Part 16
Nuori mies valmistautui kuulemaan purevia syytöksiä. Hän valmistautui kuulemaan raivoisaa kolkutusta tupakkasalongin lattiaan, ärjäisyjä, joiden tarkoitus olisi säikyttää tarjoilijoita, seuraavanlaisia salamaniskuja:
»_Et pidä sellaisesta? Mitä sinä sitten tahdot, POIKA, haluaisin tietää? Mitä tahdot, sinä vihoviimeinen tomppeli, mitä tahdot?... 'En häntä', väität. Ketä sitten? Sinulla ei ole muita esitettäviä, niinkö? Siispä minä esitän valittavaksesi. Ja sinun on valittava, sir. Kuuletko minua? Sanon: joko tämä jumalainen tyttö tai ei ketään. Kuta pikemmin, sen parempi. Kosi häntä tänä iltana pannaksesi asian alkuun. Jos menet naimisiin hänen kanssansa, saat kymmenentuhannen punnan vuositulot. Jos teet vastoin toiveitani, et saa puolta Jennyäkään. Et puolta Jennyäkään. Siis valitse nyt!»_
Top olisi vastannut: »Onko se lopullinen sananne, sir? No, hyvä sitten; minä luovun rahoista.» Top olisi tuntenut menetelleensä ihan oikein. Mitä varten nämä tanssiaiset oikeastaan oli järjestetty? Sitäkö varten, että hän saisi vapaasti valita, vai sitäkö varten, että häntä pakotettaisiin? Se ei ollut sopiva tapa kenenkään miehen käyttäytyä, olipa hän sitten yhdeksänkymmentäviisi- tai satayhdeksänkymmentäviisivuotias. Mutta jos vanhus oli menetellyt siten, oli Top valmistautunut pahimpaankin ja pitäisi kyllä puolensa isoisänisälle.
Taaskin isoisänisä esiintyi odottamattomasti.
Hän virkkoi kaihoisesti, murheellisesti, jopa valittavaan: »Siitäkö sinusta tuntuu, POIKA? Vahinko, erehdys.»
10
Miten arvelette Topin, kookkaan, lämminsydämisen, yksinkertaisen olennon pystyneen pitämään puoliaan tällaista vastaan?
Ällistyneenä Top silmäili isoisänisää, tuota kuihtunutta, iäkästä olentoa, joka oli melkein hautautunut sohvan nurkan ja höyhenpeitteen väliin.
Mundyn tytöistä oli isoisänisä jo kuinka kauan ollut hullunkurinen painajaisolento! Hän oli puolittain variksenpelätin, puolittain perheen kauhu, tarumainen pilahenkilö sättimisineen, juustonkuoritalouksineen, vankilankarkuripalvelijoineen, peitteineen, avioliittoja koskevine, haaveellisine ohjeineen. Koko hänen suvussaan kenties ainoastaan kaksi henkilöä käsitti isoisänisässä olevan jotakin muutakin.
Lempeä rouva Mundy säälitteli (isoisänisän »pahoinakin» päivinä): »Yksinäinen vanhus-raukka!»
Alusta alkaen oli Top ajatellut: »Vanhus-poloinen; hänen osansa on kova!»
Nuori mies ei olisi osannut selittää, mikä isoisänisän osassa oli kovaa. Ei ainoastaan ikä. Elämä yleensä ehkä. Top, jolla, kuten tiedämme, ei ollut taipumuksia pukea asioita liian moni- tai liian pitkäsanaisiin muotoihin, oivalsi kummallisesti, sanattomasti, että isoisänisästä, joka ei ollut muiden ihmisten kaltainen, olivat muut ihmiset aivan yhtä kiusallisia kuin hän heistä.
Hän ei kuulunut tähän jazziaikaan. Hän ei ollut chesterfieldiläisen ajan ihminen, ryppyisen paidanetumuksensa ja sinettinippunsa mukainen. Hän ei ollut minkään menneen ajan ihminen, mutta kaikkina aikoina on ollut hänen kaltaisiaan. Hän oli yksinäinen, sopeutumaton, hyljeksitty, utopisti, sellainen henkilö, jonka juuret eivät ole kiinni maassa, joka ei kykene irtaantumaan haaveistaan. Unelmissaan utopisti elää jotakin tulevaa aikakautta. Se saattaa olla kolmaskymmenes, ehkä viideskymmenes vuosisata; kenpä tietää? Ainakaan se ei ole tämä kahdeskymmenes; sillä silloin ei ole tylyyttä eikä sairautta, ei köyhyyttä, ei sotaa eikä muita rikoksia; ja silloin eivät enää kuolema ja ero katkeroita ihmisten elämää. Sitä he kaipaavat, nämä utopistit, jotka eivät aina puhu samaa kieltä — mutta pääsisällöltään kuitenkin samaa.
Kuunnelkaa hetkinen näitä hartaan vetoavia säkeitä:
Luvattu rauhan aikaansa, oi, jospa koittais ja himon, vainon, kiistan iäks voittais!
Nämä ihmiset ovat vasta tieteen alkuasteella... Näiden ihmisten mieliä kalvavat pelko ja kiellot... On parempia unelmia!»
Missä, äiti, on onnen ihana maa? Etsiä tahdon, se huoleni karkoittaa!
On meillä toivo, että hyvään lopulta johtaa pahakin.
Lukemattomilla tavoin he elävät toivoansa varten. Kuollessaan he huutavat ääneen:
Valoa, enemmän valoa!
Niistä, jotka odottavat sitä aikakautta, saattaa tämä nykymaailma hyvinkin näyttää liian synkältä heidän voidakseen nurkumatta sitä katsella. Nämä utopistit, jotka ovat matkalla sitä aikaa kohti, pitävät tätä nykyistä maailmaa pelkästään risteysaseman odotussalina — ja törkyisenä, likaisena, vetoisena, kehnosti hoidettuna sen lisäksi. Ihmekö sitten, että utopisti tiuskii matkustajakumppaneilleen, rähisee asemamiehille, sadattelee rautatieyhtiötä?... Ihmekö, jos utopisti, joka vaatii terveyttä ja kauneutta, herkeää tavoittelemasta toisarvoista ja pyrkii suorastaan mahdottomiin!
Mundyjen isoisänisän paikka oli mahdollisesti jollakulla toisella taivaankappaleella. Jos hänet olisi voitu siirtää omalle tähdelleen, ei häntä mahdollisesti olisi pidetty eriskummaisena oikkuilijana, vaan tavallisena järkimiehenä, joka arvosteli asioita oikean mittapuun mukaan, koska hänestä oli »_kaunis totia, tosi kaunista_». Ja toinen ajatus. Mahdollisesti me — me, jotka nurisematta sopeudumme rakkauden kaikenlaisiin rumiin vivahduksiin, jotka pidämme luonnollisina sellaisia piirteitä kuin syrjäkujien asumuksia, oikeusistuimia, mielisairaidenhoitoloita, tavallisia lihamyymälöitä, keskinkertaisia ravintoloita, rujomuotoisia lapsia, — mahdollisesti juuri _me_ olemme todenperäisiä, eriskummaisia oikkuilijoita.
Tällaiset olivat Topin tunteet, joita hän ei tosin pukenut niin moniin sanoihin, Topin, joka oli tullut aurinkoisesta, avarammasta, nuoremmasta ja (toivottavasti) puhtaammasta maasta.
Top, joka ei osannut sopeutua katselemaan Lontoon lapsia Lontoon takakujilla Lontoon sumussa, käsitti jossakin määrin isoisänisän kauneudenkaipuuta. Juuri senvuoksi Top isoisänisän täyttäessä yhdeksänkymmentäviisi vuotta ei valinnut lahjaksi mitään sopivaa, käyttökelpoista esinettä (sellaista kuin olivat makuusukat tai vuoteenkuumennuspullon päällinen, jotka rouva Mundy oli lahjoittanut tälle lähes satavuotiselle miehelle), vaan hyödytöntä, tuoksuavaa ja kaunista. Top oli tilannut kimpun punaisia ruusuja vanhuksen lempipatsaan eteen. Sen lahjan aiheuttama ymmärtämyksen välähdys selvitti Topille, ettei isoisänisä ollut niin naurettava, hullunkurinen eikä eriskummainen kuin — liikuttava.
Ja liikuttavan, hirveän tyytymätön.
11
«Vahinko. Totisesti ikävä erehdys», hoki isoisänisä, kaihoisasti silmäillen tämän mallikelpoisen nuorukaisen Herkules vartaloa ja Venus-suuta, jolle hän kypsyneenä arvostelijana toivoi löytäneensä mallikelpoisen puolison. Jospa nuoret olisivat käsittäneet!
«Vastaisuudessa sinä vielä ajattelet toisin! Sitten ymmärrät, kuten minä nyt ymmärrän —»
»Mutta en _nyt_, sir», tokaisi Top masentuneena, mutta taipumattomana.
»Et nyt; ehkä hiukan tuonnempana?... Punnitse tarkemmin!.... Mieti vielä; mieti!» kehoitteli utopisti. »Eikö ole toivoakaan siitä, _Poika_, että opit näkemään sen, mitä on edessäsi? Eikö ole mahdollista, että muutat mieltäsi?»
Ennenkuin kovaonninen Top ehti vastata, astui tupakkasalonkiin virkapukuinen hotellinpalvelija, vilkaisi nopeasti ympärilleen ja riensi hänen luokseen.
»Oletteko herra Tophampton, sir?»
»Kyllä.»
»Teitä pyydetään puhelimeen, sir. Hyvin tärkeä asia.»
12
Saatuaan sillä hetkellä armonaikaa Top katsahti isoisänisään, jonka kalju kilpikonnanpää oli nyt vaipunut niin syvälle olkapäiden väliin, että se näytti niin sanoaksemme kuorien sisälle vedetyltä.
»Sallitteko minun poistua, sir?»
»Kyllä, mitä sinä aikailet? Älä seiso siinä koko iltaa töllistelemässä minua kuin täytetty porsas!» ärähti isoisänisä tavalliseen kärttyiseen tapaansa. »Mene ja lähetä mennessäsi luokseni se toinen tomppeli, Henderson! Sano hänelle, että olen valmis, vartoamassa häntä! Käske hänen tilata ajuri — auto ja tulla heti! Ja sinä mene, _Poika —_ mene!»
Top meni.
XVI luku
Öinen säikähdys
1
Puhelimeen ehdittyhän Top aluksi kuuli vain sen tuttua, katkonaista surinaa.
»Selvittäkää linja, tehkää hyvin! En erota sanaakaan!»
Miten tämä pyyntö yleensä tehonneekaan, nyt se jossakin määrin tehosi.
Top erotti sanan — nimensä, Tophampton.
»Kyllä, puhelimessa. Haloo! Kuka puhuu?»
Ääni, jota Top ei tuntenut — miehenääni — lausui sanan »Helen», ja sitten taaskin surinaa.
»Haloo, haloo!» huusi Top levottomana. »Helen?»
Äkkiä hän tajusi, että vaikka hän ei ollut luullut lainkaan ajattelevansa Helen-lapsukaista, oli hän kuitenkin ollut sangen huolissaan tämän nuorimman serkkunsa tähden, joka ei ollut tahtonut — tai voinut — tulla ja joka ei ainakaan ollut tullut hänen tanssiaisiinsa...
Mitä tämä nyt merkitsi, ja miehenääni?
»Haloo! Mistä kysymys? Kuka puhuu?» tiedusti Top. »Mistä puhutaan?»
Ei vastausta. Sekavia ääniä. Sotkuisia, epäselviä sanoja samalla oudolla äänellä.
Sitten Top erotti kolme sanaa, jotka muistuttivat kolmea tulimerkkiä.
»... Helen... kuolemaisillaan!... tulkaa...»
2
Top ei kuullut enempää; oikeastaan hän ei jäänyt enää kuuntelemaankaan. Paljain päin, sieppaamatta päällystakkiaan tai kaulaliinaansa Top riensi silatun marmorihallin läpi, loivia portaita alas, ulos lasiovesta eteiskatokseen ja Lontoon sydänöiselle kadulle. Hän huusi autonsa, ennenkuin järjestäjä ennätti liikahtaakaan. Kiihkeästi Top ilmoitti Oxfordin alueen osoitteen ja käski lyhyesti: »Ajakaa niinkuin ikinä pystytte!»
Ohjaaja tuntui ajavan niin raatelemalla kuin suinkin osasi.
Miehen vika ei tietenkään ollut, jos koko Knightsbridgen ja Battersean välinen Lontoo näytti olevan jalkeilla ja jos yövahteja oli joukkueittain punalyhtyisten katosten suojassa vahtimassa sokkeloisia juoksuhautoja ja graniittionkaloita.
Tuskaisena Top hoki itsekseen, huomaamattaan puhuen ääneen: »Kuolemaisillaan... Helen kuolemaisillaan...»
3
Mitä se saattoi merkitä? Minkä tähden?
Lapsi oli ollut ihan pirteä. Top oli nähnyt hänet aamiaispöydässä, nähnyt hänen lähtevän Chelseassa olevaan balettikouluunsa kädessään laukku, jossa oli hänen tanssikenkänsä ja puoliseväänsä. Senjälkeen Top ei ollut nähnyt Heleniä koko tänä sekavana päivänä... Hyvä Jumala, aikoiko tämä ohjaaja kiertää Hamsteadin kautta?... Kuolemaisillaan?... Miten olisi mahdollista ajatella sellaista Helenin kaltaisen tytön yhteydessä? Hänen lemmikkiserkkunsa... Helen! Tyttö oli kaihtanut häntä koko viime viikon... mutta silti pysynyt hänen lemmikkinään. Juuri sentähdenkö häntä oli pyydetty puhelimeen? Eikö hänen olisi pitänyt olla maltillisempi, tuoda rouva Mundy muassaan? Pitäisikö hänen _kääntyä nyt takaisin? Ei... Kirottu_ vintiö, salli taaskin seisauttaa auton... Nyt käännös oikealle... OIKEALLE, tolvana... Vihdoinkin viimeinen käänne; auto pysähtyi ison vuokratalon kivioven edustalle.
4
»Odotanko, sir?» virkkoi ohjaaja tälle kiihtyneen näköiselle nuorukaiselle, joka oli hatuttomin päin kiiruhtanut tänne vuokrakasarmille, jossa sellaisen nuoren herrasmiehen ei juuri otaksuisi käyvän —
Top sysäsi kaikki taskussaan olevat pikku rahat miehen käteen ja lähti sanaakaan lausumatta juoksujalkaa kiitämään päämääräänsä, harppaillen rouva Mundyn asunnon kivisiä portaita vinhemmin kuin koskaan ennen.
5
Suinpäin hän syöksyi sisälle avattuaan oven avaimellaan ja huuteli hiljaa, mutta kiihkeästi Maryä, Mundyjen pientä palvelijatarta.
Mary, joka nukkui kuin murmeli, paneutui aina aikaisin levolle; mutta varmaankin hän nyt oli valveilla. Entä se miehenääni, mitähän se merkitsi? Lääkärikö? Top hoki itsekseen kysymyksiään koneellisesti, kuten oli hokenut koko matkan autossa, mutta torjui yhä mielestään kaikki vastaukset, jotka muistuttivat hänelle joen tämän puolen vuokrakasarmeissa sattuneista murhenäytelmistä... Niistä olivat sanomalehdet kertoneet... Ei! »Mary! Helen —»
Ei vastausta.
Top eteni käytävää pitkin, aikoen sen toisessa päässä olevalle ovelle. Sivuuttaessaan arkihuoneen oven hän seisahtui. Sen takaa kuului hiljaista liikettä. Oven alitse näkyi ruusuinen valoviiru. He — hän oli siellä.
Melkein suunniltaan levottomuudesta nuori mies kiersi ovenripaa, työnsi oven auki ja syöksähti arkihuoneeseen. »Helen —»
Helen oli siellä.
XVII luku
Tuhkimon ilta
1
Helen oli siellä ja kääntyi häneen päin... Nousi seisomaan ja katsoi häneen hymyillen!
Niin, aluksi ei Top tajunnut mitään muuta kuin sen, että Helen seisoi tuossa ja hymyili. Hänellä ei ollut mitään hätää!
Sanat »Sinä olet siis terve?» olivat varmaankin luiskahtaneet hänen huuliltaan, vaikka hän itse tuskin huomasi niitä lausuneensa, koskapa Helen naurusta värähtelevällä äänellä vastasi: »'Tervekö’? Ihan terve, kiitos. Enkö siltä näytä, Top?»
Häntä silmäillessään Top sitten sai jonkunlaisen kuvan ympäristöstä omituisesta, näyttämömäisestä, koristeellisesta, suppeasta ympäristöstä.
Kuinka suuresti se erosikaan siitä, mitä nuori mies oli tuskissaan kuvitellut näkevänsä!
Alkaaksemme Helenistä — hän oli sellaisessa asussa, jollaisessa Top ei ollut milloinkaan ennen häntä nähnyt; hänen yllään oli balettitanssijattaren tiukat, vaaleanpunaiset, kukannuppua muistuttavat liivit, pullottava, valkea röyhelöhame, pitkät, vaaleanpunaiset balettitrikoot, jotka päättyivät ristihihnaisiin kenkiin — ja hän seisoi huoneessa, joka oli alaston kuin pieni näyttämö ja yhtä kirkkaasti valaistu.
2
Huoneessa paloivat kaikki valot: seinälamput, pienemmälle uuninreunustalle sijoitetut kynttilät, oven yläpuolella oleva lamppu ja keskuspöydän kohdalle laipioon kiinnitetyissä ketjuissa riippuva iso, punakaihtiminen lamppu.
Mutta keskuspöytä oli viety pois huoneesta, pantu kai kokoon ja siirretty jonnekin muualle.
Tuolit oli työnnetty yhteen nurkkaan ja kasattu päällekkäin. Matot oli kierretty pois tummalta, kiilloitetuita korkkimatolta. Näytti siltä kuin huoneesta olisi tyhjennetty kaikki huonekalut. Ainoastaan yksi esine oli sinne tuotu. Se oli pitkä, valkopuitteinen peili rouva Mundyn huoneesta. Joka viikko äidin luona käydessään oli tyttöjen tapana, sen Top tiesi, sovittaa eri pukukappaleitaan saman peilin edessä, jonka edessä Helen nyt seisoi.
Peili, joka oli kuvastanut tuota somaa, ruusuisen ja valkean kirjavaa näyttämö-Columbinea, näytti nyt myöskin tytön yläpuolelle kohoavan Topin kuvan. Kookkaana ja sopusuhtaisena, himmentäen toisen ruusuista ja valkeaa väriä miesmäisellä mustalla ja valkeallaan, vaaleana kuin hunaja hän seisoi valon hohteessa, lujapiirteiset, heikosti punertavat huulet luonteenomaisesti raollaan.
Hän odotti, että Helen virkkaisi jotakin.
Myöskin Helen odotti jäykkänä, mutta vain sekunnin ajan, hän liikahti, ikäänkuin olisi kohentanut itseään, kooten itseensä koko ilmakehänsä sähkön, kaiken varavoimansa.
Sitten hän huojennuksekseen ja tyytyväisyydekseen tunsi olevassa jokapäiväisten tanssituntien Helen; hän teki toisen liikkeen, sellaisen, jonka hän teki joka päivä. Se oli naamio, jonka suojaan hän saattoi kätkeä myrskyn. Kohottaen käsivarsiaan hän kiinnitti tiukemmalle pientä, sileätä päätänsä ympäröivän valkean nauhan, joka sitoi tuuheat hiukset kokoon ja teki pään niin viehättävän pieneksi.
Sitten hän laski käsivartensa jälleen alas, niin että kädet riippuivat hameen kupeilla, ja katsoi nuoren miehen kasvoihin. Ne olivat ällistyksestä ilmeettömät, yhtä ilmeettömät kuin hänen oma paidanrintansa.
Helen hymyili hänelle.
»No, Top.» Tyttö puhui huolettomasti, hillityn hilpeästi. Top ei osannut muuta kuin tuijottaa häneen, kun hän lisäsi.
»Sinä tulit, niinkö? Kuinka kiltisti tehty!»
3
Topin suu avautui ja sulkeutui kokonaista neljä kertaa, ennenkuin hän sai sanotuksi: »Kuka sitten oli se mies?»
»Mikä mies?» kummasteli Helen muka iloisen, tyttömäisen uteliaana.
»Se mies, joka soitti minulle. Se oli miehenään!. Missä hän on?»
Ja kääntyen poispäin Helenistä Top vilkuili ympärilleen, tähysti oveen ja ikkunakomeroa piilottaviin verhoihin.
»Vai oli se miehenään!?» lausui miesääni hänen takanaan. Äkkiä Top pyörähti jälleen ympäri nähdäkseen —
Ei ketään!... Ainakaan ei näkyvissä ollut ainoatakaan miestä. Siellä oli vain tanssijatar Helen, joka seisoi vaaleanpunaisten kenkiensä kärjillä ja nauroi. Siinä hän seisoi, näyttäen niin yllättävän toisennäköiseltä. Vanhemmalta. Sievemmältä. Paljoa pitemmältä. Tavallisissa pukimissa — kudotuissa vaatteissaan ja ruskeassa juhlaleningissään, jonka rinnassa gardenia oli ollut — Helen oli näyttänyt keijukaismaiselta, milteipä mitättömältä. Mutta ammattipuku toi esille nuoren tanssijattaren siron voimakkaan ja viimeistellyn kauniin rakenteen, hänen olkapäittensä, käsivarsiensa ja raajojensa muodot, jotka olivat hennot, mutta samalla lihaksikkaat ja täyteläiset, täydelliset piirteiltään, jolleivät mitoiltaan; ne olivat sulavat ja jalot, jalot ja lupaavat, kuten ovat puolittain puhjenneen ruusun ja kypsyvän hedelmän puolinaiset piirteet. Puolinaiset piirteet, sanoin. Tämä nuori tyttö ei luonnollisestikaan ollut niin naisellisesti, Pheidiaan mittojen mukaisesti rehevä kuin hengittävä Milo.
Mutta ei tämä pikku Helen myöskään ollut mikään nykyajan pukutaiturien ihanne, muodissa oleva, rinnaton poikatyttö, ei mikään mannekini (valitan, että minun on sanottava tämä teille, jos tiukasti väitätte, ettei naisen vartalo voi olla viehättävä, jollei se muistuta roomalaista ykköstä), vaan kukoistava Hebe, joka tähän saakka oli tehokkaasti käyttänyt englantilaisen koulutytön valepukua.
Mikä voisikaan olla pettävämpi kuin ovat piilotetun ja vaatteihin kiedotun ihmisruumiin mittasuhteet! Kun on kysymyksessä kaunistaminen tai rumentaminen, sentimetrien vähentäminen tai lisääminen, mikä voi tehdä sellaisia ihmeitä kuin puku tekee? Tämä puku kaunisti Heleniä ja antoi hänelle lisää mittaa, tälle kotiin jääneelle Helenille, pienelle Tuhkimolle, joka nyt seisoi tuossa muuttuneena, nauraen, koko raikkaat kasvot naurussa, ja yhäti riemuisesti nauraen tyrmistyneelle Topille.
Viimemainittu tiukkasi: »Eikö täällä ollut mies?» »Minkä tähden», vastasi Helen nauraen, »pitäisi täällä olla mies?»
»Minulle soitti mies puhelimella.»
Helenin silmät säikkyivät, hänen poskissaan oli syvät kuopat, ja silminnähtävästi hän nautti. »Kuvitella sitä! Topille soitti mies keskellä hänen kutsujaan. Mutta — pulmallinen tehtävä: etsi mies!»
»Eikö täällä ole ketään miestä? Kuka sitten soitti?»
»Parasta, kun otat selkoa», kehoitti Helen — vekkulimainen jäljittelijä, joka ei turhaan ollut matkinut Gertruden Ericin, Tossien Johnin ja Topin itsensä ääntä, _basso profundo_ — »Ota selkoa!»
»Sinä olet vetänyt minua nenästä», murahti Top, jolle asia selvisi kenties hieman myöhään, mutta sitten perinpohjaisesti. »Niinkö se olikin? Luulin — olin niin hirveässä tilassa — ja sinä teit sen minua narrataksesi?»
»No, älä ole siitä noin nyreissäsi! Nyt, kun sinä _olet_ täällä
Se kävi nopeasti; miten tulit? Autollako? Äänettömyys merkitsee 'kyllä', otaksuttavasti. Nyt, kun olet täällä —» Hän pyörähti ympäri kenkänsä kärjellä, otti tuolin toisen päältä, sijoitti molemmat seinän viereen ja istuutui. Hänen hameensa levisi hänen ympärilleen kuin sekaisin menneet joutsenensulat; hänen pitkät, hoikat, vaaleanpunaiset jalkansa olivat ojennetut eteenpäin ja kuvastuivat himmeästi tummasta, kiilloitetusta korkkimatosta, kuten luistelijan jalat kuvastuvat jäästä. Helen lisäsi hilpeästi: »Kun nyt olet täällä, etkö istu seurassani tämän tanssin aikaa, Top?»
Top tuijotti häneen ikäänkuin hän olisi ollut vieras. Niin hän olikin.
»Minkä tähden olet tuollaisessa nukenasussa, Helen?» »Etkö pidä siitä?» Tyttö, tilanteen hallitsija, nosti nilkkansa ristiin, tehden vähäisen heilahduksen, joten puku paremmin näkyi.
Sitä pukua ovat sadat taiteilijat Degasista Laura Knightiin saakka hellien kuvanneet! Sen yläpuolella hiusside ja puhkeamatonta nuppua muistuttavat liivit. Tuo äkkiä leviävä hamekiehkura saattaa arvoonsa pitkät, hoikat, lihaksikkaat jalat, jotka ovat trikooseen verhotut ja päättyvät balettikenkiin, vaaleanpunaisiin, tylppäkärkisiin, lapsenkasvojen lailla viehättäviin. Oliko kuvittelua, että ilmassa värähteli kuulumattomia säveliä, Chopinin, Lisztin, Straussin kuolemattomia sointuja... _Faustin_ ja _Coppelian_ balettimusiikin kaikua? Muistot lisäsivät vanhan, vanhan lumouksen taikavoimaa...
Tämä merkityksellinen puku, joka tekee naisesta osittain kukan, osittain perhosen —lyhytaikaisen, mutta kuolemattoman — selvitti Topille tämän tuntemattoman Helenin.
»Kaikki muut pukeutuivat mennäkseen tanssiaisiin», puhui Helen. »Minkä tähden en minä olisi saanut pukeutua istuakseni kotona? Juuri niin tein. _Koska_ en voinut tulla sinun tanssiaisiisi, Top — muistathan, että minun _ei_ pitänyt tulla — arvelin, että sinun oli ainakin tultava—minun tanssiaisiini!» Hilpeästi hän viittasi pienillä käsillään tyhjennettyyn huoneeseen ja taputti vieressään olevaa tuolia. »Etkö tule istumaan?»
4
Itsepäisesti Top seisoi.
Helen nauroi hänelle. Top tuntui unohtavan, että koko ajan hänen asuessaan Mundyjen luona oli koko perheen ollut tapana nauraa hänelle hänen siitä lainkaan pahastumatta. Koskaan ennen ei hän ollut siitä harmistunut. Mutta nyt alkoi synkkä raivo hiljaa, hitaasti, varmasti kiehua tavallisesti tyynen Topin rinnassa.
Hän ei uskonut sitä, mitä Helen oli hänelle kertonut. Istumassa kotosalla? Eikö mitä! Ennenkuin itsekään aavisti, mitä aikoi sanoa, hän huomasi karjaisevansa: »Tuollaisessa nukenasussa tähän aikaan yöstä?»
»Kello on tuskin kahlatuista. Sinun tanssiaisiasi jatkuu kolmeen saakka. Arvelin —»
Hänestä välittämättä Top jatkoi: »Tähän aikaan yöstä! Täysin puettuna —»
»'Eikä muka menossa minnekään?'» täydensi Helen vallattomasti.
Happamesti Top kysäisi: »Mitä varten olet pukeutunut?»
5
Sadasta eri syystä, jotka sekavina olivat tulvahtaneet hänen mieleensä, kun toiset olivat jättäneet hänet yksin. Ja yhdestä syystä. Sillä kaiken sen taustana, mitä nainen tekee, on aina enemmän kuin yksi syy. Juuri senvuoksi kai miehet pitävät meitä käsittämättöminä — koska miesten mieli on suoraviivainen (kuten he meille vakuuttavat). Mahdotonta oli Helenin olla hautomatta jotakin kepposta, niin pian kuin hänen sisarensa olivat suostuneet poistumaan hänen luotansa. Otaksuttiinko hänen kesysti pysyvän kylmässä, yksinäisessä makuuhuoneessaan, haudattuna pieneen, luostarimaiseen, valkeaan sänkyynsä? Maata siellä? Hän, yksinkertaisessa, vaatimattomassa yöasussaan, kuvitellen toisten ihania leninkejä? Sitä teennäistä filmityttöä jossakin »taideluomassa»? Tuota kuvottavaa Miloa, mikä _hänellä_ lieneekään ollut yllään, tanssimassa Topin kanssa, kun soitettiin »_Sinunhan juuri piti tulla_»? Olisiko Helenin kaikkea sitä kuvitellen pitänyt maata rauhallisesti vuoteessaan, kunnes olisi vaipunut uneen? Oliko se todennäköistä? Hän nousisi ylös. (Hän nousi ylös.) Hän pukeutuisi siihen ainoaan pukuun, joka yksin, sen hän tunsi, oli todella Heleniä. (Hän pukeutui siihen.) Ja kauniisti hän olikin pukenut sen yllensä, musliinihame oli juuri tuotu pesulaitoksesta, ja se oli tahrattoman valkoinen kuin äsken auennut, valkea kaksoisnuppu! Ja niin somannäköiseksi hän oli tasoittanut tuuhean tukkansa!
Huiman vallattoman koululapsen tavoin hän sitten oli sipsuttanut puhelimen ääreen, soittanut hotellin numeroon ja kysynyt herra Tophamptonia (»Asia on tärkeä!») Henkeä pidätellen hän oli, kuten oli pyydetty, odottanut hetkisen?... Kuinka vähällä olikaan hän ollut juosta tiehensä pelkästään kuullessaan torvesta Topin »haloon»! Mutta hän oli koonnut kaiken sisunsa pystyäkseen toteuttamaan suunnitelmansa joka, kuten hänen sydämensä vakuutti, ei ollut pelkkä kepponen. Niin vastustamattomasti hän oli kaivannut Topia luoksensa kotiin... vain kymmeneksi lyhyeksi minuutiksi.
Puhelin oli ollut mahdoton... Puhelin on aina mahdoton, kun on tärkeätä saada asia pian selväksi! Harmikseen hän oli erottanut Topin huudon; »_En kuule sanaakaan_. Harmissaan hän oli jäljitellyt karheata miehen ääntä: »_Otaksuttavasti ette kuulisi, vaikka Helen olisi kuolemaisillaan ja lähettäisi teille sanan_: tulkaa?» Harmistuneena hän oli pannut kuulotorven paikalleen varmana siitä, että Top tulisi Rauhattomasti! hän oli ajatellut »Kymmenen minuuttia ei ole paljon, elinajasta!»