Part 9

»Katso nyt, minä olen oikeassa. Meidän aikaamme kasvaa uusi sukupolvi, joka on terve ja täynnä uskoa elämään. Se on tekevä kaiken sen, mihin me emme ole kyenneet. Se on luova uuden maailman. He tulevat ihmettelemään meitä ja meidän velttouttamme. Heissä on uusi veri, ja kaikki tuo on ihmettä!»

Hellas oli minun ystäväni. Minäkin olin ollut koko elämäni ajan varsin yksin. Olin ollut liian itsekäs ja mukavuutta rakastava, jotta minulla olisi voinut olla ystäviä, — mutta nyt tunsin rakastavani Hellasta, niinkuin mies voi toista rakastaa. Ihailin ja kunnioitin häntä, ja iloitsin siitä, että hän piti minun seurastani.

Se oli tuollaista hiukan ujoa ihailua, joka ei koskaan pukeudu sanoiksi. — Me läimäytimme toisiamme olkapäälle tavatessamme ja nauroimme yhdessä jollekin, joimme kahvit ja lähdimme taas. Mutta kuitenkin minulla oli jälleen uutta sisällystä elämälleni.

Hämmästyin kerran huomatessani, kuinka paljon olin kasvanut pois omasta itsestäni. Tavallinen rakkaus, — niin, Caritaskin, — oli vain itsekkyyttä jonkin verran tavallista hienommassa muodossa. Sillä mitä muuta oikeastaan rakkaudesta haetaan kuin tyydytystä eräälle määrätylle, nimettömälle nälälle. — Pikkuveli ja Hellas, — se oli jotakin aivan toista... niin, ellei sekin lopulta olisi ollut tarkoitettu vain oman itserakkauteni tyydyttämiseksi.

Eräänä talvipäivänä Hellas ilmestyi kahvilaan tavallista aikaisemmin. Hänellä tuntui olevan kiire. Nopeasti juotuaan kahvit hän sanoi savukettaan sytyttäen:

»Matkustan huomenna ulkomaille, niin että tämä on kai viimeinen kerta pitkiin aikoihin, kun tapaamme. — Sain järjestetyksi muutamia etumaksuja, ja minulla on stipendi. Kaikki on selvänä matkaa varten. Aluksi lähden Berliiniin ja sieltä... niin, en tiedä vielä minne.»

Minun sanattomaan kysymykseeni vastasi hän päätään ravistaen:

»Ei, ei, — hänestä en ole kuullut mitään. Minulla ei ole aavistustakaan, missä päin maailmaa hän on. — Mutta jos tapaan hänet, mikä ei ole luultavaa, niin varmasti kirjoitan sinulle ja kerron.»

»Viivytkö kauan?»

»Luultavasti elämäni loppuun asti. — Tai ei, älkäämme tällä kertaa laskeko leikkiä vakavista asioista. Olen ainakin ensi kesään asti poissa. Minulla on eräs tutkimustyö tekeillä. Sen varjolla sain stipendinkin. Mutta annan kyllä tietoja itsestäni, kunhan ehdin kotiutua jonnekin. Jos haluat... nimittäin.»

Ulkona pakkasauringon usvassa kiersivät bulevardia huurteiset puut. Ikkunoihin oli ihmisten hengityksestä kasvanut jääkiteitä, jotka taittoivat valoa kimaltaen spektrin värein.

»No niin. Terve. Sano hyvästini Pikkuveljelle. Ja ... voimmehan toivoa, että tämä on... näkemiin.»

Siinä oli kaikkien jäähyväisten pientä surumielisyyttä. — Hänen kädenpuristuksensa, hänen katseensa jäivät polttamaan minua. — Lähtö pitkälle matkalle. Sehän on aina katoavaisuuden, häviämisen, kuoleman symbooli, joka itse tajuamattamme syytä tekee meidät juhlallisemmiksi ja kohottaa meidät arkipäivien yläpuolelle.

Hän lähti. Minä jäin yksin istumaan pöytäni ääreen. Ulkona oli pakkasauringon punainen usva, ja minua paleli sitä katsellessani.

* * * * *

Pikkuveljellä oli eräs lukittu pöytälaatikko, jonka sisällystä en ennen koskaan ollut nähnyt. — Eräänä päivänä kotiin tullessani näin, että se oli hiukan raollaan. Huone oli sekaisin aivankuin hän hyvin kiireisesti olisi lähtenyt ulos. Tein johtopäätöksen, että puhelin oli soinut ja kutsunut häntä luistinradalle tai rekiretkelle tai johonkin muuhun hauskaan.

Laatikon raosta pisti esiin paperilippu, johon oli kirjoitettu jotakin. Muste oli jo vanhaa, mutta alareunaan oli aivan äsken lisätty jotakin. — Luin sen arvaamatta tekeväni mitään pahaa:

»Minä tahdon pitää ruumiini puhtaana, sillä se on elämä, joka asuu minussa, ja minun ruumiini on aiottu jälleen luomaan uutta elämää. Sentähden tahdon, että se on puhdas ja väkevä ja hänen arvoisensa. Olen tehnyt syntiä itseäni kohtaan ja elämää kohtaan, mutta tästä päivästä alkaen se on lopussa. Tänä päivänä olen astunut uuteen elämään. Hän on antanut minulle sen voiman, jota ilman olen tähän asti ollut.

Olen puhunut hänen kanssaan _siitä_. En suoraan, mutta niin että molemmat ymmärsimme toisiamme. Ja me huomasimme, että molemmat olimme kärsineet samaa. Mutta kun me nyt olemme löytäneet toisemme, teki se meidät vain läheisemmiksi toisillemme, ja me päätimme kulkea yhdessä eteenpäin niin kuin hyvät toverit.

Minä en tahdo olla turmeltunut siemen, joka jättää tuleville sukupolville perinnöksi sairauden ja elämäntuskan. En tahdo, että minun lapseni kiroaisivat minut siksi, että olen saattanut heidät maailmaan. Minä tahdon, että he tulisivat onnellisiksi, niinkuin minä nyt olen onnellinen.

Enkä minä tahdo elää itseäni varten, vaan häntä varten ja elämää varten. Sillä minä uskon, että minua odottaa maailmassa paikka ja työ, joka minun on täytettävä niin hyvin kuin mahdollista. Se on elämän tarkoitus.

Minä uskon, että on olemassa ikuinen laki, joka johtaa elämän kulkua, niin että me saamme maksaa kaiken sen, minkä rikomme elämää vastaan, omalla tuskallamme tai tulevien sukupolvien tuskalla. — Mutta minä tahdon olla täyteläinen, elämänvoimainen siemen, joka hävitessäänkin synnyttää uutta elämää.

Hänen kanssaan! — Meille asettaa elämä suuret vaatimukset, suuremmat kuin milloinkaan ennen. Me olemme tanssineet kyllin kauan ja leikkineet jazz-musiikilla ja juomisella. Olkoon elämä ankara meille, me olemme hänen lapsiaan.

Polttakoon aurinko meidät ja antakoon meille ruskean ruumiin, joka on täynnä elämän voimaa. Vieköön se pois meistä kaiken pienen, raukkamaisen ja alhaisen. — Olkoon jokainen ihminen minun veljeni ja sisareni, meillä on kaikilla sama tie, ja kerran näkevät meidän lapsemme ja jälkeläisemme päämäärän. Me näemme vasta kajastuksen siitä.»

Se oli kirjoitettu hätäisellä käsialalla, nopeasti ja kiihkeästi, vielä kehittymättömin kirjaimin, ja päivätty 30 marraskuun päivänä. Nyt oli sen alle lisätty:

»Olen voittanut sen.»

Tuossa kaikessa oli jotakin niin äärettömän liikuttavaa ja kiehtovaa. Alkavaa miehuutta, nuoruuden kuolemanvakavuutta, josta Hellas oli puhunut. Miten rakastinkaan Pikkuveljeä, kun varovasti työnsin paperin samaan paikkaan, mistä olin sen ottanutkin.

Joku olisi voinut ottaa tuon kaiken hiukan koomilliselta kannalta. Siinä oli niin paljon noita suuria, komealta kalskahtavia sanoja, joita nuoruus rakastaa, mutta jotka meille ovat käyneet banaaleiksi ja melkein naurettaviksi.

Ja kuitenkin, vaikka yritin arvostella ja löytää ajatusten heikkoja puolia, vaikka yritin ottaa sen vain tavallisena nuoruuden jalojen päätösten kuohuna, kuitenkin tunsin äärettömästi kadehtivani Pikkuveljeä ja niitä arvoja, jotka hän näin aikaisin oli löytänyt elämästä.

Tapasin itseni rukoilemasta murtuneena ja kiihkeänä, ettei Pikkuveljen illusioni koskaan särkyisi.

VIII

Jäänmurtajat aukaisivat satamaan ensimmäistä merireittiä. Ylös Kaivopuiston kallioille asti saattoi aavistaa murtuvien jäälauttojen kumean jymyn. — Sinistä, valkoista ja kultaa — musta teräslaiva, elävä peto, jolla oli jättiläisvoimat.

Minua söi kevään kaipaus. — Saatoin nähdä mielessäni suuret, eurooppalaiset asemahallit, joiden lasikupujen alle syöksyi tunnissa neljäkymmentä höyryä tutisevaa junaa — saatoin tuntea kukkivien oranssien tuoksun Biarritzissa, kaikkien valtamerilaivojen kaipauksen, sireenien huudot sumuisen meren ylitse.

Keväällä hän varmasti on Pariisissa.

Epämääräisesti sekaantui kaipaukseeni ajatus, että kenties voisin tavata hänet jossakin — kansainvälisen ravintolavaunun pöydässä, Alkazarin terassilla viinilasi koskettaen hiukan maalattuja huulia, Grand-hotellin eteisaukeamassa. — En tunnustanut sitä itselleni, en päästänyt sitä edes tajuntaani, ja kuitenkin tiesin, että juuri tuo ajatus antoi kaiken hehkun ja kivun kaipaukselleni.

Tämä tapahtui niihin aikoihin, jolloin ihmiset alkavat katsella itselleen uusia päällystakkeja kevättä varten.

En tarvinnut kuin viikon verran asioitteni järjestelyä varten. Lehdestä sain helposti kahden kuukauden loman opintomatkaa varten Euroopassa. — Minusta tuntui kuin olisi minulla ollut äärettömän kiire jonnekin, hermostuin odottaessani lähtöpäivää.

* * * * *

Loikoilin pari päivää Berliinissä hotelli Adlonissa — hengitin sieluni täyteen nykyaikaisen suurkaupungin ilmaa, valomerkkejä, kellojen kilinää ja autojen kiehuvaa merta — istuin iltani Friedrichstrassen varrella — totesin, että Berliini on tällä hetkellä tärkeimpiä muodin määrääjiä.

Ja ikävystyin, haukottelin.

Eteenpäin, eteenpäin! — En ollut päämäärässä. — Heitin pois kaiken järjen, kaiken erittelyn, kaiken kylmyyden. Ostin piletin ja etsin Hauptbahnhofin suurten ratojen keskeltä Kölnin ekspressin.

Istuessani keinuvassa vaunussa, Berliinin valojen hävitessä taakseni, taivaan kajastaessa keltaista tulta, tuhansien vaihdelyhtyjen vilahtaessa ohitse, tunsin, kuinka olin vain teräspalanen, jota suunnaton magneetti vetää luokseen. Minulla ei ollut omaa tahtoa. Oli vain tunne ja sisäinen pakko: eteenpäin! perille!

Vastapäätä minua istui nuori saksalainen ylioppilas, joka tuntui halukkaalta keskusteluun. Kysyin häneltä ensin jotakin junan saapumisesta Kölniin, ja kun en muuta keksinyt, kysyin, mitä saksalaiset nykyjään ajattelevat maailmansodasta.

»Maailmansota! se on suuri onnettomuus, ei ainoastaan meille, vaan koko maailmalle. Miksi me enää puhuisimme siitä. Sehän on ollut ja mennyt; mitä pikemmin sen voimme unohtaa, sitä parempi. Meillä on tärkeämpää tehtävää kuin penkoa historiaa.»

»Mutta yleinen käsityshän on, että te ainoastaan suunnittelette revanshia.»

»Ei ikinä. — Minä kuulun siihen sukupolveen, joka lapsena sai nähdä ja kärsiä sodan kauhun. Miksi meidän täytyisi jatkaa isiemme erehdyksiä. — Me olemme suunnanneet voimamme käytännölliseen työhön, mekaniikkaa, sähköoppia, kemiaa, bakteriologiaa — sosiologiaa ja yhteiskunnallista terveysoppia. Ne ovat meidän oppiaineitamme.»

»Entä saksalainen hengenelämä — estetiikka ja suuret metafyysilliset järjestelmät. Ette suinkaan ole unohtaneet Goethea ja Kantia.»

»Tietysti me kunnioitamme määrättyjä kulttuuritraditsioneja, mutta meillä ei ole aikaa sellaiseen. Sen puolen saavat hoitaa jotkut spesialistit, jotka eivät muuhun kykene. — Meillä ei tarvitse olla eikä saakaan olla muuta kuin työ kansamme... ei, sanokaamme koko Euroopan hyväksi. En luule erehtyväni, jos väitän, että näin ajattelee tällä hetkellä suurin osa nuorisoa — ainakin sen parhaimmisto.»

»Mutta sehän on tavallaan vieraantumista Saksasta, saksalaisuudesta, kansasta, isänmaasta. Eivätkö nuo sanat enää merkitse teille mitään. Ovatko ne kadottaneet pyhyytensä?»

»Sanokaamme niin, jos haluatte. Ensimmäinen päämäärämme on ainakin vieraantua kaikesta nurkkapatriotismista. Kuka tahansa nuori mies, joka ajattelee samoin kuin minä ja uskoo samaa kuin minä, on minun veljeni ja kansalaiseni, kymmenen kertaa enemmän kuin joku vanhan polven uutta, voitokasta sotaa haaveileva höperö. — Uutta sotaa ei saa enää tulla. Niin paljon voimaa täytyy meissä olla.»

»Te siis uskotte — te olette idealisti ja haaveilija.»

»Minä uskon käytännöllisiin arvoihin. Minä uskon moottoriin, joka samalla aineen kulutusmäärällä synnyttää 85 % enemmän voimaa kuin tähänastiset. Ymmärrättekö vertauksen.»

»Siis vain järkeä, kylmiä laskelmia, matematiikkaa. Onko se ihmisen sielu?»

»Moderni psykologia on tullut siihen tulokseen, että tunteet ovat ainoastaan haitaksi ihmisen toiminnassa ja työssä. Ne ovat ikäänkuin kitkaa, joka haittaa koneen säännöllistä ja tasaista kulkua. — On siis itsestään selvää, että meidän on hävitettävä tunteet.»

»Nyt te liioittelette. Tuota ette varmastikaan todella ajattele. Haaveiletteko te todellakin jonkinlaisesta koneihmisestä.»

Hän oli nuori, vaalea ja vakavasilmäinen. — Me nauroimme molemmat.

»Älkää toki pelästykö. Nuoruuden oikeushan on leikkiä äärimmäisyyksillä, ja koska meidän aatteemme vielä ovat liiankin uusia, täytyy aina joukossa olla äärimmäisyysmiehiä, jotka menevät kaikkien rajojen yli. Mutta samalla he vetävät joukkoja yhä lähemmäksi rajoja. He ainakin pakottavat ihmiset jollakin tavoin suhtautumaan meihin, ajattelemaan asioita myös uusilta näkökulmilta. Oletteko muuten tutustunut paneuropaideaan.»

»Se hullu kreivi Coudenhove-Kalergi, vai mikä hänen nimensä taas olikaan.»

»Älkää sanoko niin. Hänen ajatuksissaan on paljon nerokasta. Ja ainakin hän on kyennyt synnyttämään ympärilleen paljon nuorta tulta. Yleiseurooppalainen valtioliitto, Euroopan uudestirakentaminen. Meidän polvellemme nämä eivät ole ainoastaan tyhjiä sanoja, vaan jo määrätynlainen todellisuus. Huomatkaa, hän perustaa kaiken ainoastaan positiivisille, taloudellisille laskelmille, jotka pääasiassa pikkuvirheistä huolimatta ovat oikeat. Se on ainoa tapa, jolla meidät saa uskomaan. Tosiasiat, laskelmat, matematiikka — ei mitään haaveilua.»

»Mutta tällä hetkellä ainakin ajatus on vielä aivan mahdoton. Suomessa ainakin, jos joku tietää siitä, nauretaan sille hulluna utopiana.»

»Niin ehkä — Suomihan on tietääkseni pieni konservatiivinen ja militaristinen maa. Ja sen kai täytyy toistaiseksi ollakin sitä. Sehän on Euroopan etuvartijoita Aasiaa vastaan. Mutta sitä suuremmalla syyllä teidän täytyisi ymmärtää meidän ajatuksiamme.»

»Mitä te muuten ajattelette Venäjästä Saksassa?»

»Huomatkaa — minä en ole saksalainen. Pidän itseäni eurooppalaisena, ja vain siltä pohjalta voin lausua joitakin mielipiteitä. — Meillä on paljon kauppasuhteita ja joitakin konsessioneja Venäjällä; niin kauan kuin ne eivät tuota tappioita, olemme tyytyväisiä siihen. — Venäjä on muuten suuri mysteerio. Jos teillä joskus on sattumalta vapaata aikaa, niin lukekaapa rinnakkain esimerkiksi Dostojevskiä, Blockia ja jotakin »Kahdentoista» runoilijaa. Siinä on kuiluja, jotka ovat kauhistuttavan ihania. Ja meidän on annettava Venäjälle se tunnustus, että se ensimmäisenä on alkanut sovelluttaa käytäntöön kollektiivisuus-periaatetta. Miljoonin laukauksin ja joukkohaudoin se on opettanut, ettei yksilö merkitse mitään ja että persoonallisuuksien aika on kadonnut. — Ja ajoissa on se lisäksi huomannut niin sanotun kommunismin vanhanaikaisuuden ja kyvyttömyyden, siirtyen uuteen talousjärjestelmään. — Mutta kuten sanottu, Venäjä kuuluu Aasiaan. Meillä ei ole sen kanssa tekemistä. Se jää meidän rajojemme ulkopuolelle.»

»Ja lopputulos?»

»Työ! Työ! Työ! — Muusta ei meidän tarvitse välittää. Sitten joskus, kun saamme hengähdysaikaa, voimme katsoa menneisyyteen ja tulevaisuuteen — nähdä uusia perspektiivejä — työlle.»

Me erosimme Kölnin kostealla asemasillalla keskellä kellojen kilinää ja öljyn ja kuuman metallin tuoksua. Hänen vaaleat kasvonsa ja vakavat silmänsä hävisivät ihmisjoukkoon urheilupukuisen englantilaisen ja piippusuisen amerikkalaisen turistin taakse. Tiesin, etten enää koskaan tapaisi häntä, että jo tunnin kuluttua olisin unohtanut hänen kasvonpiirteensä. — Mutta hän jätti minuun miellyttävän ja terveen vaikutuksen huolimatta siitä, että oli saksalainen, ja huolimatta siitä, että minuun oli jäänyt epämääräinen käsitys, kuin olisi hän ollut luonteeltaan laiska. Hän puhui liian paljon työstä.

Ja minua veti puoleensa jättiläismagneetti yhä vastustamattomammalla voimalla. — Ohi vilahtelivat vieraat asemat — tehdasalueitten savupiippumetsät, terässillat ja nostokurjet — oudot kallionmuodostelmat — semafoorit ja vaihdeverkot.

Liège.. — Ranskan raja. — Minä sain tupakkani kulkemaan yli. — Ravintolavaunu: saksalainen kauppamatkustaja, miss America punakantisine kirjoineen, rasvainen, kiiltävä juutalainen raskain sormuksin ja kellonvitjoin, itävaltalainen sanomalehtimies, ylhäisesti luoksepääsemätön arabialainen, joka söi sormillaan. — Valkoviiniä ja ranskalaisen leivän kappaleita korissa.

Ja lopulta hengitin Gare du Nordin ilmaa tuhansien veturien savusta mustuneen lasihallin alla, astuin ulos Pariisiin, näin taksien kirjavan rivin ikäänkuin jonon kummallisen muotoisia kovakuoriaisia, kadun toisella puolella baarin toisensa vieressä. — Päästyäni vapaaksi hotelliasiamiehistä ja auton ovea aukaisemaan työntäytyvistä kerjäläisistä ajoin halki kaupungin Montparnassen puolelle, jossa aivan lähellä asemaa oli varaamani hotelli.

Koko matkan kiihkeä vauhti, mieletön pyrkimys eteenpäin, perille, tuntui keskittyvän auton hengenvaaralliseen vauhtiin suurkaupungin liikennetulvassa. Alas suurta bulevardia, ohi Oopperan ja Louvren, yli valkean sillan, alla likaisen vihreä Seine. Sivukaduille yhä villimpää vauhtia — olin takertunut kiinni istuimeen, minussa ei ollut mitään ajatuksia — silmieni verkkokalvossa vain vilahtelivat samalla kertaa lukemattomat kuvat.

Kylpy — päivällinen — pari savuketta.

Lyhdyt olivat jo syttyneet. Aseman edessä tulvivat autot, raitiotievaunut ja autobussit sekavana rykelmänä. — Katolla huusi ikuinen ilmoituskilpi »Au Bon Marché»-taan ja kadun kulmassa loisti silmiini syvänpunaisin kirjaimin »Metro».

Siinä katukahvilan kulmassa näennäisesti katsellen liikennettä ja ihmisiä, savuketta poltellen ja imien aperitifiani, mietin, mitä tekisin. Ja silloin vasta tunsin todellakin selvästi, miten äärimmäisen tarkoitukseton matkani oli. — Tai — sillä oli ainoastaan yksi tarkoitus: nähdä hänet, päästä varmuuteen, ratkaista elämäni illusioni.

Miten sanomattoman järjetöntä tuo kaikki oli. — Sielussa väikkyvä kuva jostakin sinertävästä yöstä, jostakin häikäisevästä aamusta, kummallisista silmistä ja hiukan maalatuista huulista — tuo oli ajanut minut halki Euroopan, pakottanut minut tänne. »Keväällä hän varmasti on Pariisissa.» Nuo muutamat sanat olivat lumonneet minut, hypnotisoineet koko olemukseni.

Casino de Paris ei minua houkutellut — eivät myöskään yökahviloitten ja tanssipaikkojen samppanjapullot ja alastomat selät. Minulla ei ollut mitään tekemistä, ennenkuin saisin hänet käsiini, ennenkuin näkisin hänen silmänsä. — Koomillinen koulupoikaromantiikka valtasi minut. Tunsin, että, jos ainoastaan saisin nähdä hänen silmänsä, olisi matkani tarkoitus täytetty, olisin valmis palaamaan — — opintomatkaltani.

Ja samalla kertaa suuri varmuus valtasi minut. Tiesin, että minun oli ollut pakko tulla, ettei minun nyt tarvinnut muuta kuin odottaa. Syyn ja vaikutuksen laki oli tuonut minut tänne — minun ei tarvinnut enää muuta kuin antautua alitajuntani ohjattavaksi, seurata kaikkia oikkuja, jotka juolahtaisivat mieleeni. Niiden yhteissumma olisi se, mitä minä halusin.

Uudempi sielutiedehän on puhtaasti käytännölliseltä pohjalta valaissut paljon niitä ilmiöitä, joita ennen pidettiin ihmeinä ja noituutena. On todettu alitajunnassa piilevän mielikuvan vaikutus koko ihmiselämään. Suggestiometodia voidaan määrätyissä tapauksissa käyttää myös fyysillisiin sairaustapauksiin ilman, että me näemme siinä mitään ihmeellistä. Parapsykologian kokeellisen metodin avulla, jolloin kokeista on tieteellisellä tarkkuudella eliminoitu kaikki petosmahdollisuudet, vieläpä niin sanottu ajatussiirtokin — on todettu, että ihmisessä täytyy piillä eräitä henkisiä kykyjä, jotka toistaiseksi ovat meille tuntemattomat. — Ja uudempi sielutiede on kuitenkin useimmissa tapauksissa hyljännyt koko sielukäsitteen tarpeettomana.

Olettakaamme, että esimerkiksi menen elokuviin ennen näytännön alkua. Yksi motiivi on melkein tyhjä. Menen ja istuudun niin, että rivin päähän jää kaksi tyhjää tuolia, mutta siirryn silmänräpäyksen kuluttua niin, että siihen jääkin kolme tuolia vapaiksi. Ja hetken kuluttua tulee seurue, jossa on kolme ihmistä ja istuutuu ainoille mahdollisille paikoille viereeni.

Se on niin sanottu sattuma, mutta sattuma on myöskin tarpeeton käsite, sellaista ei ole olemassa. Kaikki johtuu määrätyistä syistä, ja tässä tapauksessa ei syytä tarvitse etsiä sen kauempaa kuin, että tullessani oli jäljessäni saapunut lippuluukulle mainittu seurue. Ilman, että minuuteeni oli tunkeutunut minkäänlaista tajuttua kuvaa siitä, olin kuitenkin reageerannut siihen tarpeellisella tavalla ilman minkäänlaista tietoisuutta, miksi niin tein, oikeastaan vasta jälkeenpäin huomaten vaihtaneeni paikkaa.

Siinä ei ole mitään ihmeellistä. Se on ainoastaan tosiasia.

Siinä istuessani tunsin, kuinka itse asiassa tietoisuus, tajunta, ajatukset ovat vain äärimmäisen vähäinen osa todellisesta »minästä». Kuinka koko olemukseni oli oikeastaan kuin pimeä kaupunki, jonka yhtä ainoata toria valaisi valonheittäjän sädekimppu. Mutta kaikki muu oli tuntematonta ja hämärää.

Valoreklaamit huusivat talojen seinillä, autojen sadat silmät loistivat. Minut ympäröi suurkaupungin pauhu, joka turruttaa kaikki aistimet ja hävittää ajatukset, tehden lauseet katkonaisiksi.

Olin maksanut aperitifini. — Ohi kahvilan ajoi autobussi, joka oli melkein täynnä väkeä. Se pysähtyi sekavaan ajoneuvorykelmään silmänräpäykseksi, ja samassa seisoin minä sen portaalla irroittaen nahkaketjua, joka sulki sisäänpääsyn.

Jäin seisomaan sillalle ja jatkoin savukkeen polttamista odottaen uutta oikkua. — Bussi kulki yli Seinen, pujotteli Louvren holvikäytävän lävitse — ylös Pyramidien katua — ja me kiisimme Ooppera-avenuen tulimerta tutisevassa, keinuvassa autobussissa. — Oopperatorilla löi silmiini jostakin ikkunasta sinipunaisen valoreklaamin huuto: Five o'clockthé! Syttyen ja sammuen, silmiin syöpyen se pakotti minut alas — seisoin hetkisen jonkin hajuvesikaupan näyteikkunan edessä katsellen puuterirasioita, ja käännyin sitten pujotellen autoryhmän lävitse yli Ooppera-aukeaman Café de la Paix'hen.

Istuin siellä englanninkielisen yleisön keskellä, ja minua kiusasi koko ajan amerikkalaisia lehtiä kaupaksi huutavan neekerin kiiltävän musta naama ja kultainen hammasrivi. Hän oli äärimmäisen itsepintainen ja hänellä oli myöskin menestystä.

Join teetä matalasta kupista, ja imin itseeni kaikkien seinien väriloistoa ja kirkkautta. Ylhäällä jossakin tornissa kiersivät päivän uutiset räikeän valkein kirjaimin vihreässä kehyksessään:

»M. Poincaré pitänyt... puheen... frangin vakauttaminen... Belgiassa rautatieonnettomuus... 30 haavoittunutta... autokilpailut Biarritzissa...»

Heräsin jonkun naisen katseeseen. — Hän ei kääntänyt silmiään pois, vaan jatkoi tuijotustaan kylmästi ja välinpitämättömän tutkivasti. Tuota velttoa, kapeaa tyyppiä, jonka alapuoli työntyy eteenpäin seistessä. Tukka aivan kullanvärinen, lyhyt, tietysti värjätty. Herrat pitävät vaaleaverisistä. Maalattujen silmien katse kylmensi koko ruumistani — silloin vasta tunsin, kuinka viileä ilta oli.

Maksoin ja lähdin kävelemään. — Ja liekkien villi, kiemurteleva palo vei minut Boulevard des Italiensille. Loistocinemat, hajuvedet, savukkeet, saippuat, täytekynät, matkatoimistot kohahtelivat ympärilläni kiehuvin reklaamein.

Ihmisvirta. — Koko katu tuntui sulautuvan tuhanneksi jättiläissuureksi, kuumetta kiiltäväksi silmäksi, jotka osaksi peittyivät toistensa taakse kuin jossakin kubistisessa taulussa.

Minä kävelin eteenpäin ilman päämäärää. Bulevardin nimi vaihtui pari kertaa, — se oli Boulevard Poissonnière, — Bonne Nouvelle ja lopuksi St. Denis.

Jouduin erään St. Denisin portin viereen ja jäin hetkeksi katselemaan elämää ympärilläni. — Ihmisjoukon väritys oli kokonaan muuttunut... Se oli hälisevää rahvasta, joka kerääntyi jonkin kahvilan eteen kuuntelemaan viidennen luokan soittokuntaa. Räikeät, kiihottavat sävelet tunkeutuivat yölliselle kadulle pistävinä ja särmikkäinä esineinä. Suurin valokirjaimin loisti yli kadun kappaleen nimi: _La volupté de Paris_.

Koko tunnelmassa oli jotakin sairaalloisen kiihkeätä. Maalatut silmät kiilsivät minuun päin, ja säpsähdin liikkeelle vasta, kun joku kapea käsivarsi yritti työntäytyä kainalooni.

Kiersin pimeälle sivukadulle, jossa loistivat bordellien maalatut, himmeät ikkunat. Hikeä kihosi kasvoilleni, ja kiirehdin hätäisenä ja kiihtyneenä, kunnes jälleen seisoin jonkin bulevardin punavalkoisten hehkulamppujen alla.