Part 17
Odottaessaan hän oli sitten lohdukseen turvautunut rakkaaseen tanssiinsa. Hän oli harjoitellut askelia ja käsivarsien liikkeitä; ja hyvin se oli käynyt, joten oli vahinko, ettei Madame itse ollut näkemässä, kuinka Helen Mundy työskenteli Topia odottaessaan.
Kymmenen minuuttia Topin seuraa hän oli luvannut itselleen.
Se oli ilkeätä. Se oli juoni. Mutta vain hänen ja Topin välien selvittämiseksi. Tuskaisia olivat olleet nämä muutamat viimeiset päivät, kun Top ja hän olivat olleet — niin kohteliaita! »kylmäkiskoisia» toisilleen, kun oli valmistettu noita kiusoittavia tanssiaisia, joihin pääsyn Helen itse oli itseltään evännyt. Puuhaisia päiviä, eikä lainkaan tilaisuutta asian selvittämiseen.
Nyt oli ollut hänen ainoa tilaisuutensa.
Kuultuaan auton pysähtyvän kadulle heidän asuntonsa kohdalle oli hän henkeä pidätellen vakuuttanut itselleen, että nyt vihdoin hän kenenkään muun kuulematta voisi sanoa: »Top, olen pahoillani siitä, että olin äreä silloin sinä iltana, jolloin sinä kysyit, kuka minulle oli antanut gardenian, ja jolloin minä vastasin, ettei se kuulunut sinuun, ja sanoin, etten tulisi sinun tanssiaisiisi. Olen pahoillani siitä. Sinä sanoit.- 'Tee, kuten haluat!» Oletko sinä pahoillasi siitä, että olit sellainen peto?» Sitten Top sanoisi: »Kyllä. Kumppanuksia jälleen?» Ja Top hymyilisi hänelle jälleen kiltillä, herttaisella tavallaan, joka tekisi hänet min kovin onnelliseksi ja rauhalliseksi.
Sellaista oli Helen kuvitellut.
Suuri erehdys! Suuri erehdys!
Sillä tässä Top nyt oli. Taaskin peto, pahempi kuin koskaan. _Voi_, millainen hairahdus koko temppu oli!
Erehtyneenä luulemaan väärin ja kiukkuisena Top ärähti: »Minun ei tarvinne kysyä, aiotko lähteä joihinkin muihin tanssiaisiin?»
Ja silloin Helen, joka oli ollut niin varma, niin tyytyväinen itseensä, tyrmistyi ja meni sekaisin.
»Top —»
Silmät levällään hän katseli Topia. Lapsellisesti hän koetti saada heidän katseensa vastakkain. Hän ei halunnut muuta kuin houkutella toiselta hymyilyn, Topin oman hymyn, Topin oman toverillisen, jokapäiväisen äänen. Mutta Topin suusta lähti vain oudon tyyntä ääntä, jota ei tuntenut hän eikä Top.
»Ymmärrän. Sehän on selvä. Olet lupautunut joihinkin muihin tanssiaisiin. Et minun. Niin, ei. Pukutanssiaisiin.» Muistaen käyntinsä Lilith Mournen asunnossa hän jatkoi: »Ja joku mies kai tulee pian sinua noutamaan?»
Pikku Helen, joka ei ollut ikinä kuullut mitään niin kauheata kuin tämä syytös oli, ähkäisi; naurahti sitten, mutta värähti kesken naurunsa.
»Kuinka paljon sinä tiedätkään, Top! Lähdössä tanssiaisiin? Kenen kanssa?»
»Mistä minä sen tietäisin? En tunne niitä miehiä, joiden kanssa seurustelet. Olen niistä vain kuullut», vastasi toisen rauhallinen, jääkylmä ääni.
Se lannisti pahasti Helenin rohkeata uhmaa. Hän oli järjestänyt kaiken tämän tyttömäisen päähänpiston kannustamana, ja kaikki oli näyttänyt sujuvan hyvin. Hän oli kutsunut Topin luokseen — siepannut hänet — joskin ehkä vain muutamiksi minuuteiksi — pois noiden toisten seurasta. Mutta voi, jatko ei kehittynytkään sellaiseksi kuin hän oli tarkoittanut. Kaikki oli toisenlaista, peloittavaa. Helen oli kyllä tiennyt panevansa paljon alttiiksi. Hyvin uskaliaasti hän oli ajatellut, mitä koko perhe sanoisi. Hän oli punninnut vaaroja. Tämä ei ollut kuulunut niihin. Että Topin itsensä piti ottaa kaikki tältä kannalta!...
Teennäisen hilpeä ja liikuttava oli hänen julkeutensa kun hän lausui: »Kuinka epämiellyttävästi sinä puheetkaan kumppanillesi —»
»Totisesti sinusta tuntunee keskusteluni erittäin vajavaiselta.» Tällaiset harvinaiset, monitavuiset sanat valahtivat tämän oudon Topin suusta. »Se kai tuntuu vajavaiselta esimerkiksi oltuasi ystäväsi herra Smithin seurassa?»
»Herra Smithin?»
»Älä väitäkään, ettet tiedä, ketä tarkoitan! Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin. Se herra Smith, jonka kansaa käyt huveissa ja joka lahjoittelee sinulle gardenioita!»
»Tarkoitatko — voitko tarkoittaa Poppy Smithin veljeä Ralphia?»
Kiukku äityi Topin kylmän kohteliaan pinnan alla. »Hänen nimensä on Ralph, niinkö? Ja juuri hänkö on tulossa sinua noutamaan? Käsitän.»
»Sinä et käsitä mitään; et ole koskaan käsittänyt!» huudahti Helen. Samoin kuin isolle tanskalaiselle verikoiralle sähähtävä kissa ponnahtaa äkkiä taaksepäin, oikaisihe hänkin suoraan istumaan ja tuijotti Topiin. Sitten hän koetti uudelleen nauraa. »Sanon sinulle: en lainkaan ajatellut pukutanssiaisia enkä noutajiani, vaan ainoastaan sitä, että sinä tulisit (tavallisen kohteliaana miehenä) — istumaan kanssani yhden tanssin ajan. Odotin sinua. Pukeuduttuani olin parhaillani harjoittelemassa peilin edessä —»
»Mitä tekemässä?»
»Tätä.» Keveästi Helen nousi pystyyn. »Katso!» Ja Topin katsellessa pikku tanssijatar täysin viattomasti ja ammatillisesti suoritti liikkeet, jotka hän suorittaisi Madamen itsensä ja balettikoulussa olevien kumppaneittensa näkyvissä. Sillä — käsittäkää se! — tyttö piti tanssiaan yhtä vakavana hommana kuin Top insinöörinpuuhiaan. Hetkiseksi hän unohti Topinkin.
6
Ojentaen toisen mallikelpoisen paljaan käsivartensa Helen tuki itseään uuninreunustaan, kohotti sitten toisen pitkän, ihonvärisen trikoon verhoaman jalkansa suoraksi eteenpäin, niin että se muistutti etsivän etanan tunnustelevaa sarvea, ja piirsi sillä ympyrän ilmaan. Käännyttyään ympäri hän vaihtoi jalkaa, kääntyi sitten uudelleen ja siirtyi hitaasti eteenpäin, hitaasti eteenpäin ja alaspäin tässä klassillisessa asennossa, pää ja kasvot ja tiukkaliivinen rinta eteenpäin taivutettuina, muistuttaen oksalla olevaa ruusua.
Hitaasti eteenpäin, hitaasti ylös ja taaksepäin, ikäänkuin laimea tuuli olisi keinuttanut ruusua kannattavaa oksaa, hän jälleen kohosi pystyyn; ja hänen silmissään oli hehkuva katse, joka muutti Topin koko kasvot. Top ei ollut aavistanut hänen osaavan sellaista, voivan näyttää sellaiselta.
Se ei ollut rehellistä...
7
Top murahti: »Entä nilkkasi? Sinähän et muka voinut tulla tanssiaisiini, koska olit venähdyttänyt nilkkasi; ja nyt olet pyöritellyt sitä kuin tuulimyllyä —»
»Pieni harjoitus on toki tehnyt sille hyvää
»Nilkkasi ei ole venähtänyt sen enempää kuin niskasikaan on katkennut», syytti Top häntä. Miehen rinta nousi ja laski, ikäänkuin hän olisi juossut. »Sinä teeskentelit. Sinä et aikonutkaan tulla tanssiaisiini.»
»No, sanoinhan sen sinulle jo viime viikolla!» kivahti Helen nyt puolustautuvasta kohoten ja laskeutuen vaaleanpunaisten, silkkikenkien peittämien varpaittensa varassa niin sulavasti, että se olisi ollut mahdotonta, jos hänen nilkkansa olisi vähääkään venähtänyt. »On kohteliaampaa, etkö ymmärrä, esittää muille säädyllinen tekosyy?... Kun kerran sanoin, etten aio jotakin tehdä, miten voisin tehdä sen myöhemmin? Mutta arvelin suoda sinulle yhden tanssin —»
Yltyvää raivoa uhkuva Top virkkoi: »Sinä soitit minulle, jäljittelit puhelimessa miehenääntä» — hänestä tuntui, ettei hän ikinä antaisi sitä anteeksi — »ja kerroit minulle Nevasi kuolemaisillasi».
»Niin minä olinkin!»
»Mitä?»
»Kuolemaisillani naurusta», selitti Helen nenäkkään hilpeänä, mutta tuntien lisääntyvää, omituista levottomuutta, »kun vain ajattelin tanssiaisiasi. En mahtanut sille mitään. Kun ajattelin kokonaista haaremillista tyttöjä, joiden joukosta sinun oli valittava, ja isoisänisää jonkunlaisena suurvisiirinä ja Hendersonia mykkänä palvelijana ja sinua punastelevana sulhasena —»
»Älä härnää minua!» keskeytti Top. Häneen katsahtaessaan Helen näki, kuinka kalpea hän oli. Kaikki väri oli äkkiä kaikonnut hänen klassillisista huulistaankin. Hänen vilpittömät, harmaat silmänsä olivat ssoukenneet indigonvärisiksi raoiksi, ja hänen kasvonsa — kuinka toisenlaiset ne olivatkaan kuin Topin tavalliset, herttaiset, poikamaiset kasvot! — olivat äkkiä muuttuneet uhkaaviksi.
8
Sen nähdessään Helen tunsi kauhua, samanlaista pakottavaa tunnetta, jollainen valtaa jyrkänteen reunalta katselevat ihmiset, pakottaen heitä heittäytymään syvyyteen.
»Minkä tähden en saisi ärsyttää sinua, jos mieleni tekee?» ilvehti hän hengähtämättä. Hänen sydämensä, joka oli sykkinyt hyvin tavallisessa tahdissa tavallisella paikallaan, takoi nyt hänen kurkussaan. »Minkä tähden kaikki muut saisivat puhua mitä haluavat, mutta en minä, koska satun olemaan nuorin? Minkä tähden en minä kerrankin saisi puhua sinulle totta, Top? Sinusta tulee sulhanen, eikö tulekin?» Värähtelevä, tyttömäinen ääni särähti, sitä tärisytti himmeä, kauan tukahdutettu kiukku. »Isoisänisän määräyksestä, eikö niin?»
He katselivat toisiaan silmiin, nämä kaksi nuorta olentoa, kummallakin nimetön, ikivanha ilme, joka teki heidät toisenlaisiksi, nuoremmiksi, mutta samalla vanhemmiksi, kuin he oikeastaan olivat.
Topin vaaleat pojankasvot olivat hurjistuneen, kiihtyneen, uhkaavan miehen kasvot. Hänen silmänsä olivat tähdätyt kukkaansa puhkeavaan, viehättävään, kiusoittelevaan naiseen — Heleniin.
»Sinusta _tulee_ 'sulhanen'? Ja koska sinä _aina_ 'punastelet'», sinkautti tyttö vasten toisen kalmankalpeita kasvoja, »otaksun sinun varmasti punastuvan vihkimätilaisuudessakin —»
»Älä toki höpise joutavia!» sai Top hieman vaivoin puristetuksi hampaittensa lomitse. Tuossa kirjoitettuna se näyttää kohteliaalta? Mutta Harry Morse Tophampton ei suinkaan vaikuttanut kohteliaalta lausuessaan nuo kaksi korutonta lyhyttä sanaa — »älä» (kasvot liikkumattomina, kalpeina, uhkaavina), ja »toki».
»Minä», intti Helen, heikosti ähkäisten, »puhun niinkuin tahdon —»
»Varo sitten itseäsi!» tokaisi Top mitä tuimimman, hilliyimmän ja voimakkaimman vimman vahassa. »Sillä jollet herkeä, vannon sieppaavani sinut syliini ja —» Hän aikoi sanoa: »ja pudistavan! sinua».
Joku tuntematon ääni sai hänet muuttamaan lauseen, joten se hänen huuliltaan lähtiessään kuului: »Sieppaan sinut syliini ja suutelen sinua — suutelen sinua, kunnes olet niin hengästynyt, ettet voi puhua — ja se on sinulle niin turkasen parhaiksi!»
Pingoittunut hiljaisuus. Silloin romahti Helenin uhmaileva rohkeus lopullisesti. Levottomuus lehahti hänen pehmeille, kiihtyneille kasvoilleen, se valtasi hänen joustavan vartalonsa. Hän oli säikähtyneempi kuin milloinkaan ennen. Sitten värähtelevä sopraanoääni vetosi:
»Älä — Ethän —»
9
»Olisi sinulle parhaiksi, jos sen tekisin», jupisi nuori Tophampton uhkaavasti. Seisten jännittyneenä, pää ja hartiat eteenpäin työnnettyinä ja hieman kumarassa, hyökkäystä mielivän härän asennossa, korkean rinnan yhä noustessa ja laskiessa ikäänkuin juoksun aiheuttamasta ponnistuksesta, nuori mies tähysti soukenneilla silmillään tyttöä silmiin. »Hyvä Jumala, tytöt tuntuvat luulevan saavansa sanoa ja tehdä miehelle mitä tahansa. Olisi sinulle oikein —»
Helen peräytyi peiliä vasten. Hänen pyöreä hameensa painui sitä vastaan litteäksi kuin verho lasilevyyn. Hänen peilinlasia vasten painetut käsivartensa liittyivät kuvaiseensa, kuten joutsenen kaula liittyy vedestä kuvastuneen joutsenen kaulaan.
Häntä jäyti pelko, että Top kiukustuneena, peloittavan, hillityn, hehkuvan raivonsa vallassa sieppaisi hänet syliinsä ja suutelisi häntä karkeasti, äkäisesti, turmelisi sen, mikä olisi niin hurmaava nautinto.... Saattoiko hän väittää, ettei hän ollut tuhannesti siitä uneksinut? Mutta nyt häntä hyyti pelko, kun hän näki Topin — niin toisenlaisena kuin hänen haaveillessaan — seisovan pää ja hartiat eteenpäin työnnettyinä, uhkaavana, jonkun rajun, ahnaan, hurjan tunteen vallassa! — silmät, jotka eivät näyttäneet Topin silmiltä, häneen tähdättyinä.
Vavahtaen hän pyysi: »Älä pilaa kaikkea —»
Se pelko, että Top ei ehkä ymmärtäisi, sitoi hänet liikkumattomaksi.
Hän näki miehen peräytyvän askeleen. Top kohotti vaaleata päätänsä. Hurja ja raju näkyi hetkisen kamppailevan hänessä lempeän, voimakkaan ja herttaisen kanssa. Se horjui, se hurja.
»Top», äänsi Helen nyt varmemmin, ja tuntui siltä kuin hän olisi kutsunut Topia turvakseen jotakuta outoa vastaan. »Top!»
»Älä hätäile, lapsi!» huudahti nuorukainen — ja nyt oli ääni Topin hänen omansa! »Älä hätäile! En minä tee mitään.» (Sitten hän ymmärsi.) »Älä ole niin pelästyneen näköinen — en minä!»
Heleniltä pääsi hiljainen, väräjävä huokaus. »Tiesin kyllä, ettet niin tekisi.»
Kuulostiko se iloiselta? Vaiko surulliselta? Vai molemmiltako?
XVIII luku
Columbinen voitto
1
Heti Top taaskin liikahti.
Mutta tuntui melkein siltä, kuin se ei olisikaan tapahtunut hänen omasta tahdostaan, ikäänkuin hän itse ei olisikaan astunut tuota joustavaa, melutonta askelta. Tuntui siltä kuin olisi Helenin ääni vetänyt häntä — vetänyt häntä vetänyt häntä tuonne, missä tyttö seisoi niin vetoavana, niin hentona — eikä enää säikähtyneenä.
Äkkiä Top näki hänet liikuttavimpana olentona, mitä oli milloinkaan nähnyt. Hän ulottui tuskin Topin sydäntä korkeammalle, pieni armas....
Top laskeutui toisen polvensa varaan kiiltävälle korkkimatolle hänen pienten, tylppäkärkisten tanssikenkien verhoamien jalkainsa juureen ja katsoi hänen pieniin kasvoihinsa.
»Olen pahoillani, Helen.... Pahoillani äskeisestä.... Mutta kuitenkin —? Arveletko —?»
Jos Helen Mundy sillä hetkellä ajatteli mitään, niin hän ajatteli tällaista rukousta: »Hyvä Jumala, suo hänen pysyä noin kuin hän nyt on! Älä salli tämän koskaan päättyä!»
Polvistunut Top vei isot kätensä kevyesti hänen soukille, silkkiverhoisille vyötäisilleen. Ne olivat kuin vyö hänen ympärillään...
Pidellen häntä, katsoen hänen silmiinsä Top lausui: »Arveletko sitten voivasi sallia minun tehdä näin, ihan näin.»
2
Yhäti polvillaan hän taivutti päätänsä, johon valot loivat kaksi leveätä, kultaista juovaa, yhden kummallekin puolelle jakausta. Hän taivutti päätänsä. Hyvin hellästi hän painoi suudelman Helenin kummallekin silkkiverhoiselle polvelle, ensin toiselle, sitten toiselle harjaantuneen tanssijattaren pehmeälle, lihaksikkaalle polvelle.
Sitten hän nosti päänsä jälleen pystyyn ja katsoi Heleniä silmiin.
Hän polvistui, sievimmän eteen.
Sillä nyt hän tunsi, hyvä Jumala, hän tunsi kuinka hän rakasti Heleniä. Top rakasti häntä - - älkää kysykö minulta, minkä tähden! Top rakasti häntä.
Lämpimänä, lohdullisena se varmuus tulvahti hänen mieleensä; kuinka toisenlainen olikaan tämä tyttö kuin kaikki nuo toiset, joita olisi tahdottu hänelle tyrkyttää ja joiden pelkkä ajatteleminenkin herätti Topissa hiipivää, hyytävää, ellottavaa vastenmielisyyttä. Tämän tytön ajatteleminen lämmitti häntä; se huimasi, nostatti, kannusti häntä enemmän kuin mikään muu oli häntä koskaan kannustanut. Vain kerran olivat hänen vaistonsa häntä kiihoittaneet, ja silloinkin ne olivat nukkuneet; nyt ne olivat täysin valveilla, hivelevästi, äänekkäästi ylistäen tätä tyttöä, tätä ainoata.
Luotu häntä varten! Minkä tähden hän ei ollut ennen sitä tiennyt? Miksi hän ei ollut sitä aavistanut eikä nähnyt, hän, tomppeli, sokea? Hän oli antautunut muiden heiteltäväksi etsiessään tyttöä; hän oli sallinut itsessään herätä inhon koko tyttöajatusta kohtaan; hän oli uskonut, ettei kaikessa tässä, mistä niin paljon touhuttiin, ollut kerrassaan mitään. Nyt hän oivalsi, mitä sillä tarkoitettiin — tai koetettiin tarkoittaa. Ketään muuta ei Topin tarvinnut kiittää siitä, että hän vihdoinkin tajusi, mihin ihmiset tähtäsivät lörpötellessään avioliitosta ja muusta sellaisesta. He olivat olleet vähällä tehdä Topin hulluksi — määräämällä ohjeen — lähettämällä hänet _etsimään_ tyttöä, totisesti, kun —
Huumaantuneena Top virkkoi tavalliseen lyhytsanaiseen tapaansa: »Sinä olet ollut täällä koko ajan!»
Se ei ollut kysymys. Se oli yksinkertaista, väärentämätöntä Topia, tosiasian suora toteaminen.
Hän hellitti kätensä tytön vyötäisiltä, nousi pystyyn ja kertasi: »Sinä olet ollut koko ajan täällä!»
Säteilevänä Helen kuiskasi: »Missä koko ajan?»
»Täällä tietysti.» Ja yhdellä pyyhkäisyllä pojan kädet kietoutuivat hänen ympärilleen ja painoivat häntä riemuista ja huojentunutta nuorta sydäntä vasten. »Täällä! Ei, älä liikahda!» (Helen oli vain nostanut omat kätensä ylöspäin kiertääkseen ne hänen kaulaansa.) »Älä liikahda! Nyt en päästä sinua.»
»Oi, luuletko, että minä _tahtoisin_?» puhkesi Helen sekavasti puhumaan. »Sen jälkeen, kun olen niin pelännyt, ettet sinä _koskaan_? Kaiken tämän ajan jälkeen? Kaikkien näiden monennonituisten kuukausien jälkeen, joina olen rakastanut sinua niin hirveän kovasti, että olen ohut vahalla _haljeta_, Harry?»
3
Top hellitti hänet hetkiseksi, jättäen hänet toisen käsivartensa varaan, otti hänen leukansa toiseen leveään kämmeneensä ja katsoi hänen kasvoihinsa. Hieman levottomana tyttö aprikoi: »Aikookohan hän kysyä, minkä tähden nimitin häntä 'Harryksi' enkä 'Topiksi'?» Hän ei kysynyt; värähtävällä äänellä Helen kuiskasi uudelleen: »Harry!»
»Niin; ymmärrän. Sano niin!» kehoitti toinen koruttomasti. »Pidän siitä.»
Ja sitten Helen tiesi hänen ymmärtävän. Miksi hän vaivautuisi monisanaisesti selittämään: »Tietenkään et nimitä minua Topiksi, koska toiset niin tekevät, kaikki muut. Heille olen Top. Äidillesi, sisarillesi, heidän puolisoilleen, muille tytöille, kaikille opistokumppaneilleni, koko jalkapallo joukkueelle, venemiehistölle, uimakerholle — koko joukolle olen Top. 'Harry' sinulle, koska sinä olet minun. Sinulle toisenlainen kuin muille. Sinulle kokonaan toinen mies, jota heistä kukaan ei tunne, jota kukaan heistä ei ole koskaan nähnyt, mies, jolla on uusi, käyttämätön nimi — ainoastaan sinua varten!... Niin se on, eikö olekin? On.»
Harry ei puhunut niin. Hyväillen hän jupisi: »_Katso minuun_!»
4
»Katso?» Kuinka olisi Helen jaksanut kiskoa katsettaan hänestä.
Silmät levällään hän katseli Harrya ikäänkuin hänen niin lähellä hymyilevät kasvonsa olisivat olleet juhlakulkue, jota hän tarkkaili. Eikö se ollut ihmeellinen juhlakulkue? Ja kuinka kauan, oi, kuinka kauan Helen olikaan odottanut, että se joutuisi hänen kohdalleen! Nyt, vihdoin....
»Tahtoisin sinun suutelevan minua, suutelothan?» virkkoi poika, hyväillen häntä, houkutellen hänet taaskin nostamaan pehmeän suunsa ylöspäin. Taaskin nuorukainen painoi huulensa niitä vasten hätäilemättömään, hyvin suunnattuun, lämpimään suudelmaan. Koskaan ei tämä tyttö saisi tietää, kuinka paljosta hän sai kiittää toista naista, joka empimisen hetkellä oli opettanut Topin suutelemaan. Koskaan ei Top tietoisesti sitä käsittäisi. Suudeltuaan hän sopersi: »Sinä suloinen olento, sinä!... Helen — Helen — Helen! Tiedätkö, minusta tuntuu siltä kuin olisin ollut kihloissa monen monta armasta _viikkoa_ eikä vain kellon viimeisestä lyönnistä asti!»
»Niin, ja sinun on lähdettävä, ennenkuin se lyö uudelleen —»
»Lähdettävä? En kuolemaksenikaan! Mihin?»
»Sinun on palattava kutsuihisi.»
»Siellä on yllin kyllin väkeä ilman minuakin, kuten sinä sanoit itsestäsi, neiti. Sitäpaitsi voin puhelimitse ilmoittaa... kohdakkoin, ei vielä... kuten sinäkin teit —»
»Mutta mitä sinä voisit —»
»Väitän olevan! kuolemankielissä. Minun vuoroni. Ainoakaan sielu siellä ei ole tietääkseenkään; he ovat kaikki illallispöydässä. (Se tyttö! Se ahmiva Milo, suu täpötäynnä sokeroituja hedelmiä; laupiaat jumalat...) Tai sanon, että sinusta on tarttunut minuun venähtänyt nilkka», lasketteli Top, sydän keveänä tämän gardeniansuloisen tytön tuottamasta riemusta, tytön, jota hän tuntui kantavan sydämensä kohdalla kuin kukkaa. »Samahan se on, mitä sanon. Vai palaanko sinne tanssimaan yhden ainoan tanssin?»
»Kenen kanssa?»
»Sinun kanssasi. Minkä tähden kysyit sitä niin rajusti, armas? (»Armas» hän sanoi ihan luonnollisesti.) Tiedänpä mitä teen; vien sinut mukaani; pyöräytän sinua yhden kerran salin ympäri, ja sitten tulemme takaisin tänne. Teemmekö niin?»
»Harry! Minäkö tässä puvussa?»
»Miksikä ei?»
»Katsohan sitä!»
»Niin katsonkin. Se on kovin kaunis.» Ensunmaisen kerran elämässään löytäen sopivan sanan Top ylisti: »Se on romantillinen. Ja, armas, sinä näytät siinä jumalallisen viehkeältä.» Top ei lainkaan muistanut kuulleensa tätä lausetta toiselta tytöltä, herättäjältä, joka oli häntä ensiksi suudellut. »Helen, armas, armas. Niin mielelläni tahtoisin näyttää sinua kaikille. Kaikille, jotka ovat tanssiaisissa. Erittäinkin — niin, kyllä. Siellä on muuan ystäväni, jolle erikoisesti haluaisin sinua näyttää! Hyvin läheinen ystävä. Jones-niminen mies. Mutta sinä et saa tanssia hänen kanssaan, muista!» pakisi tämä uusi, tämä sujuvapuheinen Top, pitäen sivuttain tyttöä, joka ei saanut suunvuoroa. Useita muutoksia, väitetään, saa rakkaus aikaan; sen osoittavat todeksi tämä kielevä Top ja tämä hänen sylissään oleva puhumaton Helen! »Jonesilla on oma tyttönsä; hänen sopii sangen hyvin tanssitella omaansa. Sinun on tanssittava vain minun kanssani; kerran.»
»Mutta mitä, mitä muut ajattelevat —»
»Ajatelkoot, että me olemme antamassa tanssinäytöstä! Ajatelkoot, että olemme juuri tulleet baletista Coliseumista. Tai ei; sinun ei tarvitse tulla, jos sinusta on todella vastenmielistä. Minä pistäydyn sinne pariksi silmänräpäykseksi ja tulen sitten takaisin. Sitten voimme olla täällä, kunnes toiset tulevat takaisin ja voimme ilmoittaa heille», suunnitteli Top onnellisena. »Me olemme täällä vähän aikaa kaikessa rauhassa —»
»St! Kuuntele!» huudahti Helen, äkkiä vetäytyen pois hänen rinnaltaan. »Kuuntele! Eikö se ollut —»
»Mitä?»
»Joku koputtaa.»
5
Kenties vasta sitten he tajusivat, että joku koputti silloin ja että jo useita minuutteja — joiden aikana maailman kaksi uutta nuorta rakastunutta oli kinastellen, pilaillen ja suudellen sovittanut toisiaan oikealle paikalle luonnon järjestyksessä — oli jatkunut kepin kolkutusta laipioon ikäänkuin pilkallisena, jymisevänä säestyksenä.
KOPS! (»Kerran — äitiä.»)
KOPS —KOPS! (»Kahdesti — minua — oi, Harry!»)
KOPS — KOPS — KOPS!
(»_Minua_ hän tahtoo nyt — POIKA, varmasti.»)
Sitten: KOPS, KOPS, KOPS, KOPS, KOPS, KOPS, KOPS, KOPS, KOPS —
Kuulosti siltä kuin olisi yläkerrassa ollut joukko villejä, puukenkäjalkaisia, puna-ihoisia intiaaneja tanssimassa sotatanssia.
Ähkyen Helen, joka oli jälleen temmattu maan pinnalle, olisi kiskoutunut pois sulhonsa käsivarsista. Mutta ne sulkeutuivat hänen ympärilleen tiukasti kuin hissinovet. »Ei!» »Voi, minun täytyy... Isoisänisä! Voi, Harry, miten saatoimmekaan niin tyyten unohtaa hänet? Hän on varmaankin jo tullut takaisin tanssiaisista. Mutta ainahan kuulemme kun autot pysähtyvät kohdallemme; kuulitko sinä mitään?»
»En; en kuullut mitään.»
»Enkä minäkään; en kuullut risahdustakaan —!»
Nyt he kuulivat.
KOPS — KOPS — KOPS — KOPS!
»Mene ylös, Harry! Sinun on suorastaan mentävä!»
»Niin — »
»Mene sitten heti!»
»Vain sinun kanssasi. Tule mukaan!»
»Minäkö? En; en mitenkään voi tulla isoisänisän näkyviin.»
»Mutta sinun pitää tulla mukaani.»
KOPS — KOPS — KOPS — KOPS — KOPS — KOPS — KOPS — KOPS.
»Kas niin!» huohotti Helen. »Rakas, rakkain, hän tulee tänne alas laipion lävitse. Voi, katso, miten rappausta tippuu lattialle! Harry, jos rakastat minua — jos sittenkään rakastat minua rahtustakaan, niin menet —»
»Sinun kanssasi.»
Siispä rakastuneet riensivät yhdessä käsikkäin hämäriä portaita myöten viidenteen kerrokseen isoisänisän ovelle.
6
Ovesta ilmestyivät jo Hendersonin kasvot kalpeina ja pitkinä pelosta.
»Herra Tophampton, sir — olin juuri tulossa, sillä herra Mundy sai sen vaikutelman, että alapuolella olevassa huoneistossa oli joku, että joku liikkui siellä; ja teidät oli kutsuttu pois hotellista ja muuta sellaista. Sitten hän tuli rauhattomaksi, sir, kun ei saanut ketään kuulemaan itseään... Ehkä teidän olisi parasta —»
»Kiiruhtaa» oli mahdollisesti se sana, jota Henderson aikoi käyttää. Toiset eivät kuulleet. Puristaen rakastettunsa kättä Harry Tophampton oli jo kiitänyt käytävää pitkin isoisänisän luokse — valaisemattomaan kellarimaiseen huoneeseen, jota lämmitettiin ainoastaan pienellä, vanhain tavarain kaupasta King's Roadin varrelta ostetulla primuksella; ja siitäkin lähti mahdollisimman vähän lämpöä ja mahdollisimman paljon katkua.
Nurkassa olevasta tummasta mytystä kajahti kova ääni, joka muistutti auton renkaan puhjetessa kuuluvaa pamausta.
»POIKA!»
Kerkeämmin kuin koskaan ennen Top vastasi: »Tässä olen, sir.»