Part 10

Se seisoi yhtä typertyneenä ja ymmällään, muistonsa unohtaneena, ihmetellen mitä tuo kaikki merkitsi, kun Kitshi kävi kolmannen kerran sen kimppuun, aikoen karkoittaa sen kokonaan lähistöltä. Ja Valkohammas taipui siihen. Tuo toinen oli oman lajin naaras, ja sen rodun keskuudessa vallitsi laki, etteivät koiraat saaneet taistella naaraita vastaan. Se ei tietänyt mitään tästä laista, sillä se ei ollut mitään kokemukseen perustuvaa. Se tunsi sen salaisena pakotuksena, vaiston vaatimuksena -- saman vaiston, joka saattoi sen öisin ulvomaan kuulle ja tähdille ja pelkäämään kuolemaa ja tuntematonta.

Kuukaudet kuluivat. Valkohammas varttui voimakkaammaksi ja rotevammaksi, ja sen luonne kehittyi perinnöllisyyden ja ympäristön määräämään suuntaan. Sen perinnöllisyys oli elinaines, jota käy vertaaminen saveen. Siinä oli paljon mahdollisuuksia, sen saattoi muovailla moneen eri muotoon. Ympäristö taas määräsi sille oman erikoisen muodon. Jos Valkohammas ei siis olisi milloinkaan saapunut ihmisten tulien luo, olisi erämaa muodostanut siitä oikean suden. Mutta jumalat olivat antaneet sille toisenlaisen ympäristön, ja se muodostui koiraksi, joka tosin oli melkoisessa määrin susimainen, mutta oli kuitenkin koira eikä susi.

Ja niin sen luonnon saven ja ympäristön puserruksen mukaisesti sen luonne muodostui laadultaan aivan erikoiseksi. Sitä ei voinut välttää. Se tuli yhä äreämmäksi, epätoverillisemmaksi, yksinäisemmäksi ja hurjemmaksi; ja toiset koirat oppivat yhä enemmän, että siihen nähden oli parempi olla rauhassa kuin sotajalalla, ja Iso Majava rupesi päivä päivältä pitämään sitä yhä suuremmassa arvossa.

Valkohammas näkyi kaikilta ominaisuuksiltaan kehittyneen voimakkaaksi, mutta yksi heikkous sillä kuitenkin oli. Se ei voinut sietää naurua. Ihmisten nauru oli vihaksi pistävä seikka. Omassa keskuudessaan ne saivat mielin määrin nauraa mille hyvänsä, se ei välittänyt siitä. Mutta niin pian kuin nauru kohdistui siihen itseensä, se joutui mitä hirmuisimman raivon valtaan. Nauru teki tuon muutoin vakavan, arvokkaan ja synkeän eläimen hullunkurisen mielettömäksi. Se saattoi sen suunniltaan, aivan vimmoihinsa, niin että se käyttäytyi tuntikausia kuin paholainen. Ja onneton se koira, joka sellaisina hetkinä osui sen tielle. Se tunsi lain liian hyvin kohdistaakseen pahan sisunsa Isoon Majavaan; tämän takana oli sauva ja jumalallinen voima. Mutta koirien takana oli vain autius, ja siihen ne pakenivat, kun Valkohammas saapui näyttämölle naurun villitsemänä.

Sen kolmantena elinvuotena Mackenzien intiaanien keskuudessa syntyi ankara nälänhätä. Kesäkalastus onnistui huonosti. Talvella peurat jäivät tulematta tavallisille laitumilleen. Hirviä oli harvassa, jänikset katosivat melkein peräti, metsästävät elävät ja petoeläimet joutuivat tuhon omaksi. Tavallisten ravintolähteiden siintyessä ne kävivät nälän heikontamina toinen toisensa kimppuun ja söivät toisiaan. Ainoastaan voimakkaat säilyttivät henkensä. Valkohampaan jumalat olivat aina metsästäviä eläimiä. Vanhat ja heikot kuolivat nälkään. Kylässä kaikui valituksia; siellä naiset ja lapset saivat kulkea tyhjin vatsoin, jotta se vähäinen, mikä oli jäljellä, säästyisi laihoille ja kuoppasilmäisille eränkävijöille, jotka samosivat metsiä turhaan etsien lihaa.

Niin äärimmäiseen hätään joutuivat jumalat, että söivät pehmeän nahan mokkasiineistaan ja kintaistaan, ja koirat taas söivät valjaat selästään, vieläpä piiskojen siimatkin. Söivätpä koirat toisiaankin, ja myöskin jumalat söivät koiria. Ensin syötiin heikoimmat ja arvottomimmat. Eloon jääneet koirat katselivat sitä ja ymmärsivät. Muutamat rohkeammat ja viisaammat hylkäsivät jumalain tulet, jotka nyt olivat muuttuneet teurastamoiksi, ja pakenivat korpeen, missä ne lopulta kuolivat nälkään tai joutuivat susien suuhun.

Tänä kurjuuden aikana hiipi Valkohammaskin korpeen. Se oli soveliaampi tällaiseen elämään kuin toiset koirat, sillä penikka-aikana saatu kokemus opasti sitä. Siitä tuli oikein mestari pienten eläinten pyydystämisessä. Se saattoi maata piilossa tuntikausia, seuraten varovaisen oravan jokaista liikettä, odottaen yhtä suunnattoman kärsivällisenä, kuin nälkäisenäkin, kunnes orava uskalsi laskeutua maahan. Eikä Valkohammas vielä silloinkaan hätäillyt. Se vartosi, kunnes varmasti voi iskeä kiinni, ennenkuin orava saattoi ennättää puuhun turvaan. Silloin, ja vasta silloin, se kapsahti esiin lymypaikastaan kuin iso pommi, uskomattoman nopeasti, eikä se koskaan iskenyt harhaan -- sen saaliiksi joutui pakeneva orava, joka ei voinut paeta kyllin nopeasti.

Se onnistui kyllä oravanjahdissa, mutta muuan seikka esti sitä elämästä ja lihoamasta niistä. Oravia ei ollut kylliksi. Ja siksi sen oli pakko pyydystellä vieläkin pienempiä eläviä. Niin purevaksi yltyi sen nälkä ajoittain, että se alentui kaivamaan metsähiiriä esiin maakoloista. Eikä se myöskään halveksinut ryhtyä tappelemaan kärpän kanssa, joka oli yhtä nälkäinen kuin se ja useasti paljoa hurjempi.

Nälän tuimimmin tuivertaessa se hiipi takaisin jumalien tulille. Mutta se ei käynyt aivan tulien ääreen. Se väijyili metsässä, varoen joutumasta ilmi ja rosvoten ansoja, kun niihin toisinaan osui riistaa. Rosvosipa se Ison Majavan ansasta jäniksen, kun Iso Majava itse hoippuen vaelsi metsässä, istuutuen usein voimattomana ja hengästyneenä lepäämään.

Muutamana päivänä Valkohammas kohtasi nuoren suden, joka oli laiha ja takkuinen ja nälän näivettämä. Ellei se olisi itse ollut nälissään, se olisi saattanut liittyä tämän seuraan ja mahdollisesti joutunut villien veljiensä pariin. Nyt se surmasi tämän ja söi sen suuhunsa.

Onni näkyi sitä suosivan. Aina, milloin se kipeimmin kaipasi ravintoa, se löysi jotain surmattavaa. Ja kun se oli voimaton, kävi sille niin onnellisesti, ettei yksikään iso petoeläin osunut sen jäljille. Niinpä kerran, kun se oli täysissä voimissa syötyään kahden päivän ajan ilvestä, sen kimppuun juosta karautti täyttä vauhtia nälkäinen susilauma. Siitä syntyi pitkä, julma ajo, mutta se oli paremmin ravittu kuin vainoojat, ja lopulta se juoksutti ne väsyksiin. Eikä se vain jättänyt niitä jälkeensä, vaan, kiertäen pitkälti takaisin radalleen sai vielä kiinni yhden uupuneista vainoojistaan.

Tämän perästä se poistui niiltä tienoin ja matkasi laaksoon, jossa se oli syntynyt. Siellä se kohtasi Kitshin vanhassa luolassa. Entiseen tapaansa sekin oli karannut jumalien epävieraanvaraisten tulien luota ja palannut vanhaan suojapaikkaansa synnyttämään. Tästä poikueesta oli vain yksi penikka hengissä, kun Valkohammas ilmestyi näyttämölle, eikä senkään oltu sallittu elää kauan. Sellaisen nälänhädän aikana ei nuorella elämällä ollut suuria mahdollisuuksia.

Tapa, millä Kitshi tervehti kasvanutta poikaansa, oli kaikkea muuta kuin hellä. Tämä oli varttunut vapaaksi emostaan. Siksi Valkohammas käänsi tyynesti emolleen selkänsä ja ravasi edelleen virran vartta ylöspäin. Jokien yhtymäkohdassa se kääntyi vasemmalle ja löysi siellä ilveksen luolan, jonka asujan kanssa se kauan sitten oli emonsa kanssa tapellut. Tähän autioon luolaan se asettui ja lepäsi siinä yhden päivän.

Alkukesästä, nälänhädän viimeisinä päivinä, se tapasi Lip-lipin, joka oli myöskin lähtenyt korpeen, missä se töintuskin oli saanut pidetyksi henkensä yllä. Valkohammas kohtasi sen aivan odottamatta. Ravaten vastakkaisiin suuntiin korkean rantakallion juurta pitkin molemmat kiersivät juuri erään paaden takaa esiin ja joutuivat yht'äkkiä vastatusten. Ne seisahtuivat heti kavahtaen ja katselivat epäluuloisesti toisiaan.

Valkohammas oli oivallisessa kunnossa. Eräonni oli sitä suosinut, ja se oli viikon ajan syönyt vatsansa täyteen. Viimeisestä saaliistaan se oli vielä nytkin yltäkylläinen. Mutta samassa tuokiossa kuin se katsoi Lip-lipiin, sen selkäkarvat nousivat pystyyn. Tuo pörröytyminen oli sen puolesta aivan tahdoton -- se oli ulkonainen tila, joka entisaikoina aina oli seurannut sitä mielentilaa, minkä Lip-lipin röyhkeys ja vaino oli synnyttänyt. Kuten se ennen vanhaan oli nostanut karvojaan ja ärissyt Lip-lipin nähdessään, niin se nytkin teki vaistomaisesti. Se ei tuhlannut aikaa. Se teki tehtävänsä, nopeasti ja perinpohjaisesti. Lip-lip yritti peräytyä, mutta Valkohammas hyökkäsi ankarasti kohti. Lip-lip kaatui maahan ja kierähti selälleen. Vastustajan hampaat pureutuivat sen takkuiseen kurkkuun. Sitten seurasi kuolinkamppailu, jonka kestäessä Valkohammas asteli ympäri jäykkäjalkaisena ja tarkkaavana. Sitten se ryhtyi jatkamaan matkaansa ravaten edelleen kallion juurta myöten.

Eräänä päivänä, hiukan tämän jälkeen, se tuli metsän liepeelle, mistä kapea kaistale aukeata maisemaa viertyi alas Mackenzien rantaan. Se oli ennenkin ollut tällä kohdalla, kun se oli ollut paljas, mutta nyt siinä kohosi kylä. Lymyten yhä puiden suojassa se seisahtui tutkimaan asemaa. Näyt, äänet ja tuoksut olivat sille tuttuja. Siinä oli vanha kylä uudella paikalla. Mutta näyt, äänet ja tuoksut erosivat niistä, joita se oli saanut viimeksi tuta paetessaan pois siitä. Ei kuulunut enää vikinää eikä valitusta. Sen korviin osui tyytyväisiä ääniä, ja kuullessaan erään vaimon kiukkuisen äänen se tiesi tämän ravitun ihmisen kiukuksi. Ja ilmassa tuntui kalan hajua. Leirissä oli ravintoa. Nälänhätä oli päättynyt. Se astui rohkeasti esiin metsästä ja juoksi suoraa päätä Ison Majavan kohdalle. Iso Majava ei ollut saapuvilla, mutta Klu-Kutsh tervehti sitä iloisin huudoin ja antoi kestitykseksi kokonaisen tuoreen kalan. Ja se laskeutui maahan odottamaan Ison Majavan tuloa.

VIIDESTOISTA LUKU.

Heimonsa vihollinen.

Jos Valkohampaan luonteessa piili mahdollisuuksia, samantekevää kuinka syvälle salattuja, veljestyä konsanaan oman heimonsa kanssa, niin ne tuhoutuivat auttamattomasti, kun siitä tehtiin rekijoukkueen johtaja, sillä nyt koirat vihasivat sitä -- vihasivat sen tähden, että Mit-sa sille antoi lihaa ylimääräisesti, vihasivat kaikkien todellisten ja kuviteltujen suosionosoitusten vuoksi, joita sen osalle joutui, vihasivat siksi, että se aina pakeni joukkueen etunenässä, missä sen heiluva häntä ja herkeämättä väistyvä perä alituiseen raivostuttivat niitä. Ja Valkohammas vihasi niitä puolestaan yhtä katkerasti. Rekijoukkueen johtaminen ei sitä laisinkaan miellyttänyt. Siitä oli melkein sietämätöntä juosta haukkuvan parven tieltä, sillä kolmen vuoden ajan se oli löylytellyt ja komennellut melkein sen jokaista koiraa. Mutta sietää sen täytyi, ellei tahtonut joutua surman suuhun, ja siinä oleva elämä ei halunnut ensinkään sammua. Samassa tuokiossa kuin Mit-sa antoi lähtökäskyn, koko vetojoukkue hyökkäsi kiihkein, hurjin huudoin eteenpäin Valkohammasta kohti.

Puolustautuminen oli sille mahdotonta. Jos se kääntyi niitä vastaan, niin Mit-sa sujahutti piiskan pistävän siiman sille päin silmiä. Sen täytyi paeta. Se ei voinut taistella tuota ulvovaa laumaa vastaan hännällään ja takajaloillaan; sellaiset aseet eivät sovellu armottomia hampaita vastustamaan. Ja niin se juoksi tiehensä, loukaten jokaisella loikkauksella omaa luontoaan ja ylpeyttään ja loikaten kaiken päivää.

Jos luonnon vaatimuksia yltyy loukkaamaan, kääntyy se itseään vastaan. Kun karva, joka on luotu kasvamaan ulos ruumiista, kääntyy luonnonvastaisesti lähtöpaikkaansa kohti ja kasvaa ruumiin sisään, niin se synnyttää tulehdusta ja märkimistä. Niin kävi tässäkin Valkohampaaseen nähden. Koko sen olemus yllytti sitä hyökkäämään kintereillä ulvovan parven kimppuun, mutta jumalat eivät suvainneet sitä; ja tahtonsa toteuttajana heillä oli suolipiiska kolmenkymmenen jalan pituisine purevine siimoineen. Siispä Valkohampaan täytyi antaa katkeruuden jäytää sydäntään, ja siinä kehittyi viha ja häijyys sen luonteen hurjuuden ja lannistumattomuuden veroiseksi.

Ei yksikään luontokappale ole ollut heimonsa vihollinen suuremmassa määrässä kuin Valkohammas. Se ei koskaan pyytänyt armoa eikä myöskään antanut. Alituiseen parven hampaat sitä raatelivat, ja yhtä usein se puraisi siihen omat merkkinsä. Kun matkan jälkeen leiriydyttiin ja koirat päästettiin valjaista, kyyristyivät useimmat vetojoukkueen johtajat jumalain läheisyyteen turvaa hakien, mutta Valkohammas halveksi sellaista suojaa. Se astuskeli rohkeana pitkin leiriä kostaen illalla siitä, mitä se päivällä oli kärsinyt. Ennenkuin siitä oli tehty johtaja, oli koiraparvi oppinut väistymään sen tieltä. Mutta nyt asian laita oli toinen. Nyt koirat eivät enää taipuneet antamaan sille tietä, sillä kaiken päivää kestänyt takaa-ajo oli niitä kiihoittanut, ne olivat yhä uudelleen nähneet sen pakenevan, ja tämä näky oli syöpynyt niiden aivoihin -- ne olivat koko matkan tunteneet olevansa voimakkaampia, ja se tunne piti niitä yhä edelleenkin vallassaan. Milloin hyvänsä se ilmestyi niiden keskuuteen, syntyi ankara rähäkkä. Ärinä, puraisut ja ulvahdukset ilmaisivat, missä se kulloinkin liikkui. Itse ilmakin, jota se hengitti, oli vihan ja kiukun kyllästämä, ja tämä vain kiihoitti sen omaa vihaa ja kiukkua.

Kun Mit-sa komensi vetojoukkueen seisahtumaan, Valkohammas totteli. Alussa tämä tuotti toisille koirille ikävyyksiä, ne syöksyivät kaikki vihatun johtajan kimppuun, mutta havaitsivatkin aseman muuttuneen. Tämän takana oli Mit-sa kädessään iso viuhuva ruoska. Niin koirat oppivat älyämään, että käskystä pysähdyttäessä Valkohammas oli jätettävä rauhaan. Mutta kun Valkohammas seisahtui käskyttä, silloin niiden oli hyvä hyökätä sen kimppuun ja tuhota se, jos saattoivat. Useiden kokemuksien jälkeen Valkohammas ei pysähtynyt koskaan käskyttä. Se oppi nopeasti. Sen täytyikin oppia nopeasti voidakseen säilyttää henkensä, niin tavattoman ankariin ehtoihin sen elämä perustui.

Mutta koirat eivät koskaan oppineet jättämään sitä rauhaan leirissä. Kun ne joka päivä ajoivat sitä takaa ja ulvoivat sille uhitellen, niin edellisen illan kokemus hälveni; se oli opittava yhä uudelleen unohtuakseen yhtä nopeasti. Sitä paitsi ne tunsivat sitä kohtaan vastenmielisyyttä syvemmistäkin syistä. Ne vainusivat olevansa eri lajia -- ja tämä seikka on jo itsessään kyllin suuri vihamielisyyden syy. Ne olivat sen lailla kesytettyjä susia. Mutta ne olivat kesyttyneet sukupolvien kuluessa. Paljon ne olivat kadottaneet erämaata, niin että niille erämaa oli tuntematon, kammottava, se uhkasi alati ja oli aina sotajalalla. Mutta Valkohampaassa oli vielä erämaata, sitä oli sen ulkomuodossa, teoissa ja vaikuttamissa. Se oli sen tunnuskuva, sen olennoima, niin että kun ne paljastivat sille hampaansa, ne samalla puolustautuivat sen tuhon voimia vastaan, joka väijyi salon siimeksessä ja pimennossa leiritulen ulkopuolella.

Mutta erään seikan koirat oppivat, nimittäin sen, että niiden oli taisteltava yhdessä. Valkohammas oli jokaiselle liian hirvittävä yksinään vastustettavaksi. Ne kamppailivat sitä vastaan joukolla, sillä muutoin se olisi yhdessä illassa surmannut ne yksitellen. Nyt se ei saanut koskaan tilaisuutta surmata niitä. Se saattoi pyöräyttää koiran kumoon, mutta lauma ehätti sen kimppuun, ennenkuin se ennätti kuolettavaan kurkkuotteeseen. Ensimmäinen riidan oire sai koko joukkueen yhtymään sitä vastaan. Riitelivät koirat keskenäänkin, mutta eripuraisuus unohtui, kun syntyi häiriöitä niiden ja Valkohampaan välillä.

Mutta eivät nekään voineet surmata Valkohammasta, kuinka paljon koettivatkin. Se oli niille liian nopea, liian viisas ja hirvittävä. Se vältteli umpikujia ja väistyi aina, kun ne yrittivät sitä saartaa. Eikä yksikään koira kyennyt saamaan sitä kumoon. Sen jalat tarrautuivat maahan yhtä itsepintaisesti kuin se elämään. Muuten elämä ja luja jalansija merkitsivät samaa tässä loputtomassa sodassa, eikä kukaan tajunnut sitä paremmin kuin Valkohammas.

Niin tuli siitä heimonsa vihollinen, sillä sen heimolaisia olivat nuo kesytetyt sudet, jotka olivat pehmentyneet ihmisten tulen ääressä, heikontuneet ihmisvoiman suojassa. Valkohammas oli katkera ja leppymätön. Se oli muodostunut sellaiseksi. Se julisti kaikki koirat verikoston alaisiksi. Ja niin hirmuiseksi se kehitti tämän koston, että ihan Ison Majavankin, joka itsekin oli aito villi, täytyi ihmetellä Valkohampaan hurjuutta. Hän vannoi, ettei sen kaltaista eläintä ollut milloinkaan tavattu; ja vieraiden kylien intiaanit vannoivat hekin ajatellessaan, kuinka paljon se oli heidän koiriaan surmannut.

Valkohampaan ollessa lähes viiden vuoden vanha Iso Majava otti sen mukaansa toiselle pitkälle matkalle, ja kauan säilyi muistissa tuho, jonka se tuotti Mackenzien seutujen, Kalliovuorten rinteiden ja Porcupine-joen varren monissa kylissä. Se hekumoitsi kostossa, jota se harjoitti heimolaistensa keskuudessa. Nämä olivat tavallisia, pahaa aavistamattomia koiria. Ne eivät olleet valmistuneet moiseen nopeuteen ja äkillisyyteen, niiden kesken ei hyökätty varoituksetta. Ne eivät tietäneet, että se oli surman leimahdus. Ne astelivat jäykkäjalkaisina, karvojansa pörröttäen ja taisteluun haastaen sen luo, mutta tuhlaamatta aikaa monimutkaisiin valmisteluihin se lennähti päin kuin teräsponnin, kävi kurkkuun ja tuhosi ne, ennenkuin ne tiesivät, mitä tapahtui, niiden ollessa vielä yllätyksen lamauttamia.

Siitä tuli oikea tappelumestari. Se menetteli säästellen. Milloinkaan se ei tuhlannut voimiaan eikä ryhtynyt pikku kahakkoihin. Sellaiset eivät voineet tulla kysymykseenkään, sillä niin nopeasti se hyökkäsi ja harhaan iskiessään peräytyi jälleen.

Se oli harvinaisen suuressa määrin perinyt suden vastenmielisyyden käsirysyä kohtaan. Se ei voinut sietää pitkällistä kosketusta toisen ruumiin kanssa. Tämä haiskahti vaaralta, saattoi sen raivoihinsa. Sen täytyi päästä erilleen, vapaaksi, omille jaloilleen, elävän olennon ulottuman ulkopuolelle. Täten erämaa, joka yhä riippui siinä kiinni, ilmaisihen sen kautta. Tätä tunnetta oli vielä kehittänyt hylkiön elämä, jota se oli viettänyt pienuudestaan pitäen. Kosketuksessa väijyi aina vaara. Se oli sadin, alituisesti sama sadin, jonka pelko piili syvällä sen elämässä, oli kutoutunut sen olemukseen.

Tämän johdosta vieraat koirat, joita se kohtasi, olivat aivan avuttomia. Se vältti aina niiden hampaat. Joko se sai ne kukistetuiksi tai ei saanut, mutta kummassakin tapauksessa se säilyi eheänä. Luonnollisesti tapahtui tässä poikkeuksiakin. Sattui niin, että joukko koiria karahti kimppuun ja kuritti sitä, ennenkuin se ennätti tiehensä; ja joskus myöskin yksi ainoa koira viilsi siihen syvän haavan, mutta niin kävi tapaturmassa. Enimmäkseen se suoriutui vammoitta, niin taitavaksi tappelijaksi se oli kehittynyt.

Toisena etuna sillä oli se, että se saattoi päättää ajan ja etäisyyden oikein. Tietoisesti se ei sitä suinkaan tehnyt, ei se arvioinut sellaisia seikkoja. Kaikki tapahtui koneellisesti. Silmät näkivät oikein, ja hermot veivät nähdystä oikean viestin aivoihin. Sen ruumiinosat suhtautuivat toisiinsa paremmin kuin tavallisten koirien. Ne toimivat yhdessä tasaisemmin ja varmemmin. Sen hermosto, äly ja lihakset olivat paljon paremmin rinnastetut. Kun sen silmät siirsivät aivoihin jonkun toiminnan liikkuvan kuvan, silloin aivot tunsivat ilman tietoista ponnistusta tilan, johon tuo toiminta rajoittui, ja ajan, mikä oli tarpeen sen suorittamiseksi. Siten se saattoi väistää toisen koiran loikkauksen tai sen puraisun ja samassa tuokiossa käyttää hyväkseen sitä pienen pientä ajan murto-osaa, jonka kuluessa itse oli hyökättävä. Sen ruumis ja aivot muodostivat täydellisemmän koneen kuin toisten koirien. Eikä sitä kuitenkaan saattanut kehua siitä. Luonto oli ollut sille anteliaampi kuin tavallisesti eläimiä kohtaan, siinä koko syy.

Kesällä Valkohammas saapui Fort Yukoniin. Iso Majava oli lopputalvella matkustanut Mackenzien ja Yukonin välisen ison vedenjakajan poikki ja vietti kevään metsästellen Kalliovuorten läntisten haarautumain seutuvilla. Kun sitten Porcupine-joki oli vapautunut jäästä, hän rakensi ruuhen ja meloi myötävirtaa, kunnes ennätti siihen kohtaan, missä joki yhtyi Yukoniin juuri pohjoisen napapiirin alapuolella. Siellä sijaitsi Hudson Bay Yhtiön vanha linnoitus, ja siellä oli paljon intiaaneja, runsaasti ravintoa ja tavattoman vilkasta liikettä. Oli vuoden 1898 kesä, ja tuhansia kullankaivajia matkasi Yukonin vartta Dawsoniin ja Klondikeen. Moni heistä oli ollut jo vuoden verran tiellä, mutta siitä huolimatta päämäärään oli vielä satoja kilometrejä; ja näinkin pitkälle päästäkseen olivat lyhytmatkaisimmatkin saaneet kulkea seitsemänsataa peninkulmaa, muutamat taas olivat saapuneet toiselta puolen maailmaa.

Tänne Iso Majava pysähtyi. Hän oli saanut vihiä kultakiihkosta ja oli saapunut mukanaan joukko turkiksia ja suolilangalla ommeltuja kintaita sekä mokkasiineja. Niin pitkälle retkelle hän ei olisi uskaltanut lähteä, ellei olisi voinut toivoa runsasta voittoa. Mutta odotukset eivät olleet mitään sen rinnalla, mitä hän nyt sai kokea. Hän ei ollut rohkeimmissa unelmissaankaan ajatellut enempää kuin satakertaista voittoa; hän sai tuhatkertaisen. Ja aito intiaanin tavoin hän asettui kaupittelemaan huolellisesti ja verkalleen, vaikkapa loppuvaraston myymiseen kuluikin koko kesä ja osa talvea.

Fort Yukonissa Valkohammas näki ensi kerran valkoihoisia ihmisiä. Verrattuina intiaaneihin, jotka se oli tuntenut, nämä olivat sen mielestä erirotuisia olioita, ylempiä jumalia. Se huomasi heidät voimakkaammiksi, ja juuri voimaan jumaluus perustuu. Valkohammas ei päättänyt sitä järjellään, se ei tehnyt mielessään sitä yleishavaintoa, että valkoiset jumalat olivat mahtavampia. Se perustui vain tunteeseen, ja kuitenkin se teki yhtä syvän vaikutuksen. Samoinkuin ihmisten rakentamain kotain mahtavat muodot penikkavuosina olivat tuntuneet vallan ilmaisuilta, niin nytkin tukevista hirsistä laaditut talot ja mahtava linnoitus. Täällä oli valtaa. Nuo valkoiset jumalat olivat väkeviä. Heillä oli enemmän valtaa kuin entisillä jumalilla, joista Iso Majava oli voimakkain. Mutta näiden valkoihoisten joukossa Iso Majava oli vain lapsi-jumalan kaltainen.

Totta on, että Valkohammas vain tunsi kaiken tämän. Se ei ollut siitä tietoinen. Mutta eläinten toiminta perustuu useammin tunteeseen kuin ajattelemiseen, ja jok'ikinen Valkohampaan teko perustui nyt siihen tunteeseen, että valkoiset ihmiset olivat ylijumalia. Ensinnä se oli perin epäluuloinen heitä kohtaan. Ei voinut laisinkaan tietää, mitä tuntemattomia kauhuja ja tuskia he saattoivat aiheuttaa. Se oli utelias tarkkaamaan heitä, mutta pelkäsi joutua heidän huomionsa alaiseksi. Ensi aikoina se tyytyi hiiviskelemään ympäri ja tutkimaan heitä turvallisen matkan päästä. Sitten se havaitsi, etteivät koirat heidän läheisyydessään kärsineet vahinkoa, ja silloin se kävi likemmäksi.

Sekin vuorostaan herätti heissä suurta uteliaisuutta. Sen susimainen ulkomuoto veti heti puoleensa heidän katseensa, ja he osoittivat sitä toisilleen.

Tämä osoitteleminen saattoi Valkohampaan asettumaan varuilleen, ja heidän koettaessaan lähestyä se paljasti hampaansa ja peräytyi. Ei yhdenkään onnistunut tarttua siihen kädellään, ja hyvä olikin, ettei se käynyt päinsä.

Pian Valkohammas sai selville, että varsin harva näistä jumalista -- vain tusinan verta -- eli tässä paikassa. Joka toinen ja kolmas päivä saapui rantaan höyrylaiva (jälleen valtava voiman ilmaus), viipyen siellä useita tunteja. Valkoiset miehet astuivat maihin näistä laivoista ja matkustivat niillä taasen tiehensä. Näitä valkoisia miehiä näytti olevan lukemattomia. Ensimmäisenä päivänä Valkohammas näki heitä enemmän kuin oli koko elämässään nähnyt intiaaneja. Ja päiväin vieriessä heitä tuli yhä edelleen jokea myöten, viipyi ja matkasi sitten edelleen jokea myöten.

Mutta joskin valkoiset jumalat olivat kaikkivaltiaita, heidän koiransa eivät kelvanneet juuri mihinkään. Tämän Valkohammas huomasi pian liikkuessaan niiden parissa, jotka tulivat maalle isäntiensä kera. Ne olivat muodoltaan ja kooltaan epäsäännöllisiä. Toisilla oli lyhyet jalat -- liian lyhyet, toisilla pitkät jalat -- liian pitkät. Turkin asemesta niillä oli karvapeite, ja muutamilla oli sekin perin ohut. Eikä yksikään niistä osannut tapella.