Part 2

Pelkoni, että olisin häirinnyt isäntäväkeni yörauhan, jos edellisenä iltana olisin sinne tullut, osottautui perättömäksi. Vanhanpuoleinen, surupukuinen nainen otti minut vastaan ja virkkoi: «Kas, siinä taitaa olla vieraamme, mutta miksi ette tulleet eilen illalla? Poikani, maisteri, kävi viimeisellä yöjunalla, mutta eihän hän olisi teitä tuntenutkaan —. Hän tulee heti kotiin, — olkaa kuin kotonanne.« — Ilman tätä kehoitustakin olisin pian koteutunut maisterin vaatimattomaan työhuoneeseen, joka nyt vieraanvaraisesti minulle annettiin. Kohta haihtui se varovaisuuskin, joka minussa, samoin kuin herra Pakalén’issa ja monessa muussa, oli ollut pääkaupunkiin tullessamme: seuraavassa tuokiossa keskusteltiin täällä jo aivan yhtä avomielisesti kuin kotoisessa parturituvassa hetken uusimmista tapauksista. Me maalaiset olimme luulleet, että täällä pääkaupungissa tunnettiin kaikki, mikä kulissien takanakin tapahtui tässä suuressa murhenäytelmässä. Mutta pian huomasin, että täällä vallitsi sama levottomuus ja huoli ja sama epätietoisuuden tukaluuskin; samat arvaamiset ja huhut täyttivät täälläkin ilman. Mutta me olimme toki olleet vapaat niistä seikoista, jotka täällä pakottivat varomaan kaikkia kuuntelijoita, joiden sanottiin vilisevän pääkaupungissa, — pelko oli usein mielikuvituksen tuotetta, mutta tuntui siltä sangen tukalalta.

Perheen keskuudessa voitiin kumminkin olla huoleti, niin vakuutettiin minulle, palvelustyttökin tunsi kaikki asiat ja puoliääneen puhuttiin ainoastaan siksi, ettei oltu varmoja, kuka asui viereisessä huoneustossa.

Tuokion kuluttua palasi maisteri. Hän ei ollut mikään tuollainen hajamielinen, kuihtunut lukukone, jommoiseksi tavallisesti maisterin arvoisen miehen kuvittelemille, vaan nuori, ruskeakiharainen ylioppilas, leveäharteinen ja rotevakäsinen. Ulkonäöltään pikemmin muinaisaikaisen teinin kuin nykyaikaisen tieteilijän muotoinen. Hän tuntui vielä olevan lämpimissään sen retken jälkeen, jonka hän äsken oli tehnyt läntiselle Uudellemaalle.

Aamiaispöydässä tutustuin perheen muihin jäseniin: isäntään, tilanomistajaan, joka oli vilkas, lämminmielinen vanhus, ja neitoseen, naisylioppilaaseen, jonka mustaa pukua vastaan tuuhea, vaalea letti kuvastui. Hän oli ilmielävä todistus sen käsityksen perättömyydestä, että muka korkeampi tieto ja huono tukankasvu kuuluvat yhteen.

Pian oltiin täyttä vauhtia keskusteluissa valtiollisista asioista, ja kun jo kaikki tuoreimmat asiat olivat loppuunpuhutut, ei sittenkään ollut helppoa ryhtyä keskustelemaan muista asioista.

Maisteri kertoi työskentelevänsä kemiallisessa opetuslaitoksessa parastaikaa salpietariliuvoksilla. Mutta salpietarista johduimme kohta puhumaan ruudista ja räjähtävistä tykinluodeista, joiden käytännöstä poistamista parhaallaan koossaoleva rauhankonferenssi suositteli. Siitä tultiin taas sotiin ja sotilasrasituksiin — ja jälleen oltiin keskellä päivän kysymyksiä.

Koetin vetää keskustelun aina Kaspian merelle saakka ja kerroin viimekesäisestä olostani siellä. Keskustelu kosketteli tietysti myöskin suuren valtakunnan epäkohtia, m.m. juoppouttakin. Esimerkkinä, miten valtion paloviinanpoltto vaikuttaa haitallisesti yleiseen mielipiteeseen, kerroin eräästä rumasta tavasta, joka aivan yleiseen on käytännössä Kaspianmeren höyrylaivoissa. Palkanmaksuissa joka toinen viikko vähentää laivan päällikkö ensiksi ravintoloitsijan tekemän tilin mukaan joka miehen palkasta sen määrän, minkä hän kuluneina viikkoina on nauttinut olutta ja viinaa. Merimiesraukka, jolla sen jälkeen on varsin vähän säästöä jälellä raskaasta työstään, saa nyt lohdutukseksi ravintolassa lasin viinaa ikäänkuin kaupan päälle. Hänen pitkä juomatavarain laskunsa pyhitään nyt kuitiksi, mutta ennen illan kulumista on uusi sivu jo hyvällä alulla, siinä on pitkiä viivoja merkitsemässä olutpulloja ja lyhyviä osottamassa juotuja viinalaseja. Olut maksaa 30 kopeekkaa, viina ainoastaan 10; mutta lyhyen viivan saa helposti pidennetyksi. Ja ravintoloitsijan päätulona on juuri tuo viivain pitentäminen.

«Helppoa kai olisi nyt julistuskirjan nojalla säätää valtion paloviinamonopooli meillekin, samanlaiseksi turmioksi kuin se koitui Itämeren maakunnille«, virkkoi isäntä, — ja taas oltiin päivän polttavissa kysymyksissä.

Adressin allekirjoitukset olivat minulla mukanani ja aamiaisen jälkeen seurasi minua maisteri sen henkilön luo, joka otti paperit vastaan.

Tietysti oli Helsingissä koko suuri määrä ihmisiä adressin vuoksi toimessa, suuren lähetystön johto kysyikin paljo puuhia. Päivät ja yöt siellä työtä tehtiin, ei ajateltu palkintoa eikä kiitosta. Lähetystön jäseniä sittemmin kiitettiin ja heille vietettiin juhlia, heidän valokuvansa koottiin, jotta vastaisille polville voitaisiin näyttää ne miehet, jotka kansan valtuuttamina pyrkivät hallituksen puheille. Lyötiin muistoraha kertomaan lapsille ja lastenlapsille, miten isä tai isoisä kävi kuninkaissa. Mutta kuka on niitä ajatellut, jotka työn helteen kantoivat?

Harvoja näitä uutteroita työmuurahaisia opimme edes nimeltä tuntemaan ja nekin nimet unohtuvat pian. Mutta myöhään jos koskaan unhottanevat lähetystön jäsenet heidän uhraavan työnsä lähetystön aikaansaamiseksi ja järjestämiseksi, heidän joka tilaisuudessa osottamansa avuliaisuuden ja heidän tuhannet ystävälliset vastauksensa tuhansiin väsyttäviin kysymyksiin.

Yksi niitä harvoja alkuunpanijoita, joihin minulla oli tilaisuus lähinnä tutustua, oli tri vapaaherra Albert de la Chapelle, jonka luo maisterin seurassa mentiin. Moni lähetystön jäsenistä muistanee tämän ystävällisen miehen, josta eräs toverini lausui: «Näkyy olevan oikein hieno herra, vaikka nimi tuntuu vähän kiinalaiselta«.

Sittemmin niin suurta huomiota herättäneet maanjakohuhut olivat vähää ennen ruvenneet leviämään ja minultakin tiedusteltiin, oliko niitä meidän paikkakunnilla liikkunut. Vilkkaasti ja toimekkaasti oli näet nyt jo ruvettu ottamaan selkoa tästä salatyöstä, jonka tarkoitus näkyi olleen jakaa ei maatamme, vaan kansaamme ja heikontaa sitä. Näin tohtorin luona joukon asiaa koskevia lentokirjasia ja toisia oli tekeillä. Kun tohtori parin toverin seurassa oli näissä töissä kiinni, lähdin pois asiani toimitettuani.

Mitään lainvastaista ei suuren lähetystön hankkeissa suinkaan ollut, vaan syytä oli siltä katsottu olevan siinä suhteessa menetellä jonkinlaisella varovaisuudella. Hämmästyksekseni kuulin nyt vasta, että Palokunnantalossa, joka kokonaan oli lähetystön käytettäväksi luovutettu, oli olemassa kanslia, jonne valtuutettujen tuli jättää valtakirjansa ja jossa niille kaikki tarpeelliset tiedot annettiin.

Kun paria tuntia myöhemmin saavuin Palokunnantalolle, näinkin siellä ovelle kirjoitettuna sanan «Kanslia« ja siellä taas tapasin tri de la Chapellen. Painettuihin pääsykortteihin kirjoitettiin edustajain nimet ja kotikunta ja ainoastaan tämän kortin avulla päästiin kaikkiin kokouksiin. Palokunnantalolla tulin esitetyksi muutamille kanslian henkilöille ja niistä kiintyi huomioni heti kolmeen sisarukseen Neovius, joka nimi väsymättömästä työstään on kaikkina aikoina ansaitseva kiitollista mainitsemista.

Ensimmäinen kokous oli määrätty pidettäväksi tiistai-aamuna, mutta parasta sanottiin olevan kuulustella joka päivä, olisiko mitään erityistä tapahtunut. Tämän tiedon saatuani menin yksityisiin toimiini.

VI.

RUUNUN PUOLESTA. TEEN JUONNISSA.

Iltapäivällä muutin hotellista uuteen kortteripaikkaani ja tapasin ilokseni maisterin huoneessa vanhan tuttavan, joka äsken hevosella oli saapunut pääkaupunkiin samoissa asioissa kuin minä ja josta nyt tuli huonetoverini. Se oli Tammisaaren maalaiskunnan edustaja, Brunström, luotsi ja tilanomistaja, entinen merimiestoverini Erik Brunström, jota en ollut neljääntoista vuoteen nähnyt. Heti tunsimme toisemme. Merellä, jossa usein ei kuukausiin näe muita kuin tovereitaan, painuvat näiden kasvojenpiirteet syvemmälle mieleen kuin muissa oloissa. Yksinäisyys ja yhteinen taistelu ja kova työ se lie, joka merellä lyhyenkin matkan aikana tekee miehistä parempia ystäviä, kuin maissa pitkän elämän kuluessa.

Neljätoista vuotta ei ollut mennyt jättämättä jälkiä meihin kumpaseenkin. Kovaa oli meille molemmille monasti ollut elämän leikki ja merkillisiä matkoja olimme kulkeneet laajassa maailmassa aina siitä asti, kun Helsingin länsisatamassa kerran erottiin, jolloin minä laivasta lähdin, siihen saakka, kunnes nyt taas Helsingissä tavattiin. Taas kerran, kuten monasti ennen, piti meidän olla yhdessä myrskysäällä, purjeita reivaamassa, kun meri alla kuohui ja valkovaahtoisena riehui.

Maisteri oli lupautunut Brunströmin oppaaksi ja hän astui sisään kun me jo, yhä uudistellen sanoja «muistatko«, «muistatko«, purjehdimme Pohjanmerellä eräänä muistorikkaana helatorstaina. Brunström oli väleen pukeutunut kaupunkitamineihinsa ja me lähdimme yhdessä ulos. Illaksi oli minut kutsuttu erääseen tuttavaan perheeseen teetä juomaan ja kun vanhastaan tiesin, että tähän teehen kuului lukuisia ruokalajeja sisältävä illallinen ja parisenkymmentä vierasta, pidin velvollisuutenani ostaa uuden kaulaliinan. Siksi erosin Aleksanterinkadulla maisterista ja Brunströmistä, jotka menivät Palokunnantalolle. Kun sitten myymälässä valitsin itselleni liinaa, kuulin seuraavan keskustelun myyjättären ja erään venäläisen sotamiehen välillä:

«Olkaa hyvä, kirjoittakaa neljän markan lasku«, virkkoi ostaja.

«Mitä, neljän markan«, ihmetteli myöjätär «Tätä kangasta maksaa ainoastaan 60 penniä metri ja kolme metriä tekee markka kahdeksankymmentä...«

«Niin, vaan kirjoittakaa neljä markkaa, nähkääs, tämä on ruunua varten«, pyysi ostaja.

«Ei, en voi kirjoittaa muuta kuin sen summan, josta rahan saan«, vastasi neitonen yhä.

«Ettekö edes 3 ja 50...?«

Ostaja uhkasi jo jättää nuo kolme metriä ostamatta, mutta mitään sopimusta ei syntynyt sittenkään. Ja ylpeällä halveksumisella meni hän tiehensä.

Kerroin tuon kohtauksen illalla siinä seurassa, johon olin kutsuttu, ja minulle vastattiin, että se sellainen ei ole mitään harvinaista Venäjällä. «Sitä pidetään melkein luvallisena ansiona, jota varsinkin käyttävät ne, jotka valtion tarpeisiin ostavat«, lisäsi eräs.

«Ja kunhan vain ei meidän suomalaisten väitetä vainoovan venäläisiä siinäkin, kun moiseen kauppaan emme käy«, virkahti toinen puoleksi leikillä, puolittain todella.

Kuten mainittu, olin kutsuttu teetä juomaan, mutta kuta myöhemmäksi ilta kului, sitä enemmän tuo perhe-iltama muodostui valtiolliseksi väittelytilaisuudeksi, jossa kumminkin kaikki väittelijät olivat yhtä mieltä. Pari vakavakasvoista valtiopäivämiestäkin oli saapuvilla ja he lausuivat silloin tällöin joitakuita salaperäisiä sanoja suurista, tulossa olevista tapahtumista. Mutta muuten he pysyttelivät syrjässä muun seuran keskusteluista, katsellen seinillä olevia taideteoksia ja poltellen nurkissaan havanna-sikaaria. Eräs ulkomaalainen, englantilainen liikemies, esitteli samaan aikaan pienemmälle seuralle syitä Itä-Aasiassa uhkaavaan sodanvaaraan, vakuuttaen, että Englanti ei suinkaan halunnut siirtomaita, vielä vähemmin sotaa, ainoastaan vapaata kauppaa ja laivaliikettä. — — —

Oli jo yötä kappaleen kulunut kun taas olin kotimatkalla, mutta myöhäisestä hetkestä huolimatta oli kaikkialla elämää ja liikettä. Siellä kulki ryhmiä, jotka matalalla äänellä keskustellen kiirehtivät kotiinsa, toisia, jotka aivan verkalleen astelivat edestakaisin. Siellä täällä katukulmissa pidettiin pieniä neuvotteluja ennenkuin jäähyväisiä sanottiin. Ainoastaan pika-ajurit Esplanaadikadun varrella nukkuivat nojaten päänsä rintaansa vastaan. Ikkunoissa oli vielä yltyleensä tulta, ainoastaan myymäläkerrokset, joiden ikkunain eteen uutimet olivat lasketut, olivat pimeät.

Tänä lauvantai-iltana ei tarvinnut puotilaistenkaan jäädä yöksi järjestämään puotia, kuntoon ensi viikoksi. Kaikki oli järjestyksessä. Kukapa nyt paljoa kauppaa teki. Liikemaailmaankin oli isku kovasti kolahtanut ja tämä seisahdus merkitsi suuremmille liikemiehille melkoisia tappioita, vaan pienemmille kaupustelijoille olisi vielä viikko samaan suuntaan tuottanut selvän häviön.

Tuo ulkomaalainen kauppamatkustajakin virui unetonna yönsä hotellivuoteellaan. Huolella ajatteli hän 14:ää näytearkkuaan, joiden tavaroita ei ollut maksanut kaivaa esiinkään tässä surun maassa, jossa kaikki olivat mustiin puetut. Ja kun hän nukahti, kirjoitti hän unissaan eptoivoisia kirjeitä toiminimelleen, luetellen peruutettuja taikka pienennettyjä tilauksia.

Mutta kotona maisterin työhuoneessa lepäsi Brunström maisterin sohvalla niin sikeästi ja rauhallisesti, ettei hän ensinkään herännyt, kun minä sisään astuin. Eikä hän varmaankaan ollut ainoa tämän kansan suurista, luottavista pojista, jotka keskellä pääkaupungin hyörinää nukkuivat hyvän omantunnon rauhallista unta ja uneksuivat kauniista kevättouvoista.

VII. SUNNUNTAIAAMUINEN KÄVELYRETKI.

Helsinki, joka myöhään oli maata pannut, nukkui pitkään sunnuntaiaamuna ja muutenkin näytti koko päivän omituinen luonnoton hiljaisuus vallitsevan kaikkialla. Tulipa ehdottomasti arvelleeksi, että oliko tämä tyyntä myrskyn edellä. Mutta maaseutulaiset edustajat eivät olleet luopuneet kotoisista tavoistaan ja jo aikaseen näki näitä harvinaisia vieraita liikkeellä. Useat heistä olivat nyt ensi kertaa pääkaupungissa ja luonnollisesti oli heillä paljo uutta nähtävänä. Senatintalo ja yliopisto ja Nikolainkirkko rappusineen — joita joku sanoi maailman suurimmiksi rappusiksi — ja säätytalo, jossa valtiopäiviä pidettiin ja sitä vastapäätä oleva korkea kivitalo, jonka seinässä katon alla, niinkuin setelirahoissa, luettiin sanat «Suomen pankki« kultakirjaimilla. Siitä oikeaan oli toinen suuri kivitalo, jonka katolla oli kuvioita ja johon oli kirjoitettu «Suomen valtioarkisto«. Siellä ovat koolla kaikki kirjeet ja asiakirjat aina Ruotsin ajoilta asti ja kaikki hallitsijaimme kirjalliset vakuutukset säilyttää lakimme loukkaamattomina, ne ovat siellä monen lukon takana tallella sinetöidyissä salkuissaan. Sitä todella kannatti ulkopuoleltakin nähdä. Ja kannattihan käydä tuota toistakin, kaksitornista kirkkoa katsomassa. Jos noita torneja kauan katseli, niin sen kyllä erotti, että toinen oli toistaan rahtuista korkeampi, mutta niin korkeat olivat molemmat, että tuo «rahtunen«, joka oli 9 jalkaa, ei merkinnyt juuri mitään.

Ja jos tahtoi saada yleissilmäyksen seudusta, saattoi nousta sataman vieressä olevalle korkealle vuorelle. Siellä oli tähtitorni, josta tähdet almanakkaa varten laskettiin ja sen takainen rakennus, jossa oli lipputanko pyöreän tornin päässä, oli merikoulu. Tähtitornissa oli kolme pyöreää tornia, etevämpi laitoshan se olikin. Joka päivä kello 12 laskettiin suuri, musta pallo keskimmäisen tornin lipputankoa myöten alas. Se putosi ihan sekunnilleen ja sen mukaan saattoi silloin asettaa kellonsa.

Siinä vieressä oleva patsas, mies, joka puristaa nuorinta lasta kainaloonsa ja heiluttaa riepua huutaen: Apua! Apua! — sen _näkee_, että hän huutaa — ja äiti ja toinen lapsi, jotka hänestä kiinni riippuvat, ne ovat «Haaksirikkoisia«. Patsaan luona on korkea rakenne, joka ojentaa pitkiä, hoikkia käsivarsiaan ulos avaruuteen; siitä annetaan myrskyn tullessa varoitusmerkit. Se on muuten jo tuomittu siitä pois, sillä satamakapteeni ja muut asianymmärtäjät eivät enää huoli varoitusmerkeistä tähtitorninvuorelta.

Niin, Helsingissä on paljon nähtävää, siellä on kaikki toisenlaista kuin maaseudulla. Yksin hevoset ja reetkin olivat toisennäköiset kuin maalla, puhumattakaan raitiovaunuista, jotka kulkevat kiskoilla niinkuin veturit. Mutta hevosia kävi sääli. Yksi hevonen vain niin suurta vaunua vetämässä, melkein huoneen kokoista! Ja sekin vielä oli huonossa kengässä, takajalat kankeina. Missä on vastamaa, siinä tosin valjastetaan toinen hevonen vaunun eteen — ja ihmeen sukkelasti se siihen saadaan. Oli aivan kuin olisi ampunut teiren lennosta — vaunu ei edes pysähtynyt.

Ja kellä ei muuta tekemistä ollut nyt ennen kirkonaikaa, hän saattoi seurata kiskoja myöten katsellakseen mihin ne päättyivät, johonkinhan niiden täytyi päättyä.

Vaan kansliassa oli tänään paljo tekemistä sekä ennen että jälkeen kirkonajan. Monet illalla taikka aamujunilla saapuneet jättivät nyt sinne paperinsa. Toiset saapuivat sinne aamiaisille, jota siellä valtuutetuille tarjottiin. Edellämainittuihin pääsylippuihin oli tosin merkitty joka aterian hinta, mutta se näyttää olleen pelkkä muotoasia. Kansliasta jaettiin poletteja, jotka jätettiin tarjoiluhuoneeseen ja niillä sai ilmaiset ateriat.

Seuraavaksi päiväksi olivat kaikki Uudenmaan valtuutetut kutsutut päivällisille uusmaalaisen osakunnan taloon. Kuulin kutsuista kansliassa. Sen etuhuoneessa tapasin myös muutamia naapurikuntain edustajia, vanhoja tuttuja, joiden kanssa seurustelimme.

Olimme päättäneet Brunströmin kanssa yhdessä lähteä kirkkoon, ja minun täytyi siitä syystä kiirehtiä kotiin. Mutta sitä ennen olin jo ehtinyt tehdä monta uutta tuttavuutta.

VIII. ERÄS VAROITUSMERKKI.

En tahdo väsyttää lukijaa kuljettamalla häntä askel askeleelta mukanani tänä päivänä kuuntelemaan kaikkia noita huhuja, kertomuksia ja kaskuja, joita kuin myrkkysieniä näkyi kasvavan maasta ja jotka kaikkialla olivat puheenaiheena. Maan korkein hallitusmies oli senaatin kautta varoittanut pappeja saarnoissaan koskettelemasta päivän kysymyksiä. Eikä ainakaan siinä saarnassa, jonka minä kuulin, ollut mitään valtiollista. Mutta mitään määräyksiä ei ollut ilmestynyt siitä, miten oli keskusteltava esplanaatilla, konditorioissa taikka kodeissa, ja juorun teräväkielinen hengetär harjoitti sunnuntairauhan kestäessä vallattominta leikkihän.

Koko pitkän illan olimme puhuneet politiikkaa, paljasta politiikkaa; siihen otti osaa tohtori, tohtorinna, eräs naisserkku ja minä. Seuraava päivä, maalisk. 13 päivä, oli aprikoimisiemme aiheena. Eikä ainoastaan meidän piirissä, vaan koko maassa, haudottiin tuota samaa kysymystä: Päättyykö kaikki hyvin huomenna?

Valmistettiin mielenilmausta kukkasilla, suurenmoisinta, mitä maassamme koskaan on nähty. Kaikkien lautakuntain piti saapua rakastetun hallitsijan patsaalle. Voitiinko välttää epäjärjestysten syntymistä siinä väkijoukossa, joka arvatenkin kymmentuhantisena kokoontuisi laulua kuuntelemaan? Tiettiin, että yrityksiä oli tekeillä kansanjoukkojen kiihoittamiseksi.

Joka päivä olivat sanomalehdet tekemisissä senssuurin kanssa. Sana ei ollut enää saarnastuolilta vapaa. Sotaväen ei ollut tapa tehdä kunniaa kansallislaululle. Raamatunpaikat olivat painotarkastuksen alaisia. Eipä ollut oikeastaan tapaa osottaa kiitollisuutta edes hyväntekijälle eikä surra hänen onnetonta kohtaloaan. Kysyttiin yhä uudelleen: Päättyykö tämä kaikki hyvin?

Mutta vihdoin väsyimme tällaista kyselemään ja illallisen jälkeen ryhtyi tohtori vanhaan lempiaineeseensa, sodan turmiollisuuteen. Niinkuin usein ennen olin minä, entinen vapaaehtoinen, muodostavinani vastapuolueen, vaikka tavallisesti, ennenkuin erosimme, luovuin kannastani.

«Mutta erinäisissä tapauksissahan täytyy sotaa pitää oikeutettuna.«

«Ei _missään_ tapauksissa«, väitti tohtori kiivaasti, «sota on ihmiskunnan suurin häväistys. Niinkauan kuin sotia on olemassa, löytyy ainoastaan yksi oikeus, väkivallan oikeus, ja yksi laki, raa'an voiman laki...«

«Mutta minä lausuin: erinäisissä tapauksissa. Ken voisi esim. katsella, kuinka raaka mies lyö naista taikka turvatonta lasta? Onko oikein silloin vain valittaa nimismiehelle? Ei, siinä täytyy heti ryhtyä sorrettua puolustamaan. Ja niin voi myöskin tilaisuuksia sattua, jolloin kansan täytyy ryhtyä sotaan, juuri hävittääkseen, musertaakseen sen, mikä on häpeällistä, ja halpamaista.«

Naiset kannattivat minua ja tohtori antoi heidän puhua loppuun.

«Mutta otaksukaamme«, virkkoi hän sitten, «että nämä halpamaiset ilkiöt ovat voimakkaampia. Mikä on seuraus väkivaltaisesta puuttumisesta? Kaksinkertainen onnettomuus, kaksinkertainen voitto väkivallalle. Otaksukaamme, että tuo raaka mies yhdellä iskulla musertaa tuon vapaaehtoisen puolustajan, joka tahtoi pelastaa hänen uhrinsa. Minkä saa hän silloin toimitetuksi?«

«Hän kaatuu kunniapaikalle.«

«Ja väkivalta ilkkuu.«

Huomasin, että oikea sivustani, jota tuo naisserkku edusti, rupesi horjumaan, mutta tohtorinna teki vasemmalta sivustalta äkkihyökkäyksen.

«Ei, raakuutta ja julmuutta täytyy vastustaa, vaikka rääkkäyksen alaisena olisi ainoastaan issikkahevonen.«

«Silloin tulisi sinun, ystäväni, lyödä issikkaa«, virkkoi tohtori.

«Ei, ainoastaan sanoa hänelle, kieltää häntä...«

«Niin, siinä on juuri viitattuna kuljettava tie. Meidän tulee kieltää, vakuuttaa, käskeä, jos voimme, mutta välttää sotaa. Odota hetkinen.«

Tohtori kiirehti ulos ja palasi tuokion kuluttua tuoden kirjan tullessaan. Se oli Tolstoyn «Soldatenpflicht.«

Tunsin kirjan ja tiesin, että tätä jyreää tykistöä vastaan oli asemani kestämätön.

«Kuules, mitä Tolstoy lausuu«, virkkoi tohtori ja selaili kirjaa, mutta ennenkuin hän löysi hakemansa paikan, tuli hän keskeytetyksi.

Kirkas, sinertävä valo täytti äkkiä huoneen. Se tuntui tunkeutuvan esineiden lävitse joka soppeen, oviuutimien syvimpiin poimuihin, sen tiikerinpään korviin, jonka nahka oli mattona uunin edessä. Ei jäänyt varjon hiventä minnekään. Viereisessä, suuressa huoneessa oli ainoastaan yksi lamppu palanut, vaan tämäkin huone säteili nyt samassa, suurenmoisessa valaistuksessa. Huoneen vastapäisellä seinällä oli maisemataulu; se näytti minusta nyt tässä valaistuksessa ilmielävältä. Takaliston kaunis honkametsä näytti kuutamoisena yönä ikäänkuin vartioivan lahden laineiden hiljaista lepoa. Niin tenhoova oli tämä kuva, että todellakin hetkeksi sekotin toisiinsa Munsterhjelmin ja sen suuren mestarin, joka nyt huvikseen ja ihmisten kauhuksi tulistutti taivaan lakea.

Juhlallisessa kauhussa seisoimme tuon pienen huoneen kukilla koristetun ikkunan ääressä. Maa ja avaruus näytti kaikki sulavan tuohon samaan taikavaloon. Jokainen puu, jokainen pensas, jokainen hautapatsas tuossa vanhassa edessämme olevassa kirkkokalmistossa, jopa itse kirkkokin, näkyi selvemmin kuin kirkkaimmalla päivällä. Tuosta portinpielestä oli palanen muurisavea tipahtanut pois ja tässä tien partaalla oli joku kahlannut kinoksessa, arvatenkin joku pienokainen, joka oli koetellut, miltä tuntuu kävellä lumi saappaissa. Ja nuo leveät, hiekoitetut käytävät kirkkotarhan nurkasta nurkkaan muodostivat kuin tumman Andreaanristin valoisalla lumikentällä, jonka alla jo unhotettu sukupolvi lepää elämän ruhtinasta odotellen.

Sitä kesti kauan tuota valoa, tuntui kestävän minuutteja. Ja vasta kun se oli lakannut, kun kaikki taas tuolla ulkona oli pimeää, saattoi kysyä itseltään ja toisiltaan, mitä se oli ollut. Kuiva salamako? — Vaan entäpäs tuo paukaus? Käytiin taas äänettömiksi ja tuskin uskallettiin hengittää, yhtenä korvana seistiin vain — —. Se oli omituisesti pyörivää, vapisevaa, väräjävää, vähitellen heikkenevää ääntä. Ei se ollut ukkosen pauketta, se muistutti paremminkin karkean tykin jyryä meren aavalla selällä, tyynellä, kirkkaalla säällä.

Yhä enemmän sitä kummasteltiin. Tykinlaukausko? Mahdotonta. Oliko se siis sähkövalon heittoheijastus Viaporista? Vaan pauke? Meteoori, joka oli pudonnut ja räjähtänyt, se oli ainoa mahdollinen selitys, ja, kuten sittemmin kuulimme, myöskin oikea selitys. Muuta se ei ollut; ainoastaan pisara häviöön tuomitusta maailmasta, kentiespä maailmasta, joka jo oli vapautettu petoksesta ja väkivallasta ja vääryydestä, maailmasta, joka vielä häviönsä hetkellä oli säteilevä ja ihana ja ihmeteltävä.

Mutta oppimattomista ja ehkäpä jostakin oppineestakin oli tämä varoitusmerkki. Eikä ainoastaan siinä synkässä, matalassa kokoushuoneessa Metsästäjäkadun varrella, jossa adventistit pitivät rukoushetkeä, ja jossa juuri oli puhuttu Antikristuksen viimeisistä ajoista maan päällä, laittomuuden ajasta, huudahdettu: Halleluja! Kristus tulee kunniassaan ja kirkkaudessaan! Halleluja!