Part 9

Vetojoukkueeseen kuului seitsemän poikasta. Toiset olivat syntyneet varemmin sinä vuonna ja olivat yhdeksän ja kymmenen kuukauden ikäisiä; Valkohammas oli sitävastoin vain kahdeksan kuukauden vanha. Kukin koira oli kiinnitetty rekeen eri nuoralla. Kaikki nuorat olivat erimittaiset, eroten pituudessa toisistaan ainakin koiran mitan verran. Jokainen nuora oli sidottu reen keulassa olevaan renkaaseen. Tuohesta tehty reki oli vailla jalaksia, ja sen keula oli taivutettu ylöspäin, jotta se estyisi sukeltamasta lumen alle. Tämän rakenteen tähden paino ja reen kuormitus jakautui mahdollisimman laajalle pinnalle, mikä oli perin edullista, koska lumi oli aivan jauhomaista ja kovin pehmeätä. Koiratkin koettivat saman periaatteen mukaan jakaa painonsa niin laajalle alalle kuin mahdollista: ne muodostivat nuorineen viuhkan, jonka kanta oli reen keulassa, ja täten ei yksikään koira joutunut astumaan edellisen jälkiä.

Viuhkamainen järjestys oli toisessakin suhteessa edullinen. Erimittaiset nuorat estivät koiria käymästä takaapäin edelläkulkevan kimppuun. Jos koira halusi ahdistaa toista, täytyi sen kääntyä lyhyemmästä nuorasta vetävän kimppuun, ja tällöin sillä oli vastassaan sekä koira että ajajan ruoska. Mutta parasta kaikista oli se, että koiran, joka pyrki ahdistamaan edessään olevaa, oli vedettävä rekeä nopeammin, ja mitä nopeammin reki liukui, sitä sukkelammin saattoi ahdistettu koira paeta. Ja niin kävi takimmaiselle koiralle mahdottomaksi saavuttaa etumaista. Kuta nopeammin se juoksi, sitä nopeammin ravasi myöskin tavoiteltu ja samalla kaikki koirat. Sanalla sanoen, reki kulki sukkelammin; ja näin ihminen vahvisti ovelalla juonella valtaansa eläimiin nähden.

Mit-sa muistutti isäänsä, hän omisti melkoisen määrän tämän vanhaa viisautta. Hän oli huomannut, kuinka Lip-lip vainosi Valkohammasta, mutta Lip-lip oli silloin toisen omaisuutta, eikä Mit-sa ollut milloinkaan uskaltanut enempää kuin toisinaan salavihkaa heittää sitä kivellä. Mutta nyt Lip-lip oli hänen koiransa, ja hän ryhtyi kostamaan sijoittamalla sen pisimmän nuoran päähän. Täten Lip-lipistä tuli johtaja, ja se oli näennäisesti kunniapaikka. Mutta todellisuudessa se riisti siltä kaiken kunnian: ennen se oli ollut koko parven komentaja ja herra, nyt se huomasi joutuneensa joukkueen vihan ja vainon esineeksi.

Koska se juoksi pisimmän nuoran päässä, se näytti muista koirista aina juoksevan pois niiden tieltä. Ne näkivät siitä vain tuuhean hännän ja pakenevat takajalat -- ja tämä näky ei ollut lähimainkaan niin peloittava kuin sen pörhistyneet niskakarvat ja välkkyvät hampaat. Päinvastoin, nähdessään sen juoksevan tiehensä ne luulivat sen pakenevan ja halusivat rynnätä perässä.

Samassa tuokiossa kuin reki lähti liikkeelle, alkoi joukkue ajaa Lip-lipiä takaa ja jatkoi siten kaiken päivää. Alussa se oli arvostaan arkana ja kiukkuisena altis kääntymään päin ahdistajiaan vastaan; mutta tällöin Mit-sa läimäytti kolmenkymmenen jalan pituisen suoliruoskansa sille päin silmiä pakottaen sen pyörähtämään jälleen ympäri ja jatkamaan juoksuaan. Joukkuetta Lip-lip saattoi vastustaa, mutta ruoskalle se ei mahtanut mitään, ja niinpä sillä ei ollut muuta keinoa kuin pitää pitkä nuoransa pingoitettuna ja kylkensä kyllin etäällä toveriensa hampaista.

Mutta intiaanin mielessä piili vieläkin suurempi oveluus. Yllyttääkseen toisia koiria ajamaan loputtomasti takaa johtajaansa Mit-sa suosi tätä aivan erikoisesti. Nämä suosionosoitukset synnyttivät kateutta ja vihaa. Niiden ollessa saapuvilla Mit-sa saattoi antaa sille ruokaa, ja antaa yksin sille. Tämä teki ne aivan hurjiksi. Lip-lipin ahmiessa lihaansa Mit-san suojelemana ne raivosivat juuri ruoskan ulottuman ulkopuolella. Ja milloin ei ollut lihaa annettavana, Mit-sa pysytti vetojoukkueen loitolla ja oli antavinaan lihaa Lip-lipille.

Valkohammas antautui suopein mielin työhön. Taipuessaan jumalien valtaan se oli tehnyt suurempia myönnytyksiä kuin toiset koirat, ja se oli oppinut niitä perinpohjaisemmin havaitsemaan, kuinka turhaa heidän tahtonsa vastustaminen oli. Lisäksi koiralauman harjoittama vaino oli vähentänyt sen ja enentänyt ihmisen merkitystä. Valkohammas ei ollut tottunut olemaan seuraan nähden riippuvainen sukulaisistaan. Kitshi oli joutunut melkein unohduksiin, ja nyt sen harrastus kohdistui pääasiallisesti jumaliin, jotka se oli omaksunut valtiaikseen. Niinpä se uurasti ankarasti, oppi kuria ja oli kuuliainen. Uskollisuus ja alttius olivat luonteenomaisia sen elämälle. Nämä piirteet ovat oleellisia sudelle ja villikoiralle, kun ne ovat kesyttyneet, ja ne Valkohammaskin omisti, vieläpä harvinaisen suuressa määrässä.

Tavallaan Valkohammas ja toiset koirat seurustelivat keskenään, mutta se oli sotaista ja vihamielistä seurustelua. Se ei ollut koskaan oppinut kisailemaan niiden kanssa. Se taisi vain tapella, ja niinpä se nyt tappelikin maksaen satakertaisesti takaisin ne haavat ja vammat, jotka se oli saanut Lip-lipin ollessa lauman johtajana.

Nyt Lip-lip ei ollut enää johtajana -- paitsi milloin se pakeni toveriensa tieltä nuoransa päässä, reen kiitäessä kaiken aikaa perässä. Leirissä se pysyttelihe Mit-san tai Ison Majavan tai Klu-Kutshin lähellä. Se ei rohjennut poistua jumalien luota, sillä nyt sillä oli vastassaan kaikkien koirien hampaat ja se sai tuta perin pohjin sen vainon katkeruutta, joka ennen oli kohdannut Valkohammasta.

Lip-lipin kukistuttua Valkohammas olisi voinut kohota koiraparven johtajaksi. Mutta siihen se oli liian juro ja yksinäisyyttä rakastava. Se joko löylytti vetotovereitaan tai käänsi niille selkänsä. Sen lähestyessä ne siirtyivät syrjään, eikä rohkeinkaan niistä uskaltanut milloinkaan ryövätä siltä lihaa. Päinvastoin, ne ahmivat vain annoksensa kiireimmiten, peläten että se riistäisi sen niiltä. Valkohammas tunsi hyvin lain: _sorra heikkoja ja tottele väkeviä_. Se söi lihaosansa niin nopeasti kuin saattoi. Ja onneton silloin se koira, joka ei ollut vielä lopettanut ateriaansa! Kajahti ärähdys, hampaat välkähtivät, ja koira poloinen sai ulvoa harmiaan tunteettomille tähdille Valkohampaan pistellessä sen annoksen poskeensa.

Silloin tällöin joku koira kivahti kapinaan, tullakseen kuitenkin nopeasti kukistetuksi. Täten Valkohampaalla oli tilaisuutta säilyttää tappelutaitonsa. Se tahtoi kaikin mokomin pysyä yksinäisenä keskellä laumaa, ja se taisteli usein säilyttääkseen tämän aseman. Mutta sellaiset taistelut eivät kestäneet kauan. Se oli liian nopea vastustajilleen. Ne olivat verissään, ennenkuin tiesivät mitä oli tapahtunutkaan, voitetut melkein ennen kuin elivät aloittaneetkaan.

Kuri, jota Valkohammas piti yllä toveriensa kesken, oli melkein yhtä ankara kuin jumalien vaatima rekikuri. Se ei suonut niille koskaan mitään vapauksia, pakotti ne osoittamaan alituista kunnioitusta. Omassa keskuudessaan ne saivat tehdä mielensä mukaan; se asia ei liikuttanut sitä. Mutta sitä se niiltä vaati, että jättivät sen yksikseen, siirtyivät tieltä, kun se suvaitsi astua niiden joukkoon, ja aina tunnustivat sen yliherrakseen. Milloin ne vain yrittivätkin tepastella jäykkäjalkaisina, paljastaa hampaansa tai pörröttää karvojaan, heti se oli niiden kimpussa armottomana ja julmana, pakottaen ne nopeasti tunnustamaan erehdyksensä.

Se oli suunnaton tyranni. Sen ylivaltius oli rautaista. Se sorti heikkoja kostonhaluisena. Turhan vuoksi se ei ollutkaan ottanut osaa säälimättömään taisteluun olemassaolon puolesta pienuudessaan, jolloin emo ja se, yksinään ja apua saamatta, pitivät puolensa ja säilyttivät henkensä villissä erämaassa. Eikä se ollut suotta oppinut astumaan pehmeästi, milloin voimakkaampi kulki ohi. Se sorti heikkoja, mutta kunnioitti väkeviä. Ja ollessaan tällä pitkällä matkalla Ison Majavan mukana se astui kylläkin pehmeästi, kun tavattiin outoja ihmiseläimiä ja näiden leirissä täysikasvuisia koiria.

Kuukaudet kuluivat. Iso Majava jatkoi yhä matkaansa. Pitkät retkeilyt ja alituinen uurastaminen reen edessä kehittivät Valkohampaan voimia, ja näytti siltä, että sen älyllinen kehitys oli melkein valmis. Se oli oppinut tuntemaan perin pohjin maailman, jossa se eli. Sen elämänkatsomus oli karu ja aineellinen. Sen silmissä maailma oli hurja ja julma, vailla lämpöä, maailma, jossa ei ollut hyväilyjä, ei hellyyttä eikä suloa.

Isoa Majavaa kohtaan se ei tuntenut mitään rakkautta. Tosin hän oli jumala, mutta perin hurja jumala. Valkohammas tunnusti mielellään hänet valtiaakseen, mutta tämä valtius perustui suurempaan älyyn ja raakaan voimaan. Valkohampaan olemuksessa oli jotain, joka saattoi sen kaipaamaan tätä herruutta, muutoin se ei olisi palannut erämaasta sitä palvelemaan. Sen luonteessa oli syvyyksiä, joita ei oltu koskaan mitattu. Iso Majava olisi ystävällisellä sanalla, hyväilyllä ulottunut niiden pohjaan, mutta hän ei hyväillyt eikä lausunut ystävällisiä sanoja. Sellainen ei ollut hänen tapansa. Hänen valtiutensa oli villiä, ja villisti hän hallitsi, jakaen oikeutta sauva kädessä, rangaisten rikkomuksia ankarin iskuin ja palkiten ansioita, ei ystävällisyydellä, vaan säästämällä lyönneistä.

Niinpä Valkohammas ei tietänyt mitään taivaasta, jonka ihmisen käsi olisi saattanut sille luoda. Sitä paitsi se ei pitänyt ihmiseläinten käsistä. Se epäili niitä. Tosin ne toisinaan jakoivat lihaa, mutta useammin ne jakoivat kipua. Käsistä oli paras pysyä loitolla. Ne lennättivät kiviä, käyttivät keppejä, sauvoja ja ruoskia, läimäyttivät ja löivät ja osasivat koskettaessaan tuottaa kipua nipistämällä ja vääntämällä. Vieraissa leireissä se oli joutunut tekemisiin lasten käsien kanssa ja oppinut tuntemaan, että ne osasivat tuottaa julmaa tuskaa. Olipa muuan pienokainen kerran pistämäisillään siltä silmän puhki. Moinen kokemus oli tehnyt sen epäluuloiseksi kaikkia lapsia kohtaan. Se ei voinut sietää niitä. Niiden lähestyessä turmiota ennustavine käsineen se nousi ja lähti tiehensä.

Ryhtyessään eräässä kylässä Suuren Orjajärven rannalla vastustamaan ihmiseläimen uhkaavaa kättä se sai aiheen lieventää Isolta Majavalta oppimaansa lakia, jonka mukaan jumalien pureminen oli anteeksiantamaton rikos. Kaikkien kylien kaikkien koirien tapaan Valkohammaskin lähti siellä itselleen muonaa rosvoamaan. Muuan poika paloitteli paraillaan jäätynyttä peuranlihaa kirveellä, ja siitä sinkoili palasia hangelle. Hiipiessään siitä ohi lihan haussa Valkohammas seisahtui ja alkoi syödä palasia. Se huomasi pojan laskevan kirveen kädestään ja tarttuvan tukevaan sauvaan. Valkohammas hypähti syrjään ehtien viime tingassa pelastua iskusta. Poika ryhtyi ajamaan takaa, ja ollen outo siinä kylässä se pakeni kahden kodan välitse, mutta joutuikin täten umpikujaan korkean maavallin eteen.

Valkohammas oli ahdingossa. Ainoa tie johti molempien kotain välitse, ja sitä vartioi poika. Sauva iskuun kohotettuna hän kävi satimeen joutunutta saalistaan kohden. Valkohammas raivosi. Oikeudentuntonsa kannustamana se kääntyi karvojaan pörröttäen ja äristen päin poikaa. Se tunsi leirin muonalain. Kaikki lihanjätteet, kuten jäätyneet palaset, kuuluivat koiralle, joka oli ne löytänyt. Se ei ollut tehnyt laisinkaan väärin, ei ollut rikkonut mitään lakia, ja kuitenkin tuo poika valmistui pieksemään sitä. Tuskin Valkohammas tiesi mitä tapahtui. Se teki sen raivon puuskassa. Ja se teki sen niin nopeasti, ettei poikakaan tietänyt. Sen verran hän vain tiesi, että hänet oli jollain käsittämättömällä tavalla kaadettu lumeen ja että sauvaa pitelevän käden olivat koiran hampaat viiltäneet auki.

Mutta Valkohammas tiesi rikkoneensa jumalien lakia. Se oli upottanut hampaansa erään jumalan pyhään lihaan, ja nyt oli odotettavissa mitä hirmuisin rangaistus. Se pakeni Ison Majavan luo ja kyyristyi tämän suojelevien jalkojen väliin, kun purtu poika tuli omaisineen kostoa vaatimaan. Mutta he saivatkin poistua hyvityksettä. Iso Majava puolusti Valkohammasta. Kuunnellessaan sanasotaa ja tarkatessaan vihaisia liikkeitä tämä tiesi, että äskeistä tekoa pidettiin oikeutettuna. Ja niin se oppi ymmärtämään, että jumalia oli erilaisia. Oli omia jumalia ja oli vieraita jumalia, ja näiden välillä vallitsi erotus. Omilta jumalilta oli kaikki siedettävä, olipa se sitten oikeutettua tai epäoikeutettua. Mutta toisilta jumalilta ei tarvinnut sietää vääryyttä; sen sai kyllä kostaa hampain. Ja tämäkin oli jumalien säätämä laki.

Ennenkuin päivä oli päättynyt, Valkohammas sai oppia lisää tätä lakia. Mit-sa oli yksin metsässä polttopuita keräämässä, ja siellä hän kohtasi pojan, jota oli purtu. Tämän keralla oli toisia poikia. Vaihdettiin kiivaita sanoja. Sitten kaikki pojat kävivät Mit-san kimppuun. Hän oli pahassa pulassa. Joka taholta hänen ylleen sateli iskuja. Alussa Valkohammas vain katseli. Tämä oli jumalien asia, se ei liikuttanut sitä. Sitten se älysi, että juuri Mit-sa, eräs sen omista erikoisista jumalista, nyt joutui pahoin pidellyksi. Syynä siihen, mitä Valkohammas nyt teki, ei ollut mikään järkivaikutin. Hurja kiukunpuuska saattoi sen syöksymään tappelevien keskelle, viisi minuuttia myöhemmin pojat pakenivat hajallaan pitkin seutua, ja monesta tihkui hangelle verta todistaen, etteivät Valkohampaan purimet olleet pysyneet joutilaina. Kun Mit-sa kertoi tapauksen leirissä, Iso Majava määräsi Valkohampaalle annettavaksi lihaa. Hän määräsi annettavaksi paljon lihaa, ja levätessään yltäkylläisenä ja unisena nuotion ääressä Valkohammas tiesi, että laki oli osoittautunut oikeaksi.

Näiden kokemusten yhteydessä Valkohammas oppi myöskin tuntemaan omaisuuden lain ja velvollisuuden suojella omaisuutta. Oman jumalan suojelemisesta jumalan omaisuuden suojelemiseen oli vain yksi askel, ja se otti tämän askelen. Sitä, mikä kuului sen jumalalle, oli puolustettava koko maailmaa vastaan, vaikkapa sitten muita jumalia puremalla. Sellainen teko ei ollut ainoastaan pyhyyden rikos, vaan vieläpä vaarallinenkin. Jumalat olivat kaikkivaltiaita, eikä koira merkinnyt mitään heidän rinnallaan. Kuitenkin Valkohammas oppi vastustamaan heitä hurjan sotaisena ja pelottomana. Velvollisuus voitti pelon, ja varastelevat jumalat oppivat jättämään Ison Majavan omaisuuden rauhaan.

Erään seikan Valkohammas oppi nopeasti tässä yhteydessä, nimittäin sen, että varastava jumala oli tavallisesti pelkuri jumala ja juoksi kernaimmin tiehensä hälyytyksen kuullessaan. Myöskin se havaitsi, että melkein heti hälyytyksen jälkeen Iso Majava tuli sille avuksi. Se oppi älyämään, ettei tunkeilija paennut sen pelosta, vaan peläten Isoa Majavaa. Valkohammas ei hälyyttänyt haukunnalla. Se ei haukkunut milloinkaan. Se vain kävi suoraa päätä tunkeilijan kimppuun ja, jos voi, upotti häneen hampaansa. Koska se oli äreä ja yksinäinen eikä välittänyt toisista koirista, se soveltui tavattoman hyvin isäntänsä omaisuutta vartioimaan. Ja siihen Iso Majavakin yllytti ja totutti sitä. Mutta seurauksena oli, että Valkohammas kävi entistä hurjemmaksi, kesyttömämmäksi ja yksinäisemmäksi.

Kuukaudet kuluivat tehden koiran ja ihmisen välisen liiton yhä lujemmaksi. Tämä oli tuo entisaikojen liitto, jonka ensimmäinen erämaasta saapunut susi solmi ihmisen kanssa. Ja kaikkien seuraavien susien ja villikoirien tavoin Valkohammas laati tuon liiton itsekseen. Ehdot olivat yksinkertaiset. Se vaihtoi oman vapautensa lihalliseen jumalaan. Tältä jumalalta se sai muun muassa ravintoa ja lämpöä, suojaa ja seuraa. Korvaukseksi se vartioi jumalan omaisuutta, suojeli hänen ruumistaan, teki työtä hänen hyväkseen ja totteli häntä.

Jumalaa on palveltava. Valkohammas palveli omaansa velvollisuudentunnosta ja kunnioituksesta, mutta ei rakkaudesta. Se ei tietänyt mitään rakkaudesta. Se ei ollut koskaan kokenut rakkautta. Kitshi oli vain kaukainen muisto. Sitä paitsi se ei ainoastaan ollut hylännyt erämaata ja heimoaan antautuessaan ihmisen valtaan, vaan sellaiset olivat liiton lait, ettei se enää luopuisi jumalastaan lähteäkseen Kitshin kera, vaikkapa joskus vielä tapaisikin tämän. Ihmisen vallan alaisuus näytti muodostuneen sille voimakkaammaksi olemassaolon laiksi kuin vapauden-, heimon- ja omaistenrakkaus.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Nälänhätä.

Kevät oli jo käsissä, kun Iso Majava lopetti pitkän matkansa. Oltiin huhtikuussa, ja Valkohammas oli vuoden vanha, kun se kiskoi reen kotikylään ja Mit-sa sen riisui valjaista. Täydestä koosta puuttui vielä paljon, mutta Lip-lipin jälkeen se oli isoin kylän viime vuoden penikoista. Se oli perinyt mittansa ja voimansa sekä isältään, sudelta, että emoltaan, Kitshiltä, ja alkoi jo vetää vertoja täysikasvaneille koirille. Mutta vielä se ei ollut varttunut lujarakenteiseksi. Ruumis oli hoikka ja hoippuvainen ja voima pikemmin sitkeätä kuin musertavaa. Turkki oli väriltään harmaa kuin suden, ja kaikesta päättäen se oli itsekin aito susi. Se neljännes koiran verta, jonka se oli Kitshiltä perinyt, ei ollut painanut leimaansa sen ruumiiseen, vaikka sillä olikin osansa sen henkisessä kehittymisessä.

Se vaelteli pitkin kylää, tuntien vakavan tyytyväisenä uudelleen ne eri jumalat, jotka se oli tavannut ennen tuota pitkää matkaa. Ja sitten siellä olivat koirat, penikat, jotka olivat varttuneet sen lailla, ja täysikasvaneet koirat, jotka eivät enää näyttäneet niin isoilta ja peloittavilta, kuin muistikuvista oli tuntunut. Ei se myöskään enää pelännyt niitä niinkuin ennen, vaan tallusteli niiden keskellä huolettoman varmana, mikä oli sille yhtä uutta kuin hauskaakin.

Joukossa oli Basik, harmaantunut vanhus, jonka ennen muinoin tarvitsi vain paljastaa hampaansa saattaakseen Valkohampaan peräytymään ryömien ja vääntelehtien. Siltä Valkohammas oli monesti saanut oppia olevansa perin mitätön; ja siltä se nytkin joutui oppimaan, että se itse oli muuttunut ja kehittynyt. Basik oli käynyt iän heikontamaksi, Valkohammas taasen varttunut iän mukana.

Paloiteltaessa äsken surmattua peuraa Valkohammas sai tuta, että sen suhde koiramaailmaan oli muuttunut. Se oli saanut sorkan ja osan sääriluuta, jossa vielä riippui melkoinen pala lihaa. Vetäydyttyään syrjään toisten koirien läheisyydestä -- vieläpä näkymättömiinkin pensaston taakse -- se ahmi juuri saalistaan, kun Basik kävi kimppuun. Ennenkuin Valkohammas tiesikään mitä teki, se oli jo kahdesti puraissut tunkeilijaa ja hypähtänyt sitten syrjään. Tämä pelottomuus ja nopea hyökkäys saattoi Basikin ymmälleen. Se seisoi töllistellen typertyneenä Valkohampaaseen, ja molempien välillä loisti raaka punainen sääriluu.

Basik oli vanha, ja se oli tullut tuntemaan, että sen ennen sortamat koirat varttuivat voimakkaammiksi. Nämä olivat katkeria kokemuksia niellä, mutta se teki sen kutsuen koko viisautensa avukseen. Entisinä päivinä se olisi oikeutetun raivon puuskassa heittäytynyt oikopäätä Valkohampaan kimppuun. Mutta nyt sen heikkenevät voimat eivät sallineet sellaista menettelytapaa. Se pörrötti hurjana karvojaan ja katsoi uhkaavasti sääriluun ylitse Valkohampaaseen. Ja tämä, jonka mielessä heräsi vanha kammo melkoisen voimakkaana, näytti arastelevan ja kutistuvan ja pienenevän, se muutti mielensä ja alkoi tuumia, miten pääsisi kunnialla peräytymään.

Mutta nyt Basik erehtyi. Jos se olisi tyytynyt katsomaan hurjasti ja uhkaavasti, olisi kaikki käynyt hyvin. Valkohammas, joka jo oli peräytymäisillään, olisi todenteolla peräytynyt ja luovuttanut lihan sille. Mutta Basik ei odottanut. Se arveli jo voittaneensa ja astui lihaa ottamaan. Kun se taivutti huolettomana päätään nuuskiakseen, Valkohammas nosti hiukan niskakarvojaan. Eipä vielä silloinkaan ollut Basikille liian myöhäistä jäädä aseman herraksi. Jos se olisi vain seisonut lihan ääressä pää pystyssä ja irvistäen, niin Valkohammas olisi lopulta hiipinyt tiehensä. Mutta tuoreen lihan haju tunkeutui voimakkaana Basikin sieraimiin, ja ahneus yllytti maistamaan sitä.

Tämä oli jo liikaa Valkohampaasta. Vielä äskettäin se oli kuukausimääriä ollut omien vetotoveriensa valtias, nyt se ei enää voinut pakottautua seisomaan joutilaana toisen ahmiessa lihaa, joka kuului sille. Se iski tapansa mukaan varoittamatta. Ensimmäinen puraisu viilsi Basikin oikean korvan siekaleiksi. Basik joutui ymmälleen hyökkäyksen äkillisyydestä. Mutta sitten tapahtui yhtä äkisti jotain muuta, vieläpä perin surkeata. Vanha koira lennähti kumoon; sen kurkkuun käytiin kiinni. Ja kun se ponnistelihe jaloilleen, upotti nuori koira kahdesti hampaansa sen hartioihin. Kaikki kävi niin nopeasti, että se huimasi. Basik teki onnistumattoman hyökkäyksen Valkohammasta kohti louskuttaen raivostuneena hampaitaan tyhjälle ilmalle. Seuraavassa tuokiossa se sai kuononsa halki ja hoippui taaksepäin erilleen lihasta.

Nyt asema oli muuttunut päinvastaiseksi: Valkohammas kumartui karvojaan pörhistäen ja uhkaavana sääriluun ylitse, Basik pysyttelihe vähäisen matkan päässä valmistautuen peräytymään. Se ei uskaltanut antautua taisteluun nuoren salaman kanssa, ja uudelleen se tunsi, vieläpä entistä katkerammin, heikontuneensa iän mukana. Urheasti se koetti säilyttää arvokkuutensa. Kääntäen tyynesti selkänsä nuorelle koiralle ja sääriluulle, ikäänkuin ei kumpikaan ansaitsisi vähintäkään huomiota, se asteli juhlallisesti tiehensä. Eikä se pysähtynyt vertavuotavia haavojansa nuoleskelemaan, ennenkuin oli päässyt näkyvistä.

Tästä oli seurauksena, että Valkohammas alkoi luottaa itseensä enemmän ja käydä ylpeämmäksi. Se ei enää liikkunut täysikasvuisten koirien parissa yhtä pehmeästi kuin ennen, se ei enää käyttäytynyt niitä kohtaan yhtä sovinnollisesti. Eipä siltä, että se olisi ruvennut hieromaan riitaa -- kaukana siitä. Mutta se vaati tulla huomioon otetuksi. Se piti kiinni oikeudestaan kulkea rauhassa ja olla väistymättä yhdenkään koiran tieltä. Toisten täytyi antaa sille arvoa, siinä kaikki. Sitä ei saanut enää halveksia eikä syrjäyttää, kuten penikoita ja yhä edelleenkin sen vetotovereita. Nämä väistyivät isojen koirien tieltä ja luovuttivat niille pakosta lihansa. Mutta Valkohampaan, epätoverillisen, yksinäisen, ärtyisän, oudon ja ulkomuodoltaan peloittavan Valkohampaan, vanhemmat koirat lukivat ymmällään vertaisekseen. Ne oppivat pian jättämään sen rauhaan, eivät uskaltaneet ryhtyä vihollisuuksiin eivätkä ystävyyden osoituksiinkaan sitä kohtaan. Jos ne jättivät sen rauhaan, antoi sekin niiden olla rauhassa -- ja tämän tilan ne havaitsivat muutamain kohtausten jälkeen kaikin puolin edullisimmaksi.

Keskikesällä Valkohampaalle sattui omituinen seikkailu. Kulkiessaan hiljalleen tutkimaan muuatta uutta kotaa, joka oli pystytetty kylän laitaan sen ollessa erämiesten kera peuroja ajamassa, se kohtasi äkkiä Kitshin. Se seisahtui katselemaan tätä. Se muisti emonsa hämärästi, mutta se _muisti_ kuitenkin, ja samaa ei voinut sanoa tästä. Kitshi kohotti ylähuultaan vanhaan tapaansa uhkaavasti äristen, ja silloin Valkohampaan muisti selkesi. Mieleen palautui unohtunut penikka-aika, kaikki mikä liittyi tuohon tuttuun ärinään. Ennenkuin se oli oppinut tuntemaan jumalat, oli Kitshi ollut sille maailmankaikkeuden keskus. Vanhat tutut tunteet noilta ajoilta alkoivat jälleen kuohua siinä. Hilpeästi se loikkasi Kitshiä kohti, mutta tämä otti sen omituisesti vastaan: viilsi posken auki luuhun asti. Sitä Valkohammas ei voinut käsittää; se peräytyi pettyneenä ja ymmällään.

Mutta se ei ollut Kitshin syy. Susiemo ei ole luotu muistamaan edellisten vuosien aikuisia penikoitaan. Niinpä ei Kitshikään muistanut Valkohammasta. Se oli vieras eläin, tunkeilija; ja nykyinen poikue antoi Kitshille oikeuden suuttua moisesta lähentelemisestä.

Muuan penikoista tallusteli Valkohampaan luo. Ne olivat velipuolia, mutta eivät tietäneet sitä. Valkohammas nuuski penikkaa uteliaana, jolloin Kitshi hyökkäsi uudelleen kimppuun viiltäen sen kuonon toistamiseen halki. Se peräytyi kauemmaksi. Kaikki vanhat muistot ja mielleyhtymät kuolivat jälleen ja vaipuivat hautaan, josta ne olivat nousseet eloon. Valkohammas katseli Kitshiä, joka nuoleskeli pentuaan äristen silloin ja tällöin. Tämä oli sille arvoton. Se oli oppinut tulemaan toimeen ilman emoaan. Emon merkitys oli unohtunut. Valkohampaan elämänkäsityksessä ei ollut enää mitään sijaa Kitshille eikä tämänkään käsityksessä Valkohampaalle.