Part 5

Ainakin kymmenen kertaa olin parina viime minuuttina silmäillyt aseman suurta kelloa. Viisari näytti tänään ikäänkuin vastenmielisesti liikahtavan eteenpäin. Mutta vihdoin oli lähdön hetki käsissä ja nykähtämättä lähti juna liikkeelle verkalleen ja ääneti, miltei juhlallisesti. Äänettöminä seisoivat ihmiset asemasillalla, hiljaisina seisoivat matkustajat vaunujen ovilla taikka ikkunain ääressä. Ainoastaan siellä täällä heilahti nenäliina jäähyväisiksi, taikka painettiin liinaa vasten kyyneltynyttä silmää. Se oli kaikille vaikuttava hetki. Pian asema-alueen viimeinen sähkölamppu säteili meille ystävällisen jäähyväistervehdyksen kauniista pääkaupungistamme ja läpi lumen ja pimeyden syöksi ylimääräinen juna kylien, majojen ja vahtitupain ohi. Ainoastaan junan saapuessa jonkun aseman tienoille hiljeni vauhti. Vaan se ei pysähtynyt, pitkään viheltäen vekselin luona ajoi se ohi, ja asemapäällikkö, joka kiireesti oli noussut teepöytänsä äärestä ja viskannut virkatakin hartioilleen, seisoi suorana ja kankeana portailla, tervehtien kädellään tuota nopeasti häviävää ylimääräistä junaa. Vaan asematalon ruokasalissa vedettiin ikkunaverhot syrjään, jotta kaikki pienokaiset, jotka tunkeilivat ikkunan luona, voisivat oikein nähdä tuon pitkän, kirkkaasti valaistun ylimääräisen junan. Ja kun asemapäällikkö palaa sisään, ripustettuaan eteiseen päällystakkinsa ja virkalakkinsa — joka sekin nyt piakkoin saanee uuden kuosin — satelee hänelle paljo kysymyksiä. Hän kertoo lapsukaisille, että siinä matkusti paljo setiä keisarin luo häneltä pyytämään, ettei hän uskoisi pahoja ihmisiä, vaan uskoisi, että me häntä rakastamme enemmän kuin ketään lähinnä Jumalaa ja isänmaatamme. Ja kun keisari saa tämän tietää, niin ei hän enää salli meille pahaa tehtävän.

Asemakonttorissa kertoo telegrafisti ratamestarille, lähetettyään seuraavalle asemalle tiedon junan tulosta, että tässä junassa se nyt suuri lähetystö matkusti, ja asemamies, joka saapuu sisään tuomaan makasiinin avainta, pysähtyy tuota uutista kuuntelemaan. Ja hän kertoo asian taas vekselimiehelle ja ennen pitkää tuo toivoa antava tieto ehtii kaikkiin mökkeihin ja vahtitupiin pitkin rataa ja ylimääräisen junan jälestä jää siten kuin leveä, valoisa tie, joka kuljettaa luottamusta ja iloista toivoa koko surevaan maahan.

Malmin asemalla hetkeksi pysähdyttiin ja sinne jäi eräs matkustaja, joka ei kuulunut lähetystöön. Muutamat mukaan lähteneet oppaat olivat käyneet puhuttelemassa kaikkia matkustajia, keksiäkseen, oliko muita kuin lähetystön jäseniä mukana. Ei auttanut, että tuo mainittu mies vakuutti olevansa rehellinen, isänmaallinen kauppias, joka kotiinsa kulki. Hänen toiveensa saada valikoidussa seurassa matkustaa ylimääräisellä junalla pettyi. Ja melkeinpä näen edessäni hänen surumielisen katseensa, kun hän silmäili poisrientävää junaamme, joka pian häipyi talvi-illan pimeään.

Me muut matkustimme yhtä kyytiä Riihimäelle, jossa illallisen söimme. Tungos ravintolahuoneessa oli suuri, vaan luulenpa toki, että jokainen oli tyytyväinen, ainakin oli ravintoloitsija. Sillä jos joltakin kiireessä olisi ateria jäänytkin maksamatta, niin ei hän siitä joutunut kärsimään, toiset kun sitä runsaammin maksoivat. Kaunista oli minusta, kun kuulin erään herrasmiehen lausuvan, jättäen 50 markan rahan tiskille:

«Pitäkäähän tämä, ehkä jää joltakin kiireessä ateria suorittamatta.«

Tiskin takana seisova nainen kiitti liikutettuna ja eräs talonpoika, joka ei siinä hälinässä ollut ehtinyt ruokaa saada, ja sen sijaan lohdutteli itseään kahvikupposella, hän hämmästyi niin, että laski kuuman liemensä reunalta juoksemaan, ja hädintuskin pelastuin minä siinä tungoksessa saamasta sen niskaani.

Moni matkustaja oli nukkunut ja siten jättänyt illallisen Riihimäellä syömättä. Kun osastooni päästäkseni kuljin parin vaunun lävitse, tapasin Brunströmin äänekkäästi kuorsaamassa eräällä kolmannen luokan puupenkillä, kaikki matkakampsunsa, s.o. päällystakkinsa, päänsä alla. Eräässä toisessa vaunussa valvotti toinen tuttavani, varatuomari Aejmelaeus, miesjoukkoa ympärillään, pitäen heille esitelmää päivän kysymyksistä. Makuutoverini oli jo nukahtanut, kun osastoomme ehdin ja ennen pitkää nukuin minäkin jo hänen yläpuolellaan, sillä perin väsyneitä me oltiin viime vuorokausien valvomisista.

Vasta Viipuriin saavuttaessa viiden aikana aamulla heräsin. Täällä siirrettiin meidän kaikki vaunut eräälle sivuraiteelle, josta ne kolmella määräaikaisella junalla kuljetettiin Pietariin, jonne nyt oli ainoastaan kolmen tunnin matka.

Matkalla olivat oppaat koonneet lähetystön jäsenten jäsenkortit, muistiinpanot ja muut paperit, jotka matkaa koskivat. Ei näet tahdottu, että jos Pietarissa poliisitutkinto tapahtuisi, mitään sellaisia papereita joutuisi hakijain käsiin, joita liereästi sanoen — voitaisiin väärinkäsittää. Nämä paperit, joita oli paksu pinkka, jätettiin nyt Viipurin asemanpäällystölle talteen. Puolta tuntia myöhemmin saapui Helsingin postijuna, joka toi, paitsi muita, satakunnan lähetystön jäsentä. Minun vaununi, joka oli ensimmäisiä ylimääräisessä junassa, yhdistettiin nyt tähän junaan ja pääsin siten ensimmäisten joukossa jatkamaan matkaa.

Viipurista tuli mukaan kymmenkunta herrasmiestä, jotka nyt uhraavasti rupesivat lähetystön oppaiksi ja tulkeiksi. Siellä saimme myös tiedon, että Pietarissa kaikki oli järjestetty meidän vastaanottamiseksi. Kohta saavuttuaan saisi jokainen tiedon, niissä hotellissa tai yksityisasunnossa hän tulisi asumaan. Siellä ilmoitettiin joukon kansalaisia muuten olevan vastassamme, vastaanottaakseen lähetystön jäsenet, joten ei mitään tungosta tarvitseisi syntyä Pietarin asemalla, vaan pääsisivät kaikki suorastaan hajaantumaan kortteripaikkoihinsa, odottamaan lähempiä tietoja. «Pääkortterin« osote, josta noita tietoja saisi, terotettiin tarkoin jokaisen mieleen.

Nämä tiedot, joita oppaat nyt jakelivat kaikkiin vaunuihin, samoinkuin tieto siitä, että täysin luvallisissa aikeissa kuljettiin, levittivät tyyneyden ja varmuuden leiman koko lähetystöön, joskin joku lie hiukan levottomana miettinyt, minkähänlaista huomiota Pietarin viranomaiset tulisivat meihin kiinnittämään.

Kun aamukahvit Viipurin asemalla olivat juodut, ei kukaan enää ajatellutkaan nukkumista. Makuusohvat korjattiin syrjään ja pian olivat vaunut muuttuneet klubihuoneustoiksi, joiden kaikissa suojissa vilkkaasti keskusteltiin tulossa olevista tapahtumista. Meidänkin osastoon oli joukko tuttavia kokoontunut ja matkatoverini vilkkaat kuvaukset Zarskoje Seloon leirielämästä ja kaartilaisten lomaretkistä Pietariin tekivät meidän pienen seuramme aivan hilpeäksi, jopa kerran siksi äänekkääksikin, että Jonas Castrén, joka konsuli Wolffin kanssa oli viereisessä osastossa, kerran ihmetellen katseli sisään osastomme ovesta.

Valkeasaaren tulliasemalla, jossa aamiaista syötiin, lehahti vastaamme ensimmäinen tuulahdus rajantakaisesta maasta. Ravintolassa kuultiin venäjää ja saksaa puhuttavan, ja kun tiskin ääressä maksoi, sai takasin ohkasia, outoja pikkurahoja. Nuo varmat, suomalaiset bufettitytöt, jotka eivät ihmeeksikään koskaan väisty pois tiskin takaa, olivat kadonneet, ja niiden sijalla liehui yltympäri huoneen hätäisiä viinureita, nukkavieruihin hännystakkeihin puettuja, tarkastellen ja arvostellen matkustajia.

Seuraavalla asemalla oli jo venäläinen nimi ja me olimme kulkeneet rajan poikki ilman että minä olin voinut huomata sitä seikkaa, josta Jac. Ahrenberg mainitsee kertomuksessaan «Rajalla«, että siellä hongat käyvät matalammiksi ja rumemmiksi, — vaan kenties se oli siksi, että lunta pyryytti ikkunoita vastaan, hämärtäen näköalan.

Mutta suomalaiset pystyaidat muuttuivat pian huonosti hoidetuiksi lauta-aidoiksi. Nuo yksinäiset, harmajat, matalat mökit olivat radan varrelta kadonneet ja sen reunalla näkyi nyt korkeita huviloita, joiden seinät olivat vaaleanpunertaviksi, keltasiksi tai taivaansinisiksi maalatut ja joiden ikkunalaudat ja parvet ja katot olivat vieläkin kirjavamman väriset. Siellä täällä näkyi kirkko, jonka katolla oli noita sienenmuotoisia koristeita kullattuina tai iloisilla väreillä maalattuina.

Kansa, joka maantiepuomin takana odotti junan ohimenemistä, ei enää ollut meidän suomalaista kansaamme. Miehillä oli pitkä, vanukkeinen tukka ja tuuhea, takkuinen parta; pukuna oli repaleisia, ruskeita, sanomattoman likaisia turkkeja ja nahkareunaisia lakkeja. Pienillä lapsillakin, jotka olivat niin likaset, että etäältä katsoen näyttivät neekerilapsilta, oli päällään tuollaiset pitkät, kapeat, repaleiset turkit ja suuret karvalakit. Ja kun isä paljasti päänsä, nähdessään sotaherran vaununikkunasta, kiskasivat hekin lakit päästään. Silloin näki, että ne eivät olleet villapäisiä neekerilapsia, vaan likasia talonpoikaislapsia, joiden pitkä, suora tukka liehui tuulessa. Vaan veräjällä seisojain hevonen ei junaa peljännyt. Se jyrsi salaa veräjän pienaa seistessään siinä kankeissa valjaissaan omituisen, leveän reen edessä, joka oli miltei keskeä katkaistun venheen näköinen. Ja tuo leveä, kirjavilla väreillä maalattu luokki loisti viheriältä ja punaselta ja heilui laihan, surkean hevoskaakin seljässä kuin mikäkin kurjuuden juhlaseppel.

Tämä oli kaikki niin toisenlaista kuin kotimaassa.

Ja tuolta kaukaa häämöitti jonkinlainen sekava ainejoukko, jossa oli rakennuksia, savupiippuja ja torneja. Toisia raiteita oli niiden rinnalla, joita meidän junamme kulki, niitä tuli yhä useampia, haarautui ja monistui. Pitkiä rivejä oli suljettuja, tyheitä matkustajavaunuja taikka öljyvaatteilla peitettyjä tavaravaunuja, jotka ilman veturia näyttivät vastaamme ryntäävän. Sitten hiljeni vauhti ja verkalleen hiipi juna asemasiltaa pitkin Pietarin asemalle.

XVI. ENSI PÄIVÄMME PIETARISSA. HIENO KORTTEERIPAIKKA.

Samoinkuin Helsingissä oli Pietarissakin paljo puuhattu lähetystön majoittamista varten. Hauskuuden vuoksi ja myöskin taloudellisista syistä koetettiin mikäli mahdollista sijoittaa matkustajat kansalaistensa luo. Ja sekä hienommissa että köyhemmissä kodeissa, aina asemamiehen ahtaaseen vuokra-asuntoon asti, avausivat ovet seljälleen odotetuille vieraille.

Omasta puolestani aijoin mennä asumaan vanhojen tuttavieni luo ja kiirehdin siitä syystä pienen matkalaukkuni kera odotussalista ulos, jotta en minä ainakaan jäisi sinne ahdinkoa lisäämään. Lukuunottamatta rautatien palvelusväestöä ja pariakymmentä santarmia oli asemasilta ollut tyhjä, mutta odotussali oli vastaanottajia täynnä. Seisoin juuri ovella, kun erään naisen huudahdus minut pysäytti: «Siellä santarmit ottavat kiinni kaikki Suomesta tulleet... hyvä Jumala... Siperiaan!«

Tungoksessa huomasin vain, että joukko ihmisiä meni erääseen sivuhuoneeseen, jonka ovella seisoi: «Naisten huone«. Junasta viimeksi tullut mies, karkealuinen santarmi, sulki oven paukkeella ulkopuolelta. Viitattuaan kädellään ympärillä seisoville, että peräytyisivät, asettui hän selin oveen seisomaan, nähtävästi nauttien siitä huomiosta, joka hänen osakseen tuli.

Kiirehdin takasin asemasillalle, joka nyt oli täynnä väkeä; siellä rautatiemiehet jakelivat osotelippuja. Naisten huoneen ikkunan edessä oli sohva ja kun sen yli nojausin katsomaan sisään, tunsin keskellä huonetta Jonas Castrénin, joka keskusteli erään pitkän sotilashenkilön kanssa muitakin sotilas- ja siviilihenkilöitä oli huoneessa.

Asemasillalla lentelevä huhu puhui jostakin vangitsemisesta ja sitä innokkaammin kiirehtivät nyt kaikki majapaikkoihinsa. Pienissä ryhmissä heitä jalan saatettiin läheisiin asuntoihinsa taikka raitiovaunuilla tai issikoilla etäisimpiin kaupunginosiin. Ennen pitkää oli asema tyhjä.

Vietyäni tavaralaukkuni asuntooni palasin puolta tuntia myöhemmin asemalle. Vangitsemishuhu oli tietysti ollut juttupuhetta. Poliisipäällikkö oli vain ilmoittanut lähetystölle, että poliisi puolestaan ei tulisi tekemään sille mitään vaikeuksia, ellei suurissa joukoissa kaduilla esiinnyttäisi. Hän oli niinikään neuvonut valtuutettuja käymään kaupunginpäällikön Clayhillsin puheilla; tämä oli näet luvannut vastaanottaa muutamia. Nämä uutiset näyttivät siis vain parantavan toiveita, kun näet saatiin kokea myötätuntoisuutta poliisin puolesta.

Iloissani kiirehdin takasin kaupunkiin ja istuin tuntia myöhemmin, teelasin ääressä hyväin tuttavaini piirissä, jotka kuuntelivat kertomuksia vanhan, rakkaan kotimaansa oloista.

Vasta itäpuoleen palasin «Viipurin puolelle« käydäkseni pääkorttelissa, Osakeyhtiö Agrosin konttorissa. Noustessani ajurin reestä tuon valkoiseksi maalatun talon kohdalla Simbirskajakadun varrella näin poliisin tulevan ja puhuttelevan ajuriani. Kuvitellessani, että he minusta puhuivat, tunsin itseni miltei ylpeäksi, niin outo ja uusi oli tuo tunne, että muka olisin jonkinlainen valtiollinen henkilö.

Agrosin konttorin päällikkö, maisteri Cygnaeus joka, samoinkuin hänen puolisonsa, ansaitsee kansalaistensa lämpösintä tunnustusta siitä runsaasta työstä, minkä hän lähetystön hyväksi on tehnyt, kertoi minulle nyt, millainen asema on. Kaupunginpäällikkö oli erittäin ystävällisesti vastaanottanut 6-miehisen valiokunnan. Sittenkuin hänelle selvin sanoin oli kerrottu 500 miehen Pietarinmatkan tarkoituksesta, oli hän puolestaan ilmoittanut, että me suomalaiset saimme korkeintaan 20 miehen joukoissa liikkua kaduilla ja että saatoimme kokoontua neuvottelemaan suomalaiseen kirkkoon. Sitävastoin hän neuvoi, ettei joukolla mentäisi ministerivaltiosihteerin luo. Tuo kuuden miehen käynti kenraali Clayhillisin luona on tullut historiallisesti kuuluisaksi senkin vankan kädenlyönnin kautta, jolla lautamies Backas sanoi kenraalille jäähyväiset. Suomalaiset muistavat kyllä kauan kenraali Clayhillisin ystävällisen kohtelun, joka on kuin valoisa kohta lähetystön muuten surullisten Pietarinmuistojen joukossa.

Suurenlainen valiokunta, johon kuului valmistusvaliokunnan jäseniä ja muutamia muita, lähti kaupunginpäällikön luota ministerivaltiosihteerin puheille pyytämään, että hän hankkisi jos mahdollista koko lähetystölle pääsyn keisarin luo. Kenraali oli luvannut tehdä kaiken voitavansa edistääkseen asiatamme, mutta epäili, tokko me ennen maanantaita pääsisimme keisarin puheille, koska tämä aikoi sunnuntaina käydä ehtoollisella.

Maisteri Cygnaeus kertoi vielä, että lähetystö seuraavana aamuna k:lo 10 kokoontuisi suomalaiseen kirkkoon jumalanpalvelukseen sekä neuvottelemaan. Hankittuani pääsykortin tähän kokoukseen ja saatuani tietooni muutamain tuttavaini osotteita, heitin hyvästit.

Joutilas issikka oli portaiden edustalla ja minä istahdin sen rekeen. Huomasin taas tuon äskeisen poliisin ja komensin issikkaani ajamaan. Taas oltiin keskellä tuon suuren, tohisevan maailmankaupungin sokkeloita, jonne meidän 500-miehinen lähetystö oli kadonnut kuin pisara rajattomaan mereen. Tarkastavin silmin suomalaisia vieraita kumminkin valvottiin, — Pietarin poliisilaitosta sanotaan kurinsa, valppautensa ja häikäilemättömyytensä puolesta maailman ensimmäiseksi.

Lähes tunnin ajettuani saavuin Iisakin kirkon luo erään suuren hotellin edustalle, joita hotelleja näillä paikoilla on useampia. Olin Agrosin konttorissa saanut selville, että useita valmistusvaliokunnan jäseniä asui Grand Hotel'issa, ja kun ei vielä ilta, ollut myöhäinen, tahdoin kuulustella, mitä toiveita oli olemassa. Tämä kai se hotelli oli. Niin oli: Ulko-oven yläpuolelle rakennetun kaarevan katon räystäillä luin suuret, kullatut sanat: Grand Hotel, ja sen alapuolella oli pienesti luettavana: de Paris.

Puolisen tusinaa merkkinauhoilla varustettua palvelijaa istui tai seisoi tuossa tilavassa eteisessä, ja tiskin luona, jonka takana ovenvartija istui mukavassa nojatuolissa, seisoi nojallaan eräs kiiltonappinen henkilö, joka minun saapuessani kääntyi puoleeni. Muista ei kukaan hievahtanutkaan ja vaikka astuin ovenvartijan pöydän luo, ei tuo loikoileva mies viitsinyt ojentautua asemastaan. Syrjästä hän vain minua katsahti ja kääntyi sitten taas jatkamaan keskusteluaan. Ovenvartija nojautui tekemäni kysymyksen johdosta katselemaan jotakin luetteloa. Ei, ei ketään niistä, joita kyselin, asunut hotellissa, ei Wrigthia, ei Roseliusta, ei Strengiä, — hän viskasi kirjan syrjään ja luomatta minuun katsettakaan rupesi hän jatkamaan keskusteluaan tuon nappiniekan kanssa.

Eikö minun sallita tavata tovereitani vai olenko osotteesta erehtynyt, — sitä suutuksissani mietin ja olin jo lähdössä pois, kun samassa eräs herrasmies astui sisään. Nyt hyökkäsi kaksi palvelijaa esiin ja he avasivat syvästi kumarrellen sisäoven. Tiskin ääressä loikova mieskin lennähti suoraksi kuin neula ja seisoi seuraavassa tuokiossa hänkin siinä kumarrellen. Yksin ovenvartijakin nousi pystöön. Katselin ihmeissäni tuota noin suurta häiriötä synnyttänyttä tulokasta. Mutta pian muuttui ihmettelyni iloksi. Tuo komea, nuorehko, turkkipäällinen mies, jolla oli sirosti leikattu parta ja hiukan harmahtava, lyhyt tukka, oli parhaita ystäviäni koulu-ajoilta. Hän oli muuttunut paljo sittenkuin viimeksi olimme toisemme nähneet; silmät eivät enää säteilleet kuin ennen ja hänen punakka hipiänsä oli kelmennyt ja käynyt harmahtavaksi suuren kaupungin ilmasta. Mutta kun hän tunsi minut oli hän taas edessäni kuin entinen koulutoveri. Samoin kuin monet muut suomalaiset oli hänkin Venäjällä uutteralla työllään raivannut itselleen tietä ja hänellä oli nyt oma liike lähellä suomalaista kirkkoa ja komea yksityisasunto Wasili Ostroffin varrella.

Ystäväni oli ollut erästä myöhäisempää junaa vastassa ja siitä syystä emme olleet toisiamme asemalla tavanneet. Hän oli opastanut useita edusmiehiä hotelliin ja tuli nyt niitä tervehtimään. Valiokunnan jäseniä ei asunut tässä hotellissa, vaan arvattavasti, kuten mulle annettu osote näyttikin, oikeassa Grand Hotel'issa, joka oli melkein toisella puolella katua. Se hotelli, johon olin tullut, oli Grand Hotel de Paris. Päätin kaikissa tapauksissa viettää illan yhdessä ystäväni kanssa ja lähdin siis hänen seurassaan nousemaan noita leveitä rappusia, joita paksut, pehmeät matot peittivät.

«Kahdeksan ruplaa vuorokaudelta«, virkkoi tuttavani, kun pysähdyimme erään toisen kerroksen oven edustalle. «Täällä ukot hienosti asuvat. Ja täpösen täynnä hotelli tietysti on, matkustajia tavattomasti.«

Se oli melkein sali, eikä pelkkä hotellihuone, johon nyt astuimme. Hienot uutimet ja oviverhot. Kallis matto lattialla. Lasiruunu katossa, seinäkuvastimia, uhkuvia sohvia ja nojatuoleja, loistavalla, tummanpunaisella atlaskankaalla verhottuja, ja alkkoovista vilahti esiripun takaa kaksi leveää, valkoista, kultapylväistä rautasänkyä. Kaikkialla oli yltäkylläisyyttä, loistoa ja muhkeutta, mutta tyyneinä ja huolettomina istuivat siellä vieraat, jotka lähihuoneista olivat kerääntyneet pyöreän pöydän ympärille puhumaan valtioasioista. He olivat kaikki talonpoikia Peräpohjolasta, jotka nyt olivat tämän loiston keskelle joutuneet. Yksi poltteli miettiväisnä piippuaan leväytellen mukavasti ja turvallisesti kuin kotonaan konsaankin jalkojaan sohvalla, jotavastoin joku toinen varovasti ja ujosti istui täperästi nojatuolin reunalla. Pienen marmoripöydän alla, joka oli kuvastimen edessä, näkyivät suuret rasvanahkasaappaat, tuota samaa mallia, joita jo Helsingin Palokunnantalolla olin huomannut. Niiden omistaja, ainoa, jonka oikeastaan tunsin, näytti olevan huoneen varsinainen asukas, sillä niin kodikkaasti hän siinä sukkasillaan ja kädet seljän takana käveli lattiaa edestakasin.

Hänen kanssaan olimme pian ryhtyneet keskusteluun lähetystön toiveista ja sittenkuin kaikille oli kättä paiskattu ja pietarilainen ystäväni oli tarjonnut sikaareja, ottivat toisetkin keskusteluun osaa. Useimmat näyttivät luulevan, että kaikki me emme pääsisi majesteetin puheille, mutta pääasiapa olikin, että adressi saatiin perille ja että keisari sai tietää, että 500 miestä oli sitä Suomesta tuomassa. Ei ollut nyt epäilystäkään, ettei adressi perille joutuisi; olihan kaupunginpäällikkö ollut niin ystävällinen ja oma «kenraalimme« oli luvannut apuaan. Yksin eräs vanha ukko Kuusistosta arveli, että kyllä se keisari tahtoo nähdä meidät kaikki, tahtoo nähdä «Suomen kansan«, joskin ehkä odottaa saatanee.

Illan suussa erosimme, tavataksemme toisemme aamulla kirkossa.

Osa sitä kunnioitusta ja arvoa, jota ystäväni hotellin palvelusväeltä sai osakseen, lankesi nyt ulosmennessä minullekin. Nöyrällä ja kiemurtelevalla kumarruksella, jommoisia ei Suomessa näekään, avasi tuo nappiniekka mies oven minulle ja vielä reessä istuessani näin hänen seisovan siinä kumartelemassa.

XVII. VASTUKSIA JA PETTYNEITÄ TOIVEITA.

Aikusin seuraavana aamuna ajelin majapaikastani Newskiä pitkin Suomen rautatieasemalle. Olin illalla kirjoittanut pari kirjettä ja halusin nyt viedä ne varmuuden vuoksi itse postilaatikkoon. Ja kun Agrosin konttori oli siinä aivan vieressä, pistäysin sinne viimeisiä uutisia kuulemaan.

Lähetystölle oli nyt ilmestynyt vaikeuksia. Suomalaisen seurakunnan kirkkoherra Hakkarainen, jonka nimen, vaikka vastenmielisesti, julkaisen siksi, ettei häntä sekotettaisi muihin suomalaisen tai ruotsalaisen seurakunnan pappeihin, oli kieltäytynyt luovuttamasta kirkkoaan tuohon aijottuun jumalanpalvelukseen ja neuvotteluun. Ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherra Kajanus olisi nyt auliisti tarjonnut kirkkonsa lähetystön käytettäväksi, mutta pian piispalta tullut kielto sulki meiltä tämänkin kirkon ovet.

Turhaan oli 3-miehinen lähetystö vielä klo 12 yöllä käynyt kaupunginpäällikön puheilla tästä asiasta. Myöhäsestä hetkestä huolimatta otti kenraali Clayhills vastaan nuo kolme rauhanhäiritsijää. Vaan kun ainoastaan kirkolliset viranomaiset saattoivat antaa lupaa jumalanpalveluksen pitämiseen, ei hän voinut muuta kuin neuvoa miehiä sisäasiain ministerin luo, joka ehkä voisi luvan antaa. Suomen ministerivaltiosihteeri oli luvannut käydä sisäasiain ministerin puheilla ja vielä oli siis mahdollisuutta, että kirkkoon päästäisiin. Vaan se oli hyvin kaukainen mahdollisuus, jota tuskin enää kannatti ajatellakaan. Kun vielä saatiin tietää, että ministerivaltiosihteeri, joka lähetystön saapuessa oli luvannut sen hyväksi tehdä «kaikki mikä suinkin oli mahdollista«, oli eilen iltapäivällä sähköttänyt Suomen kenraalikuvernöörille ja pyytänyt tämän lausuntoa, ruvettiin epäilemään myöskin tuota luvattua avuliaisuutta. Missään tapauksessa ei tänä aamupäivänä voitu jumalanpalvelusta pitää ja pääkorttelista nyt juuri parastaikaa lähetettiin siitä sanoja hajallaan asuvalle lähetystölle.

Päivä oli kaunis ja aurinko paistoi, oli lepposa talvipäivä kuin vasiten tilattu, jotta Pietari edullisimmassa valossaan esiintyisi muukalaisille. Väsymys ja ehkä osaksi pelkokin oli edellisenä päivänä pitänyt useimpia kotosalla majapaikoissaan. Nyt lähdettiin uteliaina kaupunkia katsomaan.

Kaikkialla nyt Suomen miehiä kohtasi. Verkalleen he pienissä ryhmissä Newskillä kävelivät. Pysähtyivät myymälänikkunain kohdalle ja tekivät hiljaisia huomioitaan, virkahtivat «onpa se« ja «kylläpä« ja jatkoivat kulkuaan taas ensi ikkunaan. Toiset seisattuivat katselemaan issikkahevosten pitkää jonoa, jotka uneliaina seisoivat katuvierillä, toiset taas tarkastelivat pronssihevosia, jotka korskuivat jalustoillaan Anitskovan sillan päissä. Näyttipä ihan siltä, kuin mies, joka hevosta piteli, olisi seuraavassa tuokiossa lennähtänyt ilmaan, pudotakseen sieltä alas lotjaan, joka oli jäätynyt kanavaan sillan vierelle. Tuota ryhmää kutsutaan toisinaan leikillisesti «hidastetuksi edistyskuluksi«. Toisessa sillanpäässä olevaa ryhmää, jossa mies koettaa saada hevostaan peräytymään, kutsutaan «taantumisen kehotukseksi«.

Talot ovat täällä vielä suuremmat kuin Helsingissä. Entäpä kirkot! Päälle 300 kirkkoa yhdessä ainoassa kaupungissa. Siitä, missä seisoimme, saattoi nähdä kuusi, ei, kahdeksan kirkkoa. Oikealla kädellä olevaa, jossa vielä ovat telineet korkean tornin kupeilla, rakennetaan Aleksanteri II:sen muistoksi sille paikalle, missä räjähdyspommi hänen jalkoihinsa viskattiin. Monet vuodet on jo tätä kirkkoa rakennettu. Toiset luulevat, että se hitaus riippuu noituudesta, vaan toiset väittävät, että muka on syntynyt lovia rakennuskassaan.