Part 3

Mutta moni ei tietysti uskonut sitä varoitusmerkiksi eikä Antikristuksen rangaistukseksi, ja ennenkuin he luotettavalta taholta olivat saaneet selvityksen tuohon äkilliseen valoon ja pamahdukseen, kuvittelivat he mitä merkillisimpiä seikkoja. Viaporissa oli tapahtunut räjähdys, niin pääteltiin toisissa piireissä kaupungissa ja Viaporissa luultiin, että kaupungissa oli tapahtunut räjähdys. Ja pila, joka tietysti aina on mukana, kertoo, että jo samana iltana pantiin alulle senaattiin lähetettävä kirjoitus, jossa senaattia «niiden turmiollisten seurausten välttämiseksi, jotka voivat johtua yhä edelleen putoavista meteooreista j.n.e.« käskettiin pitämään huolta, ettei mainittu uhkaava luonnonilmiö uudistu. Mutta se jäi alkuunsa, se kirjoitus, kertoo pila.

Omituisen tukala tunne oli kumminkin vallannut pienen seuramme. Keskeytettyä keskusteluamme ei enää jatkettu. Tolstoin «Soldatenpflicht«, jonka kannessa oli punanen lippu «In Oesterreich verhoten«, jäi pöydälle lepäämään ja huomispäivää koskevat ajatukset taas yksinomaa mielissämme liikkuivat, ennenkuin hetken kuluttua erosimme.

Brunström oli vielä jalkeilla kun tulin kotiin. Hän oli käynyt ulkona kuulustelemassa ilmiön syytä ja piti sitä huonona enteenä. Keskustelimme kauan odotettavissa olevista tapahtumista, kunnes lopuksi taas muinaisiin muistoihimme jouduimme. Oli myrsky. Brunström oli peräsimessä. Ruoteli heilui. Äkkiä, kovassa aallokossa, pyörähti peräsinpyörä väkisin ympäri ja tempasi peränpitäjän mukaansa. Samassa kuului rykäys seinän takaa. «Se on palvelustyttö, joka rykii kyökissä«, sanoin minä. «Hän tietää kaikki«, lisäsin, luullen meidän yhä valtiollista puhuvan. Ja Brunström kertoi. Heilahduksen ilmassa tehtyään jysähti hän jyryllä kajautan kanteen, niin että kapteeni kiukuissaan juoksi ulos ja huusi: «Sinä hemmetin ruuansulatuskone, pyritkö katon kautta kajuuttaan!«

Mutta meistä oli sääli valvottaa palvelustyttöä pitempään, joten jätimme kapteenin itsekseen kiroilemaan ja menimme maata.

IX.

KUKKAISMIELENOSOTUKSET MAALISK. 13 P:NÄ. PÄIVÄLLISILLÄ UUSMAALAISTEN YLIOPPILASTEN LUONA.

«Jalot olivat tekosi, Horjumattomat valasi, Siks’ lempi Sua Suomesi.«

Nauhakirjoitus Kymin tehtaan työmiesten seppeleessä.

Nyt se siis oli tullut, tuo monen huolella odottama maaliskuun 13 päivä. Jalon ruhtinaan muistopatsaan jalustana ei ollut tänään lumipeitteinen kivitys, vaan kukkaiskumpu, satojen seppeleiden luoma, joiden välillä tuhannet kukkaset puhuivat hiljaista kieltään rakkaudesta, kiitollisuudesta ja toivosta.

Jos muukalainen ihmetellen pysähtyi tämän kukkaispuvun edustalle, joka talven hangesta kohosi, eikä voinut sen kieltä ymmärtää, saattoi hän nauhoista, jotka olivat seppeleisiin kiinnitetyt, löytää selityksen:

Jalot olivat tekosi, Horjumattomat valasi, Siks’ lempi Sua Suomesi.

Kuultiin, että lautakunnat olivat päättäneet peruuttaa aikomansa kunniatervehdysretken patsaalle. Siitä huolimatta oli puolilta päivin saakka, jolloin myymälät omistajain hiljaisten sopimusten johdosta suljettiin, tuhatlukuisia ihmisjoukkoja alinomaa seisonut patsaan ympärillä, kaikilta tahoilta tarkastaakseen kukkaiskoristetta. Toisia tuhansia seisoi hajallaan ympäri torin odotellen laulajain pitkää jonoa. Ja vielä toiset katselivat Nikolainkirkon korkeilta portailta tuota suurenmoista näköä: patsasta, vihantain lehvien ja ruusujen peitossa, ja suurta, surupukuisten ihmisten täyttämää toria.

Torninkello löi kolme ja silloin muistin uusmaalaisten päivälliskutsut. Väkisin irtausin tuosta kauniista taulusta ja lähdin, vaan Uniooninkadun kulmassa täytyi minun vielä kerran pysähtyä luodakseni viimeisen silmäyksen tuohon ihmismeren tyyneeseen lakeuteen, joka oli niin toisenlainen, kuin ne kuohuvat, hyökyvät ihmismeret, joita muissa maissa olen nähnyt. Niin hiljaistakin oli kaikki. Oliko se ainoastaan mielikuvituksessani niin erilaista, kuin kaikki, minkä ennen olin nähnyt, siksi, että siinä näin omaa kansaani, tyyntä, hiljaista, suomalaista kansaani?

Vaan kuule! Mitä on tuo?

Yli tuon syvän hiljaisuuden kajahti kirkkain äänin tuo tunnettu sävel:

«Linnamme luja Jumala...«

Ja mahtava kuoro vastasi vastapäiseltä taholta:

«Varustus vahva, luja.«

Ja nyt yhtyi siihen koko ihmisjoukko. Nyt kuohui ja hyökyi tämäkin meri. Värssy värssyltä laulettiin läpi koko tuo juhlallinen, muistorikas virsi. Lyhyt, äänetön väliaika ja sitten kajahti «Maamme« vaikuttavammin kuin kenties koskaan.

«Tämä on mielenosotus, ainoa laatuaan koko kansamme, niin, koko ihmiskunnan historiassa«, virkkoi vanha ystäväni eläintieteen lehtori, jonka vieressä ilokseni huomasin seisovani. «Ja mielenosoitus, kansallemme täysin arvokas«, lisäsi hän.

«Koko maailma on näkevä, että olemme rauhaarakastava kansa. Missä koko maan päällä hajaantuisi kansanjoukko sillä tavoin kuin nyt tämä tästä?«

Päivälliset olivat alkaneet, kun saavuin uusmaalaisten osakuntataloon. Edeskäypäjoukon halki, jotka paistivateja kantaen hyökkäsivät ulos tarjoiluhuoneesta, tunkeusin erään marsalkan ohjaamana paikoilleni. Toinen pöytätoverini oli mulle tuttava, Tenalan valtuutettu, maanviljelijä Kniper, toisella puolella istui eräs «isännistä«, eräs neitonen, nuori filosofian maisteri, — varmaankin rakastettavin maisteri minkä koskaan olen tavannut. Toisella puolella pöytää istui myös eräs valtuutettu miesylioppilaan ja naismaisterin välissä, mutta Brunströmin paikka siellä vielä oli tyhjä; hänen pöytätovereitaan olivat maisteri asuntopaikastamme ja hänen sisarensa naisylioppilas, joka oli ujon mutta sitä somemman näköinen. Tunsin saman pöydän ääressä vielä tuttavani Pakalénin ja Mickelsin ja näinpä siellä täällä useita muitakin tuttuja kasvoja. Mutta useimmat, niinhyvin vieraat kuin isännät, näin kumminkin nyt ensi kerran.

Olin kertonut vierustovereilleni senaatintorilla tapahtuneesta mielenosotuksesta, jota he eivät olleet nähneet, ja kyselin samalla, mitä eräs latinalainen runo oli sisältänyt, joka oli ollut muutaman seppeleen nauhoissa, jotka olivat leikatut pois. Vierustoverini, neiti Ö., oli lukenut runon, vaan kun hän ei ollut latinalainen, kääntyi hän toverinsa, neiti E:n puoleen, joka tutki lääketiedettä, ja hän kirjoitti lauseen muistikirjaani. Siinä oli:

«Non ego perfidum dixi sacramentum.« Horatius.

«En ole vannonut väärää valaa«, niin käänsi sen tuo sorea medisiinari.

«Sitähän ei kukaan ole valheeksi väittänyt, olisipa kernaasti voitu antaa seppeleen kuihtua nauhoineen. Vaan kenties on järjestysvalta väärin ymmärtänyt latinan.«

«Mutta väitetään, että joku salapukuinen santarmi olisi laskenut tuon seppeleen.«

«Sepä olisi eri asia...«

«Hiljaa!« kuiskasi maisteri Ö, varottaen sormellaan. «Inspehtori rupee puhumaan.«

Ja se olikin todella itse osakunnan inspehtori, professori Wrede, joka nyt sydämmellisin, valituin sanoin tervehti Uudenmaan valtuutettuja uusmaalaisten omaan kotiin pääkaupunkiin ja samalla toivotti meille onnea siinä toimessa, jota suorittamassa olimme. Se oli ensimmäinen niistä vaikuttavista hetkistä, joita näinä päivinä saimme kokea ja monen käden selkä pyyhkäsi kyynelöittynyttä silmää.

Puheen jälestä kokoontuivat laulajat keskimmäisen suuren pöydän ympärille ja laulu laulun jälestä nyt kajahti; ilolla ja nautinnolla vieraat niitä kuuntelivat sillävälin kuin kahvia nautittiin.

Rupesi jo hämärtämään tuossa suuressa, korkeassa kokoussalissa, kun taas lusikka kuului helähtävän kupin laitaa vastaan ja pitkä, solakka nuorukainen nousi seisomaan laulajain pöydästä. Hämärässä näin ainoastaan puhujan kalpeat kasvot ja säkenöivät silmät.

Nuoruuden koko innolla ja lämmöllä hän puhui, intoa ja lämpöä oli äänessä ja sanoissa. Vanhat ja nuoret kuuntelivat melkein henkeään pidätellen. Hän puhui uusista kansanvalistuspuuhista, joiden tarkoitus oli vaikuttaa, ettei yksikään maamme poika, ei edes kouluijän ohi eläneetkään, joutuisi sotaväkeen, — ja kenties venäläiseen sotaväkeen, — nauttimatta sitä helpotusta, jonka kansakoulukurssin läpikäyminen tuottaa. Sellaista puuhaa ei ole helppo toteuttaa ja puhuja pyysi sen vuoksi vanhempia, joilla on enemmän kokemusta ja luottamusta, antamaan neuvoja, millä tavoin tarkoitus olisi voitettavissa. Tämä puhe ja ehdotus miellytti meitä kaikkia. Mutta ei yksikään meistä maalaisista, jotka nyt ensi kerran kuulimme tästä kansanvalistamisaatteesta puhuttavan, aavistanut, että tämä nuorten ylioppilasten into ja lämpö oli johtava siihen mahtavaan kansanopetusahjoon, joka sittemmin niin kauniina on maassamme ilmennyt.

Ennenkuin vähää myöhemmin sanoimme jäähyväiset isännillemme, nousi tuttavani Mickels puhumaan; kankea ja jäykkä hän oli ulkopinnalta, vaan hänen vaatimattomat sanansa olivat sydämmelliset ja lämpöiset, kun hän kaikkien puolesta kiitti ylioppilaita, jotka olivat talonpoikaiselle miehelle kätensä ojentaneet, keventääkseen hänen kuormaansa. Sillä sen me kaikki tiesimme, että talonpoikaa se ies oli raskaimmin painava, jota nyt tahdottiin tehdä entistään raskaammaksi.

X. VALMISTAVA KOKOUS.

Illalla kerääntyivät taas Uudenmaan edustajat uusmaalaisen osakunnan taloon, mutta ilman isäntiä. Kuten aikusemmin olin maininnut, tuli lähetystön jäsenten tiistaiaamuna kokoontua Palokunnantaloon, mutta valmistavia kokouksia pidettiin maakunnittain jo edellisenä iltana.

Pitkät pöydät olivat nyt poissa ja kankeita, tyheitä tuoliriviä oli järjestetty puoliympyrään puheenjohtajan tuolin ympärille. Se teki vakavan, melkein kirkkoa muistuttavan vaikutuksen. Me Brunströmin kanssa saavuimme ensiksi ja istahdimme penkille oven suuhun. Pian rupesi valtuutettuja lappamaan huoneeseen; useimmat olivat keski-ikäisiä miehiä, useat harmajahapsisia vanhuksia, tuskin ketään oli alle 30-vuotista. Muistin päivällisistä useiden kasvoja ja olin nyt utelias oppiakseni edes nimeltä tuntemaan lähimpiä lähetystötovereitani. Ja ennenkuin kokous oli päättynyt tunsinkin useimmat.

Pari järjestävän komitean jäsentä oli saapunut kokoukseen ja he ilmoittivat, että useiden huomisessa kokouksessa esilletulevain asiain ratkaisemista varten oli tarpeellista asettaa valmistava valiokunta, johon valittaisiin kaksi miestä joka läänistä. Nuo henkilöt olivat nyt valittavat. Pian huomasimme tämän toimenpiteen kylläkin tarpeelliseksi, sillä nämäkin kaksi Uudenmaan edustajaa saatiin valituiksi vasta tunnin kestäneen neuvottelun jälestä, jossa käsiteltiin kaikenmoisia seikkoja, joita saattoi katsoa kuuluvan tähän vaaliin. Ja se henkilö, joka käsittelyjä johti, päästi varmaankin helpotuksen huokauksen, kun k:lo 11 aikaan oli saanut asian niin pitkälle, että itse vaaliin voitiin käydä.

Jokainen kävi pöydältä noutamassa äänilipun ja muutamat ottivat kolmekin lippua, kirjoittaakseen nimen kuhunkin lippuun, mikä tietysti oli tarpeetonta tuhlaamista.

Niin usein oli keskustelun kuluessa toistensa nimiä mainittu, että jo tutuilta tunnuttiin. Vieressäni vasemmalla istui vanhin Uudenmaan edustaja, tilallinen Saxelin Tuusulasta, kotikutoisissa, tummissa vaatteissa, housunlahkeet saapasvarsiin pistettyinä, harmaja villahuivi kaulassa. Hän oli lyhyt ja luiseva, mutta käytös oli varma ja silmät olivat terävät, tehden nuo pienet, sileiksiajetut kasvot vaikuttavan näköisiksi. Yhtä kunnianarvoisen näköinen oli toinen vierustoverini kunnallisneuvos Roselius Pernajasta, pitkä ja paksu, hyväntahtoinen ja avulias, ollen lähetystön pylväitä ja sen huomatuimpia jäseniä.

Kenties häntä etevämpi sekä viimemainitussa suhteessa että pituutensa puolesta oli herastuomari Backas Lappfjärdistä, joka tuli kuuluisaksi sen väkevän kädenpuristuksen kautta, jolla hän tervehti Pietarin kaupunginpäällikköä, kenraali Clayhills’ia, ja joka todellakin oli, samoin kuin lähetystön toinen jättiläinen, talollinen Riska Kauhajoelta, päätään pitempi muuta kansaa.

Tämän rinnalla näytti itse raatimies Lindfors Loviisasta, joka painoi runsaasti 150 kiloa, poikaselta, ja tuo roteva maisteri von Wright Hangosta, kenties paras puhujamme, tuntui aivan hennolta ja hoikkaselta, esiintyessään siellä pitkässä mustassa takissa, vaaleissa housuissa ja kultareunaisissa kakkuloissa.

Meitä vastapäätä ensimmäisellä tuolirivillä istui nimituomari Aejmelaeus Vihdistä, tyyneenä ja rehevänä, keskustellen Mäntsälän edustajan, tilanomistaja Pentzinin kanssa, jonka kasvot intoa hehkuivat.

Lähinnä puhujalavaa istui maisteri Modén Porvoosta. Hän punoi verkalleen ristittyjen käsiensä peukaloita ja nojasi kaljun päänsä ja sileiksiajetut kasvonsa taaksepäin, tirkistellen puoleksi ummistetuilla silmillä kattokruunun kaasuliekkejä. Hän siinä ikäänkuin odotti vastausta joltakin huonosti läksynsä lukeneelta koulupojalta. Mutta itse ei hän nyt osannut vastata hänkään tulevaisuuden suuriin kysymyksiin.

Hänen takanaan seisoi käsivarret rinnoilla Haminan valtuutettu, kaupunginlääkäri Hornborg, joka sen johdosta, että Uudenmaan läänin ja maakunnan rajoista oli sekaannuttu, tänä iltana oli uusmaalaisten joukossa. Oli syntynyt eräänlainen varovaisuudenpuolue pääkaupungissa ja se koetti nyt maaseudun edustajiinkin vaikuttaa. Heidän ehdotustaan vastaan, että ainoastaan pieni lähetystö, huomioonottaen kaikenmoisia varokeinoja, lähtisi Pietariin, kehotteli tri Hornborg useissa kaunopuheisissa puheenvuoroissa lähetystöä kokonaisuudessaan heti matkustamaan Pietariin: Täten ainoastaan voitaisiin, sanoi hän, lähetystö käsittää sellaisen mielipiteen ilmaisuksi, joka vastustamattomalla voimalla oli levinnyt yli koko maan ja joka pyrki Talvipalatsin kynnykselle saakka.

Samalla puolella, vähän lähempänä keskustaa, näin Siuntion edustajan, tilanomistaja Le Bellin, jolla oli lyhyt, harmahtava tukka, lyhyt vartalo ja taipumusta lihomiseen. Aatelisnimestään huolimatta on maanviljelijä Le Bell hyvin huono esimerkki niitä satuja varten, jotka kertovat, että «ruotsalaiset paroonit« sortavat suomalaista kansaa. Hän oli hiljainen, vaatimaton mies, ja hieno mies, joita ominaisuuksia ei tavallisesti ole kansansortajilla. Hänen vieressään istui uusmaalaisten nuorin valtuutettu, maanviljelijä Lindfors Liljendalista, jonka nuortean miehen viereen kohtalo oli asettanut vakavan ystäväni, vanhan herra Pakalénin, joka hyvin perinpohjaisesti tuntui selittävän eräälle leveähartioiselle miehelle, Nummen pitäjän valtuutetulle, lukkari Landenille, jotakin, nähtävästi ylimääräisiä valtiopäiviä koskevaa.

Eräs pitkä, keski-ikäinen mies, joka äsken, puheenvuoroa pyytäessään, sanoi nimensä olevan Hinderson Inkoosta, kuunteli heidän puhettaan. Hänen vaatimaton, harmaja pukunsa osotti maanviljelijää ja ainoastaan eräät liikkeet ja puheenparret ilmaisivat, että hän samalla oli merimies. Hän kuvasi hyvin rannikkoväestöä, joka yhtaikaa osaa hoitaa sarkaansa ja levottoman meren laineita.

Mihin vain katsoi tässä nelisenkymmenen miehen joukossa, huomasi siinä vakavia, miehekkäitä kasvoja, arvoa vaativia, voimakkaita vartaloita, olivatpa nuo sitten peitetyt kyläräätälin neulomiin pukuihin taikka kaupunkien hienoihin vaatetuksiin.

Äänestyksen kautta valittiin uusmaalaisiksi edustajiksi valmistusvaliokuntaan maisteri v. Wright ja tilanomistaja Le Bell sekä varamieheksi kunnallisneuvos Roselius. Heti kun tämä tulos oli ilmoitettu, päättyi kokous. Kun minä vähää ennen olin palannut paikoilleni, vietyäni äänilippuni maljaan, oli tuolillani lippu, johon seuraavat sanat olivat kirjoitetut: «Olkaa hyvä ja saapukaa tämän kokouksen jälkeen... katu 13, 3:teen kerrokseen oikealle.«

Jäähyväiset sanottuani uusille tuttavilleni kiirehdin mainittuun paikkaan, ihmetellen, kuka huomaamattani oli lipun tuolilleni asettanut. Siellä oli noin 20 henkilöinen seura koolla, melkein kaikki minulle outoja miehiä. Turhaan koetin aprikoida, kuka minut sinne oli kutsunut. Ainoastaan yksi uusmaalainen oli vieraitten joukossa ja hän oli saanut kutsun samalla tavalla kuin minä.

En kumminkaan tahdo tänä myöhäisenä iltana enää kiusata lukijan kärsivällisyyttä, joka ensi luvussa, kertoessani lähetystön ensimmäisestä yhteisestä kokouksesta, joutuu kovan koetuksen alaiseksi.

XI. LÄHETYSTÖN ENSIMMÄINEN SUURI KOKOUS.

Ei liene koskaan ennen sellainen yleisö, kuin se, joka tiistai-aamuna kokoontui Palokunnantalolla, yhtynyt siellä. Ja yhtä harvinainen kuin yleisö oli kokousaika. Käsittelyjen piti alkaa klo 9, vaan minä saavuin sinne runsaasti tuntia ennen, saadakseni nähdä kaikkien lähetystön jäsenten saapuvan. Vaan liekö toisilla ollut sama toivo vai toimintahaluko heitä lie kiirehtinyt, en tiedä, kummikseni näin siellä porraskäytävän ja eteisen jo olevan väkeä täynnä ja taaja joukko heitti parastaikaa päällysvaatteitaan pukuhuoneeseen.

Keskiportailla, missä jäsenkortteja kysyttiin, oli tulppa tiellä. Eipä ollut kaikkien niin helppoa ahdingossa saada esiin hyvin kätkettyä lompakkoa, jossa tuo kallisarvoinen paperi oli, monella suureen paperiin käärittynä. Mutta mitään tungosta taikka ahdinkoa ei siellä sentään syntynyt. Siinä odotellessa sai katsella yhtä ja toista. Kaikkialla uusia kasvoja ja itse talokin ansaitsi tarkastamista. Jo ulkoapäin se on komean näköinen, vaan sisältä se oli kuin käytävä kirkonlehterille, vaikkakin portaat olivat leveämmät. Kahden puolen olivat kiilloitetut kaidepuut. Jo ovi oli vähän merkillinen, se kun antoi aika sysäyksen, ellei siitä kiireesti ehtinyt edestä pois, sitä oli soma nähdä, kun se itsekseen lupsahti kiinni. Kaikkia ne pääkaupungissa keksivät!

Eteisessä keskusteli pieni ryhmä uunin ympärillä. Eihän se kylmä ollut ulkona eikä sisällä, vaan tuollainen takkavalkea on aina hauska, vaikkapa sitten hiiliäkin poltettakoon. Toiset polttelivat letkapiippujaan ja toiset niitä sytyttelivät. Yksi pisti puolipalaneen tikun — säästääkseen, — uuniin ja otti sillä tupakkaansa tulta, ja tarjosi sitten äskentulleelle tuttavalleen nahkasen tupakkamassinsa ja siitä riippuvan messinkisen piipunrassinsa.

Kanslian ovella täytyi toistamiseen näyttää korttinsa; vaikeaa olisi kenenkään asiaankuulumattoman ollut päästä sisään. Pikkuhuoneissa syötiin parhaallaan aamiaista ja luultavasti sen vuoksi olivatkin nuoret niin aikaseen saapuneet.

Vielä toiset nauttivat lukuhuoneessa henkistä ravintoa. Pöydänpäässä joku tanakka lautamies piteli Suometarta käsivarren matkan päässä kasvoistaan ja tuntui rillien läpi, — jotka hän nenän varrelle oli asettanut, — tarkkaavasti tutkivan joka sanaa, ja hänen naapurinsa nojautui molemmin käsivarsin pöytään, lukien Päivälehteä. Aina toisinaan hän rystäillään naputti lehteä, väliin pahantuulen merkiksi jonkun lukemansa uuden «toimenpiteen« johdosta, väliin voimakkaasti naputtaen ja iloisesti hymyillen merkiksi, että hän täydelleen yhtyi toimituksen mielipiteeseen. Kaikki neljä aamulehteä olivat tänään, ikäänkuin jonkinlaisen senssuurin suopean oikun kautta, päässeet painoesteettä ilmestymään ja innolla niitä nyt luettiin, istuen pöydän ääressä taikka seisaaltaan. Usein tätä lukemista harjoitettiin puoliääneen mumisemalla ja väliin, jos oli joku erittäin huomattava paikka, innostui lukija sen ääneensä lukemaan toisille huoneessa olijoille. Eräs vanha valkeatukkanen herra oli yksin vetäytynyt ikkunaloukkoon ja näytti aivan vaipuneelta Nya Pressenin pääkirjoitukseen. Hän nähtävästi nautti lukiessaan kirjoitusta, jossa todistettiin Nov. Wremjan, Svjetin ja muiden Suomen «hyväntekijäin« väitteet lakiemme pyhyydestä vääriksi.

Kohta avattiin suuren salin ovet ja minä kiirehdin sinne, mutta taas eräs marsalkki pysäytti minut ovella. Jäsenkortit näytettiin täällä kolmannen kerran. Muutamissa minuuteissa täyttyi sali ja paikaltani sen yläpäästä saatoin nyt ensi kerran luoda yleissilmäyksen koko lähetystöön. Oli kuin eilisen kokouksen kuva jälleen olisi ollut edessäni, monin kerroin suurennettuna vain. Ja kumminkaan eilinen kokous ei ollut tarkka pienoiskuva, sillä täällä oli talonpoikainen aines paljoa valtavampi. Harmaa sarkapuku oli täällä yleisin ja minusta näytti, että 50—60 vuotisten ikäluokka oli lukuisammin edustettuna koko lähetystössä kuin uusmaalaisten joukossa.

Juhlallinen vakavuus kaikkien kasvoissa oli kumminkin samanlainen kuin edellisenä iltana ja erinomaisen vaikuttava oli jo se syvä hiljaisuuskin, millä käsittelyjen alkamista odotettiin; se kuvasi koko kansan kärsivällistä, hiljaista muutoksen odotusta. Yksitellen saapuivat valtuutetut yhä vielä saliin. Ja kun ainoastaan muutamia tuolirivejä salin perällä oli tyhjänä, asettuivat viimeksitulleet seisomaan puheenjohtajan paikan ympärille. Tunsin siinä joukossa useita uusmaalaisia sekä erinäisiä kansliaan kuuluvia henkilöitä.

Vihdoinkin — sanon vihdoinkin, en senvuoksi, että aika minusta olisi tuntunut pitkältä, vaan paremmin lukijaa ajatellessani — vihdoinkin suljettiin ovi ja sen ääressä syntyi tuokion tungos, jonka keskestä tuli näkyviin harmaja pää ja leveät hartiat, ja vakavin askelin nousi kunnianarvoinen talonpoika, Nurmeksen valtuutettu, entinen valtiopäivämies Mikko Heikura keskelle lavaa, pysähtyen siihen. Hän kehitti auki paperin, sovitti silmälasit kohalleen, pyyhkäsi tuuheaa leukapartaansa, loi sitten tutkivan katseen paperiin, jota hän kaksin käsin piteli niin kaukana kuin mahdollista ja vielä tyyneesti silmäiltyään koossaolevaa seurakuntaa, alotti hän koruttoman puheensa. Kun hän oli vanhin joukossa, oli kokouksen avaaminen jäänyt hänen toimekseen, ja ehdotti hän, että kuten tavallisesti puheenjohtaja ja sihteeri kokoukselle valittaisiin. Puolestaan ehdotti hän puheenjohtajaksi kapteeni Sundmanin Kuopiosta ja sihteeriksi tuomari Forsströmin Kristiinasta.

Läsnäolevat hyväksyivät ehdotuksen ja hiljaa, kuten oli tullutkin, lähti ukko vanhan valtiopäivämiehen arvokkuudella puhujalavalta. Yht'äkkiä nostettiin pöytä lavalle ja sen ääreen asettuivat virallisesti äsken valitut toimimiehet.

Pankinjohtaja Sundman, puheenjohtajamme, oli rotevakasvuinen, kuuskymmenvuotias mies, jonka koko käytös osotti hänen ennen olleen soturin. Piirteet syvät, miltei kovat, katse läpitunkeva, harmaa pää oli vielä tuuheatukkainen ja lumivalkoinen parta oli huolellisesti leikattu.

Sihteeri taas oli kookas keski-ikäinen mies, lyhyt punertava parta ja paksu tukka, jota hän usein sormin suki, ja hänen suurista, avonaisista kasvoista kuvastui jotakin epätoivon tapaista, kun keskustelu väliin ei tahtonut ottaa päättyäkseen.

Puheenjohtaja aikoi suorastaan siirtyä päiväjärjestykseen, mutta hänet keskeytti keskisalista tuleva syvä ääni: «Rukous!« Ja kaikkialta uudistui sama vaatimus: «Rukous!« Ja vasta kun eräs läsnäoleva pappismies, Kuhmolahden kirkkoherra Kärki, oli Korkeimman huomaan heittänyt asiamme ja kun lukkari Sirén, tyyneenä ja varmana kuin koskaan kotona Sotkamon kirkon lehteriltä, oli alottanut virren, ja sittenkuin vihdoin «Isä meidän« oli satojen huulten hiljaisen hyminän säestämänä luettu, käytiin luottamuksella ja innolla työhön.

Valmistusvaliokunnan vaali suoritettiin nopeasti; valmistavissa kokouksissa olivat ehdokkaat asetetut. Valittujen jäsenten nimet luettiin eikä sihteeri ollut ainoa, joka ne muistiin merkitsi. Moni taskukirja solahti esiin ja monen lyijykynän terä katkesi, kun raskaat kädet ponnistivat ikuistaakseen tuon tärkeän tapahtuman.

Valiokunta sai nyt toimekseen laatia ehdotuksen, miten ja milloin oli matkustettava ja olisi luullut, että kokous olisi voinut päättyä heti vaalintoimituksen jälkeen. Vaan niin ei tapahtunut. Suomalainen on hiljainen mies, vaan kun hän joskus joutuu tavallisesta hitaudestaan syrjään, ei hän heti pysähdy, ja silloin hän voi ruveta puheliaaksikin. Monen tunnin keskustelun jälkeen keskeytettiin vihdoin kokous ja kaikki nuo monet lausunnot saattoi yhdistää yhteen lyhyeen lauseeseen: Me matkustamme Pietariin.

XII. ONKO KENRAALIKUVERNÖÖRILLE ILMOITUS ANNETTAVA.

Jokaisessa kokouksessa lausuttiin suotavaksi, että käsittelyjämme ei olisi julkisuuteen päästettävä. Lähin syy oli se, että siten pian liioiteltuja huhuja suurista salaisista kokouksista olisi päässyt liikkeeseen ja mahdollisesti vaikuttanut, että koko lähetystön toimi olisi joutunut karille.