Part 17

Toisinaan he saavuttivat hänet, ja miehet astuivat kohti kuin sankarit tai ryntäsivät rautalanka-aitojen lävitse ihastuttaen yleisöä, joka luki näistä tapahtumista aamiaispöydässä. Sellaisten kohtausten jälkeen kuljetettiin kaupunkeihin kuolleita ja haavoittuneita, ja heidän sijaansa astui uusia miehiä, joiden mieli paloi ihmisajoon.

Ja sitten Jim Hall katosi. Turhaan verikoirat etsivät hävinneitä jälkiä. Etäisissä laaksoissa aseelliset miehet vangitsivat rauhallisia karjanpaimenia pakottaen heitä tekemään selkoa itsestään. Ja kymmenkunnassa paikassa löysivät ahnaat verihinnan himoitsijat Jim Hallin jäännökset.

Sillä välin luettiin Sierra Vistassakin sanomalehtiä, enemmän levottomuuden kuin mielenkiinnon vallassa. Naiset pelkäsivät. Tuomari Scott hymähteli ja nauroi, mutta syyttä, sillä Jim Hall oli tullut tuomituksi, kun tuomari johti viimeistä kertaa oikeudenkäyntiä. Ja tuomioistuimen edessä Jim Hall oli julistanut, että vielä koittaisi päivä, jolloin hän kostaisi tuomarille, joka oli hänet tuominnut.

Kerrankin Jim Hall oli oikeassa. Hän oli syytön siihen rikokseen, josta hänet tuomittiin. Koska häntä oli rangaistu varemmin jo kaksi kertaa, määräsi tuomari Scott hänelle viisikymmentä vuotta vankeutta.

Tuomari Scott ei ollut kaikkitietävä, eikä hän tietänyt, että hän oli osallisena poliisien salaliitossa, että todistukset olivat tekaistuja ja todistajat vannoivat väärin, että Jim Hall oli syytön. Eikä Jim Hall puolestaan tietänyt, että tuomari Scott oli vain harhaan johdettu. Hän luuli, että tuomari tunsi koko asian ja oli poliisin kanssa tehnyt salaliiton tuon suunnattoman vääryyden toteuttamiseksi. Kun siis tuomari Scott julisti, että Jim Hall oli elävänä haudattava viideksikymmeneksi vuodeksi, niin tämä, vihaten koko yhteiskuntaa, joka häntä piteli pahoin, nousi ja raivosi lakituvassa, kunnes puolikymmentä hänen kiiltonappisista vainolaisistaan sai hänet nujerretuksi. Tuomari Scott oli hänelle vääryyden kulmakivi, ja tuomari Scottiin hän kohdisti kaiken raivonsa ja uhkauksensa tulevasta kostosta. Sitten Jim Hall vietiin hautaansa ... ja pääsi karkuun.

Näistä asioista ei Valkohammas tietänyt mitään. Mutta sen ja Alicen, isännän vaimon välillä oli olemassa muuan salaisuus. Joka yö, Sierra Vistan mentyä levolle, hän nousi ja päästi Valkohampaan nukkumaan isoon eteiseen. Valkohammas ei ollut kotikoira eikä sen sallittu nukkua sisällä talossa. Sen vuoksi rouva hiipi varhain joka aamu alas ja päästi sen ulos, ennenkuin muu perhe heräsi. Eräänä sellaisena yönä, koko talon nukkuessa, Valkohammas heräsi ja makasi aivan hiljaa. Ja hiljaa se nuuski ilmaa ja havaitsi siitä, että jokin vieras jumala oli saapuvilla. Sen korviin osui ääniä kertoen vieraan jumalan liikuskelevan. Valkohammas ei päästänyt mitään kiukkuista huutoa, sellainen ei ollut sen tapa. Vieras jumala asteli hiljaa, mutta vielä hiljempaa liikkui Valkohammas, sillä kun ei ollut mitään vaatteita kahnaamassa ruumista vastaan. Se seurasi ääneti. Erämaassa se oli pyydystänyt riistaa, joka oli suunnattoman arkaa, ja se tiesi, kuinka edullista yllättäminen oli.

Vieras jumala seisahtui rappusten alapäähän ja kuunteli, ja Valkohammas oli kuin kuollut, niin liikkumattomana se vaani ja odotti. Noita rappusia myöten noustiin isännän ja hänen rakkaimpansa luo. Valkohammas pörrötti karvojaan, mutta vartosi. Vieraan jumalan jalka nousi. Hän alkoi nousta rappusia ylös.

Ja silloin Valkohammas iski. Se ei päästänyt mitään varoitusta, ei ilmaissut tekoansa heikoimmallakaan ärähdyksellä. Se nosti ruumiinsa ilmaan valmistuen hyppäykseen ja karahti vieraan jumalan selkään. Valkohammas tarrautui etukäpälillään miehen hartioihin ja upotti samalla hampaansa hänen niskaansa. Se pysyi kiinni hetkisen, kyllin kauan kiskaistakseen jumalan selälleen. Yhdessä he romahtivat lattialle. Valkohammas hypähti erilleen, ja miehen yritellessä pystyyn se iski jälleen hampaillaan.

Sierra Vista heräsi säikähtyneenä. Alhaalta kuului melskettä, ikäänkuin parikymmentä paholaista olisi kamppaillut. Kajahti laukauksia. Kerran miehen ääni kiljahti kauhua ja tuskaa ilmaisten. Kuului ankaraa ärinää ja murahduksia, ja yli kaiken saattoi erottaa, kuinka huonekaluja ja laseja murskautui.

Mutta melske hiljeni melkein yhtä nopeasti, kuin se oli syntynytkin. Kamppailu oli kestänyt vain kolmisen minuuttia. Säikähtynyt perhe oli kokoontunut rappusten yläpäähän. Alhaalta kuului kuin mustasta kuilusta korisevaa ääntä, ikäänkuin ilman pulputessa esiin veden lävitse. Toisinaan tämä ääni muuttui sihiseväksi, melkein vihellykseksi. Mutta tämäkin hiljeni nopeasti ja kuoli. Sitten ei pimeästä kuulunut muuta kuin jonkun elävän raskasta huohotusta sen koettaessa vaivoin vetää henkeään.

Weedon Scott väänsi nappulaa, ja portaat ja eteinen valahtivat kirkkaan valoisiksi. Sitten hän ja tuomari laskeutuivat varovaisesti alas revolverit kädessä. Varovaisuus ei ollut tarpeen. Valkohammas oli suorittanut työnsä perinpohjaisesti. Keskellä kumottuja ja murskattuja huonekaluja makasi muuan mies, puoleksi kyljellään, kasvot käsivarren suojassa. Weedon Scott kumartui alas, siirsi käsivarren syrjään ja käänsi miehen kasvot ylöspäin. Kaulassa ammottava haava osoitti, millä tavoin hän oli saanut surmansa.

"Jim Hall", sanoi tuomari Scott, ja isä ja poika katsoivat merkitsevästi toisiinsa.

Sitten he kääntyivät Valkohampaan puoleen. Sekin makasi kyljellään. Sen silmät olivat sulkeutuneet, mutta luomet kohoutuivat hiukan sen koettaessa katsoa heihin, kun he kumartuivat sen puoleen, ja häntä värisi huomattavasti yrittäessään turhaan liehua. Weedon Scott taputti sitä, ja sen kurkussa korisi mielihyvän murina. Mutta perin heikko se oli, ja pian sekin taukosi. Silmäluomet sulkeutuivat ja koko ruumis näytti herpoutuvan ja lysähtävän kokoon.

"Se on aivan lopussa, poika parka", sanoi isäntä.

"Koetetaan sentään", arveli tuomari lähtien puhelimelle.

"Totta sanoen sillä on yksi mahdollisuus tuhannesta", selitti eläinlääkäri puuhailtuaan puolitoista tuntia Valkohampaan ääressä.

Päivä alkoi sarastaa akkunain lävitse ja tehdä sähkövalon kalpeaksi. Lapsia lukuunottamatta koko perhe oli kerääntynyt eläinlääkärin luo kuulemaan hänen tuomiotaan.

"Yksi taittunut takajalka", hän jatkoi. "Kolme taittunutta kylkiluuta, ja ainakin yksi niistä on lävistänyt keuhkot. Sen veri on vuotanut melkein kuiviin. Myöskin on varsin luultavaa, että se on saanut sisäisiä vammoja. Varmaankin sen päälle on hypätty. Ja sitten vielä kolme luodinreikää läpi koko ruumiin! Yksi mahdollisuus tuhannesta on jo aika uskallettua. Ei ole yhtä mahdollisuutta kymmenestäkääntuhannesta."

"Mutta me emme saa jättää käyttämättä ainoatakaan mahdollisuutta, jos siitä on vain apua", huudahti tuomari. "Maksakoon se mitä tahansa. Käsitelkää sitä X-säteillä -- millä hyvänsä -- Weedon, sähkötä heti San Franciscoon tohtori Nicholsille. -- Älkää pahastuko tohtori, kyllähän ymmärrätte, nyt täytyy käyttää jokaista keinoa."

Eläinlääkäri hymyili suopeasti.

"Tietysti minä ymmärrän. Sen hyväksi kannattaa tehdä kaikki. Sitä täytyy hoitaa kuin ihmistä ikään, kuin sairasta lasta. Älkää unohtako, mitä sanoin lämpömäärästä. Tulen takaisin kello kymmeneltä."

Valkohammasta hoidettiinkin kuin ihmistä. Tuomari Scott ehdotti otettavaksi koulittua sairaanhoitajatarta, mutta sitä vastustivat ankarasti tytöt, he tahtoivat suorittaa työn itse. Ja Valkohammas voitti sen yhden mahdollisuuden kymmenestätuhannesta, jota lääkäri oli pitänyt epäiltävänä.

Viimeksimainittua ei käynyt moittiminen, vaikka hän olikin erehtynyt. Kaiken ikänsä hän oli hoitanut ja leikannut sivistyneessä yhteiskunnassa eläviä, jotka viettivät suojattua elämää ja polveutuivat samanlaisista esivanhemmista. Valkohampaaseen verrattuina ne olivat hentoja ja pehmeitä, eikä siinä otteessa, jolla ne tarrautuivat elämään, ollut paljoakaan voimaa. Valkohammas oli tullut suoraan erämaasta, missä heikot varhain hukkuvat eikä kenellekään suojaa suoda. Sen isässä ja emossa ei ollut kummassakaan heikkoutta, ei myöskään näitä varemmisssa sukupolvissa. Valkohammas oli saanut perinnöksi rautaisen rakenteen ja erämaalle ominaisen elinvoiman, ja se pysyi kiinni elämässä sekä mieleltään että ruumiiltaan sitkeydellä, joka vanhastaan kuuluu kaikille luontokappaleille.

Viikkoja sai Valkohammas viettää vankina kipsisiteiden ja kääreiden kahlehtimana, voimatta tehdä pienintäkään liikettä. Se nukkui tuntikausia ja näki viljalti unia, ja sen sielun kautta liikkui loputon sarja pohjolan kuvia. Kaikki menneisyyden aaveet heräsivät ja elivät sen sielussa. Uudelleen se asusti luolassa Kitshin kera, ryömi vavisten Ison Majavan luo hänen valtaansa alistuakseen, juoksi henkensä edestä Lip-lipin ja hulluna ulvovan penikkalauman tieltä.

Se juoksi jälleen äänettömänä erämaan halki pyydystäen nälkäkuukausina ruokaansa; ja toisinaan se kiiti vetojoukkueen etunenässä kuullen Mit-san ja Ison Majavan suoliruoskain läjähtävän takanaan ja heidän ääntensä huutavan: raa! raa! kun tultiin ahtaaseen kohtaan ja joukkue, lävitse päästäkseen, vetäytyi kokoon kuin viuhka. Se eli uudestaan päivänsä Kauno-Smithin luona ja taisteli vielä kerran kaikki taistelunsa. Sellaisina hetkinä se vinkui ja murisi unessaan, ja ne, jotka katselivat, sanoivat sen näkevän pahoja unia.

Muuan näistä painajaisista tuotti sille aivan erityisesti kärsimyksiä -- nimittäin kolisevat ja helisevät raitiovaunut, jotka siitä tuntuivat suunnattomilta ilveksiltä. Se oli makaavinaan pensaiden suojassa odotellen, että orava uskaltaisi puustaan kyllin etäälle. Silloin, juuri kun se hyökkäsi kimppuun, orava muuttuikin raitiovaunuksi, joka kohosi sen yläpuolelle uhkaavana ja peloittavana kuin vuori, kiljuen ja kilisten ja sylkien tulta. Tuntui samalta kuin sen ärsyttäessä haukkaa alas pilvistä. Alas se syöksyi taivaan sinestä, ja sen kimppuun hyökätessä se muuttuikin tuoksi kaikkialla vainoovaksi raitiovaunuksi. Väliin se oli olevinaan Kauno-Smithin häkissä. Ulkopuolelle kerääntyi miehiä, ja se tiesi, että taistelu oli tulossa. Se vahti ovea nähdäkseen vastustajansa tulevan. Ovi avautui ja siitä ryntäsi taas tuo kamala vaunu. Näin tapahtui tuhansia kertoja, ja joka kerta se herätti yhtä elävän ja suunnattoman kauhun.

Sitten koitti päivä, jolloin viimeinen side otettiin pois. Se oli juhlapäivä. Koko Sierra Vista oli kerääntynyt katsomaan. Isäntä raaputti sen korvia, ja se urisi lemmenlauluaan. Isännän vaimo nimitti sitä "Siunatuksi sudeksi", nimi saavutti hyväksymistä, ja kaikki naiset sanoivat sitä Siunatuksi sudeksi.

Se koetti nousta seisomaan, mutta vaipui useita kertoja yritettyään voimattomana maahan. Se oli maannut niin kauan, että lihakset olivat menettäneet taitonsa ja kaikki voima oli kaikonnut niistä. Hiukan tämä heikkous sitä hävetti, tuntui muka siltä, että se nyt petti jumalat, joiden palveluksessa se oli. Tämän vuoksi se koetti urheasti nousta; viimein se seisoikin jaloillaan, huojuen ja hoippuen sinne ja tänne.

"Siunattu susi!" huudahtivat naiset kuorossa.

Tuomari Scott silmäili heitä voitonriemuisena.

"Tepä sen sanoitte", hän sanoi. "Sitähän minä olen koko ajan väittänyt. Tavallinen koira ei olisi kyennyt sellaista tekemään. Susi se on."

"Siunattu susi", korjasi tuomarin vaimo.

"Niin, Siunattu susi", myönsi tuomari. "Ja siten minä aion tästä lähtien sitä nimittää."

"Sen täytyy oppia uudestaan kävelemään", virkkoi lääkäri; "olisi parasta aloittaa nyt heti. Ei se tee mitään. Viekää se vain ulos pihalle."

Ja ulos se astelikin kuin kuningas, ympärillään koko Sierra Vista valmiina hoivaamaan. Se oli perin heikko, ja kun se pääsi ruohokentälle, se laskeutui pitkälleen ja levähti.

Sitten se jatkoi matkaansa. Valkohampaan lihaksiin tuli vähitellen voimaa, ja veri alkoi kiitää niiden kautta. Jouduttiin tallien luo, ja siellä makasi ovella Collie ympärillään puoli tusinaa pikkaraisia penikoita, jotka kisailivat päivänpaisteessa.

Valkohammas katseli ihmetellen. Collie ärisi sille varoitellen, ja se pysyikin huolellisesti loitolla. Silloin isäntä työnsi kenkänsä kärjellä yhtä noista kömpivistä olennoista Valkohammasta kohti. Se pörrötti epäluuloisena karvojaan, mutta isäntä vakuutti sille, että kaikki oli paikallaan. Collie, jota muuan naisista piteli sylissään, vartioi sitä mustasukkaisena ja vakuutti äristen, ettei kaikki ollut paikallaan.

Penikka piehtaroi sen edessä. Se luimisti korviaan ja tarkkasi uteliaana. Molempien kuonot koskettivat toisiaan, ja se tunsi penikan pienen lämpöisen kielen lipuvan pitkin huuliaan. Valkohampaan kieli työntyi esiin, se ei tietänyt miksi, ja se nuoleskeli penikan kuonoa.

Jumalat tervehtivät tätä toimitusta käsiään taputellen ja ihastunein huudoin. Valkohammas oli ymmällään ja katsoi heihin kuin arvoitukseen. Sitten heikkous sai jälleen vallan ja se laskeutui pitkälleen, korvat luimussa, pää sivulle painuneena, penikkaa tarkastellen. Toisetkin penikat kömpivät sitä kohti Collien suureksi harmiksi, ja vakavana se salli niiden kiivetä ja kuppelehtia ylitsensä. Ensinnä, jumalain paukuttaessa suosiotaan, siinä ilmeni hitunen entistä itsetietoisuutta ja noloutta. Mutta tämä katosi penikkain kuperkeikkain jatkuessa, ja se makasi silmät puolittain ummessa, torkahtaen raukeana päivänpaisteeseen.