

Tiesin, kuinka hän pääkuoron luona pysähtyisi jokaisen suuren taulun luo, selittäen:

«Italialaista mosaiikkia, 80 tuhatta ruplaa; venäläistä mosaiikkia, 100 tuhatta ruplaa — —.«

Niitä kalleuksia on aivan loppumattomiin.

Tiesin, kuinka hän kädellään siveleisi noita kahta keskilattialla olevaa tummansinistä, pilaria:

«_Lapis lazuli_, yhteensä puolentoista miljoonaa ruplaa, löydetyt Uralista, ainoat maailmassa«.

Lasisten laatikkojen luona, joissa on pyhäin jätteitä, selitteli hän noita ruskeita luurisuja ja kudottuja vaatepalasia sekä noita pieniä, kultakehyksiin kätkettyjä kuvia ja luki ulkoa kaikki pyhäin nimet ja heidän hurskaat tekonsa.

Kaikki hän kertoi, mitä mikin esine painoi ja maksoi: nuo sylenkorkuiset, monihaaraiset kynttilänjalat, jotka olivat puhdasta hopeaa, nuo raskaat pronssiovet, joiden koristeissa koko raamatunhistoria oli kuvattuna, nuo kalliit, malakiittiset pylväänkoristeet, nuo suuret marmorilevyt, jotka sisästä «laudoittivat« koko kirkon seinät, jopa lattian mosaiikkirakenteetkin.

Olimme yhtä kummissamme kaiken sen johdosta mitä näimme, kuin niiden numerojen johdosta, joita kuulimme, ja nyt me vielä, ehtiessämme «kaikkeinpyhimmän« ovelle, jouduimme toisen oppaan johdettaviksi. Vielä suurempia numeroita käytti hän koettaessaan saada meitä käsittämään ikkunain suuria lasimaalauksia, kultaista kirkon pienoismallia, sauvoja, lamppuja ja savustusastioita, jotka olivat kullatut ja timanteilla peitetyt ja jotka suurissa kirkkojuhlissa antoivat kirkonmenoille loistetta.

Me olimme nyt loppuunsuorittaneet koko tuon pitkän ohjelman ja vahtimestari, joka sai pienen kehotuksen jatkuvaan toimintaan, erosi meistä tarjotakseen muille palveluksensa.

Mutta ulko-ovella pysähdyimme vielä katselemaan puolisensataa säästölaatikkoa, jotka pitkissä riveissä olivat seinänvierustoilla, vitjoilla seinään kiinnitetyt. Niissä oli vankat munalukot ja sen lisäksi olivat ne vielä suljetut suurilla, punaisilla sineteillä. Sairashuoneet, luostarit ja hyväntekeväisyyslaitokset vetosivat täällä kirkossakävijäin anteliaisuuteen. Jumalanäiti, jolla oli lapsi käsivarrellaan, katseli puolen tuuman paksuisen kultaisen kehyksen läpi pilarilta noita koreita säästölaatikkoja, joita kaikki näyttivät välttävän. Niinkuin muidenkin jumalanäidin kuvain loistavia jalokiviä, niin suojeli tämänkin säkenöiviä koristeita paksu lasilevy, jotteivät uskovaiset, suudellessaan pyhiä kuvia, joutuisi viettelykseen.

Helpotuksen tunteella astuimme kirkon savustuksella sekoitetusta ilmasta ulos raikkaaseen talvi-ilmaan. Saatoin toverini Newskille saakka, ja täällä heistä erosin, koettaakseni läheisessä Grand Hotel'issa tavata jonkun valiokunnan jäsenen, joka voisi minulle kertoa, millä kannalla asiat olivat.

IX. ODOTTAMATON LÄHTÖ.

Hienossa huoneessa hotellin kolmannessa kerroksessa tapasin kunnallisneuvos Roseliuksen ja sain häneltä ihmeekseni kuulla, että keisari jo oli vastannut ministerivaltiosihteerin kirjoitukseen.

Valiokunnan jäsenet olivat klo 2:n ajaksi kutsutut valtiosihteerinvirastoon kuulemaan tätä vastausta, joka — siitä ei ollut epäilystä — oli kieltävä. Olimme siis tulleet suotta, ja mikä häpeä, että Suomen omat miehet olivat menestystämme vaikeuttaneet.

Sillävälin kuin näissä synkissä mietteissä istuimme, luettiin valtiosihteerin talossa ne masentavat sanat, jotka pian täyttivät jokaisen suomalaisen mielen tuskalla ja pettyneillä toiveilla.

Kun muutamia tunteja myöhemmin istuin majapaikassani isäntäväkeni seurassa teepöydän ääressä, soitettiin kovasti tampuurin ovelle. Vilkkaalla äänellä joku minua kyseli. Kiirehdin ulos. Vanha tuttavani, jonka niin äkkiarvaamatta edellisenä päivänä olin tavannut Hotel de Paris’issa, huusi minulle ehtimättä tervehtiäkään:

«Te matkustatte puoli kaksioista tänä iltana.«

«Matkustamme!« matkin minä. «Miksi jo tänään? Vai lähetetäänkö meidät kotiin?«

«Kas tässä on vastaus ministerivaltiosihteerille«, virkkoi hän ja ojensi minulle paperin. Siitä luin:

Ilmoittakaa tämän 500 miehisen lähetystön jäsenille, että Minä tietysti en ota heitä vastaan, vaikka Minä kuitenkaan en ole vihainen heille.

Heidän tulee palata kunkin koteihinsa ja he voivat sitten antaa anomuksensa kuvernööreille, jotka lähettävät ne kenraalikuvernöörille, jonka lopullisesti on toimittaminen ne teille Minulle esitettäviksi, jos ansaitsevat varteenottamista.

Selittäkää tänne saapuneelle lähetystölle Helmikuun 3:na päivänä annetun Julistuskirjan merkitys ja palatkoon se sitten rauhassa koteihinsa.

«Oli alkujaan aikomus«, niin jatkoi ystäväni, «huomenna jumalanpalveluksen jälkeen Suomalaisessa kirkossa lukea tämä vastaus lähetystölle, jonka jälkeen päätös oli tehtävä kotimatkasta. Mutta siihen ei ole saatu lupaa. Korkeintaan saisi vastauksen sisällön muutamin sanoin ilmoittaa.«

Näin ollen oli valiokunta arvellut parhaaksi, että heti palattaisiin kotiin. Ja ylimääräinen juna koko lähetystöä varten oli jo tilattu.

«Asemalla tavataan«, virkahti sanantuoja sitten ja kiirehti jo pois yhä useammille ilmoittaakseen tuon masentavan uutisen.

Ääneti jatkettiin nyt illallisen syömistä ja sen päätyttyä lausuin surumieliset hyvästit vieraanvaraiselle isäntäväelleni sekä ajoin Suomen rautatieasemalle. Kello ei ollut vielä kuin 10, mutta odotussalit olivat jo ahdinkoon asti täynnä valtuutettuja. Suuri joukko Pietarin suomalaisia, jotka halusivat olla läsnä vierasten lähtiessä, oli myös jo saapunut. Tapasin täällä useita valiokuntatovereita, joita en ollut nähnyt sittenkuin Helsingin kokouksessa. Sanattomasti puristettiin siinä toistensa käsiä ja kysymys, joka paloi kaikkien silmissä: «miksi piti näin käydä?«, se jäi vastaamatta.

Siitä pitäin kuin olin saanut tiedon odottamattomasta paluumatkastani, olin ollut mielenjännityksessä saadakseni lähempiä tietoja siitä, mitä valtiosihteerin talossa oli tapahtunut. Uteliaisuuteni sainkin nyt moneen kertaan tyydytetyksi. Joku pisti tungoksessa kätensä kainalooni ja samassa tunsin pietarilaisen ystäväni, joka virkkoi:

«Tule tänne pikkuhuoneeseen, pastori Kajanus on siellä luvannut kertoa, mitä valtiosihteerin luona tapahtui, hän oli siellä mukana.«

Perimmäisen ravintolahuoneen rauhallisessa nurkassa istuimme pian muutamain tuttavain seurassa teelasien ympärillä, kuunnellen pastorin vilkasta kuvausta. Uudelleen ja uudelleen olen sen sittemmin kuullut kerrottavan, mutta ei kukaan ole sitä niin elävästi voinut esittää, kuin hän. Siinä melkein näkikin kaikki, mitä tapahtui.

Suuressa, korkeassa salissa seisoi kookas ministerivaltiosihteeri odottavain edustajain edessä ja luki nuo kylmät sanat, joissa oli ainoastaan senverran lohdutusta, että keisari ei ollut vihassa meille. Verrattuna siihen, mitä olimme matkastamme toivoneet, oli tämä lohdutus vähäinen.

Siinä näki kenraalin kasvojenpiirteet ja aseman ja käytöksen: komea asento sillä muuten olikin. Ja sitten, sen kuolonhiljaisuuden jälkeen, joka nyt vieläkin rintaamme ahdisti, kuuluivat Wolffin sanat:

«Tämä on siis kaikki se lohdutus, mikä meillä on vietävänä tuolla kotona syvässä huolessa odottaville kansalaisillemme.«

Kuin syvä huokaus, josta ilmenee suru ja tuska, kuuluivat nämä sanat, ja niitä seurasi se säkenöivä puhe, jota sittemmin koko maamme ja koko Eurooppa sekä puoli, muuta maailmaa ihaillen on kuunnellut.

Me unhotimme, että se ei ollutkaan konsuli Wolff, vaan pastori Kajanus, joka puhui. Äänenpainosta ja kuvaavista päänliikkeistä olin näet aivan tuntevinani konsuli Wolffin, jonka olin kuullut puhuvan Palokunnantalolla. Ja sanat! Niitä miltei nielimme ja väliin vain vaihdoimme katseita, jotka nekin virkkoivat: Kuule, kuule!

Niin mieheviä olivat sanat tuossa tervehdyksessä hallitsijalle. «Pyydämme teitä ilmoittamaan Hänen Majesteetilleen, että Suomessa on yli kahden miljoonan ihmisen, jotka tietävät tehdä velvollisuutensa. Elkääkä salatko häneltä, että me myöskin tunnemme oikeutemme«.

Kuuntelimme mielenkiinnolla, ja kun puhe oli lopussa, pidätimme miltei henkeämme, voidaksemme käsittää ministerivaltiosihteerin vastauksen. Odotimme. Teelasit olivat siinä koskettamatta, ne olivat unohtuneet. Viereisessä pöydässä istujat olivat käyneet äänettömiksi kuunnellakseen hekin. Ja hekin näyttivät nyt odottavan.

Hajamielisenä hämmensi kertojamme lasiaan.

«Entä mitä hän vastasi«, kysyi vihdoin joku joukostamme.

«Ei sanaakaan, ei sanaakaan«. Pastori joi verkalleen teetään ja jatkoi sitten kertomustaan.

Olimme näkevinämme kenraalin siinä edessämme, kenties hiukan nolostuneena pidetyn puheen johdosta. Vai oliko se suru sen johdosta, että häntä oli väärin ymmärretty, joka tuokioksi laski alas hänen katseensa noiden tähystäväin silmäin edestä.

Kun pari rahvaanmiestä vielä oli julkilausunut tunteensa ja kun vielä turhaan oli pyydetty, että huomenna jumalanpalveluksen jälkeen saataisiin sopivalla tavalla antaa asiasta tieto lähetystölle, hajaannuttiin valtiosihteerintalosta pois. Nuo 26 nidosta adressin allekirjoituksia jäivät sinne.

Pastori Kajanus oli juuri lopettanut kertomuksensa, kun ovet asemasillalle avattiin ja ihmiset rupesivat lappamaan ulos. Junassa oli runsaasti tilaa; siinä oli 8 pitkää boggievaunua ynnä kaksi veturia, ja ennen pitkää löysin itselleni makuupaikan.

Useille, ehkä useimmille, oli poislähtö juhlallisin hetki heidän Pietarissa olostaan. Vanhat ystävät, jotka ehkä eivät vuosikymmeniin olleet toisiaan tavanneet, ja uudet ystävät, erosivat nyt. liikutetuin mielin toisistaan. Mies, joka oli elänyt ja käynyt harmajaksi tuolla kaukana vieraassa maassa, ja konttorioppilas, joka tuskin vielä yhden harjoitusvuoden oli siellä viettänyt, kaikki he samoilla tunteilla ajattelivat tuota vanhaa kotia, josta he nyt edustajia olivat nähneet. Neitonenkin, joka oli elänyt ja kasvanut täällä ja joka helpommin kuin isänsä tai äitinsä kieltä puhui tätä vierasta kieltä, kertoi hartaasta halustaan päästä tuohon kaukaiseen kotimaahan.

Vielä viimeisen junavihellyksen jälkeen puristettiin toistensa käsiä. Kaikki päät paljastuivat kun juna läksi liikkeelle, ja raikuva eläköönhuuto tulvahti kaikkien rinnoista. Kun yhteisenä, varmana uskollisuudenlupauksena yhteiselle, rakkaalle isänmaalle, kajahti huuto: Eläköön Suomi! Eläköön!

XX. KOTIMATKALLA.

Makasin yläkerrassa eräässä 4:n hengen osastossa ja tervehdittyäni osastotovereitani kiipesin makuupaikalleni, jossa tein muistiinpanoja tämän muistorikkaan päivän tapahtumista.

Valtavammin kuin mikään muu oli minuun vaikuttanut pastori Kajanuksen esittämä konsuli wolffin puhe. Muistista sen nyt paperille merkitsin. Vaan kun sitä sitten vertasin siihen pikakirjoitukseen, jonka myöhemmin laadin, kun konsuli Wolff Helsingissä koko lähetystölle uudelleen piti saman puheensa, huomasin sen kaikissa pääkohdissa yhtäläiseksi.

Vähitellen olivat vaunussa olijat käyneet äänettömiksi ja kun minä lopetettuani muistiinpanoni vetäsin lamppua suojaavan tummansinervän verhon alas, nukkuivat jo kaikki makuutoverini.

Mutta minä en saanut unta ja kun tunnin ajan olin edestakasin kääntynyt vuoteellani, kapusin alas, mennäkseni vaunusillalle raitista ilmaa hengittämään.