Part 8

— Luulenpa siis oppineeni tuntemaan naisia, Dick. Seitsemän vuotta me elimme miehenä ja vaimona, purjehdimme yhdessä sekä hyvät että huonot säät, mutta sitten hän kuoli, keskellä talvea, kuoli synnytykseen kaukana Chilcat-asemalla. Viimeiseen hetkeen asti piteli hän minua kädestä; ja jää oven sisäpuolella kohosi kohoamistaan ja valkoinen huurre täytti ikkunaruudut; ja luoksemme läheni kuolema ja hiljaisuus. Sinä et ole kuunnellut tuollaista hiljaisuutta, Dick, ja suokoon Jumala, ettei sinun sitä koskaan tarvitsisi kuulla istuessasi kuolinvuoteen ääressä. Niin, kuunnellako sitä? Kuunnella, kuunnella, kunnes tuntuu siltä kuin oma hengitys ulvoisi sumusireenin voimalla, ja sydän lyö ja pauhaa aivan kuin suuret meren mainingit rantaa vastaan. — — —

— Killisnoo oli siwashi, Dick, mutta oi, mikä verraton nainen! Valkoinen, ihan valkoinen, Dick, kauttaaltaan valkoinen ja läpikuultava. Loppunsa lähetessä sanoi hän minulle: "Säilytä höyhenpatjani, Tommy, säilytä se aina". Minä lupasin niin tehdä. Ja sitten hän avasi silmänsä ja ne olivat täynnä tuskaa. "Minä olen ollut sinulle hyvä vaimo, Tommy, ja sentähden tahdon — sinun täytyy luvata — sanat tuskin erkanivat hänen huuliltaan — että ensi kerralla otat valkoisen vaimoksesi. Ei toistamiseen siwashia, Tommy-. Minä tiedän. Juneaussa tapaat paljon valkoisia naisia. Tiedän miten asia on. Kansasi nimittää sinua squaw-mieheksi, sinun heimosi naiset kääntävät päänsä toisaalle kohdatessaan sinut kadulla ja heidän luoksensa sinä et voi mennä kuten toiset miehet. Minkätähden? Syystä, että vaimosi on siwashi. Eikö olekin niin? Ja se ei ole hyväksi. Sentähden minä kuolen. Lupaa minulle! Suutele minua merkiksi, että lupaat."

— Suutelin häntä, ja hän nukahti kuiskaten: "Se on hyvä". Mutta noina viimeisinä silmänräpäyksinä, kun kumarruin hänen puoleensa painaakseni korvani hänen huulilleen, havahtui hän vielä kerran ja sanoi: "Muista lupauksesi, Tommy." Ja niin hän kuoli lapsivuoteeseen kaukana Chilcat-asemalla. —

Teltta huojui ja painui miltei litteäksi myrskyn kynsissä. Dick täytti piippunsa sillä välin kuin Tommy valmisti teen ja asetti sen lieden syrjälle Mollyn paluuta odottamaan.

Niin, miten kävi naisen, jonka silmät iskivät tulta ja jonka suonissa amerikkalaisveri kuohahteli? Hän oli parhaillaan paluumatkalla teltalle, jääsateen ja myrskyn sokaisemana, horjuen ja kaatuillen, tuulen tunkeutuessa hänen kurkkuunsa niin että hän oli vähältä tukehtua, hän saapui miltei nelinkontin teltalle. Myrsky riuhtoi raivoisasti hänen selkäänsä kiinnitettyä suurta kantamusta. Väsyneesti hän koetti sormillaan aukoa yhteensidottuja oviverhoja, mitkä Tommyn ja Dickin piti päästää hänelle auki. Sitten pinnisti hän viimeiset voimansa, hoippui sisälle ja lysähti umpi uuvuksissa lattialle.

Tommy irroitti kantohihnat ja sieppasi kantamuksen tytön hartioilta. Sitä nostaessaan kuului sisältä kattiloiden ja pannujen kolinaa. Dick, joka parhaillaan oli kaatamassa wiskyä mukiin, vilkuili tytön toisella puolella seisovalle toverilleen. Tommy iski silmää takaisin. Hänen huulensa muodostivat sanan: "Vaatteet!" mutta Dick pudisti nuhtelevasti päätään.

— Tässä olisi, pikku ystävä — hän sanoi Mollyn juotua wiskyn ja hiukkasen virkistyttyä — vähän kuivia vaatteita. Sulkeutukaa niihin. Me pujahdamme siksi aikaa ulos lujittamaan teltan kiinnitysköysiä. Ja pukeuduttuanne voitte huutaa meille, niin tulemme sisälle ja syömme yhdessä päivällisen. Huutakaakin lujasti, kun olette valmis! —

— Herra suokoon, Dick, arveluni oikeaksi, että tämä läksytys olisi loppumatkan ajaksi taltuttanut hänen liiallisen terävyytensä — läähätti Tommy heidän päästessä suojaisemmalle puolelle telttaa.

— Mutta onhan tuo terävyys itse asiassa parasta hänessä — vastasi Dick ja koetti suojella päätään jääkidekuurolta, joka tuiskahti teltannurkkauksen takaa. — Mollyssä on samaa ydintä kuin mitä on sinussa ja minussa, Tommy — sitkeyttä, jota oli äideissämmekin.

SUURI KYSYMYS.

I.

Rouva Saytherin menestys Dawsonissa muistutti tähdenlentoa. Hän saapui sinne keväällä koiravaljakoilla ranskalais-kanadalaisen saattueen mukana, häikäisi ja loisti paikkakunnalla lyhyen kuukauden ja jatkoi sitten matkaansa jokea ylöspäin niin pian kuin jäät sulivat. Naisista köyhä Dawson ei voinut koskaan oikein käsittää tätä pikaista poislähtöä, ja sen merkittävimmät miehet tunsivat kaipuuta ja ikävää, kunnes löydöt Nomen seuduilla saivat vanhat asiat unohtumaan. Sillä Dawson oli ollut kovin ihastunut rouva Saytheriin ja ottanut hänet avosylin vastaan. Hän oli kaunis, ihastuttava ja kaiken hyvän lisäksi leski. Tästä johtui, että hän sai ihailijoikseen joukon eldoradolaispohattoja, virkamiehiä ja seikkailuhaluisia nuorukaisia, jotka kaikki olivat kauan ikävöineet hienohelmojen läheisyyttä.

Kaivosinsinöörit tunsivat syvää kunnioitusta hänen miehensä, eversti Saytherin muistoa kohtaan, ja syndikaatin jäsenet ja kaupungin edustajat puhuivat ihailevasti miehen toiminnasta, sillä Valtioissa tämä oli tunnettu etevänä kaivosmiehenä ja Lontoossa oli hänen maineensa kenties vieläkin suurempi. Mutta miksi hänen leskensä — juuri hänen leskensä — oli tullut Pohjan perille, kas siinä päivän suuri kysymys. Miehet näillä seuduilla olivat kuitenkin käytännöllistä väkeä, he eivät välittäneet arveluista, vaan tyytyivät tosiseikkoihin. Ja suurelle osalle heistä oli Karen Sayther ylen tärkeä tosiseikka. Ettei rouva Sayther katsonut asiaa samalta kannalta, kävi selville siitä nopeasta ja sukkelasta tavasta, jolla hän noina neljänä viikkona jakeli rukkasia ihailijoilleen. Hänen kadotessaan näyttämöltä katosi myös tosiasia, mikä oli hurmannut heidät, mutta suuri kysymys jäi yhä ratkaisematta.

Sattuma toi pienen mahdollisuuden arvoituksen selvittämiseksi. Kun rouva Saytherin viimeinen uhri, Jack Coughran, turhaan oli laskenut sydämensä ja viisisataa jalkaa pitkän valtauksensa hänen jalkojensa juureen, juhli mies kärsimäänsä tappiota remuamalla kokonaisen yön. Keskiyön seuduilla hän sattui tapaamaan Pierre Fontainen, joka ei ollut enempää eikä vähempää kuin rouva Saytherin saattueen johtaja. Uudistettiin vanha tuttavuus, juotiin ja oltiin lopuksi melko hutikassa.

— Mitä sanoitte? — sopersi Pierre. — Miksikö madame Sayther tuli tänne? Voitte kysyä häneltä itseltään. Minä en tiedä yhtään mitään — sen verran vain, että hän lakkaamatta kyselee erästä miestä. "Pierre", sanoi hän minulle "teidän on hankittava se mies käsiinne, niin saatte paljon rahaa — saatte tuhannen dollaria". Ja sen miehen nimi kuuluu olevan David Payne, niinhän te sen lausutte. Kaiken aikaa hän puhui tuosta nimestä, ja minä haeskelin miestä kaikkialta, ponnistelin hemmetisti, mutta turhaan, ja niin jäivät tuhat dollariani saamatta. Lempo soikoon! —

— Kuinka? _Ah oui_. Kerran tuli miehiä Circle Citystä ja he tunsivat tuon miehen. Hän asui Birch Creekissä, niin he kertoivat. Ja madame? Hän sanoi: "Hyvä!" — ja hän näytti hyvin onnelliselta. Ja sitten hän jatkoi: "Pankaa valjakot kuntoon, ja jos me löydämme hänet, niin saatte tuhat dollaria lisää". Minä vastasin: "Kyllä — heti paikallako? — lähtekäämme, madame!" —

Ja silloin olin tietysti vakuutettu siitä, että nuo kaksi tuhatta dollaria olivat varmasti minun. Mutta mitä vielä! Tuli useampia miehiä Circle Citystä, ja he sanoivat, että se David Payne oli lähtenyt Dawsoniin jonkun aikaa sitten. Siten ei madamen ja minun matkasta Birch Creekiin tullut mitään. —

— _Ah, m'sieu_. Sinä päivänä madame sanoi: "Pierre", sanoi hän antaen minulle viisisataa dollaria, "menkää ostamaan vene. Huomenna lähdemme jokea ylös". _Ah oui_, huomenna, jokea ylöspäin — ja se kirottu Sitka Charley pani minut maksamaan nuo viisisataa dollaria veneestä. Lempo soikoon! —

Kun siis Jack Coughran seuraavana päivänä oli levittänyt saamiaan tietoja, joutui Dawson pohtimaan, kuka kumma tuo David Payne mahtoi olla miehiään ja minkätähden hänen olemassaolollaan oli niin suuri merkitys Karen Saytheriin. Mutta samana päivänä, yhtäpitävästi Pierre Fontainen kertomuksen kanssa, sauvoivat rouva Sayther barbaarisine saattajineen venettä vastavirtaan pitkin itäistä rantamaa Klondyke Cityyn, poikkesivat länsirannalle väistääkseen kalliojyrkänteet ja katosivat saarten sokkeloihin etelää kohti.

II.

— _Oui, madame_, juuri tässä se on. Ensimäinen, toinen, kolmas saari Stuart Piveriä laskettaessa. Ja tämä saari on numero kolme. —

Sanottuaan tämän Pierre Fontaine iski sauvoimensa rantatörmään niin että veneen perä kääntyi virtaan ja keula läheni maata. Eräs ketterä nuorukainen hyppäsi siinä samassa rannalle kiinnitysköysi kädessä ja sitoi veneen kiinni.

— Hetkinen, madame, minä käyn katsomassa. — Tuskin oli mies kadonnut rantapenkereen taa, kun alkoi kuulua kovaa koiranhaukuntaa, ja minuutin kuluttua hän palasi takaisin.

— Kyllä, madame, siellä on maja. Tutkin sitä. Ketään ei ollut kotona. Mutta omistaja ei voi olla kaukana, sillä muuten hän ei olisi jättänyt koiria. Hän tulee pian, siitä olen varma. —

— Auttakaa minua veneestä, Pierre. Minä olen niin hirveän uupunut matkasta. Mielestäni teidän olisi pitänyt valmistaa venesijani hieman mukavammaksi. —

Karen Sayther nousi ylös veneen keskelle turkiksista tehdyltä istuimeltaan. Kovin hän näytti joustavalta ja kauniilta. Mutta joskin hän muistutti hentoa liljaa keskellä tätä alkuperäistä luontoa, niin päinvastaisia ominaisuuksia hänessä osoitti se luja ote, jolla hän tarttui Pierren käteen ja jota seurasi hänen käsivarsilihaksiensa jännittyminen koko ruumiinpainonsa joutuessa käsien varaan, ja lisäksi tarmo, jolla hän kiipesi rantaäyrästä ylös. Vaikkakin hänen hintelää luustoaan ympäröivä liha oli pehmeän kaunista, kätkeytyi hänen ruumiiseensa paljon voimaa.

Vaivattoman kevyesti oli hän noussut maihin, mutta siitä huolimatta hehkui hänen poskillaan tavallisuutta lämpöisempi väri ja hänen sydämensä löi huomattavasti nopeammin. Ja hän lähestyi majaa vapisevalla uteliaisuudella ja samalla hänen hehkuvat kasvonsa muuttuivat vieläkin tummemmiksi.

— Kas tässä! — Pierre osoitti puupinon ympärille sinkautuneita lastuja. — Ollut äskettäin täällä — kaksi, kolme päivää sitten, ei enempää. —

Rouva Sayther nyökkäsi. Hän koetti katsahtaa sisälle pienestä ikkunasta, mutta ruutuna oli öljyttyä pergamenttiä, mikä kyllä päästi valoa sisälle, mutta esti sinne näkemästä. Kun tämä siis epäonnistui, kiersi hän majan ympäri ovelle, nosti jo puoleksi kömpelön säpin, mutta muuttikin mieltään, veti kätensä pois, ja säppi putosi takaisin paikoilleen. Sitten hän äkkiä lankesi polvilleen ja suuteli karkeasti veistettyä kynnystä. Jos Pierre Fontaine lie nähnytkin tämän, ainakaan hän ei vastaisina aikoina kertonut kenellekään tästä muistostaan. Mutta eräs venemiehistä, joka täysin rauhallisena sytytteli piippuaan, sai samassa aiheen säpsähtää esimiehensä tavallista ankarampaa äänensävyä.

— Hei! Le Goire! Pitäkää huolta madamen vuoteesta — komensi Pierre. — Enemmän karhunnahkoja! Lisätkää huopia? Kuulitteko, hemmetissä! —

Mutta pian sen jälkeen vuode purettiin ja suurin osa taljoja ja huopia heitettiin rantaäyräälle, mihin rouva Sayther mukavasti sijoittautui lepäämään ja alkoi odottaa. Hän asettautui kyljelleen ja katsoi edessään olevaa laajaa Yukonia. Vastarannan puolella olevien vuorten yläpuolella taivas, oli himmeämpi kaukaisten metsäpalojen savusta ja tämän verhon läpi kuulsi iltapäiväaurinko heikosti heittäen ympäristöön epämääräistä valoa ja aavemaisesti häilyviä varjoja. Joka ilmansuunnalle taivaanrantoja myöten jatkuivat erämaat, joita ihmisjalka ei milloinkaan ollut polkenut — hongikkojen peittämiä saaria, synkkiä vesistöjä ja jään uurtamia vuorenharjanteita. Mikään ei tässä yksinäisyydessä todistanut inhimillisestä elämästä, ainoakaan ääni ei häirinnyt hiiskumatonta hiljaisuutta. Maa näytti vaipuneen tuntemattomaan epätodellisuuteen, se oli kietoutunut samaan selittämättömään salaperäisyyteen kuin mikä väreilee suurten aavikkojen yllä. Kenties rouva Saytherin hermostuneisuus johtui tästä; alituisesti hän muutti asentoa. Hän tähyili vuoroin ylös, vuoroin alas jokea tai heitti jännittyneitä katseita pitkin synkkiä rantamia keksiäkseen kaikki puoleksi kätkössä olevatkin sivujokiuomat. Kului tunnin verran ja venemiehet lähetettiin maihin yöleiriä pystyttämään, mutta Pierre jäi auttamaan rouva Saytheriä tähyilemisessä.

— Katsokaa, tuolta hän tulee kuin tuleekin — kuiskasi Pierre pitkän vaitiolon jälkeen, katse suunnattuna joen yläjuoksulle päin saaren pohjoiskärkeä.

Kanootti välähtelevine airoineen lähestyi nopeasti myötävirtaa. Perässä näkyi mieshenkilö, keulassa nainen; molemmat työskentelivät tottuneesti ja tarkassa tahdissa. Rouva Sayther ei välittänyt katsoa naiseen, mutta kun vene tuli rantaan, kiintyi hänen huomionsa pakostakin tämän ainutlaatuiseen kauneuteen. Tiukasti vartalonmukainen hirvennahkapusero mielikuvituksellisesti helmillä koristeltuna noudatti uskollisesti vartalon kauniskaarteisia muotoja, ja loistavanvärinen silkkiliina, maalauksellisesti sidottuna, peitti osaksi hänen hyvin runsaat sinimustat hiuksensa. Mutta ne olivat naisen kasvot, jotka — ollen kuin pronssiin valetut — vangitsivat ja pysähdyttivät rouva Saytherin ohikiitävän katseen. Silmät, läpitunkevan mustat ja suuret, huomattavasti perinnäisen vinot, katsoivat rohkeasti kauniskaarteisen otsan alta. Poskipäät tosin olivat korkeat ja ulkonevat, mutta ne eivät muistuttaneet pääkallonkuvaa, ja posket kapenivat ja yhtyivät vihdoin suun luona, jonka ohuet huulet ilmaisivat hellyyttä ja voimaa. Nämä kasvot viittasivat heikosti mongolilaisvereen — paluusta alkuperäisiin rotuominaisuuksiin vuosisataisten vaellusten jälkeen. Vaikutusta vahvisti hienokaarteinen nenä ohuine, värisevine sieraimineen ja se kotkan viileyttä muistuttava yleissävy, mikä näytti antavan leiman ei yksistään hänen kasvoilleen vaan koko hänen olemukselleen. Hän oli todella tyyppinsä täydellisimmän kauneuden tuote, ja punaisen miehen suku voi ylistää itseään onnelliseksi, jos se kahdenkymmenen sukupolven aikana saa luoduksi yhdenkin näin ainutlaatuisen olennon.

Pitkin ja voimakkain aironvedoin tyttö yhdessä miehen kanssa sukkelasti käänsi pienen aluksen vasten virtaa ja ohjasi varovasti rantaan. Seuraavassa hetkessä hän jo oli rantaäyräällä ja veti köyden avulla ote otteelta veneestä neljänneksen vastasurmattua hirveä. Sitten mies hypähti maihin, ja kiivaalla yhteisvedolla he tempaisivat kanootin ylös maalle. Koirat ympäröivät heidät heti, ja kun tyttö lempeästi kumartui niitä hyväilemään, sattui miehen katse rouva Saytlieriin, joka oli noussut paikaltaan. Hän katseli naista, hieroi vaistomaisesti silmiään, ikäänkuin epäillen silmiensä pettäneen, ja katsoi uudemman kerran.

— Mutta sittenkin, tehän se olette Karen — sanoi hän levollisesti lähestyen tätä ja ojentaen kätensä — ensi hetkessä luulin näköhäiriön itseäni kohdanneen. Yhteen aikaan keväällä olin lumisokea ja sen jälkeen ovat silmäni monasti tehneet minulle jos jonkinlaisia kepposia. —

Rouva Saytherin poskien puna oli käynyt yhä tummemmaksi ja hänen sydämensä löi tuskallisen kiivaasti. Hän oli odottanut mitä muuta mahdollista tahansa paitsi että mies näin rauhallisesti ojentaisi hänelle kätensä. Mutta hän ei kadottanut itsehillintäänsä ja puristi siis sydämellisesti miehen kättä.

— Tiedättehän, Dave, että useasti uhkailin seurata jäljestänne. Ja sen olisinkin tehnyt, jos vain — — — jos vain — — — Jos vain olisin kehoittanut teitä siihen — David Payne nauroi ja katsoi intiaanityttöön, joka meni sisälle majaan.

— Oi, minä käsitän, Dave — ja teidän sijassanne olisin varmasti tehnyt samoin. Mutta joka tapauksessa olen minä tullut — _nyt_. —

— Jatkakaa siis hieman vielä matkaanne — menkäämme majaan, niin että saatte hiukan syödäksenne — sanoi mies iloisesti kiinnittämättä huomiota naisen äänessä ilmenevään rukoilevaan sävyyn. — Ja te olette luonnollisesti hyvin väsyksissä. Mitä tietä te tulitte? Ylhäältä käsinkö? Te olette siis viettänyt talven Dawsonissa tai sitten saavuitte viimeisellä rekikelillä. Onko tämä teidän leirinne? — Hän katseli venemiessaattuetta, joka oli leiriytynyt taivasalle nuotion ympärille, ja samalla hän piteli ovea auki, jotta nainen voisi astua sisälle.

— Minä saavuin tänne jäitse Circle Citystä viime talvena — jatkoi mies — ja asettauduin toistaiseksi tänne. Olen suorittanut kullanetsiskely retkiä Henderson Creekiin ja jos epäonnistun, niin aion syksyllä koettaa onneani Stuart Riverillä. —

— Te ette ole paljoakaan muuttunut, vai kuinka? — huomautti nainen ei järin asiaankuuluvasti, mutta koettaen johtaa keskustelun henkilökohtaisemmalle pohjalle.

— Hiukan laihtunut kenties, mutta sen enempi lihaksia. Niinkö tarkoitatte? —

Mutta rouva Sayther kohautti olkapäitään ja alkoi majan heikossa valossa katsoa intiaanityttöä, joka oli virittänyt tulen lieteen ja paistoi suuria hirvenlihapaloja ohuiden silavaviilujen kanssa.

— Viivyittekö kauankin Dawsonissa? — Mies kiinnitti innokkaasti uutta koivuista vartta kirveenterään ja teki kysymyksensä päätään nostamatta.

— Muutamia päiviä — vastasi nainen seuraten yhä silmillään tyttöä ja tuskin kuullen toisen sanoja. — Mitä kysyittekään, Dave? Dawsonissako? Kuukauden ja olin hyvin iloinen päästessäni sieltä. Äärimmäisen Pohjolan miehet ovat hyvin lapsekkaita, kuten tiedätte, ja liiallisen voimakas on heidän tapansa ilmaista tunteitaan. –

— He eivät voi olla toisenlaisia, sillä he ovat siksi läheisessä yhteydessä maakamaraan. Jättäessään kotinsa mukavuuksineen he luopuvat samalla kaikista muodollisuuksista. Mutta te valitsitte hyvin viisaasti matkustamisenne ajan. Te olette täältä pois ennen moskiittojen tuloa. Ja se on todella onni, jota puuttuvan kokemuksenne perusteella ette kykene kyllin korkealle arvioimaan. —

— Sitä en usko. Mutta kertokaa minulle itsestänne, omasta elämästänne. Ketä teillä on naapureina? Tai eikö ole ketään? —

Näitä kysymyksiä tehdessään rouva Sayther ei hellittänyt katsettaan intiaanitytöstä, joka lieden kulmauksella rouhi jauhosäkin nurkkaukseen panemiaan kahvipapuja. Tyttö käytti survaisimena raskasta kvartsikappaletta ja voima ja taito, millä hän työnsä suoritti, osoittivat hänen hermojensa olevan yhtä alkuperäistä laatua kuin tämän hänen menettelyntapansa. David Payne pani merkille vieraansa kiinteän katseen ja tuskin huomattava hymy väreili hänen huulillaan.

— Minulla on kyllä ollut joitakin — hän vastasi— muutamia Missourin miehiä ja pari Cornwallista, mutta he lähtivät Eldoradoon päiväpalkkalaisiksi erääseen kaivokseen. —

Rouva Sayther heitti tutkivan katseen tyttöön. — Mutta ympäristöllä on luultavasti runsaasti intiaaneja?

— Joka ikinen niistä on jo aikoja sitten muuttanut Dawsoniin. Koko maassa ei ole ainuttakaan alkuasukasta, lukuunottamatta Winapieta täällä ja hänkin on kotoisin Koyukukista — noin tuhat mailia täältä vastavirtaa. —

Rouva Saytheristä tuntui äkkiä kuin olisi hän pyörtymäisillään. Tosin hymy ei kadonnut hänen huuliltaan, mutta hänestä tuntui siltä kuin olisivat David Paynen kasvot yhtäkkiä häipyneet loppumattoman kauas ja kuin olisivat tuvanhirret liikahtaneet alassortuakseen. Mutta nyt häntä pyydettiin siirtymään ruokapöydän ääreen ja aterian aikana hänellä oli aikaa ja tilaisuutta tointua. Hän puhui vähän ja pääasiallisesti hänen sanansa koskettivat maanoloja ja ilmastoa, kun sitävastoin Payne syventyi laajasti kuvailemaan eroavaisuuksia, mitkä ovat vallalla kesällä alavissa seuduissa tehtyjen matalain ja talvella ylevimmillä paikkakunnilla toimeenpantujen syvien kaivausten välillä.

— Te ette ole kysynyt minkätähden minä olen tullut tänne pohjoiseen — sanoi rouva Sayther. — Mutta aivan varmasti te sen tiedätte. — He olivat nousseet pöydästä, ja David Payne oli jälleen ryhtynyt äskeiseen työhönsä. — Oletteko saanut minun kirjeeni? —

— Viimeisenkö? En luule saaneeni. Luultavasti se kuljeksii jossakin ympäri Birch Greek Countryä tai voi se myös lojua jonkun kaupustelijan luona Dower Riverin varrella. Niitten tapa huolehtia postista on suorastaan häpeällistä. Ei järjestystä, ei minkäänlaista järjestelmää, ei — — —

— Älkää olko noin ikävystyttävä, Dave! Auttakaa minua! — Hän sanoi nämä sanat jyrkästi, käyttäen menneisiin suhteisiin perustuvaa oikeutta. — Minkätähden te ette kysele mitään minusta itsestäni? Ette mitään entisajoistamme? Eikö teissä enää ole minkäänlaista mielenkiintoa ulkomaailmaa kohtaan? Tiedättekö, että mieheni on kuollut. —

— David! — Hän tahtoi huudahtaa suuttumuksesta, mutta äänensä sai nuhtelevan sävyn ja hän tyytyi siihen.

— Oletteko saanut kirjeitäni? Joitakin niistä te olette varmasti vastaanottanut, vaikkakin ette ole kertaakaan vastannut niihin. —

— Missään tapauksessa en ole saanut viimeistä, mikä nähtävästi sisälsi tiedon miehenne kuolemasta — ja luultavasti on muitakin kirjeitä kadonnut — mutta muutamia olen kyllä saanut. Olen — hm — lukenut ne ääneen Winapielle saadakseni hänet käsittämään valkoisten sisartensa epäluotettavaisuuden. Ja minä luulen — hm — että hänellä on ollut hyötyä niistä.

Mitä te ajattelette? —

Nainen ei ollut huomaavinaan miehen ivaa, vaan jatkoi: — Viimeisessä kirjeessäni, jota te siis ette ole saanut, kerroin — aivan kuten edellytitte — eversti Saytherin kuolemasta. Se oli kirjoitettu vuosi sitten. Kirjoitin myöskin, että ellette te tulisi minun luokseni, matkustaisin minä teidän luoksenne. Ja minä tulin — kuten jo niin monasti olin luvannut. —

— Minä en tiedä mistään sellaisista lupauksista. —

— Aikaisemmissa kirjeissä. —

— Niin, te lupasitte, mutta minä en ole pyytänyt, enkä vastannut, joten lupauksenne ovat muuttuneet merkityksettömiksi. Ja sen tähden en myöskään tiedä mistään sellaisista lupauksista. Mutta sitä vastoin minä muistan erään toisen lupauksen ja sen tekin muistanette. Se annettiin hyvin kauan sitten. — Mies antoi kirveenvarren pudota permannolle ja kohotti päätään. — Siitä on jo kulunut paljon aikaa, kun se lupaus annettiin, mutta silti muistan selvästi — päivän, tunnin, kaikki yksityiskohdatkin. Me olimme kauniissa puutarhassa, te ja minä — äitinne ruusutarhassa. Kaikki ympärillämme teki terää ja kukki, ja niin myös meissäkin heräsi kevään hehku. Minä vedin teidät puoleeni — se tapahtui minulle ensimäistä kertaa — ja suutelin teitä keskelle suuta. Muistatteko? —

— Älkää puhuko menneisyydestä, Dave — älkää tehkö sitä! Minä kyllä muistan kaiken ja häpeän. Kuinka useasti olenkaan itkenyt sen johdosta? Jospa tietäisitte kuinka suuresti minä olen kärsinyt — — —

— Ja silloin lupasitte te minulle — niin, ja sen jälkeen tuhannet kerrat sitä seuranneina ihanina aikoina. Jokainen silmistänne lähtevä katse, jokainen käsienne kosketus, jokainen huuliltanne irtautunut tavu, oli lupaus. Ja sitten — niin, mitenkä minun on sanani muovailtava? — ilmestyi toinen mies. Hän oli vanha, niin vanha, että olisi voinut olla teidän isänne — eikä hän ollut kaunis katsella, mutta yleisen mielipiteen mukaan erinomainen. Hän ei ollut tehnyt mitään väärää, hän seurasi aina lainkirjainta ja oli siis kunnioitettava. Lisäksi — ja sehän juuri tärkeintä — hän omisti joukon kurjia huuhtomoita, tietääkseni parisenkymmentä — suuria maa-aloja, kallisarvoisia tontteja — ja hän leikkasi kuponkeja. Hän — — —

— Mutta vaikuttimia oli muitakin — keskeytti nainen. — Sanoin sen teille. Pakoittavia asianhaaroja — ahtaat ajat — rahahuolet — omaisteni kärsimä puute — heidän oli vaikeata tulla toimeen. Te näitte ja käsititte tämän raskaan tilanteen täydellisesti. En voinut sitä auttaa. Minut uhrattiin — tai minä uhrasin itseni, niinkuin haluatte. Mutta oi hyvä Jumalani! — niin minä hylkäsin teidät, Dave! Mutta oletteko koskaan ollut minulle oikeudenmukainen. Ajatelkaa, mitä olen saanut kärsiä. —

— Eikö se tapahtunut teidän omasta tahdostanne? Pakoittavat asianhaarat? Koko maailmassa ei saattanut olla mitään sellaista, mikä olisi pakoittanut teidät jakamaan vuoteenne hänen tai kenenkään muun kanssa. —

— Mutta sydämeni kuului koko ajan teille — puolustautui nainen rukoilevasti. — En ollut oppinut käsittämään rakkautta teidän tavallanne. Ja vieras on se tapa minulle vieläkin. En ymmärrä sitä laisinkaan. —