Part 9

— Mutta nyt — nyt! Mehän puhuimme miehestä, jonka te katsoitte sopivaksi aviomieheksenne. Mikä oli tämä mies? Millä hän teidät lumosi? Mitä suurenmoisia ominaisuuksia hänellä oli? On totta, että hänellä oli ansaitsemiskyky — tavaton kyky ansaita. Hän tunsi kaikki rikastumismahdollisuudet. Hän tiesi taidon ansaita sata prosenttia. Ovela hän oli ja omasi verrattoman vainun saalistaa yksinkertaista väkeä ja sen kautta siirtää rahat lähimmäisensä taskusta omaansa. Eikä lailla ollut mitään sitä vastaan muistuttamista. Laki ei tuominnut häntä; yleinen mielipide hyväksyi hänen menettelytapansa. Mutta teidän mittakaavanne mukaan, ja minun mielestäni — meidän ruusutarhamme mielestä, millainen hän oli? —

— Muistakaa, että hän on kuollut. —

— Se ei muuta asiaa. _Mikä_ hän oli? — Iso, karkea, materialistinen olento, kuuro laululle, sokea kauneudelle, henkisesti kuollut. Hän oli lihonut laiskuudessa, hänen ryppyiset poskensa riippuivat ja hänen pyöreä vatsansa todisti, että hän oli ahne. —

— Mutta hän on kuollut, Dave! Me taasen elämme yhä — _yhä!_ Kuuletteko? Niinkuin sanoitte, minä olin uskoton. Minä olen rikkonut. Hyvä! Mutta eikö teidänkin täydy sanoa: _olen rikkonut_ Jos minä rikoin lupaukseni, niin olette tekin tehnyt samoin. Teidän rakkautenne, ruusutarhassa tunnustamanne rakkauden tuli kestää ikuisesti. Missä se nyt on? —

— Täällä se on nytkin — huudahti mies lyöden intohimoisesti nyrkillä, rintaansa. — Ja on aina ollut. —

— Ja teidän rakkautenne oli niin suuri, mikään ei voinut olla sen suurempi — jatkoi nainen — niin ainakin sanoitte siellä ruusutarhassa. Ja kuitenkaan se ei näy olevan kyllin suuri ja jalo kyetäkseen anteeksiantamaan minulle, joka jalkojenne juuressa itkien rukoilen.

David Payne epäröi. Hän avasi suunsa puhuakseen mutta sanat eivät irtautuneet hänen huuliltaan. Nainen oli saanut hänet paljastamaan sydämensä ja ilmilausumaan totuuksia, joita hän tähän saakka oli salannut jopa itseltäänkin. Ja nainen oli ihana katsella seisoessaan hänen edessään intohimosta säteilevänä ja palauttaen mieleen vanhoja muistoja. Hän käänsi päänsä pois päästäkseen näkemästä naista, mutta tämä kiersi hänet ja asettui jälleen katsomaan häntä silmiin.

— Katsele minua, Dave! Katsele minua! Minä olen se sama kuin ennenkin. Ja niin olet sinäkin, jos tahdot olla suora. Me emme ole muuttuneet. —

Naisen käsi lepäsi miehen olkapäällä ja miehen käsivarsi ojentautui kietoutuakseen naisen vyötäisille, kun samassa tulitikun sähähtävä rapsahdus saattoi miehen ennalleen, Winapie, käsittämättä mitä tapahtui, pani tulen hitaasti syttyvään rasvalamppuun. Hänen vartalonsa erottautui selvästi sysimustaa seinää vastaan, ja kun liekki äkkiä leimahti täyteen voimaan, näyttäytyi hänen pronssinvärinen kauneutensa täydessä kuninkaallisessa hohteessaan.

— Te näette, että se on mahdotonta! — voihkaisi mies työntäen samalla varovasti luotansa valkoisen naisen. — Se on mahdotonta — toisti hän. — Mahdotonta. —

— Minä en ole pikku tyttö enää, Dave, eikä minulla ole tyttömäisiä haaveita — sanoi nainen lempeästi, mutta ei rohjennut palata miehen luo. — Olen täysin kehittynyt nainen ja sentähden ymmärrän tämän.

Miehet ovat aina miehiä — — — Sehän on yleinen tapa tässä maassa — eikä se minua loukkaa. Arvasin sen heti alusta. Sehän lienee vain tuollainen tämän maan tapainen liitto — eikä mikään todellinen avioliitto? —

— Sen tapaisia kysymyksiä me emme tee täällä Alaskassa — vastasi mies tuskin kuuluvalla äänellä.

— Tiedän sen, mutta — — —

— No niin — tämä on täällä tavanmukainen avioliitto, ei muuta. —

— Eikä ole lapsia? —

— Ei ole. —

— Eikä myöskään ole — — —

— Ei, ei, ei laisinkaan — — Mutta sittenkin se on

mahdotonta. —

— Se ei ole _mitään_. — Nainen astui jälleen miehen luo ja hänen kätensä kosketti lempeästi miehen ruskettunutta niskaa. — Tunnen erittäin hyvin täkäläiset tavat. Sellaista tapahtuu täällä joka päivä. Miehet eivät aio jäädä tänne, eroittautua ainaiseksi maailmasta ja niin antavat he P.C.C-yhtiölle maksumääräyksen vuoden ylöspidosta ja lisäksi käteisiä ja silloin tyttö on tyytyväinen. Jonkun ajan kuluttua voi mies — — —

Nainen kohautti olkapäitään. — Siten on tämänkin tytön laita. Teemme tilauksen yhtiöltä, ei vain vuodeksi, vaan koko hänen elämänsä ajaksi. Mikä hän oli, kun hänet ensi kerran tapasit? Raaka, lihaa ahmiva villi, jonka ruokana oli kesällä kala, talvella hirvenliha, joka juhlien aikana mässäsi, mutta tavallisesti — näki nälkää. Jos et sinä olisi osunut hänen tielleen, olisi hän jäänytkin sellaiseksi. Sinun ilmaantumisesi saattoi hänet parempaan asemaan; mutta jos sinä nyt lähdet pois, kun hänen elämänsä on ainiaaksi turvattu, tulee hän luultavasti onnellisemmaksi kuin olisi ollut, ellette olisi lainkaan toisianne tavanneet. —

— Ei, ei — vastusti mies — se ei olisi oikein. —

— Kuulehan, Dave, sinun täytyy käsittää. Hän ei ole sinun vertasi. Teidän välillänne ei ole rotuyhteyttä. Hän on täkäläinen alkuasukas, kasvanut tässä maassa ja sukua sille ja mahdotonta on häntä siitä eroittaa. Hän on syntynyt villiksi ja tulee villinä myös kuolemaan. Mutta me — sinä ja minä — me kuulumme hallitsevaan, kehittyvään rotuun, joka on maan suola ja valtias. Me olemme luodut toisiamme varten. Samaan rotuun kuuluvien olentojen kesken vallitsee vetovoima, ja sekä järki että tunne ovat tämän vetovoiman takana. Jo yksistään vaistomme sen säätävät. Sitä sinä et voi kieltää. Sinä et voi riistäytyä sukupolvilta, jotka ovat eläneet ennen sinua. Sinä polveudut esi-isistä, jotka ovat jatkaneet sukuaan tuhannet — niin, sadattuhannet vuodet, ja sinuun sukusi ei saa sammua. Niin ei voi käydä. Syntyperäsi ei sitä salli. Vaisto on tahtoa voimakkaampi. Rotusi voimakkaampi kuin sinä. Tule, lähtekäämme, Dave! Me olemme vielä nuoria ja elämä, on ihana. Tule! —

Winapie lähti ulos ruokkimaan koiria. Miehen katse seurasi tyttöä ja pudistaen päätään hän hiljaisella äänellä uudisti vastaväitteensä. Mutta Karen Sayther vei kätensä miehen kaulalle ja painoi poskensa tämän poskea vastaan. Ja koko nykyisen elämän synkkyys valtasi miehen mielen — tulokseton kamppailu säälimättömiä luonnonvoimia vastaan, monet pitkät vuodet täynnä kylmää ja nälkää, ankarat ja julmat yhteenotot villin luonnon kanssa, tuskastuttava tyhjyydentunne, jota pelkkä eläimellinen olemassaolo ei voinut tyydyttää. Ja tuossa hänen vierellään kuiskaili kiusaus aurinkoisista, lämpimämmistä maista, soitosta, valosta ja riemusta ja loihti esille menneitten aikojen muistot. Itsetiedottomasti ne nousivat kuvina miehen silmien eteen. Hän näki tuttuja kasvoja, sirpaleita elämänsä menneiltä ajoilta, onnellisia hetkiä, hän oli kuulevinaan soittoa ja iloista naurua — — —

— Tule, Dave, tule! Minulla on riittävästi varoja meille molemmille. Tasainen tie häämöttää edessämme. — Nainen katseli ympärilleen köyhästi sisustetussa majassa. — Omaisuuteni riittää meille molemmille. Koko maailma on jalkojemme juuressa ja sen riemut kuuluvat meille. Tule, tule! —

Nainen värisi miehen käsivarsissa ja tämä puristi häntä lujasti itseänsä vastaan. Mutta pian mies nousi seisomaan. Nälkäisten koirien murina ja Winapien kimeät huutelut, kun tyttö koetti rauhoittaa tappelevia, tunkeutuivat hillittynä hänen korviinsa paksujen seinähirsien läpi. Ja äkkiä hänen mieleensä muistui kokemansa tapaus. Taistelu metsässä — hirvittävän suurta harmaata karhua oli haavoitettu lapaan ja siitä peto oli raivoissaan; koirat ulvoivat vimmatusti ja Winapie huusi kimakasti yllyttäessään niitä hyökkäämään; hän itse ponnisteli karhun kynsissä viimeiset voimansa välttääkseen verisen kuoleman; koiria katkaistuine selkärankoineen ja raadeltuine sisuksineen kieriskeli kuolintuskissa hangella; neitseellisen valkoinen lumi oli muuttunut tulipunaiseksi ihmisen ja eläimen verestä; raivoava karhu ylivoimaisena, valmiina antamaan hänelle kuoliniskun — ja vihdoin Winapie keskellä tätä kauhun kuvaa, keskellä kamppailua elämästä ja kuolemasta, hiukset hajallaan ja silmät salamoiden — ilmettynä raivottarena — kerta, kerran jälkeen iskien pitkällä metsästyspuukolla. — — — Hiki nousi hänen otsalleen. Hän työnsi luotaan vaaleaverisen naisen ja hoiperteli takaisin seinävierelle. Ja nainen, tietäen että ratkaiseva hetki oli lyönyt, mutta aavistamatta mitä miehelle oli tapahtunut, tunsi vaistomaisesti, että tähän astiset voitonsaavutukset luikuivat pois hänen käsistään.

— Dave, Dave! — hän huudahti — Minä en tahdo luopua sinusta! Minä en jätä sinua! Ellet sinä halua lähteä täältä, jäämme tänne. Minä jään sinun luoksesi. Maailma on minulle vähemmästä merkityksestä kuin sinä. Minusta tulee sinun Pohjolan-vaimosi. Valmistan ruokasi, ruokin koirasi, tallon tietä sinulle ja soudan sinun kanssasi. Voin tehdä sen. Usko minua: minä olen voimakas. —

Mies ei epäillyt katsellessaan naista ja pitäessään hänet loitolla itsestään. Mutta hänen kasvonsa olivat muuttuneet synkiksi ja värittömiksi ja hänen silmiensä lämpimä katse oli kadonnut.

— Minä maksan Pierrelle ja venemiehille, he saavat lähteä. Ja jään tänne sinun luoksesi papin siunaamana tai siunaamatta, vihittynä tai vihkimättömänä — olen valmis seuraamaan sinua kaikkialle. Dave, Dave! Kuuntele minua! Sanoit minun tehneen sinulle vääryyttä entisaikoina — ja niin teinkin — mutta anna minun nyt hyvittää se, salli minun sovittaa syntini! Jos minä muinoin arvostelin rakkautta väärin, niin rukoilen sinulta, salli minun näyttää, että nyt tiedän arvostella sitä oikein. —

Nainen heittäytyi polvilleen ja kietoi itkien käsivartensa miehen polvien ympärille. — Ja sinä _tunnet_ hellyyttä minuun. Sinä _tunnet_ hellyyttä. Ajattele kaikkia niitä hirveän pitkiä vuosia, joina olen odottanut ja kärsinyt! Oi, sinä et voi milloinkaan, et ikinä aavistaa kärsimyksieni määrää. — Mies kumartui ja nosti hänet permannolta.

— Kuunnelkaa mitä sanon — sanoi mies käskevällä äänellä, avasi oven ja ohjasi naisen sen ulkopuolelle. — Se on mahdotonta. Me emme saa ajatella vain itseämme. Teidän täytyy lähteä. Toivon teille onnekasta matkaa. Sixty Milen luona matkanteko vaikeutuu, mutta teillä on maailman parhaat venemiehet, ja he voittavat kyllä kaikki esteet. Ehkä nyt haluatte sanoa hyvästi? —

Vaikka nainen jo oli saanut vallan itsensä yli, katseli hän miestä epätoivoisin ilmein. — Jos — jos — jos Winapie — läähätti hän ja vaikeni.

Mies ymmärsi ajatuksen ja vastasi: — Niin. — Mutta heti sen sanottuaan hän tajusi moisen ajatuksen mahdottomuuden ja lisäsi: — Sellainen ei saa tulla kysymykseen. Se ei ole lainkaan todennäköistä. Moisesta ajatuksesta meidän täytyy luopua. —

— Suutele minua! — kuiskasi nainen kirkastunein katsein. Ja sitten hän kääntyi ja lähti astelemaan poispäin.

— Lähdemme heti, Pierre — sanoi nainen saattajalleen, ainoalle, joka valveilla odotti hänen paluutaan.

— Meidän täytyy lähteä. —

Pierren terävät silmät havaitsivat nuotion loisteessa tuskan ilmeen naisen kasvoilla, mutta hän suhtautui tähän kummalliseen määräykseen kuin olisi se maailman luonnollisin asia. — _Out, madame_ — hän sanoi.

— Mitä tietä? Dawsoniinko? —

— Ei — vastasi rouva Sayther melko rauhallisesti — ei, vaan ylöspäin Dyeaan. —

Heti Pierre kääntyi nukkuvien saattomiesten puoleen, potki heidät murahteluistaan huolimatta pois huopien sisältä ja ajoi työhön. Muutamissa minuuteissa rouva Saytherin pieni teltta oli purettu, pannut ja kattilat kootut, huovat kerällä, ja miehet matkalla alas veneelle kompastellen raskaitten taakkojensa alla. Rouva Sayther odotti rannassa, kunnes matkatavarat olivat sijoitetut veneeseen ja hänen oma paikkansa oli laitettu kuntoon.

— Hinaamme veneen saaren ulommaiseen kärkeen — selitti Pierre puuhaillen pitkän hinausköyden kimpussa. — Ja sitten soudamme salmen läpi, missä virta ei ole niin voimakas kuin muualla, ja luulen, että se onnistuu meille hyvin. —

Äkkiä hänen herkät korvansa kuulivat edellisenvuotisessa kuivettuneessa ruohossa kahisevia askeleita, ja hän käänsi päätään. Intiaanityttö tuli heidän luokseen, seuranaan useampia selkäkarvansa pöyhistäneitä susikoiria. Rouva Sayther huomasi, että tytön kasvot, jotka olivat olleet välinpitämättömän näköiset kohtauksen aikana majassa, olivat nyt hehkuvan vihan punertamat.

— Mitä te teitte hänelle? — kysyi tyttö jyrkästi rouva Saytheriltä. — Hän paneutui vuoteeseensa ja on niin huonon näköinen. Ja minä kysyin: 'Mikä sinua vaivaa, David? Oletko sairas?' Mutta hän ei vastaa kerrassaan mitään. Vähän ajan kuluttua hän sanoo: 'Winapie, hyvä tyttö, mene pois. Pian voin minä taasen hyvin.' Mutta _mitä te_ olette tehnyt hänelle? Puhukaa! Te olette huono nainen. —

Rouva Sayther silmäili uteliaana villinaista, joka jakoi David Paynen elämän, kun sitä vastoin hänen itsensä täytyi yksin lähteä yön pimeään.

— Minun nähdäkseni te olette paha nainen — toisti Winapie hitaasti ja täsmällisesti niinkuin yleensä käytettäessä vähän tunnettua vierasta kieltä. — Minun mielestä parasta, että te menette pois, ettekä enää koskaan tule takaisin. Mitä te itse ajattelette? Minulla on vain yksi mies. Minä olen intiaanityttö. Te amerikkalainen nainen. Te olette kaunis katsella. Te saatte niin monta miestä kuin vaan tahdotte. Teidän silmänne siniset kuin taivas. Teidän ihonne on niin valkea, niin pehmeä. —

Tyttö ojensi täysin rauhallisesti ruskean etusormensa ja painoi sen vasten toisen pehmeätä poskea. Ja Karen Saytherin ikuiseksi kunniaksi on luettava, ettei hän peräytynyt. Pierre oli ottamaisillaan askeleen eteenpäin suojellakseen häntä, mutta rouva Sayther antoi hänelle merkin poistua samalla tosin tuntien voimakasta kiitollisuutta miestä kohtaan. — Ei hätää, Pierre — hän sanoi. — Olkaa hyvä ja siirtykää vähän loitommalle meistä. —

Mies meni kunnioittavasti kuulomatkan ulottuvilta, mutta siinä hän heti pysähtyi, murahteli itsekseen ja jäi silmillään mittailemaan välimatkaa naisten luo.

— Niin valkea — niin pehmoisa — aivan kuin pienellä lapsella — Winapie kosketti toistakin poskea ja veti sitten kätensä pois. — Mutta moskiitit tulevat pian. Silloin hieno iho käy haavoille ja turpoaa — ah, turpoaa niin pahasti. Paljon, paljon moskiittoja — paljon, paljon haavoja. Minä luulen, on parempi, että matkustatte nyt heti, ennenkuin moskiitit tulevat. Tätä tietä — hän viittasi virtaa alas — te tulette St. Michaelsiin. Tätä tietä — hän näytti vastavirran suuntaan — te tulette Dyeaan. Paras teidän on matkustaa Dyeaan. Hyvästi. —

Ja se, mitä rouva Sayther nyt teki, saattoi Pierren mitä suurimman hämmästyksen valtaan. Sillä hän kietoi käsivartensa intiaanitytön ympärille, suuteli tätä ja purskahti itkuun.

— Olkaa hänelle hyvä — hän nyyhkytti — olkaa hyvä Davelle! Sitten laskeutui hän puolitiehen rantaäyrästä, ennenkuin katsoi taakseen ja huudahti: — Jää hyvästi! — minkä sanottuaan hän nousi veneeseen. Pierre seurasi häntä ja päästi kiinnitysköyden irti. Sitten mies asetti peräsinairon paikoilleen ja antoi lähtömerkin. Le Goire viritti vanhan ranskalaisen laulelman. Ja hinausköyteen perättäisin kumartuneet miehet muistuttivat tähtien heikossa valossa vaeltavia haamuja; peräsinairo halkoi terävästi mustaa vettä, ja vene häipyi yön pimeyteen.