Part 8

Siitä naisesta vielä. — Hän kuoli auto-onnettomuudessa. Hänen kanssaan kuoli muuan nuori mies. Ajoivat yhdessä jyrkänteeltä alas. Mitä olisinkaan antanut, jos olisin saanut nähdä kauhun hänen silmissään, kun hän huomasi toisen tehneen ratkaisevan päätöksen ja kääntäneen ohjauspyörän väärään suuntaan.

Se oli kuitenkin komea lähtö. Olen joskus istunut hetkisen pojan haudan ääressä. Minähän olin välillisesti syypää hänen kuolemaansa. Minun olisi pitänyt aikaisemmin tehdä se, minkä hän teki.»

Hellas vaikeni ja sytytti uuden savukkeen imien sitä pitkin, hermostunein vedoin. Hänen kasvoillaan oli ilme, josta saattoi päätellä, että hän nyt jo katui sitä, minkä oli kertonut. — Olen varma, että jos olisin lausunut ainoankaan sanan, hän olisi ajanut minut ulos.

Istuin siis aivan hiljaa vihreän lampun himmeässä valossa ja mietin. — Silloin kun Hellas alkoi puhua naisesta, oli sydämeni hytkähtänyt säikähdyksestä, sillä aivan ensimmäisinä silmänräpäyksinä olin luullut, että se oli Caritas.

Ja lopultakin, mitä lisää olin saanut tietää. — Kaikki tuo oli jotakin sellaista, minkä saattoi edeltäpäin aavistaa — ja juuri sen, mikä olisi voinut tuoda hänet lähemmäksi minua, juuri sen hän oli tahallaan jättänyt pois.

Hän oli antanut minulle ne kaikki perustiedot, joiden mukaan saattoi lähteä arvostelemaan hänen tekojaan, joiden mukaan hänen suhtautumisensa elämään kävi ymmärrettäväksi. Tärkein niistä oli kuitenkin jäänyt pois.

Hän ei ollut puhunut mitään siitä, mitä hän ajatteli ja tunsi. Se kaikki täytyi minun ainoastaan vaistota ja aavistaa. Hän oli paljastanut osan elämästään minulle niinkuin lääkärille, ei niinkuin ystävälle. Hän oli ollut minulle rehellisempi kuin ystävälle.

Pienessä, kiinalaisessa kupissa oli ollut keltainen neilikka. Ja parin vuoden ajan oli Caritaksen kuva hymyillyt hänen pöydällään. Huulet puoliavoimina kuin hyväilyä odottaen. — Ja hän oli ollut yksin — täynnä hellyyden nälkää, rakkauden nälkää.

Ihmisten seurassa kylmä, hiukan katkera mies. Skeptillinen, joskus melkein raaka. — Ja kaiken alla oli hänen elämänsä salaisuus, jota en ollut pääsyt lähemmäksi.

Hellas oli nukahtanut. Hän hengitti hitaasti ja rauhallisesti. Otsalle, hiusrajaan oli kihonnut hiukan hikeä. Savuke oli pudonnut hänen sormistaan ja poltti hitaasti reikää peitteeseen. Otin hiljaa sen pois ja nojauduin taaksepäin tuolissani. Juuri ennen uneen vaipumista näin Caritaksen kasvot aivan lähellä omiani, niin että saatoin tuntea hänen hengityksensä kasvoillani ja hyasintin tuoksun hänen hienossa ihossaan. — Se oli tuollainen unen, todellisuuden ja mielikuvituksen välittämä hallusinatio.

* * * * *

Aamulla, kun jo oli aivan valoisaa, heräsin siihen, että Hellas istui vuoteessaan ja katseli minua. Vihreä lamppu paloi vielä värittömänä valoisassa huoneessa. Koko ruumiissani oli epämiellyttävä, hiukan hikinen tunto siitä, että on nukkunut yönsä vaatteet yllä.

Hellas oli yhä hyvin kalpea, mutta muuten terveen näköinen. Hänen silmissään oli melkein poikamaisen veikeä ilme, kun hän arvokkaasti toivotti minulle hyvää huomenta ja sanoi:

»Olen tunnin verran seurannut teidän hidasta toipumistanne. Uskon, että sairautenne on nyt onnellisesti sivuutettu, kun olen uhrautuvasti ottanut teidät luokseni yöksi. Muistaakseni kerroitte eilen illalla olevanne hiukan huolestunut terveydentilastanne. Älkää pelätkö, tulette vielä näkemään monta onnellista päivää.»

Yli koko olemukseni välähti äkillinen riemu, äkillinen elämänvoima. Ihanan, aavistavan kirkas syksyaamu tunkeutui huoneeseen. Se oli kuin viesti onnellisesta ikuisuudesta.

Me olimme kuin kaksi poikaa. Minä ryntäsin hänen luokseen ja ravistelin häntä. Me nauroimme yhdessä ihanaa riemua täynnä. Koko maailma oli poissa meidän luotamme, oli vain tämä ihana hetki. Yö oli ollut painajaisunta, elämä oli ollut painajaisunta. Tämä oli ainoa todellisuus. Olla poika, leikkiä täynnä riemua ja erittelemätöntä uskoa!

Silloin tiesin, että me olimme ystäviä, todellisia ystäviä, ja että toveruus saattoi olla enemmän kuin mikään muu. Ja Hellas sanoi hymyillen:

»Mitäs helkkaria tässä nyt oltaisiin niin p... n tärkeitä!»

II.

VII

Pikkuveli oli rakastunut. — Minulle se oli jotakin hiukan koomillista, hiukan kaihomielistä, hiukan kipeää.

Ensimmäiset oireet ilmenivät jonkun verran ennen joulua. Pikkuveli vihelteli kimeämmin tullessaan kotiin, kierteli huoneissa, penkoi kirjoja ja heitti ne huolimattomasti jälleen pois, oli täynnä määrittelemätöntä toimintatarmoa, joka etsi purkautumistaan. — Hänen mielentilansa vaihteli elohopean tavoin ärtyisästä riemukkaaksi. Jonkun kerran tuli hän kirjoituspöytäni ääreen ja puristi minua takaapäin olkapäistä. Se oli ainoa hyväilymuoto, minkä me tunsimme.

Olin ollut hiukan huolissani hänen puolestaan, sillä syyslukukauden ajan oli hän ollut verrattain veltto — vetelehtinyt huoneessaan roskaromaaneja lukien tai istuskellut elokuvissa. Hän oli ollut hiukan hermostunut ja synkkä. Silmissä oli paljon pimeää ja hän ei enää katsonut minua aivan suoraan kasvoihin.

Monena iltana nukkumaan mentyämme olin loikonut vuoteessani hengähtämättä, hiljaa, peljäten. Kuunnellut ääniä hänen huoneestaan, hänen hengitystään, hänen kääntelehtimistään vuoteessa ennen uneen vaipumista. — Eikä minulla kuitenkaan ollut rohkeutta puhua hänelle mitään. Kaikki sanathan ovat kuitenkin lopulta turhia. On asioita, joissa kaikki ihmiset seisovat yksin, jotka yksin täytyy läpäistä.

Nyt hän oli jälleen sama kuin ennenkin — iloinen, reipas, hiukan kujeileva, täynnä noita koulupoikien vitsejä, jotka voivat hermostuttaa ihmisen hengiltä, ja joissa voi löytää arvaamattomia näköaloja nuoruuskauden sielunelämään. — Hän alkoi jälleen kymmenen minuutin aamuvoimistelunsa, ja lisäsi vielä siihen kylmän suihkun. — Iltaisin oli hän paljon poissa, mutta minä en ryhtynyt utelemaan hänen teitään — hymyilin ainoastaan hiukan ja pidin silmällä, ettei hän lyönyt laimin läksyjään.

Hän vaati itselleen smokingin, sillä hänen piti mennä sanojensa mukaan johonkin joulujuhlaan, jossa kuului asiaan olla iltapuvussa. — Kun hän sitten eräänä iltana kamppaili peilin edessä ensimmäisen kovan kauluksensa, tärkätyn paidanrinnan ja kauluksennappien kanssa, kysyin minä aivan viattomasti:

»Hänellähän on ruskeat silmät, eikö totta?»

»Älä houraile — nehän ovat aivan siniset niinkuin teräs.»

Vasta jonkun sekunnin kuluttua huomasi Pikkuveli, mihin ansaan hän oli hypännyt, ja mahdollisesti hänen kasvojaan hiukan kuumotti. Minä pysyttelin kohtuuden rajoissa, ja hymyni oli täysin luonnollinen ilman pienintäkään ironiaa. Hetken kuluttua purskahdimme yht'aikaa nauramaan, ja Pikkuveli ryhtyi selittelemään:

»Katsos, eihän se nyt mitään erikoista ole. Mehän olemme vain hyviä tovereita, ja hän on niin reilu. Hänen kanssaan voi puhua kaikista asioista — moottoripyöristä ja radiosta. Ja hän osaa ajaa autoa. Minä pidän hurjasti hänestä. Hän voimistelee ja tanssii... yksin nimittäin. Hänellä on oikein kaunis vartalo.»

Silloin minä tein pienen virheen. Muistaen omia ensimmäisiä haaveitani ja rakkauksiani kysyin:

»Oletko sinä jo suudellut häntä?»

Pikkuveli oli aivan hämmästyneen näköinen. Hän katsoi minua hiukan kysyvästi — hiukan ihmetellen:

»Minkätähden? — Mitä sinä tarkoitat? — Totta kai, jos kerran pitää oikein jostakin, niin saa kai häntä suudellakin. Ei tietenkään mitään tuollaista lepsua, niinkuin filmien loppukohtauksissa, vaan noin vain reilusti. Sehän on vain merkki, että pitää toisesta.»

Minä vaikenin. — Huomasin jääneeni ajastani jälkeen.

Siitä illasta lähtien vallitsi välillämme sanaton yhteisymmärrys. Pikkuveli oli joskus hiukan ihmetellen katsellut Caritaksen kuvaa pöydälläni ja sen edessä kristallimaljassa olevaa orkideaa, jonka vaihdoin pari kertaa viikossa pistäen kuihtuneet eksemplaarit pöytälaatikkoon. Vaistomaisesta hienotunteisuudesta ei hän ollut koskaan kysynyt siitä mitään.

Mutta eräänä iltapäivänä tuli hän kotiin mukanaan valokuva. Se oli tavallinen, suurennettu amatöörikuva, joka esitti urheilupukuista tyttöä auton vieressä hikisenä ja ruskeana nojautumassa auton jäähdyttäjää vasten. Se ei ollut mikään erikoisen kaunis kuva. Tyttö, housut jalassa, oli kohottanut kätensä kuin tervehdykseen vielä huohottaen jonkin ponnistuksen jälkeen. Se ei ollut mikään erikoisen kaunis kuva, mutta siinä oli kiehtovaa, hurmiokasta nuoruutta, joka sai minut melkein huokaisemaan.

Pikkuveli oli puuhaillut huoneessaan jotakin, ja kun astuin sinne, oli kuva seinällä kehyksissä. Kehykset olivat aivan yksinkertaiset, suoraviivaiset, metalliset. Ja kuin täynnä oppositsionihenkeä minun uhraamistapaani kohtaan Pikkuveli oli ripustanut kuvan alle nyrkkeilyhansikkaan.

Minut on voitettu, syrjäytetty. Pojalla oli makua.

Ja kaikki oli minulle jotakin hiukan koomillista, hiukan kaihomielistä, hiukan kipeää.

Juttu oli minusta hauska. Tunsin uteliaisuutta. Halusin nähdä tytön, ja Pikkuveli halusi myöskin näyttää minut tytölle, sillä hän oli ylpeä minusta. Minähän olin sanomalehdentoimittaja, ja minussa oli hiukan tuota kokemuksen synnyttämää välinpitämättömyyttä, joka tekee nuoriin ihmisiin ihailtavan vaikutuksen.

Kutsuin siis heidät eräänä iltana Capitoliin yhdeksän näytäntöön. En oikeastaan edes tiennyt, mikä filmi siellä oli, mutta ajattelin, että se joka tapauksessa kelpaisi. Kutsuni otettiin mielihyvällä vastaan.

Me odotimme, Pikkuveli ja minä, suuressa eteisessä ennen näytännön alkua. Ohitsemme kiersi pitkä ihmisjono, ja minä huomasin nauttivani kaikin aistimin sen yhteisestä, kärsimättömästä, hermostuneesta odotuksesta. Yritin arvioida, mitä kaikki nuo eri henkilöt olivat, jotka yhteinen filminälkä oli kerännyt tällä hetkellä tähän samaan paikkaan, jotka luultavasti eivät enää koskaan tulisi näkemään toisiaan näitten kahden tunnin jälkeen.

Konttoristeja, — kauppiaita, — juoksutyttöjä, — liikeapulaisia, — koululaisia pienin ryhmin, — ylioppilaita, — joukossa näkyi vilahtavan eräs professori rouvansa kanssa, — pari epäilyttävän maalattua neitosta parin epäilyttävän hienon herrasmiehen kanssa, — joku virkamies kuluneine päällystakkeineen, ruskea paketti kädessä, — joku leveähattuinen ja laajalahkeinen, tupakkaa syljeskelevä tyyppi.

Ja kaikki äänet, jotka sekautuivat yhdeksi ainoaksi epäselväksi sorinaksi. Tästä erottui joskus jokin selvä sana, jokin huudahdus, jokin lause.

Vielä verrattain uuden käytävän tuoksu sekautui puuterin ja hajuveden lemuun, kosteitten vaatteitten ja hien hajuun. Tuossa sekoituksessa oli jotakin eksoottista ja kiihkeää.

Koko joukon oli suggeroinut filmin huikea juoksu kankaalla, vaihtuvat kuvat ja filmitähtien illusoorinen viehkeys. He odottivat kaikki sulautuneina yhteiseksi, kollektiiviseksi joukoksi, voidakseen jonkin minuutin kuluttua yhdessä antaa samojen tunteiden ja aistimusten kiitää nopeasti vaihtuvin sarjoin halki aivojen. Etsiäkseen filmistä romantiikkaa arkipäiviin, illusionia, ihmettä!

Sillä hetkellä tunsin, mikä ääretön määrä nykyajan romantiikkaa piilee sanassa Hollywood, — mitä se merkitsee, että tietää kaikkien noiden loistavien filmitähtien todella olevan olemassa. Ymmärsin noiden filmihullujen tunteet, kun he kirjoittavat kirjeitä ja pyytävät valokuvia ja nimikirjoituksia ja juoksevat illasta iltaan elokuvateatterista toiseen.

Mietiskelyni katkaisi tytön saapuminen. Hän tuli, tervehti reippaasti eikä esittelyssä muodostunut mitään tavallista kankeutta ja tuota »mitä minä sanoisin» — hämilleen joutumista. Hän tarttui reippaasti ja toverillisesti, ilman muuta Pikkuveljen käteen ja me kuljimme ylös rappusia varaamaani aitioon.

Kulkiessani erittelin hänestä saamaani vaikutelmaa.

Lyhyt, pirteä turkistakki, pieni, päänmukainen hattu hiukan huolimattomassa asennossa, reippaat askelet ja solakka, poikamainen vartalo. — Silkkisukat tietysti, mutta niiden alla oli kylmää vastaan trikoosuojukset. Sen saattoi arvata. — Puuteria, se kuului asiaan, mutta ei liikaa. Kasvot hiukan tuota japanilaista, euraasialaista kirsikankukkatyyppiä, — mutta silmät olivat siniset ja harmaat, nauravat ja rohkeat. Sellaiset silmät, jotka katsovat maailmaa omanaan ilman teeskentelyä ja koketeerausta.

Hän piti yhä edelleen kiinni Pikkuveljen kädestä reippaasti ja toverillisesti. Siihen ei sekaantunut minkäänlaista tunnetta, että se olisi ollut jotakin vaarallista tai sopimatonta. — Varjelkoon, miksi eivät kaikki ihmiset saisi nähdä, että he olivat hyviä tovereita?

Minä se tunsin olevani vieraassa ympäristössä. Tyttö oli täydellinen nainen siinä, että hän heti ensimmäisessä silmänräpäyksessä oli ottanut yliotteen ja määrännyt suhtautumisen. Minulle ei jäänyt minkäänlaista mahdollisuutta esiintyä vanhana ja kokeneena, hiukan setämäisenä, niinkuin olin ensin kuvitellut.

Sijoittautuessamme paikoillemme aitioon huomasin ihmeekseni, että minulla oli hauskaa. Todella vilpittömän hauskaa. Saatoin nauttia kaikesta aivankuin joskus kauan sitten, — ympäristöstä, aitiosta, ihmisten katseista, jotka suuntautuivat alhaalta meihin, ohjelmalehtien ratinasta, valkoista kangasta verhoavasta kimaltavasta verkosta.

Pikkuveli auttoi turkin hänen päältään ja huolehti hänen mukavuudestaan. Saatoin todeta, että Pikkuveli oli ollut oikeassa sanoessaan hänen vartaloaan kauniiksi. Tein huomioita myös hänen polvistaan, ja totesin, että me, vanhempi sukupolvi, emme vielä kykene ottamaan lyhyitä hameita täysin luonnolliselta kannalta. — Minä ainakin katselin hänen polviaan melkein salaa ja peläten, että hän huomaisi katseeni. Ja kuitenkin tunsin, että hän olisi ihmetellyt, jos olisi huomannut minun ajatukseni. Tunsin itseni epämääräisen naurettavaksi, mutta sekin oli vain yksi osa hauskuutta.

Hän puheli jotakin etupäässä Pikkuveljen kanssa, mutta kuitenkin niin, etten minä millään tavoin tuntenut itseäni syrjäytetyksi. Koko tunnelma oli vapaa ja reipas. Me olimme tulleet pitämään yhdessä hiukan hauskaa, — kukaan ei ollut millään tavoin sidottu.

Kattokruunut sammuivat, — katonrajasta loisti ympäri suuren salin kätkettyjen lamppujen himmeä, punainen viiva. Valkeata kangasta peittävä verkko alkoi kimaltaa tuhansin punaiseen vivahtavin värein, ja soittokunta alkoi soittaa. — Yli koko huoneen kävi hiljainen kohahdus, kaikki etsivät mukavimman asennon tuoleillaan, — ja sitten oli melkein hengähtämätön hiljaisuus.

Verho aukeni hitaasti ja kappale alkoi. — Se oli jokin Colleen Moore -filmi, — en jaksa muistaa sen nimeä enkä juontakaan. Amerikkalainen filmi, toiminta nopeasti kiihtyvää tapauksesta ja kohtauksesta toiseen. Romantiikan nälkää, rakkautta, kaipausta, kauneutta, prinssi hurmaaja, pitkä, tumma, poikamainen amerikkalainen.

Ihmettelin, kuinkahan monet tuhannet nuorukaiset olivatkaan mahtaneet rakastua tuohon naiseen, joka valkealla kankaalla oli kuin nuori tyttö. Ihmeelliset silmät, joissa saattoivat väristä kaikki tunteet, — lapsensuu, joka ojentautui suutelemaan täynnä viatonta antaumusta. Ne sadat nimikirjoituksilla varustetut kuvat, joita hän joka päivä sai lähettää tuntemattomille ihailijoilleen — niissä oli säteilevää nuoruutta.

Mahtoikohan hän olla onnellinen, — mahtoikohan hänellä olla myös oma kaipauksensa, oma pessimisminsä. Hollywood ja marmorihuvila... Huomasin, että minut oli suggeroinut se kaipaus, joka poltti sadan kankaalle tuijottavan nuorukaisen silmiä.

Tuli väliaika, ja Pikkuveli aukaisi suklaarasian. — Tietysti puhuttiin filmistä. Tyttö kääntyi minun puoleeni ja sanoi:

»Tiedättekö, että hänen toinen silmänsä on ruskea ja toinen harmaa. Tai ainakin ne ovat eri väriä. Se on ihan totta.»

»Te tunnette tietysti kaikki filmitähdet.»

»No, melkein. Minulla on tietysti oma filmikorttikokoelmani, mutta minä otan siihen ainoastaan ne, joista pidän. Tietysti vanhemmat ihmiset nauravat sille, mutta minusta on hauska katsella kauniita ihmisiä. — Ja minä tunnustan suoraan, että pidän enemmän filmistä kuin teatterista. Nehän ovat luonnollisesti aivan eri tasoilla, — ja te ajattelette varmaan, että minulla on vielä koulutytön kehittymätön maku, mutta totisesti, mieluummin minä katselen hyvää filmiä kuin istun ja haukottelen iltatoaletissa teatterissa.»

»Niin, tehän olette nykyajan lapsi, ja filmi vastaa teidän suhtautumistanne elämään, sitä illusionia, mitä te kaipaatte, eikö totta?»

»Niin, ehkä mekin kaipaamme illusionia. — Minä kylläkin olen täysin tyytyväinen varsinaiseen elämääni. Meidän maailmammehan on niin sanomattoman täynnä romantiikkaa, — auto ja radio ja... ja kaikki muu. Mutta ehkä me kuitenkin kaipaamme satua, — loistoa, pukuja, sankareita, jaloja tekoja... Se on filmi!»

Valot sammuivat jälleen, ja kimalteleva verho aukeni. — En enää katsellut kankaalle, sillä kun silmäni olivat tottuneet pimeään, näin, kuinka Pikkuveli oli kumartunut tyttöä lähemmäksi ja etsi kädellään hänen olkapäätään ja kättään.

Teki niin kummallisen kipeää, sillä muistin samalla kertaa oman, ensimmäisen suudelmani, — samantapaisen kohtauksen jollakin puiston penkillä. Minä olin ollut silloin niin kiihkeän nuori, niin täynnä epämääräistä kaipausta ja nälkää. Huuleni olivat värisseet ja kämmenpohjiini oli kihonnut hikeä. Se oli ollut kömpelö, kokematon, pelokas suudelma, ensimmäinen suudelma. Siinä oli ollut paljon intohimoa, joka ei uskalla tulla näkyviin, joka häpeää itseään. — Se oli ollut pettymys, eikä kuitenkaan pettymys. — Penkki oli ollut puitten varjossa, ja kauempana loisti katulyhtyjen himmeä valo. Me olimme kumpikin olleet niin äärettömän noloja, niin äärettömän nuoria. Emme osanneet katsoa enää toisiamme silmiin emmekä puhua mitään. Ja sitten hitaasti oli minussa alkanut kuohua jokin, ja siitä oli tullut monta rajua, kiihkeää, hillitöntä, raakaa suudelmaa, kunnes hän alkoi nyyhkyttää säikähdyksestä.

Minä katselin heitä salaa. Mutta tässä kohtauksessa ei ollut mitään sellaista. Heidän kätensä vain etsivät toisiaan ja tytön pää painui hiukan lähemmäksi Pikkuveljen olkapäätä, joka suoristautui ja kävi ikäänkuin miehekkäämmäksi.

Siinä ei ollut mitään lihan värinää... ei mitään intohimoa tavallisessa mielessä. Se oli jotakin, joka oli paljon kauniimpaa, suurenmoisempaa. — Se oli ihaninta toveruutta, ei mitään teeskentelyä eikä pakkoa. — Siinä ei ollut mitään hermosairasta, liian aikaisin kehittynyttä aistillisuutta. Ja kuitenkin se oli enemmän kuin toverillisuutta.

Hellas olisi ehkä sanonut, että se oli kylmien suihkujen ja aurinkokylpyjen rakkautta.

Minulle se oli uusi, onnellinen näkemys. Olin ylpeä Pikkuveljestä ja ylpeä siitä, että hän oli voittanut niin mainion tytön. Tulin ajatelleeksi, eikö noin vakava kiintymys niin aikaisin ollut vaarallista. Juuri tuollaiset, liian kauan kestäneet suhteet ja kihlaukset ovat tehneet monesta ihmisestä hysteerikkoja. Niiden liian läheinen tyydyttämättömyys saattaa käydä tuskalliseksi.

Ja kuitenkin, minä en pelännyt heidän puolestaan. Kun he kerran olivat löytäneet noin ihanan toveruuden, tulisivat he myös onnellisesti ratkaisemaan sen synnyttämät probleemit.

Filmi loppui johonkin hurjaan moottoripyörä-tyttösankari-kohtaukseen. Kun painuimme ulos kylmään talvi-iltaan keskellä sorisevaa ihmisjoukkoa, sanoi Pikkuveli:

»Kuulehan, jos pääsen reilusti keväällä kahdeksannelle luokalle, niin saanko moottoripyörän. Minä tahtoisin sellaisen niin hurjan mielelläni.»

»Mutta siinä täytyy ehdottomasti olla myöskin sivuvaunu, jossa Pikkuveli voi istua, kun minä ajan», sanoi tyttö ja nauroi.

Minä olin teennäisen kauhistunut:

»Ja sitten syksyllä minä saan kirjoittaa pikku-uutisen: Moottorihurjastelijoille varoitukseksi!... näin surullisella tavalla surmansa saaneet...»

»Ei missään tapauksessa. Voit varmasti luottaa siihen, että ajan varovasti. — Me voisimme kahden tehdä niin raivostuttavan ihanan retken ympäri koko Suomen, Petsamoon asti!»

»Kahden?» — Minä leikin kysymysmerkkiä.

»Niin, miksi ei?» — Molemmat olivat vilpittömästi hämmästyneitä.

»Mutta sehän on sopimatonta. Ajatelkaa nyt...»

»Roskaa! — Mehän elämme kahdennenkymmenennen vuosisadan kolmatta vuosikymmentä. Ja jos meidän holhoojamme eivät uskalla kylliksi luottaa meihin, niin totisesti he ovat kuivettuneita peruukkeja. — Teidän sukupolvenne ei nähtävästi kykene edes kuvittelemaankaan, että pojan ja tytön välillä voisi vallita puhdas toveruus. Uskaltaisitkohan sinä edes mennä uimaankaan kahden jonkun naisen kanssa. Sehän olisi sopimatonta!»

»No, no — lapsukaiset. Säälikää edes hiukan liian aikaisin vanhentunutta miesparkaa. — Niin, Pikkuveli, sitten keväällä saamme nähdä. Rahapuolen kyllä saan järjestetyksi.»

Me erosimme Hankkijan talon kohdalla. Minä käännyin yksin kulkemaan Arkadiaan päin. — Pikkuveli lähti saattamaan tyttöä eteenpäin. Tytön kädenpuristus oli reipas kuten hänen askeleensakin. Hänessä oli jotakin ihanan tervettä ja nuorta.

Minä olin jälleen yksin, ja askeleni kajahtelivat autiota, jäätynyttä katua vasten. — Jälleen yritti suuri tyhjyys valloittaa sieluni, mutta nyt se oli sille mahdotonta. Olin nähnyt liian paljon nuoruutta, ja siitä oli minuun itseeni tarttunut hivenen verran uutta uskoa. Minulle tuotti kipeää tyydytystä ajatella, että Pikkuveli löytäisi kaiken sen onnen, mitä minä en ollut saavuttanut, että hän voittaisi kaiken sen tuskan, joka aikanaan oli kaatanut minut.

Caritas, — Caritas! — Hänen nimensä, kuvansa, ajatuksensa keinuivat sielussani. Hän oli minun suuri haaveeni, minun elämäni illusioni. Miten kaipasinkaan häntä, — miten pelkäsinkään, että tapaisin hänet. Siitä oli niin kauan kun viimeksi olimme nähneet toisemme. Minä olin ehtinyt ajatuksissani kietoa hänestä illusoorisen, pettävän haavekuvan, jolla ei enää voinut olla vastinetta todellisuudessa. Siksi pelkäsin tavata häntä. — Hän oli minun viimeinen illusioni, — jos se olisi särkynyt, ei minulla enää olisi ollut itseäni varten mitään elämässä.

Suuri tyhjyys oli väistynyt kauemmaksi. — Minua huvitti kuvitella, että se oli jotakin aineellista, fyysillistä, joka seurasi askeleitani, joka väijyi minua saaliikseen imeäkseen minusta rakkauden elämään. — Saatoin kuvitella sille kasvot ja ruumiin. Se oli kylmän ja ylpeän kaunis. Se oli tumma ja katkera. — Suuri tyhjyys!

Mutta keväällä hän varmasti on Pariisissa.

* * * * *

Hellaasta ja minusta oli tullut ystävät.

Joimme päiväkahvimme yleensä samassa paikassa, joten jouduimme useasti tapaamaan toisemme. Hän oli hämmästyttävän nopeasti toipunut sairaudestaan. Kun minä ihmettelin sitä, sanoi hän:

»Katsohan, minut on vallannut äkillinen, villi elämänhalu. — Älä käsitä väärin, en tarkoita tuota, että tahtoo syöksyä nautintoihin ja orgioihin, vaan sitä, että nyt vasta alan tuntea, kuinka rakas koko maailma minulle on. Älä nyt naura, mutta minun ei tarvitse katsoa muuta kuin pientä tuhkakasaa tuhkakupissa, niin näen siinä maailmankaikkeuden, ja elämäntunto valtaa minut.»

Hän oli mielestäni paljon muuttunut sairautensa jälkeen, vaikka tuo saattoi kyllä osittain johtua siitäkin, että opin paremmin tuntemaan ja arvioimaan hänen luonnettaan. — Hän oli käynyt ikäänkuin hiljaisemmaksi, ikäänkuin enemmän sisäänpäin kääntyneeksi, ja kun hän sanoi jotakin, ei siinä ollut hänen tavallista myrkkyään. — Ja kun hän hymyili, — hänen hymynsä oli mysteerio, kuvaamaton sekoitus onnea ja kärsimystä niinkuin ihmisellä, joka on tuntenut kaiken ja tietää kaiken ja ymmärtää kaiken. En suinkaan tarkoita sitä, että hän jollakin tavoin olisi hymyllään tahtonut ilmaista ylemmyytensä. Tarkoitan vain, että ihminen, joka saattoi sillä tavoin hymyillä, ei voinut olla paha eikä turmeltunut.

Mieleeni on jäänyt aivan selvänä jokin kuva hänestä, kahvilanpöydän ääressä, talviauringon paistaessa lämpimään, hiukan tupakansavuiseen huoneeseen... Kalpea, laiha mies, — puku kyynäspäistä kiiltäväksi kulunut, tummin, omituisin silmin, suupielissä katkeruuden poimu.

Muistan myöskin, että emme oikeastaan puhelleet paljoa. — Se oli vain jotakin tuollaista heti unohtuvaa haastelua päiväntapauksista ja siihen kuuluvasta. — Kerran mainitsin hänelle Pikkuveljen rakastumisesta ja käynnistämme Capitolissa. Kerroin, mitä olin ajatellut heitä katsellessani. Hellas aivan kuumeni: