Suuret haaveilijat

Part 5

Chapter 52,820 wordsPublic domain

Näissä tutkimuksissaan hän tuli siihen huomioon että historian joka lehdellä tavattavan epäjärjestyksen syynä on yhteiskunnallisen järjestelmän raihnaisuus. Parempi täytyi olla löydettävissä, mutta sellaisessa ei saa rikkaus ja köyhyys olla yhtaikaa tavattavissa. Kun tämä kerran on ehtona, täytyy uudessa järjestelmässä omaisuuden yhteisyys olla ensimmäisenä kulmakivenä. Kommunistinen yhteiskunta on siis maailman ainoa pelastus, ja maailman filosoofien teoksia tutkiessaan hän ymmärsi että ne kaikki, Kristus etupäässä, ovat päässeet samaan lopputulokseen.

Tällaisilla eväillä varustettuna hän palasi viisivuotisen maanpakonsa jälkeen Ranskaan ja julkaisi siellä 1840 teoksen nimeltä "Matkustus Icariaan" ("Le Voyage en Icarie"), sujuvan kertomuksen muodossa esittäen siinä ajatelmansa.

Tämä teos on icarialaisen liikkeen synnyttäjä ja se muutti tekijänsä koko elämän uran. Teoksen juoni on yksinkertainen: Nuori englantilainen loordi, nimeltä Carisdall, on sattumalta saanut tietoonsa että muusta maailmasta kokonaan erillään on jossakin yhteiskunta jonka nimi on Icaria. Hän päättää lähteä tänne eriskummalliseen maahan ja ne kokemukset ja huomiot, joita hän matkallansa teki maan ensimmäisestä hallinnosta, järjestyksestä ja tavoista, ovat teoksen sisällyksenä. Ensimmäisessä osassa kerrotaan ko-operativisen teollisuusjärjestelmän tuottamasta siunauksesta, kuinka se on hienostanut ja parantanut elintavat, kasvatuksen ja siveellisyyden, tuottanut ehdottoman vapauden sekä poliittisessa että sukupuolisuhteessa sekä luonut todellisen onnen. Toinen osa sisältää maan historian, josta selviää että vuonna 1782 muuan Icar niminen kansallissankari on toimeen pannut vallankumouksen ja kapitalistisesta yhteiskuntajärjestelmästä luonut kommunistisen järjestelmän. Kolmas osa käsittelee kommunististen aatteiden kehitystä aina Platosta alkaen.

Tällaisten kehysten sisällä Cabet esittää tavan millä yhteiskuntajärjestelmä on muutettava. Suhteellinen tulovero, perintöoikeuden poistaminen, palkan määrääminen valtion huostaan, kansalliset työpajat, maanviljelyssiirtolat sekä perusteellinen ja kaikista ulkopuolisista vaikuttimista vapaa kasvatus — siinä on ne pääkohdat joihin on toiminta suunnattava. Teoksessa on jotenkin kaikki kommunistiset ajatussuunnat esitettyinä käytännölliseksi kokonaisuudeksi.

Tuskin mikään teos maailmassa lienee saanut niin nopeasti valtavata liikettä aikaan kuin tämä "Matkustus lcariaan". Siitä otettiin painos toisensa jälkeen ja sitä levisi Ranskan työväestön piireihin satoja tuhansia kappaleita. Ranskan yhteiskunnallisen uudistuksen harrastajat, jotka tällöin olivat vailla varsinaista perusteellista ohjelmaa, liittyivät kaikki Cabetin ympärille, joka menestyksestään innostuneena alkoi julkaista kommunistista lehteä, "Le Populaire". Siinä sekä lukuisissa lentokirjasissa hän kehitteli aatteitaan, ja todellinen kommunistinen kuume kävi huumauksena yli koko Ranskan ja ulottui laajemmallekin.

Selvää oli ettei hallitus voinut sulattaa liikettä, ja kaikin keinoin alettiin ahdistaa icarialaisia. Hallitus, kirkko, oikeusistuimet, poliisi, kapitalistinen sanomalehdistö ja suurporvarit olivat kaikki yksimielisiä siitä että tämä suuri hyökyaalto oli pirstottava hinnalla millä tahansa. Mutta vaikka keinoja ei suuresti valittukaan, näytti liike yhä vain paisuvan, ja vuonna 1847 icarialaisten riveihin laskettiin kuuluvan noin 400,000 henkeä. Niitä oli Ranska tulvillaan, uskollisia kannattajia oli Sveitsissä, Espanjassa, Saksassa ja Englannissakin ja yhä oireet osottivat liikkeen suurenemista.

Cabet ei ollut voinut tällaista tulosta aavistaa eikä hänellä alkuperäisesti lie ollut ajatustakaan mietelmäinsä käytännöllisestä toteuttamisesta. Hän päinvastoin oli sitä mieltä että kommunistiseen yhteiskuntaan johtaa vain vaivalloinen ja pitkä kasvatuksen polku ja että osittaiset kokeilut vain vahingoittaisivat itse asiata. Mutta kun liike yhä paisui, ja kun ystävät vaatimalla vaativat häntä käytännössä osottamaan järjestelmänsä pätevyyden, suostui hän lopulta. Ja vuonna 1847 hän julkaisi kirjoituksen jossa kehoitti kaikkia asian harrastajia avustamaan suuren kommunistisen yhteiskunnan luomista.

Kehoituksen vaikutusta ei tarvinnut kauan odottaa. Jo pian senjälkeen Cabet saattoi sanoa että kokeiluun osanottajia oli tuleva ainakin miljoonaan nouseva joukko.

Cabet matkusti Englantiin tiedustelemaan sopivata uuden yhteiskunnan paikkaa. Owenin kanssa kauan asiasta keskusteltuaan hän pääsi siihen vakaumukseen että Texasin valtio Yhdysvalloissa oli sopivin sellaista yhteiskuntaa varten. Läpeensä epäkäytännöllisenä miehenä hän Lontoossa joutui erään Peters Companyn verkkoihin, joka myi maita Texasissa. Tämä valtio oli vuotta ennen yhdistetty Yhdysvaltoihin ja sen maita koetettiin nyt kansoittaa kaikin tavoin. Peters Company oli yksi onkijoista. Sen kanssa Cabet teki kauppasopimuksen uskoen vahvasti näiden vakuutuksiin maan erinomaisista ominaisuuksista. Seuraavan vuoden alussa sitten "Le Populaire" ilmoitti innostuksesta palaville icarilaisille että monien tarkastelujen jälkeen oli havaittu Texasin koillisosa erinomaiseksi yhteiskunnan paikaksi ja että sieltä oli varattu toista miljoonaa eekkeriä maata Red Riverin varrelta icarialaisten kommunistiseksi onnelaksi.

Sitten alettiin valmistella lähtöä tänne uuteen onnelaan. Tuhansia oli pyrkimässä ensimmäisinä matkalle. Niiden joukosta Cabet valitsi 69, kaikki hänen innostuneimpia oppilaitaan ja nuoria miehiä.

Suuret olivat toiveet. Lähtijät juhlallisesti allekirjoittivat pitkän plakaatin jossa sitoutuivat noudattamaan kommunismin periaatteita uutta siirtolaa perustaessaan ja lupasivat kaikkensa tehdä yhteishyvän edistämiseksi. Satoja tuhansia kommunisteja oli kokoontunut lähteviä saattamaan, lujia lupauksia tehtiin ja suunnaton innostus vallitsi. "Le Populaire" lehdessä Cabet, joka vielä jäi vanhalle manterelle, kirjoitti seuraavat lähtiäissanat: "Sellaisia miehiä katsellessani kuin tässä etujoukossa oli, en voi epäillä ihmissuvun uudelleen parantumista. Tuorstaina helmikuun 3 p. 1848 kello 9 aamulla suoritettiin muuan ihmissuvun historian suurimpia tekoja — etujoukko läksi Havresta valtamerelle matkustaakseen Icariaan. Nämä urhoolliset icarialaiset, seisoen laivan etukannella, virittivät yksiäänisesti jäähyväislaulun 'Partout pour Icarie', johon katselijat vastasivat tuhansin huudoin: 'Näkemiin!' Olkoot tuulet ja aallot apunanne, te ihmisyyden sotilaat! Ja me icarialaiset, jotka jälelle jäämme, valmistaukaamme aikaa menettämättä yhtymään ystäviimme ja veljiimme!"

Se valmistautuminen sai kuitenkin koko tuntuvan kolauksen muutaman viikon kuluttua, sillä Ranska julistettiin tasavallaksi. Suuret toiveet kiinnitettiin tähän julistukseen, kuten aina valtiollisiin suurmuutoksiin. Uuden ajan toivottiin koittavan, toiminnan vapaus oli jälleen taattu ja samalla vähentynyt halu lähteä merten takaa onnen maita etsimään.

Icarilaisessa liikkeessä tapaus vaikutti masentavan hajaannuksen. Suurin joukko vaati etujoukon takaisin kutsumista, koska nyt muka oli täysi mahdollisuus toteuttaa ihanteet omassa maassa. Itse Cabet, joka läksiäiskirjoituksessaan näytti olevan täynnä pyhää ja innostavaa uskon tulta asiansa menestymiseen nähden alkoi horjua, sillä hänetkin nimitettiin uuden tasavallan presidentiksi. Vakavammat liikkeen jäsenet kuitenkaan eivät tasavaltaankaan luottaneet, vaan koettivat ylläpitää horjuvaa uskoa alkuperäisiin kommunisti-ihanteisiin. Heihin myöskin lopulla liittyi Cabet, ja niin yhä edelleen jatkettiin valmistuksia toista Icarian matkaa varten.

Etujoukko saapui New Orleansiin maaliskuun lopulla. Tieto Ranskan valtiomuodon muuttumisesta oli ehtinyt jo sinne ja matkalaisissakin syntyi epäilystä, tokko enää erämaahan lähteminen mitään hyödyttäisi. Se epäilys kuitenkin torjuttiin ja alettiin kulkea päämäärää kohti, vaikkakin heti alussa ensimmäinen pettymys matkailijoita kohtasi. Kertomusten mukaan heidän piti kaikessa rauhassa päästä laivatietä matkansa perille. Mutta todellisuudessa saatiinkin tietää että heidän oli kulkeminen 250 mailia synkkiä metsiä, soita ja rämeikköä. Tarvittiin todella joukon innokkaimpain koko tarmo, ennenkuin sille matkalle lähdettiin. Mutta kolmen härkäparin avulla he kuitenkin läksivät samoamaan toivoen perillä saavansa kärsimystensä palkaksi onnelan ja paratiisin. Matka oli äärettömän vaikea. Härkäparit voivat vain suorittaa runsaasti puolet matkasta, toisen puolen saivat uutisasukkaat kulkea rähmien ja rypien soissa. Tällä tavalla matka kesti lähes kaksi kuukautta, toukokuussa vasta he pääsivät omille alueilleen.

Siellä heitä kohtasi uusi pettymys. Sen miljoonan eekkerin asemasta, joka oli muka ostettu, he tapasivat maan joka oli vallattavissa sillä että kukin mies sai haltuunsa 320 eekkeriä, jos rakensi asuinmajan alueelleen ennen heinäkuun 1 päivää. Se heille selvästi ilmoitettiin ja katsellessaan kauppasopimustaan saivat icarialaiset nähdä että heidän profeettansa ei ainakaan pystynyt kauppa-asioissa kilpailemaan Amerikan maa-agentien kanssa. Kontrahdissa oli nimittäin selvästi sanottu että Cabetille oli maayhtiö myynyt miljoonan eekkeriä maata siten että 3,125 henkilöä tai perhettä kukin ottaa haltuunsa 320 eekkeriä ennen heinäkuun neljättä päivää! Kun nyt uutisasukkaita etujoukossa vain oli 69, eivät he heinäkuuhun mennessä saaneet pystyyn muuta kuin 32 majaa, jotka heille oikeutti kaikkiaan 10,240 eekkeriä maata eli sadasosa miljoonasta! Sitäpaitsi olivat nämä 320 eekkerin kappaleet siten jaetut että kunkin 640 eekkeriä sisältävän sektsioona-alueen toinen puoli jäi maayhtiön huostaan. Icarialaisten alue oli sentakia pirstautuneena moniin pikku palasiin, kaikkien vähimmän sopiva kommunistiselle uudissiirtolalle.

Cabet näyttää kuitenkin valinneen etujoukkonsa sangen kestävistä aineksista, sillä kaikista näistä vastuksista huolimatta he yhtyivät toimiin konstikkaasti sijoitetun maansa viljelemiseksi. Mutta vastoinkäymiset eivät loppuneet. Kesän kuumin aika oli käsissä, ja keltakuume iski pelottavalla voimalla icarialaisten harvaan parveen. Elokuun lopulla, kun toinen joukkokunta, 19 sielua yhteensä odotetun 1,500 asemasta, saapui tänne ihannemaahan, oli neljä etujoukosta kuollut, heidän ainoa lääkärinsä auttamattomasti mielipuolena ja koko muu joukko sairaana. Se ei ollut mikään lohduttava näky uusille tulokkaille, jotka olivat suunnattomia vastuksia jo tiellä kokeneet, ja niin päätettiin jättää koko onneton siirtola omille hoteilleen ja palata takaisin New Orleanssiin. Kolmessa eri joukossa ja kolmea eri tietä he läksivät murheelliselle paluumatkalleen, ja äärettömiä vaivoja kärsittyään, jätettyään monia tovereitaan tielle vainajina tai parantumattomasti sairaina, saapuivat tähteet New Orleansiin vuoden loppupäivinä. Siellä heidät Cabet, joka vasta oli kolmannen joukon kerralla Ranskasta saapunut, keräili ympärilleen, ja he viettivät surullisen talvensa täällä odotellen tilaisuutta uutta valloitusretkeä alkaakseen.

Talven aikana hupeni joukko hupenemistaan. Cabet oli Ranskasta tuonut tullessaan 400 icarialaista. Pari sataa kyllästyi näistä vastoinkäymisiin ja palasi takaisin Ranskaan. Loppujen kanssa Cabet maaliskuulla läksi pohjoista kohti saatuaan tietää että Nauvoo niminen paikka Illinoisissa oli mormooneilta jäänyt melkein autioksi. Sinne saapui noin 250 henkinen joukkokunta maaliskuun lopulla, sittenkuin Mississipin ruttotaudit olivat matkalla lepytysuhrinsa vaatineet.

Tältä paikkakunnalta olivat mormonit moninaisten vainojen jälkeen siirtyneet Utahiin, ja jälelle jääneet asiamiehet kauppailivat heidän omaisuuttaan. Icarialaiset heiltä vuokrasivat 800 eekkeriä maata ja ryhtyivät entistä hartaammalla innolla rakentamaan aatteittensa mukaista yhteiskuntaa. Ja vastahakoinen onnetar näytti heitä nyt rupeavan suosimaan. Aineelliset yritykset onnistuivat sangen hyvin, ja he saattoivat ruveta pitämään henkisistäkin asioista huolta. Niistä on etupäässä merkittävä lasten kasvatus kouluissa, joissa huolta pidettiin että heihin jo aikaisin istutettiin icarialainen maailmankatsomus. Teatteri heillä oli omista jäsenistään kokoonpantu, samoin useita musikaalisia yhteyksiä. Ja ankaraan aatteittensa levittämistyöhön he ryhtyivät myös. Heillä oli sanomalehti ja lentokirjasia levitettiin kaikilla Amerikan kirjavilla kielillä. Pariisissa oli yhä edelleen heidän pääkortteerinsa ja sieltä levitettiin aatetta ympäri maailmaa. Kun Cabet 1850-luvun alkupuolella kävi Europassa, oli hän taas pääsemässä ensimmäisten joukkoon "yhteiskunnallisten reformaattorien" seassa missä hänen asemansa vastoinkäymisten johdosta jo sangen pahasti oli ruvennut horjumaan. Icarian yhdyskunta tällä tavalla saavutti mainetta, niin että sen jäsenluku alkupuolella yllämainittua vuosikymmentä oli jo 500 ja omaisuutta arvioitiin olevan 75,000 doll.

Mutta varallisuuden ja hyvinvoinnin mukana seurasi myös erimielisyys. Cabet näyttää olleen jonkinlaisena diktaattorina joukossaan aina vuoteen 1850 asti. Silloin hän vaati yhdyskunnan jäseniltä ehdotonta puhtautta elämän tavoissa ja oli sangen kärkäs moittimaan rikoksista näitä vaatimuksia vastaan. Sillä tavoin hän ehkä ensiksi sai muutamia vihollisia itselleen omien alamaistensa joukossa. Vuonna 1850 hän sitten esitti kansallensa perustuslain joka hyväksyttiin käytäntöön otettavaksi. Sen mukaan hallinto annettiin kuusihenkisen johtokunnan käsiin, jonka jäsenistä viisi edusti erikoista hallinnon haaraa, siten että ensimmäisellä oli hallussaan raha-asiain ja talouden hoito, toisella vaatetus ja asuntoasiat, kolmannella kasvatus, terveys ja huvitus, neljännellä teollisuus ja maanviljelys ja viidennellä kirjapainoasiat. Kuudes taas oli sekä johtokunnan että koko yhdyskunnan presidenttinä. Yleinen kansankokous oli ylin lainsäätäjävalta. Presidentiksi valittiin nyt joka vuosi Cabet. Hänen toimintansa kävi kuitenkin vuosi vuodelta yhä tiukemmaksi ja vaativaisemmaksi, samalla kuin hän yhä edelleen tahtoi ylläpitää ehdotonta sanontavaltaansa. Se synnytti monissa jäsenissä pahaa verta, ja hänen kannattajajoukkonsa alkoi vähetä. Sentakia hän yht’äkkiä keskellä tilivuotta 1855 vaati että perustuslaki oli korjattava siihen suuntaan että presidentti valittaisiin neljäksi vuodeksi ja että hänellä sinä aikana olisi oikeus erottaa ja nimittää kaikki alemmat virkamiehet. Vaatimusta vastaan nousi suuri joukko jäseniä, eikä se laiksi tullutkaan. Päinvastoin kansankokous, jossa äänioikeus oli jokaisella 20 vuotta täyttäneellä miespuolisella jäsenellä, oli selvästi enemmistöltään Cabetia vastaan. Muut hallintomiehet olivat taas hänen puolellaan. Vaivoin saatiin uhkaava yhteentörmäys kuitenkin tällä kerralla vältettyä, mutta 1856 elokuussa tapahtui sittenkin lopullinen rymäys. Tällöin valittiin johtokuntaan kolme Cabetin suoranaista vastustajaa, joita muut hallitusmiehet eivät suostuneet ottamaan vastaan. Siitä seurasi monenlaista sekasortoa, jossa vastalauseet ja julistukset näyttelivät pääosaa ja toisinaan johtivat väkivallan tekoihin. Paikkakunnan viranomaiset asettivat silloin väkisin valitut virkailijat toimiinsa. Cabet kannattajineen tästä sydämmistyi. He muuttivat eri rakennuksiin asumaan ja taukosivat työnteosta kokonaan. Vastapuolelta tämän johdosta annettiin julistus että jotka eivät ota osaa työntekoon, heidän ei liioin anneta syödäkään.

Kun näin Cabet kannattajineen näki valtansa ehdottomasti menneen, lähettivät he anomuksen valtion lainlaatijakunnalle vaatien yhdyskunnan lupakirjan peruuttamista. Tämä toimenpide, jonka tarkoituksena nähtävästi oli kukistaa koko siirtola ehdolla millä tahansa, sai kansankokouksen vimmoihinsa, ja Cabet erotettiin "yksimielisesti" yhdyskunnasta. Mieli synkeänä ja toiveissaan pettyneenä hän marraskuussa 170 uskollisen kannattajansa kanssa läksi St. Louisiin, jossa mielenliikutuksesta aiheutunut sydämmen halvaus lopetti hänen päivänsä viikon kuluttua sinne saapumisestaan.

Icarialaisliikkeen isä, alkaja ja perustaja ei siis varsin onnellista loppua nähnyt. Erotettuna itse perustamansa siirtolan jäsenyydestä, tavallaan maanpakolaiseksi tuomittuna hän kuoli kaukana isänmaastaan hyvää tarkoittavassa itsekkäisyydessään katkerana itse kasvattamiaan oppilaita kohtaan. Hän ei uskonut toisten voivan asioita hoitaa, halusi sentakia itse olla ainoana päämiehenä, jolle toiset johtovallan luovuttaisivat kansanvaltaisuudenkin vallitessa. Kun se toivo ei täyttynyt, halusi hän ennen hävittää oman työnsä hedelmät kuin niiden johtoa muihin käsiin uskoa. Siksi sanomme että hänen itsekkyytensä oli hyvää tarkoittavaa — yhtä vaarallinen laji itsekkyyttä kansanvaltaisessa yhdyskunnassa kuin se on selvä todistus omistajansa täydellisestä epäuskosta johdettavain usein vain vaistomaiseen ymmärrykseen.

Cabetin kuoltua hänen uskollinen joukkokuntansa joutui aivan epätoivoon; muutamat niin syvälle tähän epätoivoon vaipuivat että tekivät itsemurhan. Kun heillä ei ollut mitään toiveita uuden yhdyskunnan aikaansaamisesta, sijoittuivat he toistaiseksi St. Louisiin jossa ryhtyivät työhön. Yhteytensä he kaikesta huolimatta pitivät voimassa. Yhdessä he julkaisivat lehteä nimeltä "Revue Icarienne", jossa he yhä aatettansa koettivat tutuksi tehdä. Sitäpaitsi heillä oli omat sivistysharrastuksensa, lukusalinsa, musikaaliset ja teatraaliset toimintansa.

Toista vuotta he näin yhteytensä säilyttivät mitään omaa asuntopaikkaa omistamatta. Keväällä 1858 he ostivat 28 eekkeriä käsittävän maapalstan St. Louisin vierestä, maksaen siitä 25,000 doll. Paikka tunnettiin nimellä Cheltenham. Loistavat eivät uuden yhdyskunnan edellytykset olleet. Icarialaisilla ei luonnollisesti ollut suuriakaan varoja, ja he sentakia heti alussa velkaantuivat. Seutu oli sitäpaitsi epäterveellinen eikä juuri erityisesti puoleensa vetävä. Mutta kuitenkin he parastansa yrittivät. Ammattilaiset kävivät työssä kaupungissa ja toiset laittoivat maatilaa. Cabetin nimi oli heille apuna. Ranskassa oleva icarialaisten päätoimisto tunnusti heidän yhdyskuntansa ainoaksi oikeaksi ja sieltä he saivat tuntuvasti apuvaroja. Vuoden kuluttua oli yhdyskunta sentakia jo aineellisesti sangen hyvällä kannalla ja menestymistoiveet suuret.

Mutta silloin erimielisyyden paholainen taas ilmestyi heidän keskellensä. Riita jälleen syntyi perustuslaista ja hallinnosta. Toiset, Cabetin alkuperäiset asetoverit ja joukon vanhemmat vaativat että hallintovalta oli keskitettävä yhden henkilön käsiin, samoin kuin Cabet oli vaatinut Nauvoossa; nuoremmat taas tahtoivat täysin kansanvaltaista hallitusta. Erimielisyys kehittyi niin kiihkeäksi että kun vanhemmat lopullisesti asiasta ratkaistaessa pääsivät voitolle läksi nuoremmista viitisenkymmentä jäsentä tiehensä koko yhdyskunnasta. Sitä ei nuori siirtola voinut kestää, vaan 1864, viisi vuotta tämän eron jälkeen se taukosi olemassaolostaan. Yhdyskunnan viimeisistä vuosista sen viimeinen ylistetty presidentti A. Sauva kirjoittaa näin:

"Tämän eroamisen jälkeen yhdyskunta kaikin tavoin riutui. Monia ymmärtäväisempiä jäseniä, monia taitavimpia ammattimiehiä oli niiden joukossa jotka erosivat ja tappio oli korvaamaton. Pienentynyt yhteiskunta taisteli uhraavaisesti viisi vuotta eteenpäin, huolimatta vastuksellisten tapahtumain sarjasta, jotka näyttivät salaa liittoutuneen sitä kukistamaan; ja 1864 oli jälellä vain kahdeksan miestä, seitsemän naista ja muutamia lapsia. Kiinnityksen omistaja ahdisti maksua ja uhkasi anastaa omaisuuden. Rahastot olivat tyhjät eikä ollut mitään tehokkaita tulolähteitä. Agitatiooni oli loppunut, eikä mitään apua kuulunut Ranskasta. Viimeinen ponnistus tehtiin kuitenkin vielä. Kaksi jäsentä lähetettiin Nebraskaan etsimään soveliasta seutua valtion maista; mutta heidän palatessaan oli moraali niin heikennyt ja siirtoa varten tarvittavia rahoja puuttui niin täydellisesti että siitäkin aikomuksesta oli pakko luopua."

Nauvoossa oleva yhdyskunta ei myöskään kestänyt sitä voimain vähennystä, kun Cabet kannattajineen sieltä lähti. Heidän asiansa rupesivat luistamaan huonosti, velat lisääntyivät ja sitä mukaa innostus väheni. Mutta heillä oli kuitenkin paluutie tavallaan turvattu. Huomattava nimittäin on että Cabetin siirtyessä kansansa kanssa Nauvoon, pidettiin sinne asettumista vain väliaikaisena toimenpiteenä, koska se seutu ei icarialaisten varsinaisille tarkoituksille sopinut pienuutensakaan takia. Pari vuotta siellä oltuaan he olivat sentakia ostaneet 3,000 eekkeriä käsittävän maa-alueen Iowassa, joka Nauvoon yhdyskunnan nimissä yhä vielä oli. Kun nyt asiat rupesivat luistamaan vinolleen Nauvoossa, päättivät jäsenet 1857 siirtyä sieltä tänne Iowan alueelle ja jättää yhdyskuntansa velkojain käsiin. Tämän päätöksensä he toteuttivatkin kolmea vuotta myöhemmin, siirtyen asutuilta seuduilta tänne tiettömään korpeen, jossa kaikki oli aivan alkuperäisellä luonnon kannalla. Siellä he koettivat ponnistella uudisasukkaitten luontoperäisellä sitkeydellä kaikkia luonnon vastuksia vastaan, mutta ylen huonolla menestyksellä. Yhä useampi jäsenistä kyllästyi yksitoikkoiseen rasittavaan elämään, yhä useampi vetäytyi yhdyskunnasta pois; tämän ohella heidän kiinnityslainansa kantoi, kymmenen prosenttia korkoa, ja kun eivät he korkoa edes jaksaneet maksaa lisääntyi se velka tavattomasti. Vuonna 1863 heidän lukumääränsä kaikkiaan teki 35 ja velka oli noussut 15,000 doll. Nämäkin viimeiset olivat jo haluttomat kaikkeen työhön, ja koko yhteiskunta oli aivan kukistumaisillaan.

Silloin puhkesi Amerikan sisällissota ja se yhdyskunnan pelasti. Heidän maansa arvo kohosi ja samoin heidän tuotteensa. Heillä oli kylliksi älyä tällöin myydä 2,000 eekkeriä maastaan, josta saivat 10,000 doll. Sillä tavoin he uudelleen pääsivät elämisen alkuun. Jäsenistö alkoi jälleen lisääntyä ja aineellinen hyvinvointi päästä alulle. Muutaman vuoden kuluttua he jo voivat ostaa takaisin osan myymästään maasta, hankkia kaikellaisia mukavuuksia.

Yhdyskunta eleli koko rauhallista elämää nyt vuosikausia erikoisemmin kuitenkaan omia aatteitaan levittämättä. Mutta vähitellen kasvoi paikkakunnalle uusi polvi, tuli uusia jäseniä ulkomaailmalta ja he toivat tullessaan uusia aatteita. Siitä ajasta, jolloin ensimmäinen "matkustus Icariaan" tehtiin, oli maailma suuresti muuttunut. Valtiollistaloudellinen työväenliike oli syntynyt vankalle pohjalle ja alkanut saavuttamaan menestystä. Pariisin kommuni oli syntynyt ja kuollut, synnyttänyt uusia ajatuksia, uusia menettelymuotoja. Nämä kaikki tunkivat myös icarialaiskylän vanhollisuuteen, jossa liikkeen ensimmäiset esitaistelijat tunsivat vain icariansa, ihannevaltionsa, jota he haaveilivat, tuntematta mitään yhteiskuntaa johtavista laeista. He olivat taistelleet tuimat taistelunsa erämaan karua luontoa vastaan, heistä oli tullut piintyneitä vanhoillisia farmareita, jotka uuden ajan mielipiteissä näkivät vain veriin piirtyneen ihanteensa sortovoimia. Niitä he eivät ymmärtäneet, oman Icariansa he vain tajusivat.

Tällä tavalla yhdyskuntaan syntyi kaksi jyrkkää puolueryhmää jotka 1870-luvulla alkoivat tanakasti ottelemaan. Edistyspuolueen miehet vaativat kaikellaisia uudistuksia. Vaativat naisille äänioikeutta sekä uusia mielipiteitä vaativat tunnustettavaksi. Vanhat iskivät vastaan ja pysyivät enemmistössä nuorien ponnistuksista huolimatta. Vuonna 1877 nuoret vaativat muodollista eroa, ja kun vanhat eivät siihenkään suostuneet, he vetosivat oikeuteen vaatien yhdyskunnan lupakirjan peruuttamista, koska muka yhdyskunta oli kommunistisilla tarkoituksillaan rikkonut lupakirjan määräyksiä. Tässä puuhassaan he onnistuivatkin, sillä seuraavana vuonna piirikunnan oikeus tuomitsi lupakirjan peruutetuksi ja yhdyskunnan hajoitettavaksi.

Nuoret pääsivät tällä tavalla erilleen. He saivat haltuunsa vanhan kotikylän, mutta siellä he eivät menestyneet, vaan muuttivat 1884 Californiaan, jossa koko heidän hommansa kuoli 1887.

Vanhat taasen sijoittuivat maa-alan itäiseen osaan jonne he rakensivat majansa ja rupesivat uudelleen maanviljelyshommiinsa. Vähitellen vanha polvi kuoli pois ja heidän mukanansa innostus ja vanhat ihanteet, ja vuonna 1895 tämä viimeinen icarialaisyhdyskunta nimellisestikin hajaantui.